Lue keskustelun säännöt.
Miten vauvoja tehdään ilman vauvakuumetta?
03.04.2015 |
Kolmivitosena tiedän, että peitto pitäisi panna heilumaan, mutta mites noi psykologiset esteet voitetaan? Kun sitä vauvakuumetta vain ei kuulu ja kello tikittää aikajanan loppusuorilla. On hyvin stressaavaa päättää vauvasta kun elämä on just nyt hyvää näinkin. Juuri nyt vauvaa tahdo mutta joskus kyllä. Mieskin on jo 42 ja valittaa joka aamu huonoista yöunistaan vaikka saa täydet yöunet. Ei se kestä hyvin vauvarumbaa eikä minuakaan huvita ottaa sataprossaista vastuuta vauvasta kun en sitä palavasti tahdo.
Onko kukaan ollut tällaisessa tilanteessa ja miten juttu on ratkennut? Miten päätös tehtiin ja millainen lopputulema oli? Oliko päätös hyvä vai huono?
Kommentit (50)
Älä nyt ainakaan pelkän ikävystymisen takia tee lapsia!! Jos nyt tympii olla yksin kissojen kanssa, mieti miltä tuntuu olla yksin rääkyvän koliikkivauvan tai uhmaikäisen taaperon kanssa. Ei paljoa helpota, eikä ole mitään takeita että miehesi lopulta haluaisi osallistua lapsenhoitoon, pahimmillaan jäät yksinhuoltajaksi. Mitä miehesi on mieltä lapsihaaveistasi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="03.04.2015 klo 19:03"]
Vaikka elän ihan hyvää elämää, syttyy minussa jokin kaiho/myötätunto aina vieraillessani siskon perheen luona. -- -- Olen elänyt pelkästään itselleni nämä vuodet ja kai se myös tavallaan on kokenut inflaation. En todellakaan tiedä jaksanko ne parkumiset, kiukuttelut ja viihdyttämiset, mutta en mä oikein jaksa tätä nykystäkään elämää jossa on vastuuta vain työpaikalla omassa roolissaan. Illat menee telkun tai netin ääressä. Viikonloput siivoten jne. Vaikka olis rahaa mennä, olen tooosi huono menemään. Olen myös hyvin seurallinen tyyppi ja mies taas harrastelee paljon. Olen siis paljon yksin vain kissat seurana.
[/quote]
Et selvästikään kaipaa lasta. Kaipaat merkityksellisempää elämää. Lapsen hankinta olisi toki yksi tapa saada lisää merkityksellisyyttä elämäänsä, mutta se on tavattoman kallis, vaivalloinen ja ongelmallinen tapa.
Hanki harrastus. Aloita vaikka tekemään vapaaehtoistyötä, vaikka sitten lasten parissa.
Mulla ei oo koskaan ollut vauvakuumetta, kun mies on hoitanut sen puolen. Ihan hyvä äiti silti olen, ja lapset on tosi rakkaita!
[quote author="Vierailija" time="03.04.2015 klo 09:34"]
[quote author="Vierailija" time="03.04.2015 klo 09:32"]No miksi se lapsi pitäisi väkisin tehdä, jos sellaista ei edes halua. Teillä menisi rahat, terveys ja parisuhde. Olisiko sen arvoista? [/quote] No pitäähän se kun aika loppuu kesken. Haluan lapsia mutten VIELÄ.
[/quote]
Haluat siis lasta enemmän kuin hyvää elintasoa, terveyttä, vakaata parisuhdetta ja vapaata ja helppoa elämää? Mutta et kuitenkaan ole noin kypsässä iässä vielä tullut hankkineeksi lasta? Hmm...
Väitän, ettet oikeasti halua lapsia. Luulet vain haluavasi.
[quote author="Vierailija" time="03.04.2015 klo 13:04"]
Tuohon 21n kokemukseen sanoisin, että kaksi lasta pienellä ikäerolla onkin rankka rasti tyypillisesti kenelle tahansa, vaikka kuinka kokisi hiekkalaatikon stimuloivaksi ympäristöksi. Yksi (terve) lapsi tai kaksi pitkällä ikäerolla on ihan eri asia, ei lainkaan niin lapsiperheumpio.
[/quote]
Sori, mutta kyllä yksi terve lapsi voi jollekulle luoda aivan yhtäläisen lapsiperheumpion kuin kaksi pientä lasta jollekulle toiselle. Tilanteet ovat erilaisia, vanhemmat ovat erilaisia, lapsiet ovat erilaisia. Ja sitähän ei saa itse päättää, tuleeko yksi terve lapsi vai sairaat kaksoset.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="03.04.2015 klo 14:08"]
[quote author="Vierailija" time="03.04.2015 klo 09:34"]
[quote author="Vierailija" time="03.04.2015 klo 09:32"]No miksi se lapsi pitäisi väkisin tehdä, jos sellaista ei edes halua. Teillä menisi rahat, terveys ja parisuhde. Olisiko sen arvoista? [/quote] No pitäähän se kun aika loppuu kesken. Haluan lapsia mutten VIELÄ.
[/quote]
Haluat siis lasta enemmän kuin hyvää elintasoa, terveyttä, vakaata parisuhdetta ja vapaata ja helppoa elämää? Mutta et kuitenkaan ole noin kypsässä iässä vielä tullut hankkineeksi lasta? Hmm...
Väitän, ettet oikeasti halua lapsia. Luulet vain haluavasi.
[/quote]
Sama fiilis tuli minulle. Jos ei ole oikeasti 35. ikävuoteen mennessä saanut edes yritetyksi lapsia, ei lapsia oikeasti kaipaa. Luulisi tuossa vaiheessa elämässä olevan jo paljon muutakin tekemistä. Itse olen 33, enkä voisi enää kuvitella hankkivani lapsia. Missä välissä ehtisin ne hoitamaan?
Kuvittele ap elämäänne 20 vuotta eteenpäin. Jos tulisit nyt heti raskaaksi, niin 20 vuoden kuluttua lapsi kirjoittaisi ylioppilaaksi. Silloin sinä olisit 55 ja miehesi 62. Sitä ennen olisi pitänyt jaksaa yhtä sun toista lapsiperhe-elämään kuuluvaa. Jaksaisitteko saman viisi vuotta vanhempina? Miltä lapsesta tuntuisi, kun molemmat vanhemmat alkavat olla tai ovat eläkeiässä, kun hän ajaa ajokortin ja viettää aktiivista nuoren elämää? Asiaa on ajateltava myös lapsen kannalta. Haluatko, että lapsesi hoitaa yliopistovuosinaan teitä? Jos haluat joskus lapsen, hanki se pian.
t. Hoitovapaalla oleva 35v., jolla on 42v. mies.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla ei ole koskaan ollut selkeää vauvakuumetta. Mies halusi lapsen enemmän kuin minä ja itse ajattelin, että voisihan sitä yrittää kun isovanhemmatkin niin toivovat meiltä lasta. Koska taustalla ei ollut erityisiä tunnevammoja, tiesimme, että vastuun lapsesta haluaisimme kantaa ja häntä rakastaisimme. Raskausaikanakaan en samastunut mitenkään hormoonimammoihin. Enemmän ehkä olin hämilläni omasta ratkaisustani.
Saimme esikoisemme kun olin 35 ja mies 39. Rakkautta on riittänyt ja kaikki on ollut pelkästään hyvää. Nyt odotamme toista. Ilman vauvakuumetta taas. Uskalsimme lähteä vauvarumbaan koska meillä on mahtava tukiverkosto, vakaa suhde ja hyvä itsetuntemus molemmilla. Ollaan nähty myös elämässä tarpeeksi ettei ollut mitään ruusunpunaisia hörhelökuvitelmia. Normaali realismi toimii.
[quote author="Vierailija" time="03.04.2015 klo 11:44"]
[quote author="Vierailija" time="03.04.2015 klo 10:31"]Kolmonen kirjoitti hyvin siitä miehen osuudesta. Minullakaan ei ollut vauvakuumetta ollut, enkä kaivannut lapsia elämääni. Sitten 35 vuotiaana olin muutamasta syystä tullut siihen tulokseen, että minun pitää tehdä poika. Minulla oli mies jota pidin lapsirakkaana ja silloin ymmärsin keskusteluistamme, että hän ottaa ison roolin lastenhuolehtimisessa ja voin mm. jatkaa vaativaa työtäni. Tulin raskaaksi ja meille syntyi TYTTÖ. Ajattelin, että kun tässä on äidiksi ryhdytty, niin tehdään toinen kaveriksi. Sitten muutaman mutkan jälkeen kahden vuoden kulittua syntyi toinen lapsi ja sen jälkern olen paljon katunut, että ikinä tähän ryhdyin. Koen menettäneeni itseni kokonaan. Koen että mies on jättänyt minut ihan yksin näiden lasten kanssa. Hän on kyllä fyysisesti meidän elämäsdä, mutta en tiedä kuinka paljon henkisesti. Minä huolehdin meidän arjesta 24/7. Mietin parhaillaan, voinko koskaan palata vaativaan työhöni, kun en voi siihen enään panostaa 100%:sti. En saa suurta nautintoa äitinä olosta. Koen elämän menevän hukkaan istuessani lasten huoneen lattialla legokasan keskellä tai hiekkalaatikon reunalla, vaikka tiedän että se on toisille suurin unelma. Eli ap:tä kehotan lähinnä miettimään sitä haluaako olla äiti, se rooli sitten kestää pitkään ja tuo mukanaan jatkuvan huolen ja vastuun? Vauva kuume ei ole minusta olennaista, kun me lapset on ihania tuhisija kääröjä tosi lyhyen aikaa. [/quote] Näin se menee. Mutta täytyy muistaa, että suuri osa ihmisistä on kuin tyhjiä kuoria. Ei heillä ole mitään suuria tavotteita, haaveita, harrastuksia, joihin suhtautuvat suurella intohimolla, onnistumisen tunnetta. He eivät elä, ovat vain olemassa. Siksi he tekevät lapsia.
[/quote]
Suuret tavoitteetko tekevät ihmisen? Tai harrastukset? Itse voisin väittää, että juuri sellaiset pariin asiaan keskittyvät puritaanit ovat tyhjiä ihmisiä. Oman elämänsä turisteja, jotka eivät uskalla pysähtyä miettimään asioita ja miltä itsestä tuntuu.
On ihan turhaa kuvitella, että kuvailemasi ihmistyyppi jäisi historiankirjoihin tavoitteidensa tai intohimojensa ansiosta. Samanlaisia taviksia ne ovat, kuin perhe-elämää viettävät ihmiset. Kukaan ei heitäkään parin sukupolven päästä muista tai tiedä.
Intohimoiset harrastukset ja tavoitteet ovat vain ajankulua jolla tavikset karkoittavat ajatuksen väistämättömästä kuolemasta hetkeksi mielestään. Vähän sama sama juttu, kun ihmiset miettivät mitäköhän naapurikin minusta ajattelee? Tuskin ajattelee mitään. Ei voisi vähempää kiinnostaa. Hänellä on aivan muuta paljon tärkeämpääkin mietittävä. Kuten, raapisiko selkänsä vai ei? Eikä häntä kiinnostaisi paskaakaan vaikka katoasit tavoitteidesi ja intohimojesi kanssa savuna ilmaan vain kenkien jäädessä jäljelle.
Koko homman kauneushan on se, että jonain päivänä kaikki tuo mitä omistat ja minkä takia olet pakaroitasi puristellut, viedään sinulta joka tapauksessa. Kysymys on vain minä pävänä tuo tapahtuu.
Tyhjää elämää ilman tavoitteita? Rajallista? Aika on. Jokainen meistä saa saman määrän sekunteja ja minuutteja, joka päivä. Silti toiset elävät yltäkylläisyydessä ajan suhteen, heillä on taito kuluttaa aikaa joutilaana ihmetellen kun taas toisilla se (aika) on aina loppu. Rajallista? Höpsis, on kysymys resurssien allokoinnista. Taidosta elää, tai vältellä omaa elämäänsä kiirehtimällä. Monella on niin kiirus, etteivät ehdi elää. Kiertoliikkeenä, kun ei haluta nähdä omien valintojen järjettˆmyyttä, keskitytän marmattamaan ajan rajallisuutta, vaikka kyse on omasta ahneudesta. Pyritän ahtamaan liikaa asioita, liian lyheen aikaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="03.04.2015 klo 15:06"]
[quote author="Vierailija" time="03.04.2015 klo 11:44"]
[quote author="Vierailija" time="03.04.2015 klo 10:31"]Kolmonen kirjoitti hyvin siitä miehen osuudesta. Minullakaan ei ollut vauvakuumetta ollut, enkä kaivannut lapsia elämääni. Sitten 35 vuotiaana olin muutamasta syystä tullut siihen tulokseen, että minun pitää tehdä poika. Minulla oli mies jota pidin lapsirakkaana ja silloin ymmärsin keskusteluistamme, että hän ottaa ison roolin lastenhuolehtimisessa ja voin mm. jatkaa vaativaa työtäni. Tulin raskaaksi ja meille syntyi TYTTÖ. Ajattelin, että kun tässä on äidiksi ryhdytty, niin tehdään toinen kaveriksi. Sitten muutaman mutkan jälkeen kahden vuoden kulittua syntyi toinen lapsi ja sen jälkern olen paljon katunut, että ikinä tähän ryhdyin. Koen menettäneeni itseni kokonaan. Koen että mies on jättänyt minut ihan yksin näiden lasten kanssa. Hän on kyllä fyysisesti meidän elämäsdä, mutta en tiedä kuinka paljon henkisesti. Minä huolehdin meidän arjesta 24/7. Mietin parhaillaan, voinko koskaan palata vaativaan työhöni, kun en voi siihen enään panostaa 100%:sti. En saa suurta nautintoa äitinä olosta. Koen elämän menevän hukkaan istuessani lasten huoneen lattialla legokasan keskellä tai hiekkalaatikon reunalla, vaikka tiedän että se on toisille suurin unelma. Eli ap:tä kehotan lähinnä miettimään sitä haluaako olla äiti, se rooli sitten kestää pitkään ja tuo mukanaan jatkuvan huolen ja vastuun? Vauva kuume ei ole minusta olennaista, kun me lapset on ihania tuhisija kääröjä tosi lyhyen aikaa. [/quote] Näin se menee. Mutta täytyy muistaa, että suuri osa ihmisistä on kuin tyhjiä kuoria. Ei heillä ole mitään suuria tavotteita, haaveita, harrastuksia, joihin suhtautuvat suurella intohimolla, onnistumisen tunnetta. He eivät elä, ovat vain olemassa. Siksi he tekevät lapsia.
[/quote]
Suuret tavoitteetko tekevät ihmisen? Tai harrastukset? Itse voisin väittää, että juuri sellaiset pariin asiaan keskittyvät puritaanit ovat tyhjiä ihmisiä. Oman elämänsä turisteja, jotka eivät uskalla pysähtyä miettimään asioita ja miltä itsestä tuntuu.
On ihan turhaa kuvitella, että kuvailemasi ihmistyyppi jäisi historiankirjoihin tavoitteidensa tai intohimojensa ansiosta. Samanlaisia taviksia ne ovat, kuin perhe-elämää viettävät ihmiset. Kukaan ei heitäkään parin sukupolven päästä muista tai tiedä.
Intohimoiset harrastukset ja tavoitteet ovat vain ajankulua jolla tavikset karkoittavat ajatuksen väistämättömästä kuolemasta hetkeksi mielestään. Vähän sama sama juttu, kun ihmiset miettivät mitäköhän naapurikin minusta ajattelee? Tuskin ajattelee mitään. Ei voisi vähempää kiinnostaa. Hänellä on aivan muuta paljon tärkeämpääkin mietittävä. Kuten, raapisiko selkänsä vai ei? Eikä häntä kiinnostaisi paskaakaan vaikka katoasit tavoitteidesi ja intohimojesi kanssa savuna ilmaan vain kenkien jäädessä jäljelle.
Koko homman kauneushan on se, että jonain päivänä kaikki tuo mitä omistat ja minkä takia olet pakaroitasi puristellut, viedään sinulta joka tapauksessa. Kysymys on vain minä pävänä tuo tapahtuu.
Tyhjää elämää ilman tavoitteita? Rajallista? Aika on. Jokainen meistä saa saman määrän sekunteja ja minuutteja, joka päivä. Silti toiset elävät yltäkylläisyydessä ajan suhteen, heillä on taito kuluttaa aikaa joutilaana ihmetellen kun taas toisilla se (aika) on aina loppu. Rajallista? Höpsis, on kysymys resurssien allokoinnista. Taidosta elää, tai vältellä omaa elämäänsä kiirehtimällä. Monella on niin kiirus, etteivät ehdi elää. Kiertoliikkeenä, kun ei haluta nähdä omien valintojen järjettˆmyyttä, keskitytän marmattamaan ajan rajallisuutta, vaikka kyse on omasta ahneudesta. Pyritän ahtamaan liikaa asioita, liian lyheen aikaan.
[/quote]
Suuret tavoitteet eivät tee ihmistä mutta ne tekevät elämästä elämisen arvoisen. Ette te tule näitä asioita koskaan ymmärtämään. Te hukkasitte mahdollisuutenne jo.
[quote author="Vierailija" time="03.04.2015 klo 09:33"][quote author="Vierailija" time="03.04.2015 klo 09:30"]Olin kyllä nuorempi, mutta ensin ei ehkäisystä päästy sopuun ja tulin nopeasti raskaaksi, toisella kertaa ihan oikein käytetty ehkäisy petti. Lapsen tuloa ei sillä tavalla suunniteltu eikä todellakaan ollut vauvakuumetta, toisella kertaa harmittikin kun suunnitelmat meni uusiksi. Vauvakuumetta ei ole ollut sittemminkään, mutta lapset on olleet ihania ja asiat on kääntyneet hyvin. Jos olisin alkanut ajoittaa ja suunnitella lasten saamista ja tekoa, olisin samassa tilanteessa kuin sinä, saman ikäinen mieskin.
Sinun tapauksessa en luottaisi lainkaan siihen miehen osaan lapsen hoidossa, vaan miettisin että haluanko omaa lasta niin paljon, että hoidan sen tarvittaessa itse. Tietysti keskustelette työnjaosta ja siitä haluaako mies lasta ja millaisen isän roolin haluaa ja jos lapsi tulee niin yritätte edelleen sopia asioista jne., mutta älä tee lasta sillä mielellä, että olkoon nyt sitten kunhan ei tarvitse sitä yksin hoitaa. Alkuun se lapsi on hyvin suurella todennäköisyydellä joka tapauksessa sinun kyljessä kiinni, ja muuttaa sinun elämäsi eikä miehen. Miehen elämä muuttuu vasta jos hän itse päättää sitä lapsen (tai sinun) vuoksi muuttaa.
[/quote]
Sepä se kun en halua yhtään. Vielä :(
[/quote]
No sitten en lähtisi hankkimalla hankkimaan jotain, mitä en halua.
Minulla ei ole koskaan ollut varsinaista vauvakuumetta, mutta käsitän vauvakuumeen sellaisena valtavana hinkuna saada vauva, minkä haluaa heti nyt samantien eikä mikään muu tunnu niin oikealta. Olen kuitenkin halunnut lapsen, mutta tiedostanut myös asian negatiiviset puolet ja käsitellyt asiaa niin, että olenko valmis luopumaan erinäisistä asioista vauvan takia - jos sen jälkeen on tuntunut vielä ajatus hyvältä, olen pitänyt ajankohtaa oikeana. Jos on tuntunut siltä, että en jaksa/halua lähteä siihen rumbaan, niin mielestäni en ole ollut valmis siihen. Se nimittäin vaatii kaiken omistautumisen. Nyt on lapsiluku täynnä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="03.04.2015 klo 14:12"]
[quote author="Vierailija" time="03.04.2015 klo 13:04"]
Tuohon 21n kokemukseen sanoisin, että kaksi lasta pienellä ikäerolla onkin rankka rasti tyypillisesti kenelle tahansa, vaikka kuinka kokisi hiekkalaatikon stimuloivaksi ympäristöksi. Yksi (terve) lapsi tai kaksi pitkällä ikäerolla on ihan eri asia, ei lainkaan niin lapsiperheumpio.
[/quote]
Sori, mutta kyllä yksi terve lapsi voi jollekulle luoda aivan yhtäläisen lapsiperheumpion kuin kaksi pientä lasta jollekulle toiselle. Tilanteet ovat erilaisia, vanhemmat ovat erilaisia, lapsiet ovat erilaisia. Ja sitähän ei saa itse päättää, tuleeko yksi terve lapsi vai sairaat kaksoset.
[/quote]
Niin kun eipä sillä olekaan merkitystä, miten lapsiperhe-elämän joku muu kokee. Jos yksi terve lapsi luo yhdelle minkään asteisen lapsiperheumpion, niin kaksi lasta pienellä ikäerolla varmasti sille samalle ihmiselle on jo hyvinkin paljon rankempi tilanne (eli aivan eri asia, niin kuin sanoin). Hyvin moni vanhempi ihan varmasti kokee kahden pienen handlaamisen ainakin ajoittain aika rankaksi, ihan vaikka yhden kanssa olisi vielä pärjännyt mukavasti. Jollekin se toinen siihen perään sitten jo alkaa ylittää sietokyvyn rajat.
Jos kuuluu sellaiseen harvinaiseen ihmistyyppiin, joka kokee puhkeavansa kukkaan esikoisen saatuaan ja elämä on totaalisen ihanaa ja tyydyttävää, kun saa päivät pitkät tehdä lapsiperheasioita, niin sellaisella ehkä kaksi pientä menisi vielä mukavasti, mutta suurella varauksella silloinkin suosittelisin jatkolisääntymistä pienellä ikäerolla. Juuri siksi että elämä saattaa yllättää, esikoisen monta kriittistä kasvuvaihetta on vielä kokematta eikä se kuopuskaan välttämättä tule halutulla hetkellä halutussa muodossa.
[quote author="Vierailija" time="03.04.2015 klo 09:19"]
Kolmivitosena tiedän, että peitto pitäisi panna heilumaan, mutta mites noi psykologiset esteet voitetaan? Kun sitä vauvakuumetta vain ei kuulu ja kello tikittää aikajanan loppusuorilla. On hyvin stressaavaa päättää vauvasta kun elämä on just nyt hyvää näinkin. Juuri nyt vauvaa tahdo mutta joskus kyllä. Mieskin on jo 42 ja valittaa joka aamu huonoista yöunistaan vaikka saa täydet yöunet. Ei se kestä hyvin vauvarumbaa eikä minuakaan huvita ottaa sataprossaista vastuuta vauvasta kun en sitä palavasti tahdo. Onko kukaan ollut tällaisessa tilanteessa ja miten juttu on ratkennut? Miten päätös tehtiin ja millainen lopputulema oli? Oliko päätös hyvä vai huono?
[/quote]
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="03.04.2015 klo 10:07"]
[quote author="Vierailija" time="03.04.2015 klo 10:02"]Muna pilluun ah ah, toivotaan et tärppää, ootetaan 9kk ja sit koitetaan pärjätä seuraavat vajaa 20v ennenku sen voi lähettää vaikka opiskelemaan johonki muualle. [/quote] Oon tosi pahoillani että lapsuutesi oli tuollaine.
[/quote]
http://keskustelu.suomi24.fi/t/13505659
[quote author="Vierailija" time="03.04.2015 klo 15:22"]
Miksi vitussa niitä vitun kakaroita pitäisi vittu tehdä häh? Maailmassa on liikaa ihmisiä muutenkin. Älkää vitun huorat lisääntykö saatana!
[/quote]
Onhan se oma lapsi aina eri asia kuin muiden lapset. Mutta kannattaahan se miettiä tarkkaan, että haluaako lapsen, se on ihan selvä juttu että kaikenlaista epämukavuutta tulee, rahaa menee ja toisaalta se on maailman parasta että on se ihan ikioma lapsi jonka on itse tehnyt alusta alkaen. Se että kumpi painaa vaakakupissa enemmän riippuu niin omasta luonteesta, jotkut vaan on liian itsekkäitä vanhemmiksi siinä mielessä että eivät halua luopua mistään nykyisessä elämässään, toisaalta myös lasten tekeminen on itsekäs teko, itsellehän ne lapset tehdään, ei muiden iloksi, tai edes sen tulevan lapsen eduksi.
Täällä N35 jolla vauvakuumeilu mennyt ohi.
Halusin aiemmin useita vauvoja mutta 35 täytettyäni ajatus alkoi
hiipua.
Olen rakastunut erääseen mieheen, jos päädymme piakkoin
yhteen minulla ei ole aavistustakaan miten hän suhtautuu asiaan...
Lapset ovat ihania mutta halu äitiyteen on vain kadonnut omalta
kohdalta, enkä tiedä enkä voi luvata herääkö se enää uudelleen.
Sain ainokaiseni 40-vuotiaana.
Raskautta yrittämään aloimme 3 v aiemmin. Ei tärpännyt helposti, ja 2 varhaisvaiheen keskenmenoa. Kohtuullisvointinen raskausaika, terve lapsi.
Oikeastaan aloin kaivata lasta kovasti n.34-vuotiasna, kun olimme olleet miehen kanssa yhdessä 2 v. Miehen kypsyttely asiaan kesti kauan. Hänellekin hämmästys oli, ettei lapsia niin vain tule.
Jälkikäteen ajatellen, ottaen suhteemme kehityskulun ja biokellon tikitykset, olisi ollut optimaalisinta saada lapsi 35-36 v.
Mutta lohdullista on, että se voi onnistua vielä nelikymppisenä.
[quote author="Vierailija" time="03.04.2015 klo 15:53"]
Onhan se oma lapsi aina eri asia kuin muiden lapset. Mutta kannattaahan se miettiä tarkkaan, että haluaako lapsen, se on ihan selvä juttu että kaikenlaista epämukavuutta tulee, rahaa menee ja toisaalta se on maailman parasta että on se ihan ikioma lapsi jonka on itse tehnyt alusta alkaen. Se että kumpi painaa vaakakupissa enemmän riippuu niin omasta luonteesta
[/quote]
Sori, mutta se, että "on ikioma lapsi, jonka on tehnyt aivan alusta" ei todellakaan ole mitenkään automaattisesti "maailman parasta". Minulle lasten hankkiminen on ollut ihan vain normaalia elämää, ei mikään erityinen saavutus. Kyllä minun ylpeydenaiheeni ovat jossakin aivan muualla. Lapset eivät ole minun luomuksiani vaan omia yksilöitään, joiden muotoutmiseen minulla on lopulta ollut hyvin vähän osaa.
No, ei sulla varmaan just nyt tänä keväänä ole pakko sitä lasta alkaa tehdä, vaikka "joskus" lapsen haluaisitkin. Se vaan että se "joskushan" voi sitten olla liian myöhään, sanotaan nyt vaikka että vaikka helposti raskautuisitkin, komplikaatioiden riski kasvaa (mm. kehitysvamma, ja kehitysvammaista lasta varmaan viimeksi tuohon haluaisit) ja sitten sulla on vielä se raihnas mies siinä mankumassa, hänkään ei viidessä vuodessa nuorene kestämään pikkulapsia sen paremmin.
Mieti sitä että miksi haluat lapsen ja mikä on pahinta mitä voi seurata siitä lapsen hankkimisesta, lyhyellä ja pitkällä aikavälillä. Jos et hanki, mikä on pahin mitä siitä voi seurata. Ja mikä on sitten se luultavasti realistinen seuraus kummastakin. Jos tiedät että haluat lapsen joskus, mutta ei nyt vaan ole sellaista halua mikä ehkä pitäisi olla, niin sen halun saat siitä kun päätät että nyt on paras aika se lapsi hommata. Tai sitten päätät, että sitä lasta ei tule, olette loppuikänne lapseton, ja odottelet muutaman kuukauden tuntuuko helpottuneelta vai kaihoisalta. Jos haluat lapsen ja tiedät ettet ole mikään tunneihminen, niin turha jäädä odottamaan tiettyä tunnetta ja sitten vasta tehdä päätöstä.
Ja olen samaa mieltä, että se äitiysvaihde voi ihan hyvin tulla sieltä vaikka edes synnyttämään mennessä ei tuntuisi äidiltä - itse odottelin raskauden loppuun asti että koska olen muuttunut jotenkin niin, että olen valmis äidiksi, ei sellaista muutosta tullut. Koin meneväni synnyttämään ihan samanlaisena kuin 9 kk aikaisemminkin, vaikka tosiasiassa kyllähän se raskaus fyysisesti ja alitajuisesti valmistaa vauvan tuloon kuitenkin.
Mieti sitä millainen lapsuus sinulla on ollut ja millaiset varhaiset suhteet, miten miellät sen lapsen hoidon ja läheisyyden lapsen kanssa. Ei niillä vaununkuoseilla ja kestovaipoilla ole mitään merkitystä, jos ne ei kiinnosta niin ei kiinnosta, mutta soisi silti että vähän edes kiinnostaisi toiseen ihmiseen sitoutuminen ja toisen kehityksen katsominen läheltä. Jos sinua on hoidettu rakkaudella etkä ole traumatisoitunut myöhemmin, pystyt aika varmasti lapseesi kiintymään ja se on sitten erilainen suhde kuin geneerisesti vieraiden ihmisten vauvoihin. Minulle ei tullut missään vaiheessa ylitsevuotavia rakkauden tunteita omaa lasta kohtaan, en todellakaan itkenyt synnytyksen jälkeen onnesta. Silti minulle oli helppoa pitää vauvaa ihokontaktissa heti alusta asti, imettää jne. Niiden tärkeydestä olin lukenut kyllä paljon raskauden aikana, että sekin ehkä auttoi, mutta kyllä se varmasti silti enempi sisäsyntyistä oli. Ei silti pidä väheksyä vauvalehtien (yms.) lukemista, ei sen tarvitse olla hörhöilyä ja vauvakuumeilua ja shoppailua, vaan ihan hyödyllisen tiedon hankkimista. Muistan että synnytyksen jälkeenkin ajattelin, että ei tässä oikeastaan mikään ole muuttunut, että koskakohan se äitiolo tulee, mutta jälkikäteen ajatellen jossain hormonipöllyssä kuitenkin olin: olin hyväntuulinen, oli helppo valvoa ja lapsi näytti nätimmältä kuin muiden.
Tuohon 21n kokemukseen sanoisin, että kaksi lasta pienellä ikäerolla onkin rankka rasti tyypillisesti kenelle tahansa, vaikka kuinka kokisi hiekkalaatikon stimuloivaksi ympäristöksi. Yksi (terve) lapsi tai kaksi pitkällä ikäerolla on ihan eri asia, ei lainkaan niin lapsiperheumpio. Jos niitä lapsia alkaa epäileväisenä hankkia, niin ekan jälkeen ehdottomasti pitkä tauko.
t. 3