Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Olen täysin kyllästynyt perhe-elämään
29.03.2015 |
Olen täysin kyllästynyt perhe-elämään ja meillä on siis kaksi lasta, 5- ja 7-vuotiaat. Kaikki muuttui tietysti, kun lapset tulivat taloon. Vauvavuodet menivät hyvin, kun mies hoiti paljon lapsia ja itse sain vielä jatkaa elämääni suurin piirtein sellaisena, kuin olin kuvitellutkin lapsiperheen arjen olevan, eli söpöä, kaunista ja aikuisten ohjaamaa.
Mutta nyt kun lapset ovat 5- ja 7, olen täysin vittuuntunut mieheeni ja siihen, että lapset määräilevät meillä kaikesta. Tai voi olla, että he saavat vain enemmän tilaa kuin minä aikoinani, mieheni kyllä asettaa heille rajoja, mutta ne ovat way out of missä minun rajani kulkisivat, mutta raakalaismaisen luonteeni takia en uskalla oman mukavuudwn haluni takia komentaa lapsia, etten vaikuttaisi pelottavalta ja huutavalta vanhemmalta.
Meillä on siis aika isot näkemyserot miehen kanssa siitä, miten iso rooli lapsilla saa koko perheen sisällä olla. Olen pohtinut välillä rakastajan eli ulkopuolisen miessuhteen hankkimista, kun miehestäni on tullut ihan kanaemo ja itsellä taas olisi aivan muita tarpeita. Ei nyt ensisijassa ja vain seksi, vaan haluaisin esim. viikonloppuaamuisin herätä niin, ettei jokapaikassa ole mölisemässä lapsia. Haluaisin mieheni takaisin. Haluaisin lapset näkyy, muttei kuulu -muottiin. Ja toisaalta en haluaisi, koen, että se olisi lapsille varmaan pahaksi. Minut kasvatettiin niin. Kun olin lapsi, minun piti miellyttää äitiäni ja kun olen "äiti", minun pitää miellyttää lapsiani. Todella vituttavaa. En tiedä mitä tekisin. En haluaisi jättää koko paskaa taaksenikaan, lapsista olen jotenkin ihana ja he tarvitsevat minua, kun kerran saavat olla kuin pellossa kanssani. Luulen, että jos meillä olisi minun sääntöni, heitä ei haittaisi, vaikka muuttaisin poiskin tai sitten meillä varmaan olisi aina huutoa ja itkua. On sitä kyllä nytkin ihan liikaa. En tiedä, mikä on tarpeeksi. Haluaisin kieltää marinat kokonaan.
Kommentit (233)
Eikä mun äiti pyydellyt anteeksi minulta lapsena. Vaan minun annettiin ajatella, että minun pitää parantaa tapani, kun äiti suuttui mulle, kun en ole se iloinen tms.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaikkein helpointa.... Lopettaa valittaminen ja tehdä niinkuin toisinpäin tai siis ajatella ne kaikki pienimmätkin positiiviset asiat ja pitää niistä kiinni . Nämä olivat mun ystävän sanat kun olin pari vuotta sitten vielä masentunut ja ny kaikki ihan fine t: 16v
Ja kyllä mun lapset näkee minun virheitäni koko ajan. Minusta se on aivan kamalaa. Olen koneella, en siivoa, en jaksa kuunnella heidän puheitaan, en tee heidän kanssaan nyt masennuksen takia mitään, ainoa hyvä on varmaan se, etten raivoa koko ajan kuten äitini teki.
Ap
[quote author="Vierailija" time="30.03.2015 klo 01:54"]
Kaikkein helpointa.... Lopettaa valittaminen ja tehdä niinkuin toisinpäin tai siis ajatella ne kaikki pienimmätkin positiiviset asiat ja pitää niistä kiinni . Nämä olivat mun ystävän sanat kun olin pari vuotta sitten vielä masentunut ja ny kaikki ihan fine t: 16v
[/quote]
Miksi laitoit ikäsi?
[quote author="Vierailija" time="29.03.2015 klo 17:48"]
Oisko ihan hirveä asia, jos menisit äitisi kanssa jonnekin ja tekisitte jotain mukavaa, ihan kahdestaan? Pakkaisit kaiken kuonan reppuun ja jättäisit sen repun kotiin, et ottaiskaan sitä matkaan. Kohtaisit äitisi tasavaertasena, ihmisenä, joka on monella lailla vajavainen ja keskeneräinen. Mutta jonka jokainen virhe ja risaus ja möläytys ei kertautuisi sinussa. Joka ei olisi mukana kaikessa mitä teet elämässäsi, ja jota et väkisin raahaisi mukanasi kuin sellaista tahmaista, likaista riepua josta ei kuitenkaan halua luopua, koska sitten pitäisikin etsiä joku muu juttu jota vasten peilata kaikkea.
Voihan olla että olet jo tehnyt näin, mut jos et ole, niin ei se mitään ota jos luovut tyttären roolista ja otat aikuisen ihmisen roolin suhteessa äitiisi.
[/quote]
Miksi mun äiti ei sitten tee noin, jos mä yritänkin? Ei mun äiti halua tutustua minuun sellaisena kuin mä olen. Ihmeellistä, jos sinun vanhempasi halusivat tutustua sinuun ihmisenä. Eikä mun ongelma ole mun äitini virheet (hän ei tee niitä, vaan keskittyy syyttämään toisia heidän virheistään) ja risahdukset, vaan se, että hän näkee niitä minussa ja syyttää, moittii ja haukkuu minua.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="29.03.2015 klo 17:48"]
Minä tein raakasti niin, että päätin opetella tuntemaan vanhempani aikuisina ihmisinä, ennen kuin alan syyllistää heitä lapsuudestani. Nykyään takana on satoja tunteja yhteisiä keskusteluja isän ja äidin kanssa erikseen, kalareissuilta, marjastureissuilta ja matkoilta. Eivätkä nämä keskustelut koske MINUA ja MINUN lapsuuttani, koska kaikesta tässä maailmassa ei ole kyse MNUSTA, vaan olen jutellut heistä, eli toisin sanoen kuunnellut heitä. Täytyy sanoa, että olen saanut valtavia oivalluksia, josta tärkein on ollut se, etten ole todellakaan tuntenut vanhempiani vaikka olen asunut heidän kanssaan 18 vuotta. Se, mistä heitä olen syytellyt, ei ole kestänyt kriittistä tarkastelua, siitä näkökulmasta että minä olen aikuinen ihminen, minulla on vastuu elämästäni, ja että vanhempani ovat vain tavallisia ihmisiä hekin, ja jos minä kaipaan tukea ja kuuntelua, niin he sitä vasta ovatkin kaivanneet. Eivät he ole saaneet elämässään sitäkään tukea mitä minä olen saanut.
Ja kun tunnen vanhempani, siis sen sisäisen maailman mikä heissä on, ja tiedän heidän lapsuutensa ja nuoruutensa, kaikki kauna ja syytökset ovat hävinneet. Tilalle on tullut ystävyys ja ymmärrys. Elämä on epätäydellistä, me olemme epätäydellisiä. Se on elämää, ei mikään b-versio siitä, miten asioiden pitäisi olla.
Jos sun äiti ei ole kyennyt enempään (ja kuvittele, että hänellä tuskin on ikinä ollut sellaisia kognitiivisia väleineitä työstää esimerkiksi omaa lapsuuttaa kuin sinulla) niin mitä se syyttely auttaa? Se lamaa sinut, pysäyttää kehityksesi, vahingoittaa äitisuhdettasi, vahingoittaa lapsesi ja heidän isoäitinsä suhdetta jne. Ja koko ajan aika kuluu, elämä menee sitä odotellessa että jonain päivänä syylliset tekevät aikamatkan menneisyyteen ja korjaavat virheensä. Ei sellaista tapahdu.
Oisko ihan hirveä asia, jos menisit äitisi kanssa jonnekin ja tekisitte jotain mukavaa, ihan kahdestaan? Pakkaisit kaiken kuonan reppuun ja jättäisit sen repun kotiin, et ottaiskaan sitä matkaan. Kohtaisit äitisi tasavaertasena, ihmisenä, joka on monella lailla vajavainen ja keskeneräinen. Mutta jonka jokainen virhe ja risaus ja möläytys ei kertautuisi sinussa. Joka ei olisi mukana kaikessa mitä teet elämässäsi, ja jota et väkisin raahaisi mukanasi kuin sellaista tahmaista, likaista riepua josta ei kuitenkaan halua luopua, koska sitten pitäisikin etsiä joku muu juttu jota vasten peilata kaikkea.
Voihan olla että olet jo tehnyt näin, mut jos et ole, niin ei se mitään ota jos luovut tyttären roolista ja otat aikuisen ihmisen roolin suhteessa äitiisi.
[/quote]
Olen kanssasi osittain samaakin mieltä, mutta myös eri mieltä. Minusta on ikävä sanoa rikkinäiselle ihmiselle, että vanhemmillasi asiat olivat vielä huonommin, yritä ymmärtää heitä.
Itselleni olennainen osa omaa eheytymis- ja selviytymisprosessiani on ollut ymmärtää, ettei minun tarvitse ymmärtää vanhempiani. Ei siihen ole olemassa mitään hyvää syytä miksi minua kohdeltiin kaltoin koko lapsuuteni. Henkiseen ja fyysiseen väkivaltaan ei mielestäni ole olemassa mitään selitystä, joka millään tapaa täytyisi yrittää ymmärtää.
Tämä oivallus oli minulle tärkeä. Minut vapautti se kun tajusin, että ei minulla tarvitse enää olla mitään äiti- tai isäsuhdetta. Olen nyt aikuinen ja elämäni ohjat ovat omissa käsissäni.
[quote author="Vierailija" time="29.03.2015 klo 13:32"]
Tekstisi oli tosi hämmentävää. Sinä et ole suostunut kasvamaan vanhemmaksi ja aikuiseksi, olet koko ajan poissaoleva, kiukuttelet miehelle siitä että mies on hoitanut hommansa ja huolehtinut osansa vanhemmuudesta, ja kiukuttelet lapsille sitä että sinä et jaksa järjestää heille muuta tekemistä vaan annat olla siellä netissä ja telkkarissa (missä he eivät olisi, jos sinä olisit heidän kanssaan, tekemässä jotain mielekästä). Et salli heille niitä tunteita, mitä sulle ei sallittu lapsena, mutta nykyään sallit kyllä näemmä itsellesi kovastikin itsekeskeistä käytöstä.
Kuulostaa siltä että et vaan ole halunnut muuttua ja muuttaa käytöstäsi, ja siksi sua aivan erityisesti vituttaa että miehesi handlaa vanhemmuuden paremmin kuin sinä. Tunnet aivan aiheellista syyllisyyttä koska varmasti pystyisit parempaa kuin nyt. Voit toki hakea jonkun ymmärtämään sinua (sen rakastajan) ja selittämään asiat niin päin, että sinä olet uhri. Sehän ois varsinkin miestä kohtaan varmasti tosi reilua, että ensin hoitaa kodin ja lapset ja ymmärtää sinua ymmärtämästä päästyää masennuksessasi, ja sinä menet ja petät.
[/quote]
Mä luen kyllä aloittajan kirjoituksen ihan eri tavalla kuin sinä, joka olet ilmeisesti juuri ns. vahva ihminen, joka vaatii sellaista sitten muiltakin. Olet ehkä juuri sellainen ihminen kuin ap:n äiti, joka vaikuttaa olleen sellainen jyräävä persoona, joka esti ap:n kasvun aikuiseksi. Ei ihminen opi yhtäkkiä ja mystisesti ottamaan vastuuta ja pärjäämään, vaan se pitäisi lapsena ja nuorena opetella vähitellen. Mutta narsistinen vanhempi ei anna lapsensa kasvaa ja ottaa vastuuta, vaan lapsi joutuu koko ajan kuulostelemaan, mitä vanhempi haluaisi hänen tekevän sen sijaan, että tekisi omia päätöksiä. Usein tällainen narsistiäiti vielä pukee vallankäyttönsä huolehtimisen kaapuun ja käytännössä tukahduttaa lapsensa oman tahdon ja kyvyt. Mielestäni ap. vaikuttaa pahasti traumatisoituneelta ja kyse on ehkä juuri em. skenaariosta.
t. eräs narsistisen äidin loppuunkulutettu ja hyvään äitiyteen kykenemätön lapsi-nainen
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="29.03.2015 klo 18:11"]
Mun äitini ei ole kovin halukas puhumaan lapsuudestaan tai nuoruudestaan. Itsetutkiskelu ei ole hänen juttunsa. Eli olemme kyllä jutelleet hänen niistä vuosistaan ennen kuin mä synnyin ja jotain lapsuudestaankin, mutta niissä toistuu sama kuvio kuin minullakin varmaan: kun hän muutti pois kotoa kaikki muut ihmiset alkoivat olla syyllisiä kaikkeen ikävään, mitä hänelle tapahtui. Varsinkin isäni, mummini ja niin edelleen. Äitini ei kertakaikkiaan osaa nähdä itsessään mitään vikaa. Vaan vaikeat ajat koulivat hänestä lähes täydellisen, joka juurikin ei vatvo menneitä. Kumpikaan ei tavallaan pidä paikkaansa. Jos hän meneistä puhuu niin keskittyy syyttelemään muita. Aina.
Ap
[/quote]
Sinäkin syyttelet äitisi tavoin muita: äitiäsi, puolisoasi, lapsiasi. Aivan turhaan mariset enää lapsuutesi huonoista oloista; globaalisti ajatellen hyvin harvalla lapsuus on ollut mitenkään ihanteellinen. Moni meistä on joutunut kokemaan henkistä (erittäin moni myös fyysistä) laiminlyöntiä ja turvattomuutta. Huonot kokemukset voi kääntää myös vahvuudekseen, jos ei jää niihin kiinni vaan ottaa ne sysäyksenä kehittää itseään eteenpäin. Olisiko anteeksiantamus äitiäsi kohtaan mitään tässä kohtaa, kun joudut tunnustamaan oman epätäydellisyytesi kasvattajana? Miksi vaadit äidiltäsi yli-ihmisyyttä? Hän on vain pieni lenkki sukupolven ketjussa ja kantaa harteillaan omien vanhempiensa ja esivanhempiensa virheitä, tekemisiä ja tekemättömyyksiä. Ihminen ei ole täydellinen eikä siksi tule. Yritä sopeutua epätäydelliseen elämäämme ja etsiä niitä ilonaiheita, joita lähelläsi on, kuten perheesi.
Lapsesi eivät tule kiittämään sinua, eivät myöskään toista vanhempaansa. Heidän tehtävänään on kapinoiden repiä itsensä irti teistä ja määräysvallastanne vähän kerrallaan. Jos sinulla olisi enemmän kuin kaksi lasta, huomaisit myös sen, miten samassa perheessä kasvaa aivan omanlaisiaan persoonia, joihin vanhempien kasvatuksella on loppujen lopuksi vain vähän vaikutusta. On harhaa kuvitella lapsen olevan taulu, johon vanhempi voi piirtää haluamansa ääriviivat. Lapsi on syntymästään oma persoonansa eikä vanhempiensa toiveiden jatke. Vanhemmat voivat kuvitella elävänsä lapsuutensa ja nuoruutensa uudelleen lastensa kautta, mutta se on väärin. Lapset tekevät omat valintansa ja omat virheensä, heidän kauttaan aikuinen ei saa toista mahdollisuutta elää jo menettämiään elämänvaiheita. Sitä paitsi vanhemmat voivat yrittää kasvattaa lapsia, mutta vielä enemmän lapset kasvattavat vanhempiaan, jos nämä suostuvat avaamaan silmänsä ja näkemään heidän kauttaan, mikä elämässä on olennaista.
Kuta vanhemmaksi lapsesi kasvavat, sitä enemmän he todennäköisesti haastavat sinua ja puolisoasi. Heidän kokemuksensa teistä vanhempina on oikeutettu, vaikka se ei olisikaan imarteleva. He näkevät ja kokevat maailman toisin kuin te vanhemmat; he ovat eri sukupolvea. Anna lapsillesi armoa, ole itsellesi ja äidillesi armollinen. Kun lapsesi tulevat aikanaan syyttämään sinua tekemistäsi virheistä (sen he tulevat tekemään aivan samoin kuin sinäkin vanhempiasi), voi pyytää anteeksi ja todeta, ettet parempaan pystynyt. Voit sanoa, että halusit olla hyvä vanhempi, mutta et osannut etkä jaksanut. Siinä he ehkä oppivat sitä, mikä elämässä on oikeasti tärkeää: armollisuutta itseään ja muita kohtaan. Kukaan meistä ei ole täydellinen eikä sellaiseksi tule, ja jokainen meistä kantaa läpi elämänsä sisäistä lastaan mukanaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="29.03.2015 klo 18:31"]
[quote author="Vierailija" time="29.03.2015 klo 18:11"]
Mun äitini ei ole kovin halukas puhumaan lapsuudestaan tai nuoruudestaan. Itsetutkiskelu ei ole hänen juttunsa. Eli olemme kyllä jutelleet hänen niistä vuosistaan ennen kuin mä synnyin ja jotain lapsuudestaankin, mutta niissä toistuu sama kuvio kuin minullakin varmaan: kun hän muutti pois kotoa kaikki muut ihmiset alkoivat olla syyllisiä kaikkeen ikävään, mitä hänelle tapahtui. Varsinkin isäni, mummini ja niin edelleen. Äitini ei kertakaikkiaan osaa nähdä itsessään mitään vikaa. Vaan vaikeat ajat koulivat hänestä lähes täydellisen, joka juurikin ei vatvo menneitä. Kumpikaan ei tavallaan pidä paikkaansa. Jos hän meneistä puhuu niin keskittyy syyttelemään muita. Aina.
Ap
[/quote]
Sinäkin syyttelet äitisi tavoin muita: äitiäsi, puolisoasi, lapsiasi. Aivan turhaan mariset enää lapsuutesi huonoista oloista; globaalisti ajatellen hyvin harvalla lapsuus on ollut mitenkään ihanteellinen. Moni meistä on joutunut kokemaan henkistä (erittäin moni myös fyysistä) laiminlyöntiä ja turvattomuutta. Huonot kokemukset voi kääntää myös vahvuudekseen, jos ei jää niihin kiinni vaan ottaa ne sysäyksenä kehittää itseään eteenpäin. Olisiko anteeksiantamus äitiäsi kohtaan mitään tässä kohtaa, kun joudut tunnustamaan oman epätäydellisyytesi kasvattajana? Miksi vaadit äidiltäsi yli-ihmisyyttä? Hän on vain pieni lenkki sukupolven ketjussa ja kantaa harteillaan omien vanhempiensa ja esivanhempiensa virheitä, tekemisiä ja tekemättömyyksiä. Ihminen ei ole täydellinen eikä siksi tule. Yritä sopeutua epätäydelliseen elämäämme ja etsiä niitä ilonaiheita, joita lähelläsi on, kuten perheesi.
Lapsesi eivät tule kiittämään sinua, eivät myöskään toista vanhempaansa. Heidän tehtävänään on kapinoiden repiä itsensä irti teistä ja määräysvallastanne vähän kerrallaan. Jos sinulla olisi enemmän kuin kaksi lasta, huomaisit myös sen, miten samassa perheessä kasvaa aivan omanlaisiaan persoonia, joihin vanhempien kasvatuksella on loppujen lopuksi vain vähän vaikutusta. On harhaa kuvitella lapsen olevan taulu, johon vanhempi voi piirtää haluamansa ääriviivat. Lapsi on syntymästään oma persoonansa eikä vanhempiensa toiveiden jatke. Vanhemmat voivat kuvitella elävänsä lapsuutensa ja nuoruutensa uudelleen lastensa kautta, mutta se on väärin. Lapset tekevät omat valintansa ja omat virheensä, heidän kauttaan aikuinen ei saa toista mahdollisuutta elää jo menettämiään elämänvaiheita. Sitä paitsi vanhemmat voivat yrittää kasvattaa lapsia, mutta vielä enemmän lapset kasvattavat vanhempiaan, jos nämä suostuvat avaamaan silmänsä ja näkemään heidän kauttaan, mikä elämässä on olennaista.
Kuta vanhemmaksi lapsesi kasvavat, sitä enemmän he todennäköisesti haastavat sinua ja puolisoasi. Heidän kokemuksensa teistä vanhempina on oikeutettu, vaikka se ei olisikaan imarteleva. He näkevät ja kokevat maailman toisin kuin te vanhemmat; he ovat eri sukupolvea. Anna lapsillesi armoa, ole itsellesi ja äidillesi armollinen. Kun lapsesi tulevat aikanaan syyttämään sinua tekemistäsi virheistä (sen he tulevat tekemään aivan samoin kuin sinäkin vanhempiasi), voi pyytää anteeksi ja todeta, ettet parempaan pystynyt. Voit sanoa, että halusit olla hyvä vanhempi, mutta et osannut etkä jaksanut. Siinä he ehkä oppivat sitä, mikä elämässä on oikeasti tärkeää: armollisuutta itseään ja muita kohtaan. Kukaan meistä ei ole täydellinen eikä sellaiseksi tule, ja jokainen meistä kantaa läpi elämänsä sisäistä lastaan mukanaan.
[/quote]
Kannattaisi ehkä lukea mitä ap on kirjoittanut. Ap:lla on kaksi lasta. Neuvosi ovat muutenkin falskeja ja yksinkertaistavia. Ap on kertonut käyneensä monelaisissa terapioissa ja sinä heität kommentteja anteeksi annosta, aivan kuin se olisi niin yksinkertaista. Kai tuo ap:n luettelema terapiakirjo jo kertoo, ettei hän ihan helposti siihen kykene. Sen verran rikki hän on.
Ap, kuulostaa siltä kuin äidilläsi olisi narsistisia piirteitä. Sinun pitää päästää henkisesti irti äidistäsi. Hyväksyä, ettet vilpitöntä rakkautta, anteeksiantoa ja hyväksyntää tule sieltä koskaan saamaan. Sitten välit lapsiisikin alkavat parantua ja on paljon helpompaa olla vastuullinen äiti. Pieni lapsi sisälläsi on haavoittunut, mutta kykenet kyllä vielä parantumaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olemme sitä mitä toistuvasti teemme.
Joka kerta kun huomaat toistavasi äitisi tapoja, tee eri tavalla, ja lopulta niistä tulee vakio. Olet oma itsenäinen ihminen, et äitisi kopio. Jos äitisuhteesi pysyy huonona, sinun ei tarvitse olla missään tekemisissä hänen kanssaan jos et halua.
Unen jälkeen mietteet on kääntyneet huoliin mun äidistä. Miten äiti voi elää ilman minua, jos mä hylkään hänet?
Mä haluaisin eroon mun äidistä, mutta kuten joku täällä kuvaili, äiti on aikuinen, jota ei kukaan ole lapsena nähnyt. Jonka hätää, oletan, että jotain sellaista on äidilläkin ollut tai hänen täytynyt kokea, kukaan ei ole ottanut vastaan. Jos mä nyt sanon mun äidille, että lopeta yhteydenpito minuun, niin miten äitini jaksaa sen jälkeen elää? Hänellä ei ole käytännössä katsoen ketään muuta, kuin minä. Omat vanhempansa kuolivat ennen kuin mä synnyin. Ainoa veli on kuollut ajat sitten. Äiti ei etsinyt eronsa jälkeen uutta miestä ikinä, on asunut yksin. Ei ole yhteyksissä enää isäni puoleiseen sukuun. Hänellä on 2-3hyvänpäiväntuttu-tasoista ystävätärtä (näillä nimityksillä) jotka eivät tiedä mitään äitini oikeista haasteista, kuten rahattomuus ja idiootilta vaikuttava narskutytär ja tietysti takana oleva myttyyn mennyt avioliitto jne jne.
miten voin hylätä sellaisen, jolla on minun kohtaloni? Eli jota ei ole nähty? Pitääkö mun jättää tämmöinen elämäänsä elämättä jättänyt, kärsivä (sitä tosin minuun purkava) ihminen yksin ja vain kadota hänen elämästään? Ja veisin lapset mukanani myös tai lähes veisin. Ei se mikään ero olisi, että äitini viettäisi iloista aikaa lapsteni kanssa samalla kun mä en ole ikinä hänelle kelvannut, sehän olisi hänelle vain minun siivoamiseni pois näkyvistä ja rusinoiden ottoa pullasta. Sais ne lapset sitä ehkä kerran, kaksi vuodessa tavata, mutta siis eikö tämä kaikki ole äidilleni liian vähän? Olen kiittämätön, kun aikuiseksi tultuani hylkään äitini, hirveä tytär mä sitten olisin, eikö niin? Miten äiti voi elää ilman minua jos mä hylkään hänet?
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mutta siis aito äidin kohtaaminen on poissuljettu vaihtoehto. En voisi ikinä ruveta nyt terapoimaan mun äitiä, että miltä se äiti tuntuikaan kun kukaan ei sua huomannut, sillä äiti ei puhu noista asioista. Eikä hän arvosta minua (en ihmettele, vaikka toisaalta se on hänen omakin vikansa) sillä lailla, että miettisi, että minulle voisi uskoutua lapsuutensa vaillejäämisen kokemuksista. Hän HALUAA esittää minulle täydellistä, omillaan pärjäävää, oikeamielistä kaikkien kanssa toimeentulevaa ihmistä, joka ei kuuna kullan valkeana päivänä tarttis mitään terapiapalveluja!
Mutta totta kai mullakin on hirveä huoli ja suru ollut äidistä, mutta kun äiti haluaisi että alan hänen vierelleen oikeamieliseksi, omillani toimeen tulevaksi, tunteeni ihmisiltä peittäväksi robotin tyyppiseksi ihmiseksi, niin mä koen, että kohtaaminen hänen kanssaan on kuin puhuisi aaltopahville. Silti oon aivan täysin kurkkuani myöten äitiäni, eikä varmaan kenenkään ole järkwvää ehdottaa, että olisimme yhteyksissä.
Eli se on sitten mun syy, kun äiti syrjäytyy? Ja katkeroituu vielä siitäkin, että ainoa lapsi hylkäsi? Mun syy, että hänen ainoa lapsensa hänet hylkäsi!!!!! Voi tätä suruni määrää... Haluaisin tulla rakastetuksi äidin taholta, miksi se ei onnistu........ Ai niin, ÄITI oli jätetty yksin. Eikä se ole sitä käsitellyt. Niinkö se menee? Miksi sitten pitää tulla jälkikasvua niin, että kasvatat heidät, ruokit, vaatetat ja puet, hoidat ja ta daa: he hylkäävät sinut. Onko se oikein???
Ap
Eli tekemällä itseni kannalta oikein teen tavallaan sikamaisen tempun äidilleni. En ihmettele, että olen ääidissäni kiinni yhä, miten tän voi ratkaista niin, ettei tunnu aivan kamalalta?
Ap
Ap STOP! Luitko yhtään, mitä kirjoitit eilen itsestäsi? Kuinka olisi aika keskittyä siihen oman itsensä kohtaamiseen? Mihin se kaikki hävisi yön aikana? Sun levy alkoi pyörimään nyt alusta. Äiti. Äiti sitä ja tätä. Minä voisin mutta kun en voi kun äiti. Mitä tapahtui?
Tähän ketjuun näyttää aika moni ihminen laittaneen aika paljon aikaa. Käytä se hyväksesi ja ala keskustella itsestäsi. Olet tehnyt abortin, sulla on ollut sivusuhde, sulla on melko paljon miettimistä. Asioista joilla ei ole sun äidin kanssa mitään tekemistä. Jotka sinä olet tehnyt. Joista saa tuntea ihan mitä tuntee, mutta niistä pitää kantaa itse vastuu. Eikä aina mennä sen menneisyyden taakse piiloon.
[quote author="Vierailija" time="30.03.2015 klo 08:20"]
Eli tekemällä itseni kannalta oikein teen tavallaan sikamaisen tempun äidilleni. En ihmettele, että olen ääidissäni kiinni yhä, miten tän voi ratkaista niin, ettei tunnu aivan kamalalta?
Ap
[/quote]
Tässä puhuu ihminen, joka on niin voimakkaasti läheisriippuvainen, ettei näe äitiään aikuisena ihmisenä. Ei tässä ole kyse äidistäsi, vaan sinusta, sinun mielihyvästäsi, kun ajattelet ettei äitisi tule toimeen ilman sinua. Sinä haluatkin vaalia teidän epätervettä ja vahingoittavaa riippuvuutta toisistanne.
Mikäli käsitin oikein, äidilläsi on toimivat raajat ja toimiva pää. Hän on elänyt elämänsä kuten parhaaksi näkee ja tulee elämään sitä kuten parhaaksi näkee. Hänellä on lisäksi enemmän elämänkokemusta kuin sinulla, hän ei tarvitse sinua paijaamaan itseään. Ei hän tarvitse sinun sääliäsi, sinä tarvitset itseäsi säälimässä häntä. Sinä saat siitä tyydytystä.
Mitäpä, jos äitisi on kaikki nämä vuodet odottanut, että sinä kasvaisit aikuiseksi teidän suhteessanne, lakkaisit syyttämästä häntä kaikesta, ja osaisit irroittautua hänestä? Ja se, että alkaisit elää omaa elämääsi, siis oikeasti alkaisit ottaa kopin omasta elämäsi, olisi hänelle suuri helpotus?
Ap on itsekäs narsisti, jolla on kusipäiset vittumaiset kakarat. Empatiakyvytön paskiainen, joka kyllä itselleen haluaa empatiaa keinoja kaihtamatta, aikuinien koulukiusaaja joka näkee virheitä muissa mutta ei itsessään. Vastuuton laiska kusipää.
[quote author="Vierailija" time="29.03.2015 klo 18:43"]
Kannattaisi ehkä lukea mitä ap on kirjoittanut. Ap:lla on kaksi lasta. Neuvosi ovat muutenkin falskeja ja yksinkertaistavia. Ap on kertonut käyneensä monelaisissa terapioissa ja sinä heität kommentteja anteeksi annosta, aivan kuin se olisi niin yksinkertaista. Kai tuo ap:n luettelema terapiakirjo jo kertoo, ettei hän ihan helposti siihen kykene. Sen verran rikki hän on.
[/quote]
Ap on kirjoittanut hei vauva-palstalle, ei millekään psykoterapiapalstalle. :D Hän saa täältä tavallisten ihmisten ohjeita, niiden joista useimmilla on vähän vähemmän täydellinen lapsuus. Jos täällä otetaan se asenne, että ap on niin rikki ja toivoton tapaus että vain ammattipsykiatri voi hänelle vastata, tähän viestiketjuun ei olisi tullut yhtään viestiä. Tämä on keskustelua, johon jokainen tuo oman näkökulmansa ja oman kokemuksensa. Sitä, mikä niistä ap:tä auttaa, ei voi kukaan tietää.
Alue: Aihe vapaa
Mun äitini ei ole kovin halukas puhumaan lapsuudestaan tai nuoruudestaan. Itsetutkiskelu ei ole hänen juttunsa. Eli olemme kyllä jutelleet hänen niistä vuosistaan ennen kuin mä synnyin ja jotain lapsuudestaankin, mutta niissä toistuu sama kuvio kuin minullakin varmaan: kun hän muutti pois kotoa kaikki muut ihmiset alkoivat olla syyllisiä kaikkeen ikävään, mitä hänelle tapahtui. Varsinkin isäni, mummini ja niin edelleen. Äitini ei kertakaikkiaan osaa nähdä itsessään mitään vikaa. Vaan vaikeat ajat koulivat hänestä lähes täydellisen, joka juurikin ei vatvo menneitä. Kumpikaan ei tavallaan pidä paikkaansa. Jos hän meneistä puhuu niin keskittyy syyttelemään muita. Aina.
Ap