Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Olen täysin kyllästynyt perhe-elämään
29.03.2015 |
Olen täysin kyllästynyt perhe-elämään ja meillä on siis kaksi lasta, 5- ja 7-vuotiaat. Kaikki muuttui tietysti, kun lapset tulivat taloon. Vauvavuodet menivät hyvin, kun mies hoiti paljon lapsia ja itse sain vielä jatkaa elämääni suurin piirtein sellaisena, kuin olin kuvitellutkin lapsiperheen arjen olevan, eli söpöä, kaunista ja aikuisten ohjaamaa.
Mutta nyt kun lapset ovat 5- ja 7, olen täysin vittuuntunut mieheeni ja siihen, että lapset määräilevät meillä kaikesta. Tai voi olla, että he saavat vain enemmän tilaa kuin minä aikoinani, mieheni kyllä asettaa heille rajoja, mutta ne ovat way out of missä minun rajani kulkisivat, mutta raakalaismaisen luonteeni takia en uskalla oman mukavuudwn haluni takia komentaa lapsia, etten vaikuttaisi pelottavalta ja huutavalta vanhemmalta.
Meillä on siis aika isot näkemyserot miehen kanssa siitä, miten iso rooli lapsilla saa koko perheen sisällä olla. Olen pohtinut välillä rakastajan eli ulkopuolisen miessuhteen hankkimista, kun miehestäni on tullut ihan kanaemo ja itsellä taas olisi aivan muita tarpeita. Ei nyt ensisijassa ja vain seksi, vaan haluaisin esim. viikonloppuaamuisin herätä niin, ettei jokapaikassa ole mölisemässä lapsia. Haluaisin mieheni takaisin. Haluaisin lapset näkyy, muttei kuulu -muottiin. Ja toisaalta en haluaisi, koen, että se olisi lapsille varmaan pahaksi. Minut kasvatettiin niin. Kun olin lapsi, minun piti miellyttää äitiäni ja kun olen "äiti", minun pitää miellyttää lapsiani. Todella vituttavaa. En tiedä mitä tekisin. En haluaisi jättää koko paskaa taaksenikaan, lapsista olen jotenkin ihana ja he tarvitsevat minua, kun kerran saavat olla kuin pellossa kanssani. Luulen, että jos meillä olisi minun sääntöni, heitä ei haittaisi, vaikka muuttaisin poiskin tai sitten meillä varmaan olisi aina huutoa ja itkua. On sitä kyllä nytkin ihan liikaa. En tiedä, mikä on tarpeeksi. Haluaisin kieltää marinat kokonaan.
Kommentit (233)
Yritä sukulaisilta saada selville, mikä äitisi lapsuudessa oli pielessä. Jos sitä kautta ymmärtäisit ja voisit katkaista ketjun.
Kirjoitin miehestäni, jolla oli huono lapsuus. Se kulki suvussa. Mieheni kasvatti leski-isä, jolla silläkin oli ollut huono lapsuus. (Hänet synnytti nainen, jonka 3 muuta lasta annettiin lastenkotiin ja nainen itsekin kuoli miehen isän lapsuudessa. Miehen isä kasvoi sitten häntä vihanneessa äidin veljen perheessä)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miehelläni on lapsuudestaan, etenkin teinivuosista, jäljellä paljon katkeruutta ja vihaakin vanhempiansa kohtaan. En tiedä sinun tarinasi yksityiskohtia, mutta samoja tuntemuksia kuitenkin. Olen vierestä seurannut hänen kamppailuaan asian kanssa muutaman vuoden, ja ainoa, mikä asiassa auttaa, on irti päästäminen. Hän ei voi kääntää vanhempiensa päätä, he eivät ole valmiita hyväksymään omien kasvatusmetodiensa olleen millään tavalla arveluttavia vaan pitävät kiinni siitä, että he toimivat, kuten parhaaksi näkivät. Nykyään miehenikin pystyy näkemään tämän, hän pystyy tarkastelemaan etenkin isänsä yhä jatkuvaa tunnetasolla todella vahingollista käytöstä nähden, että isänsä ei yksinkertaisesti osaa kohdata tai käsitellä tunteitaan millään muulla tavoin, kuin syyttämällä niistä muita ja kohottaa omaa itsetuntoaan yrittämällä alistaa muut tahtonsa alle.
Se, että mieheni nykyään ymmärtää tämän, ei tarkoita, että hän olisi antanut anteeksi. En usko niin koskaan tapahtuvan. Hän, kuten minäkin, on asiasta todella surullinen ja yhä loukkaantuu lähes joka kerta heidän ollessaan tekemisissä. Mutta hän on lakannut yrittämästä muuttaa vanhempiaan ja siten koettaa korjata lapsuuttaan. Niin ei tule tapahtumaan. Ei myöskään sinun kohdallasi. Ainoa mahdollisuus on ottaa vastuu omasta elämästä ja omista tunteista tässä ja nyt - ja rakentaa itse hiljalleen eheyttää itseään. Luotettavien läheisten avustuksella, toki, mutta vastuu on itsellä. Miehesi ei ole vastuussa eheytymisestäsi, hän voi auttaa omien voimavarojensa rajoissa, muttei tehdä mitään sinun puolestaan.
Sitä paitsi kaikkien, meidän pääsääntöisesti iloisen ja onnellisen lapsuuden kokeneidenkin, on pakko aikuisena korjata vanhempiemme tekemät virheet omassa psyykessämme. Kenenkään vanhemmat eivät nimittäin ole antaneet täydellisiä avaimia elämään. Voin omakohtaisesti kertoa, että pelkästään vaikenemisen kulttuurissa opittujen selviytymistapojen muuttaminen aikuisena on kovaa työtä. Sinun kokemiesi (kun en tarkemmin nyt tiedä) tapahtumien hyväksyminen ja uusien reaktioiden oppiminen varmasti vielä vaikeampaa. Mutta sitäkin palkitsevampaa, kun niin päätät vihdoin tehdä.
Hae apua, pienten lasten äitinä sitä luultavasti vielä saa vähän helpommin, onko tuon ikäisille vielä neuvola tms? (Ei ole omia lapsia vielä, niin en tiedä.) Hakemalla apua ja pyrkimällä parempaan turvaat lapsillesi parempaa, kuin mitä itse sait. Älä jää yksin.
[quote author="Vierailija" time="29.03.2015 klo 14:51"]
Yks asia on varma. Nainen on aina tyytymätön. Tän takia en miehenä viitti ryhtä mihinkään parisuhteeseen.. Ennemmun tai myöhemnin tuo nimeämätön ahdistus. Tyytymättömyys projisoitaisiin mun niskaan. En aio koskaan enää olla paikalla kun se tapahtuu. Just naiset joita tapailen tuntuvat ettivän miestä joka pelastaisi heidät omalta tyytymättömyydeltä. Mun muka pitäis tehdä heidät onnelliseksi. Luulevat et jos antaa pimppaa niin kaikki vastuu onnellisuudesta voidaan sysätä mulle. Tästä on olematon matka siihen et kaikki on lupa laittaa mun syyksi. Ei kiitos täyttymöttömien toiveiden tynnyreille!
[/quote]Ei kukaan pakota sinua olemaan naisten kanssa. Ihan sinun oma valinta. Pysy miesseurassa, niin voit olla onnellinen. Älä kuvittele, että jonkun naisen pitäisi tehdä sinut onnelliseksi.
Nyt vaan sohvalta ylös ja omia hommia ja päämääriä toteuttamaan. Kun saat omaa aikaa ja toteuttaa itseäsi työssä, opiskelussa, urheilussa, ystävien kanssa jne. Niin alkaa kotielämäkin tuntumaan kivemmalta, kun oma pää ja ajatukset selviää. Miehesi tuskin estelee, estot ovat pääsi sisällä.
[quote author="Vierailija" time="29.03.2015 klo 15:25"]
Nyt vaan sohvalta ylös ja omia hommia ja päämääriä toteuttamaan. Kun saat omaa aikaa ja toteuttaa itseäsi työssä, opiskelussa, urheilussa, ystävien kanssa jne. Niin alkaa kotielämäkin tuntumaan kivemmalta, kun oma pää ja ajatukset selviää. Miehesi tuskin estelee, estot ovat pääsi sisällä.
[/quote]
No näin mun pitäisi kai tehdä, mutta se on hirveän vaikeaa, kun tunnen huonoa omaatuntoa kaikesta ja mies on lasten kanssa aina. Aiemmin kun yritin ottaa irtiottoja (kun mun masennus ei ollut vielä alkanut) mies kiukkusi kun mulla piti olla omia menoja. Siitä on jäänyt pelko päälle, että mun pitää olla kotona niin paljon kuin mahdollista. Vaikka ei mieskään silloin mihinkään nene. Meillä on sopimus, että hän käy rakkaassa harrastuksessaan joka lauantai ja siellä meneekin usein koko päivä, mutta se on okei. Sekin on mulle rankkaa olla kotona silloin lasten kanssa, joita tavallaan pelkään, kun oma kasvatukseni oli niin autoritäristä, niin en oikein ymmärrä, ovatko lapseni normaaleita vai liian vapaita. Ja sitten soimaan itseäni huonoksi vanhemmaksi, liian vapaaksi kun en tätä rajaa tiedä.
Lapset vain nauraa mulle ja sanoo joskus tyhmäksi, viisivuotias sanoo. Ahdistaa, kun hän tekee niin, tavallaan olenkin tyhmä äiti, mutta lapsi näkee minussa just ne virheet joista itsekin kärsin. Äh, olipas sekavaa.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voi ap. Koita nyt päästä siitä omasta lapsuudestasi eroon, kun kerran tiedostat ongelmat, mitä niitä vatvomaan, menneet on menneitä, ja sinulla on lupa olla oman itsesi herra, ja tehdä kuten itse tiedät että on oikein. Mene vaikka jonnekin ammattiauttajalle jos se lapsuus niin vaivaa.
Vaikea sanoa että onko lapsesi liian vapaita kun et siitä anna esimerkkejä. Sulla on masennus, ja sen takia varmasti mietit liikaa ja syyllistät itseäsi. Opettele antamaan itsellesi armoa, sinä olet varmasti ihan tarpeeksi hyvä äiti, kukaan ei ole täydellinen. Tosin sitä en tajua miten joku kuvittelisi että lapset oppivat kaikki asiat kerrasta, kun aikuisetkaan eivät opi, tai että lapset tottelisivat aina ja olisivat aina hyvällä tuulella, eihän kukaan ole sellainen, lapsetkin ovat ihmisiä ja omia persooniaan. Mikä siinä lasten kassa olemisessa on niin vaikeaa, itse olet heidät tehnyt, ja heidän geeneistään on puolet sulta.
[quote author="Vierailija" time="29.03.2015 klo 14:27"]
Mulla on ihan samat fiilikset. Lapset on 7, 9 ja 11 ja olen ihan kurkkua myöten täynnä tätä arkipaskaa. Lapset valittaa ja sotkee, mies on aina poissa. Tuntuu, että kaikki on mun harteilla enkä vaan jaksa enempää. Olen kertonut tämän miehelle mutta mikään ei muutu. Olen ansaita omassa kodissani eikä täältä ole pakotietä. Eroa olen miettinyt mutta auttaisiko sekään mitään.
[/quote] hah katso peiliin, ihan itse olet miehesi kanssa ne lapset kasvattanut!
Meillä on välillä tollasta mutta ohi menevää, itse olen jo ihan pienestä pitäen ohjannut lapsia mm. Siivoamaan leikkistä aiheutuneet sotkut pois ja omat jäljet, yllättävän hyvin nyt 6 ja 10 vuotiaat tekee ne ja jos meinaavat luistaa niin kyllä sanon asioista ihan suoraa heille, en ole mikäänpalvelija vaan äiti! ,
asioita helpottaakseen meillä on mm. Naulakot niin että lapset itse yltävät laittamaan vaatteen paikoilleen, isoimpi jopa viikkaa omat puhtaat vaatteet kaappiinsa, opettelemme elämää varten...
Tänään oltiin kummilapsen luona kylässä, niin siellä keräsin lasten huoneista lelut paikoilleen ja huikkasin äidille et imuroippa nyt ennen kuin sotkevat ne uudestaan! Sit äiti laittoi myöhemmin viesti ettei ne siivoa vaikka kehottaisi.. että opettaa myöhemmin!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oma tahto ja minä eivät kuitenkaan ole käytössäni, nyt vain tiedän, olen siis tietoinen, että minulla onkin sellaiset. Ja joista tuntuu, etten voi olla ylpeä. Tuliliiton ulkopuoliseen ihmiseen rakastuminen ja abortinkin tein ( mieheni oli isä) ja kaikkea ihan kauheaa. En oikein osaa nähdä itsessäni sellaista huoraa.
Ap
Hienoa, että sulla on energiaa tuollaiseen, 154. Mä tässä mietin, jaksanko edes elää.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="29.03.2015 klo 15:54"]
Voi ap. Koita nyt päästä siitä omasta lapsuudestasi eroon, kun kerran tiedostat ongelmat, mitä niitä vatvomaan, menneet on menneitä, ja sinulla on lupa olla oman itsesi herra, ja tehdä kuten itse tiedät että on oikein. Mene vaikka jonnekin ammattiauttajalle jos se lapsuus niin vaivaa.
Vaikea sanoa että onko lapsesi liian vapaita kun et siitä anna esimerkkejä. Sulla on masennus, ja sen takia varmasti mietit liikaa ja syyllistät itseäsi. Opettele antamaan itsellesi armoa, sinä olet varmasti ihan tarpeeksi hyvä äiti, kukaan ei ole täydellinen. Tosin sitä en tajua miten joku kuvittelisi että lapset oppivat kaikki asiat kerrasta, kun aikuisetkaan eivät opi, tai että lapset tottelisivat aina ja olisivat aina hyvällä tuulella, eihän kukaan ole sellainen, lapsetkin ovat ihmisiä ja omia persooniaan. Mikä siinä lasten kassa olemisessa on niin vaikeaa, itse olet heidät tehnyt, ja heidän geeneistään on puolet sulta.
[/quote]
No äitini ainakin kuvitteli.
t Ap
Haluun vaa sanoo et lopeta toi vitun itkemine ja rupee kasvattaa niitä lapsias... Luin ekan sivun ja rupes oikeesti vituttaa toi homma.. Joo määki näin mun isää ehkä noin kerran kuukaudessa ja kotona oli minä ja äiti joka oli kotona sillon ku oli ja sit oli nää mun "lapset" 9-ja8 vuotta ikäeroo omaavat veli ja sisko Joiden kanssa olin kotona suurmman osan vapaa-ajastani ja tein ruuat ja hoidin muutenkin suurimman osan koko talosta ja sit kaverit kyseli miks veli kutsuu isäks..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja sekin siinä on ongelmana, että "ihan hyvä äiti" ei riitä, jos se ei edes ole totta. En usko, että kaikki meistä ovat riittävän hyviä. Se on silmänlumetta, itsepetosta, valhetta ja paskaa.
Ap
[quote author="Vierailija" time="29.03.2015 klo 23:46"]
Haluun vaa sanoo et lopeta toi vitun itkemine ja rupee kasvattaa niitä lapsias... Luin ekan sivun ja rupes oikeesti vituttaa toi homma.. Joo määki näin mun isää ehkä noin kerran kuukaudessa ja kotona oli minä ja äiti joka oli kotona sillon ku oli ja sit oli nää mun "lapset" 9-ja8 vuotta ikäeroo omaavat veli ja sisko Joiden kanssa olin kotona suurmman osan vapaa-ajastani ja tein ruuat ja hoidin muutenkin suurimman osan koko talosta ja sit kaverit kyseli miks veli kutsuu isäks..
[/quote]
Hienoa, että sua rupes vituttaan. Keep on going!
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse olen edesmenneen Errikan kaltaisista olosuhteista erittäin kivikkoisine teineni. Joskus nuorempana kysyin isovnhemmiltani joista tinen oli lämmiteelyt jalkojaan paimenessa lehman tuoreessa läjässä, että olisivatko he mieluummin nuoria nyt vai silloin. Bastaus oli etteivät he osaa sanoa. Heillä kuulemma oli ihan vieressä kohtalotovereita. Pointti: on olemassa huonoa ja "huonoa" vanhemmuutta. Joku perspektiivi ja sijoituskyky aikalaisiin ehkä auttaisi. vaikeaa on löyträä Eerikoita; ne on kuolleet joko lopulta oman käden kautta tai vankilassa. yksinäistä on. kumpa joku jossain tunnistaisi uusperheiden tyttölasten kokemukset että saisi oikeanlaista apua oikeaan aikaan.
Eikä sekään opeta olemaan lasten kanssa, vaikka on heidät itse tehnyt. Kuten sanoin, vauva-aikana vielä kun kaiken jotenkin hallitsi, oli helpompaa. Nyt kun lapset tavallaan olemassaolollaan ikään kuin peilaavat tai kuuluttavat ilmoille minun virheellisyyttäni äitinä (siis näen heissä omat vikani ja omat toimintatapani jos toimin väärin) niin se ahdistaa. En osaa aina sitten toimia mitenkään. Ja se ahdistaa.
Ap
[quote author="Vierailija" time="29.03.2015 klo 23:48"]
Itse olen edesmenneen Errikan kaltaisista olosuhteista erittäin kivikkoisine teineni. Joskus nuorempana kysyin isovnhemmiltani joista tinen oli lämmiteelyt jalkojaan paimenessa lehman tuoreessa läjässä, että olisivatko he mieluummin nuoria nyt vai silloin. Bastaus oli etteivät he osaa sanoa. Heillä kuulemma oli ihan vieressä kohtalotovereita. Pointti: on olemassa huonoa ja "huonoa" vanhemmuutta. Joku perspektiivi ja sijoituskyky aikalaisiin ehkä auttaisi. vaikeaa on löyträä Eerikoita; ne on kuolleet joko lopulta oman käden kautta tai vankilassa. yksinäistä on. kumpa joku jossain tunnistaisi uusperheiden tyttölasten kokemukset että saisi oikeanlaista apua oikeaan aikaan.
[/quote]
No, mulla ei ollut kohtalotovereita, asuimme vähän paremman väen alueella, jossa ei ongelmia jaettu, ja suurimmalla osalla meni oikeastikin ihan kivasti. Ja niillä, joilla ei mennyt, häpesivät sitä. Kun oliskin tuntenut, että muilla on sitä samaa tai jotain... Eikä ois saanu kuulla jo pienenä, miten kaikki on niin tajuttoman hyvin (ulkoisesti olikin) ja piti tulla aivan mieletön elämä.
ap
[quote author="Vierailija" time="29.03.2015 klo 16:45"]
Eikä sekään opeta olemaan lasten kanssa, vaikka on heidät itse tehnyt. Kuten sanoin, vauva-aikana vielä kun kaiken jotenkin hallitsi, oli helpompaa. Nyt kun lapset tavallaan olemassaolollaan ikään kuin peilaavat tai kuuluttavat ilmoille minun virheellisyyttäni äitinä (siis näen heissä omat vikani ja omat toimintatapani jos toimin väärin) niin se ahdistaa. En osaa aina sitten toimia mitenkään. Ja se ahdistaa.
Ap
[/quote]
Ja nyt just tajuan, että helposti tulee syytettyä lapsia tästä. Niin kai äitinikin teki? Minä olin huutomerkki hänelle siitä, ettei lapset toimikaan kuten tahtoisi vain kun sanot ja se tarkoitti äisilleni epäonnistuneisuutta ohmisenä. Hänellä on heikko minäkuva, sen verran olen tajunnut. Ja viestintuoja "tapettiin", eli minä. MÄHÄN SE HÄNELLE OSOITIN, ETTEI HÄN TOIMINUT OIKEIN. Mutta kiittikö minua oivalluksesta? Ei, kun suunnilleen hakkasi. Horveä ihminen!!!!! Ja oli aina niin vitun hyveellinen kaikessa!!!!!
Ap
Vaatimuksetkin olivat siis hieman kovempaa luokaa, kuin ehkä nron 159 tahoilla. Vaatimuksia ja odotuksia ei ainakaan minun lapsuudestani puuttunut! Minulta odotettiin jotain aivan muuta kuin mitä olen voinut sittemmin olla ja tarjoilla arvon vanhemmilleni.
Ap
[quote author="Vierailija" time="29.03.2015 klo 23:48"]
Itse olen edesmenneen Errikan kaltaisista olosuhteista erittäin kivikkoisine teineni. Joskus nuorempana kysyin isovnhemmiltani joista tinen oli lämmiteelyt jalkojaan paimenessa lehman tuoreessa läjässä, että olisivatko he mieluummin nuoria nyt vai silloin. Bastaus oli etteivät he osaa sanoa. Heillä kuulemma oli ihan vieressä kohtalotovereita. Pointti: on olemassa huonoa ja "huonoa" vanhemmuutta. Joku perspektiivi ja sijoituskyky aikalaisiin ehkä auttaisi. vaikeaa on löyträä Eerikoita; ne on kuolleet joko lopulta oman käden kautta tai vankilassa. yksinäistä on. kumpa joku jossain tunnistaisi uusperheiden tyttölasten kokemukset että saisi oikeanlaista apua oikeaan aikaan.
[/quote]
Joo, todella vaikea löytää esim. yhtä karseaa lapsuutta/ huonoja vanhempiani kuin mitä itselläni on ollut, muuta kuin netin keskustelupalstoilta. Oikein huokuu ihmisistä semmoinen naiivi viattomuus, mikä on jos on ollut edes suurinpiirtein täysijärkiset vanhemmat. Tai ehkä se ei ole naiivia vaan normaalia..mutta vasta jotkut n 80- vuotiaat tuntuu olevan samalla "elämänkoulun" tasolla minun kanssani, joka olen viitisenkymmnentä vuotta nuorempi. Samanikäisten seura on kuin lasten kanssa leikkisi. Mikä on aivan perseestä.
Alue: Aihe vapaa
[quote author="Vierailija" time="29.03.2015 klo 14:57"]
Ap sussa on se hyvä puoli, että tajuat vajavaisen oman lapsuutesi. Minun miehelläni oli huono lapsuus ja se näkyy nyt lasten kanssa ja mies ei tajua, että jänellä oli huono lapsuus. Mieheni mielestä oli ihan ok, että sai remmistä ja ok, että isänsä ei jutellut koskaan yhtään mistään eikä neuvonut. Omia tunteita ei siellä saanut esittää. Ei kiukkua esimerkiksi. Ajettiin pihalle, jos lapsena kiukutteli. (Mieheni äiti kuoli hyvin nuorena) Mieheni mielestä tuo kasvatusmetodi on aivan normaali ja haluaisi noin kasvattaa lapsemme. Selkäsaunoilla ja kaikki kiukuttelu johtaisi heti rankaisuun.
[/quote]
No just tätä tarkoitan! Mä en ole vielä niin irti mun lapsuudesta, että osaisin toimia kunnolla ja oikein, mä vaan tajuan, että noin ei kuitenkaan voi tehdä. Tosi hankalaa. Mutta parempi tietty kuin toimiakin koko ajan väärin. Mun äidillä muuten varmaan miehesi tilanne, eli eipä tajua, mikä on ollut omassa lapsuudessa vinossa (enkä mä tiedä, mitä se onkaan, koska ei äiti ole kertonut.) Mutta sokea Reettakin tuntee, että jotain.
Ap