Näkikö jo alakoulussa kenestä tulee akateeminen ja kenestä amis?

Vierailija kirjoitti:

Jo tarhassa näkee

Mistä asian siellä näkee?

Olen vasta 25, mutta en yhtään muista yhtäkään luokkalaista paria kaveria lukuunottamatta koulustani vaikka usean kanssa olin siitä 1 luokasta aina ysin loppuun asti. Ei siis mitään hajua.

Tämä on tietysti jälkiviisautta, mutta kenen työurasta tiedän jotakin, niin siinä joukossa ei ole kovin suuria yllätyksiä ollut. Skaala on laaja työmiehestä tohtoriin!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jo tarhassa näkee

Mistä asian siellä näkee?

Anekdootti omasta elämästä: Päiväkodissa järjestettiin 1976 varjo-euroviisut. Ääntenlaskijoiksi valittiin ryhmän ainoat kaksi, jotka osasivat 6-vuotiaina laskea ja kirjoittaa. Minä (diplomi-insinööri) ja Heli (lääkäri). Muut ryhmäläisistä eivät jatkaneet ammattikoulu- tai opistoasteetta pidemmälle. Pienellä paikkakunnalla oli helppoa meidän elämänkaarta seurata.

Kyllä jo lapsenä "näki", miten toiset tulevat pärjäämään, aika hyvällä todennäköisyydellä. Toki joukkoon mahtuu poikkeuksiakin. Ja itsekin olen varmaan alisuoriutunut, jos lapsuuden ennusteita katsotaan. Muistan kun esikoulussa yksi tyttö paasasi pikkuvanhasti kuinka tupakointi on tyhmää ja vaarallista eikä hän ikinä alkaisi polttamaan. Hiljaa mielessäni mietin, että mitä tuokin tuollaista julistaa, kun vasemmalla korvallakin näkee, että tytöstä tulee tupakoitsija! Ja niin tulikin, jo ala-asteella.

Ei kai kun minulle sekaiset aikuiset jaksoivat hokea, että en tule koskaan pääsemään yliopistoon.

Aika pitkälti ne kympin tytöt ja pojat jatkoivat sitten älyopistoihin ja kaikki röökinurkan kovikset sitte autonasentajalinjalle

Villit ja vilkkaat adhd-lapset amikseen ja hissukat nörtit lukioon.

No joo, aika pitkälle näki. Joistain välimaastoon jääneistä peruspulliaisista osasta tuli akateemisia ja osa hankki ammattikorkeakoulutasoisen koulutuksen. Kirkkain kärki toki käynyt yliopiston. Yksi aika perustyyppi on väitellytkin, mikä hieman yllätti (tosin kasvatustieteestä, eli ei se vaikein ala, tosin sitkeyttä tuokin vaatii). Jotkut 5-7 kokeista saaneet  pojat menivät sitten amikseen. 

Jos lapsi saa alaluokilla huonoja numeroita kokeista niin hän saa huonoja numeroita myös yläasteella. Alle seiskan keskiarvolla mennään amikseen.

Kyllä näki hyvin useimmat. Ainoastaan luokan lahjakkain poika yllätti menemällä amikseen ja on nykyään duunarina tehtaassa. Parista suositusta koulukiusaajasta tuli opettajia mikä ei yllättänyt. Olivat opettajienkin suosikkeja.

Koulumenestykseensä nähden naiset alisuoriutuu ja miehet ylisuoriutuu työelämässä.

Missä iässä tätä on sopivaa kommentoida? Toiset esim. aloittavat yliopisto-opiskelut myöhemmällä iällä.

Yläasteen porukoista ainakin näin aika hyvin mihin elämässään päätyvät ja mun FB stalkkaukset ovat aika hyvin vahvistaneet asiat. En oo nähnyt suurinta osaa heistä 11 vuoteen nyt eikä mua kyllä paljoa kiinnostakaan niiden henk. koht. elämä. Mutta ainakin mun kiusaajat kasilla ja ysillä ovat aika pitkälti jääneet asumaan kotikonnuillensa tai naapuripaikkakunnille. Itse opiskelen yliopistossa tällä hetkellä koska se sopii parhaiten mun aika nörtähtävään luonteeseen. Mun yläasteen kiusaajia en kyllä halua nähdä mistään hinnasta tässä elämässä enää. Haluun jatkaa henk. koht. elämässäni eteenpäin ja keskittyä siihen ja mielestäni kiinnostaviin ja kivoihin ihmisiin.

T: asperger yliopisto-opiskelija nuorimies jota kiusattiin erilaisuuden vuoksi omalla luokalla yläasteella

Vierailija kirjoitti:

Ei. - En olsi uskonut että korkeakoulu ja yliopistopikkoja on niin paljon tarjolla, että sinne pääsi nekin, jotka eivät koskaan kouluaikana tuntuneet näkevän mitään vaivaa opintojensa suhteen.

Mulla ainakin koulu sujui hyvin ilman vaivannäköä. En jaksanut lukea kirjoituksiin lukiossa ja yliopistossakin luin vain sen mitä tarvitsin kirjatentteihin tai tutkielmiin. Mitään muuta kurssikirjallisuutta en edes vaivautunut hakemaan.

Vierailija kirjoitti:

Olen vasta 25, mutta en yhtään muista yhtäkään luokkalaista paria kaveria lukuunottamatta koulustani vaikka usean kanssa olin siitä 1 luokasta aina ysin loppuun asti. Ei siis mitään hajua.

Olen huolestunut kyllä muististasi, jos et tuossa iässä muista keiden kanssa kävit yhdeksän vuotta peruskoulua. En minäkään tiedä oikein mitä vanhat luokkakaverini tekevät, mutta kyllä minä heidät silti muistan.

Omalla luokallani ainakin tytöistä näki jo alusta lähtien. Jotenkin ne intressit ja taidot oli sen suuntaisia. Jälkikäteen ajatellen jopa osasta olisi voinut päätellä ihan alat, jonne päätyivät.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei. - En olsi uskonut että korkeakoulu ja yliopistopikkoja on niin paljon tarjolla, että sinne pääsi nekin, jotka eivät koskaan kouluaikana tuntuneet näkevän mitään vaivaa opintojensa suhteen.

Mulla ainakin koulu sujui hyvin ilman vaivannäköä. En jaksanut lukea kirjoituksiin lukiossa ja yliopistossakin luin vain sen mitä tarvitsin kirjatentteihin tai tutkielmiin. Mitään muuta kurssikirjallisuutta en edes vaivautunut hakemaan.

Veikkaan, että tuo kommentoimasi tarkoitti heitä, joilla arvosanat olivat alakanttiin, eivätkä nähneet asiassa mitään ongelmhyvin aa... Toki aina on myös kai heitä jotka tuntuvat onnistuvan kaikessa mihin ryhtyvät.

Itselläno on koulunkäynti ja opiskelu olleet yhtä aikaa sekä mieluisaa että hankalaa. - Hankaluutta selittää se, että ole ns, motoriikka vammainen eli käsien ja silmien yhtystyö ei suju. Käsialani on sotkuisaa kirjoittaminen ja lukeminen hyvin hidasta.

Ammattikoulusta ei oikein löytynyt mitään sellaista alaa, joka olisi ollut oma juttu; siellä kun tuohon aikaan tuntui kaikki alat vaativat sitä, että osaa tehdä käsillään. Allergianikin asettivat "hieman" rajoituksia sille, mitä saatoin kuvitella opiskelevani. 

Kävin lukio yhteensä kuusi visi vuotta, että pääsin ylioppilaaksi alle keskinkertaista alemmin alemmin yo-arvosanoin.  Lukiota ennen kävin kymppi luokan. 

Lukion jälkeen hain pari kertaa yliopistoon.

Nyt vuosia myöhemmin olen muodollsielta koulutukseltani maisteri. Paljomn olen joutunut puremaan hammasta ja sisukkuuttakin on joskus vähän kysytty ja vaikka olen joutunut tekemään tutkintoni eteen työtä luultavasti enemmän kuin normi opiskelija ja käyttäen sen tekemiseen saman ajan kuin missä joku toinen olsi tehnyt kaksi tai kolme maisterin tutkintoa, niin - no  tulipahan tehtyä.

Ei tämä tutkinto minusta parempaa tee mutta tuskin huonompaakaan. Ja tässä kohtaa lienee syytä myös mainita, että kyllä varmasti on oman opinpolkuni kannalta merkitystä omilla vanhemmillani (koulutuksiltaan tohtori ja maisteri) jotka ovat suhtautuneet meidän lapsien koulunkäyntiin aina kannustavasti ja tsemppaavasti. Mutta eivät koskaan vaatien, että meidän tulisi lapsien tulsi seurata heidän jalanjäliään koulutus valinnoissa.

Taloudellisessa mielessä jos ajattelee, niin maisterin tutkintoni ei ole toistaiseksi ollut mitenkään erityisen tuottoisa. On varmasti monta ammattikoulusta valmistunutta jotka tienaavat itseäni paremmin; vaan mitä sitten. Toimeen tulen ja pärjään omillani ja hyvä niin.

Minun mielestäni kyllä näki. Kävin peruskoulun 90-luvulla ja 2000-luvun ensimmäisinä vuosina. Mutta näin jälkeenpäin ajateltuna asiaan vaikutti merkittävästi koulumme sijainti ja asenneilmapiiri. Ala-aste sijaitsi pienessä maalaiskylässä, josta oli noin 20 km lähimpään taajamaan ja noin 35km isoon kaupunkiin. Luokkamme oppilaista tasan yhdellä oli akateeminen vanhempi - yhden myöhemmin luokalle tulleen tytön äiti oli käsittääkseni hum. kand. Lisäksi parin oppilaan vanhemmalla oli opistotason, eli nykyään varmaan ainakin osittain ammattikorkeaa vastaava koulutus. Mutta suurimmalla osalla vanhemmista oli ammattitutkinto, tai sitten pelkkä peruskoulupohja (tai miksikä sitä heidän ikäistensä kohdalla kutsuttiinkaan). 

Jotenkin asenne oli vielä tuohon aikaan meidän maaseudun pikkukoulussamme sellainen, että yliopistot ovat kaukaisia ja elitistisiä paikkoja. Monelle ei edes esitelty teoreettista mahdollisuutta mennä lukioon ja yliopistoon, vaikka arvosanat olisivat varmaan riittäneetkin. 

Tiedän 20 oppilaan luokaltani viisi jotka ovat opiskelleet ammattikorkeassa tai yliopistossa. Muitakin saattaa olla, sillä en ole pitänyt yhteyttä luokkatovereihin.  Ylioppilaita valmistui koko luokalta kolme, itseni mukaanlukien. Aika pieni prosentti 20 oppilaan luokalta, kun on kuitenkin 80-luvun puolivälissä syntyneistä ihmisistä kyse. 

Jotenkin meillä oltiin suoraan sanottuna vähän juntteja, ja aika harva oli kiinnostunut opiskelusta ja itsensä kehittämisestä.  Minua esimerkiksi katsottiin pitkin nenänvartta kun olin erittäin kiinnostunut kirjallisuudesta. Kun juttelin samanikäisen, isossa kaupungissa asuvan sukulaistytön kanssa, heillä oli aivan eri meininki jo ihan koulun taholta. Meillä tunnuttiin jotenkin ajattelevan, että ei näihin maatiaisiin nyt kannata niin panostaa. Edes A1-kielivalintoja emme saaneet tehdä. 

Vierailija kirjoitti:

Minun mielestäni kyllä näki. Kävin peruskoulun 90-luvulla ja 2000-luvun ensimmäisinä vuosina. Mutta näin jälkeenpäin ajateltuna asiaan vaikutti merkittävästi koulumme sijainti ja asenneilmapiiri. Ala-aste sijaitsi pienessä maalaiskylässä, josta oli noin 20 km lähimpään taajamaan ja noin 35km isoon kaupunkiin. Luokkamme oppilaista tasan yhdellä oli akateeminen vanhempi - yhden myöhemmin luokalle tulleen tytön äiti oli käsittääkseni hum. kand. Lisäksi parin oppilaan vanhemmalla oli opistotason, eli nykyään varmaan ainakin osittain ammattikorkeaa vastaava koulutus. Mutta suurimmalla osalla vanhemmista oli ammattitutkinto, tai sitten pelkkä peruskoulupohja (tai miksikä sitä heidän ikäistensä kohdalla kutsuttiinkaan). 

Jotenkin asenne oli vielä tuohon aikaan meidän maaseudun pikkukoulussamme sellainen, että yliopistot ovat kaukaisia ja elitistisiä paikkoja. Monelle ei edes esitelty teoreettista mahdollisuutta mennä lukioon ja yliopistoon, vaikka arvosanat olisivat varmaan riittäneetkin. 

Tiedän 20 oppilaan luokaltani viisi jotka ovat opiskelleet ammattikorkeassa tai yliopistossa. Muitakin saattaa olla, sillä en ole pitänyt yhteyttä luokkatovereihin.  Ylioppilaita valmistui koko luokalta kolme, itseni mukaanlukien. Aika pieni prosentti 20 oppilaan luokalta, kun on kuitenkin 80-luvun puolivälissä syntyneistä ihmisistä kyse. 

Jotenkin meillä oltiin suoraan sanottuna vähän juntteja, ja aika harva oli kiinnostunut opiskelusta ja itsensä kehittämisestä.  Minua esimerkiksi katsottiin pitkin nenänvartta kun olin erittäin kiinnostunut kirjallisuudesta. Kun juttelin samanikäisen, isossa kaupungissa asuvan sukulaistytön kanssa, heillä oli aivan eri meininki jo ihan koulun taholta. Meillä tunnuttiin jotenkin ajattelevan, että ei näihin maatiaisiin nyt kannata niin panostaa. Edes A1-kielivalintoja emme saaneet tehdä. 

Saa nähdä kuinka käy tulevaisuudessa kun nuo pikkulukiot halutaan yhä useammin ajaa maantasalla ja lakkautaa. - Jo nyt Suomessa on paikkoja, joissa lähimpään lukioon (tai ammattikouluun) on useamman kymmenen kilometrin matka.

Kuinka kauaksi ollaan valmiita lähtemään opintojen perässä. Vai ajatellaanko vain, että mitäs meni vanhemmat valisemaan asuinpaikakseen näin syrjäisen paikan.

Toki kautta aikain osa on muuttanut omilleen jo ennen täysi-ikäsyyttä mutta on se omillaan pärjääminen 15-16 kesäisestä alkaen eritavoin haastavampaa kuin silloin kun voi jatkaa eloaan omassa tutustussa ympäristössä vanhempien katosessa perään ja ylläpitäessä puittieita.