Lue keskustelun säännöt.
Avioliitto vetelee kai viimisiään, mitä teen väärin :(
20.03.2015 |
Meillä on takana melkein yhdeksän yhteistä vuotta, kuudes hääpäivä lähestyy. Välillä on ollut huonompia aikoja, jolloin olemme olleet etäisiä, mutta ollaan sitten lähennytty aina uudelleen.
Jatkuvana ongelmana olen itse kokenut miehen kyvyttömyyden keskustella asioista, niistä arkipäiväisistäkin. Välillä olen yrittänyt korostaa puhumisen tärkeyttä ja sitten toisinaan hiljaa hyväksynyt miehen puhumattomuuden, eihän toista voi väkisin muuttaa.
Meillä oli vajaa vuosi sitten isompi riita, jonka seurauksena mies otti eron esille tyyliin "kyllä minä eropaperit voin kirjoittaa jos haluat, mutta sinä toimitat ne eteenpäin". Keskustelu loppui lyhyeen kun en itkultani saanut mitään sanottua ja hän lupasi että keskustellaan asiat selviksi myöhemmin ja katsotaan mihin päädytään. Sitä keskustelua ei koskaan käyty uudestaan, enkä sitä vaatinut kun en halunnut painostaa miestä puhumaan, odotin että puhuu kyllä jos siltä tuntuu.
Asiat lähtivät kuitenkin taas parempaan suuntaan ja kaikki tuntui olevan hyvin. Mies alkoi puhua neljännestä lapsesta. Minun mielipiteeni oli että kolme riittää, mutta tiesin kyllä miehen haavrilevan neljännestä. Aiheesta ihme kyllä saatiin tiivis keskustelu aikaan ja päätin suostua miehen toiveeseen. Omana toiveenani esitin, että hän yrittäisi olla raskausajan enemmän läsnä ja henkisenä tukena minulle (kolmatta odottaessa koin jääväni ihan yksin ja tunne oli ahdistava), mies lupasi yrittää.
Nyt odotan meille neljättä lasta. Mies on etäinen, kylmäkiskoinen, pahantuulinen ja välinpitämätön. Minä tunnen itseni pelokkaaksi, ahdistuneeksi, hylätyksi ja huonoksi kun en kelpaa. Saatan olla päivällä ihan hyvällä tuulella lasten kanssa, mutta miehen tullessa töistä, mieliala vaihtuu varautuneeksi ja kiukkuiseksi, koska mies on niin pahalla tuulella tullessaan kotiin.
Olen yrittänyt kysyä syytä miehen pahantuulisuuteen saamatta vastausta. Ainut asia jonka hän on maininnut on että seksin puute kiukuttaa häntä. Kerroin että haluan kyllä seksiä, mutta päästäkseni oikeaan mielentilaan, kaipaisin ensin huomiota, hyväilyä, hellyyttä, kosketusta.. Pari kertaa olen suostunut seksiin vain koska mies on sitä niin kovasti halunnut ja tarvinnut. Molemmilla kerroilla olen tuntenut fyysistä ja henkistä kipua, minkä mies on huomannut ja jatkanut siitä huolimatta. Tämä on vähentänyt halujani entisestään.
Kaikesta tästä johtuen minulla on riittämätön olo. Koen tarvitsevani hyväksyntää ja arvostusta, huomiota ja kosketusta ilman taka-ajatuksia. Tunnen olevani yksin ja minua pelottaa.
Kommentit (144)
[quote author="Vierailija" time="20.03.2015 klo 13:21"]
Joko sun miehesi on tunnekylmä raiskaava mulkku, tai sitten sussa ap saattaa olla passiivisaggressiivisuutta, joka luo välillenne "kylmän sodan".
Esim. tuon yhdynnän / raiskauksen? aikana, sanoitko selkeästi että sinuun sattuu ja haluat lopettaa? Vai aloitko itkeä hiljaa, jota miehesi ei ehkä edes huomannut? Oletko koskaan selkeästi ja vihaisesti osoittanut omia rajojasi ja vaatinut miestä kunnioittamaan niitä? Vai onko laiminlyödystä ja hyväksikäytetystä naisesta tullut sinulle rooli, ase, jota voit passiivisen vihamielisesti käyttää miestä vastaan, ja jossa alitajuisesti haluatkin pysytellä ja luoda / mahdollistaa tuota roolia ruokkivia tilanteita? Eräänlaista marttyyriutta siis, jolla kiillotetaan kruunua oman draamaelokuvan väärinkohdeltuna päätähtenä. Liittyy myös jonkun mainitsemaan vastuun sysäämiseen omasta hyvinvoinnista muille.
JOS kohdallasi on kyse tuosta, miehesi käytöksen voisi nähdä myös hiljaisena kapinana tuota uhriutumisen kautta suorittamaasi vallankäyttöä kohtaan. Karkeana rinnastuksena voisi antaa tilanteen, jossa joku draamakuningattaren piirteitä omaava henkilö kalastelee päämäärähakuisesti sääliä tai kehuja, ja toinen osapuoli tunteekin halua olla ilmaisematta normaalia empatiaa ja antamatta tuota kalasteltua huomiota, ihan vain siksi, että toisen manipulatiivinen käytös on niin räikeätä ja ilmiselvää.
Toisaalta en tahdo puolustella miehesi kammottavaa käytöstä, joka ainakin kertomasi perusteella on törkeätä. Pohdin vain, voiko taustalla olla tämänsuuntaista dynamiikkaa? Oletko miettinyt, miksi et yksinkertaisesti pidä oikeuksistasi jämäkästi kiinni kuin aikuinen ja ilmaise itseäsi selkeästi? Oletko kunnolla suuttunut miehellesi? Vai onko sinulla tarve tarttua murjotun reppanan rooliin, joka antaa sinulle moraalisen jalustan ja valtaa?
Toivottavasti pohdiskeluni ei loukkaa sinua. En tunne sinua kuin kirjoitustesi pohjalta, joten en väitä oikeasti tietäväni sinusta mitään ihmisenä. Lue kommenttini tästä näkökulmasta.
[/quote]
Tämän miettiminen onkin rakentavaa. En allekirjoita kokonaan, mutta osittain kyllä. Olen suuttunut miehelle joskus, olen huutanut ja raivonnut, lähtenyt ovet paukkuen, vaatinut oikeuksiani, mutta pohjimmiltani koen olevani ratkaisukeskeinen, haluan selvittää riidat, haluan eroon siitä ahdistavasta olosta, haluan että lapsetkin oppivat miten riidellään ja sitten sovitaan. Riidellessänikin pyrin tuomaan esille epäkohtaiset asiat, menemättä liikaa henkilökohtaisuuksiin.
En tiedä vastaanko kuvailemaasi tilannetta, onko tässä jotain siihen viittaavaa kuitenkin vai johtuuko reaktioni muista asioista, mutta en sanonut miehelle sanoilla että minuun sattuu, se on ollut aina minulle vaikeaa. Toivon että hän tuntee minut tarpeeksi hyvin huomatakseen ettei minusta tunnu hyvälle. Kehonkielikin viestitti vahvasti että minuun sattuu, säpsähtelin, vetäydyin pois päin ja itkin hiljaa. Mies vilkaisi minuun ja jatkoi loppuun. Nousin nopeasti ja menin suihkuun, käperryin itseeni. Ilmoitin miehelle että seuraavaa kertaa ei tule, ennen kuin oppii olla satuttamatta minua. Sen jälkeen oli vielä yksi kerta joka alkoi omasta aloitteestani ja päättyi siihen että minuun sattui taas, en sanonut sitä ääneen silloinkaan, mutta mies tajusi kyllä silloin lopettaa. Tuon jälkeen ei ole aloitteita tehnytkään enää. Minulla tuntuu tuo kivun pelko ja lukko jääneen jotenkin päälle, ehkä pelkään että minuun taas sattuu, mies ei huomaakaan sitä enkä saa sanotuksi että lopeta.
Olen itse avioeroperheestä ja koin lapsena fyysistä väkivaltaa. Olen herkkä huutamiselle ja menen "lukkoon" helposti. Itken muiden nähden vain hyvin harvoin, suljen tunteet sisälleni. Miehelle olen opetellut puhumaan tunteistani, vaikka se onkin vaikeaa, vielä vaikeampaa kun tuntuu ettei toinen kuuntele eikä ymmärrä, ei edes halua. En hae tällä sääliä, vaan yritän miettiä onko tässä avain ongelmiin, käyttäydynkö todella alitajuisesti noin kuin kuvailit.
Olen kyllä yrittänyt pitää puoliani mutta ehkä en tarpeeksi. Kerran riita yltyi siihen että korotimme ääntä puolin ja toisin. Mies tönäisi minua kevyesti oviaukossa ja jäi tuijottamaan uhkaavasti. Säikähdin, pakkasin lapset autoon ja karkasin äitini luo. En usko että meillä oli oikeaa vaaraa, mutta toimin sen hetkisen pelon ja ahdistuksen saattelemana, kerroin sen myöhemmin miehellekin. Mieluummin pakenen tilannetta kuin yllyn kunnolla riitelemään. Rauhoitun ja yritän keskustella asian selväksi. Olen yrittänyt myös odottaa että mies tekee aloitteen keskusteluun. Olen myös vaatinut kovaäänisesti, että tästä on nyt puhuttava.
Ongelmat ovat selvästi kyteneet pinnan alla jo pitkään. Hyvinä aikoina piilossa ja huonoina pinnalla. En vaan enää keksi miten ne saisi ratkottua ja toisaalta en kai voi vaatia mieheltäkään ratkaisua ongelmiin joihin en itsekään löydä ratkaisua.
-ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="20.03.2015 klo 12:49"]
[quote author="Vierailija" time="20.03.2015 klo 10:11"]
Miehen välinpitämättömyydestä kertoo myös se, että kun meille tuli aika ultraäänitutkimukseen, hän ei halunnut pyytää sitä päivää vapaaksi töistä. Uskotteli minulle viikon verran että pyystää kyllä vapaata, niin etten osannut järjestää itselleni tukihenkilöä sinne mukaan, ja viikonlopun tullessa (aika oli maanantaina), kertoi ettei aio pyytää vapaata. Sain kuin sainkin viikonlopun aikana järjestettyä lapsille hoitajan ja itselleni kaverin mukaan tutkimukseen, mutta sunnuntai-iltana mies soittikin yllättäen pomolleen ja pyysi aamupäivän vapaata, kuulemma vain siksi että mulle tuli niin paha mieli. Tässäkin meni vähän pieleen, eikö hänen olisi pitänyt haluta mukaan, koska kyse on hänen toivomastaan lapsesta kuitenkin. Ketäänhän ei tietenkään voi pakottaa haluamaan mitään..
-ap
[/quote]
Minusta tämä kertoo siitä että mies välittää tunteistasi. Kun hän viikonloppuna vihdoin tajusi että tämä on sulle iso juttu ja olet loukkaantunut kun hän ei tule mukaan, hän pyörsi päätöksensä ja hommasi töistä vapaata. Minusta tuo ei mennyt pieleen, ei ole niin että hänen "olisi pitänyt haluta" sinne ultraan. Se nyt vaan ei ole yleensä miehille sellainen juttu kuin naisille. Miehelle lapsi konkretisoituu vasta sitten kun se syntyy, sitä ennen koko asia on jotenkin abstrakti. Naisellehan tuo on ihan eri juttu, kun nainenkantaa sitä lasta kehossaan ja tuntee niin sanotusti nahoissaan sen kun vauva siellä kasvaa ja kehittyy. Minusta ap voisit hiukan tässä tapauksessa arvostaa sitä että mies halusi tulla sinne ultraan sinun takiasi.
Mutta, minusta te tarvitsisitte ehdottomasti pariterapiaa. Nyt varaat ajan, ja jos mies ei suostu mukaan niin menet sitten vaikka yksin.
[/quote]
En sanonut miehelle että mielestäni meni pieleen, vaan vein hänet tutkimuksen jälkeen kahville, kiitin häntä siitä että lähti mukaani ja kerroin miten paljon minulle merkitsi se että oli tukena, etten olisi halunnut sinne ketään muuta kuin hänet. Olin tuona päivänä onnellinen.
Tiedän etten voi pakottaa häntä haluamaan asioita, enkä voi päättää hänen puolestaan miksi hänen pitäisi toimia tietyllä tavalla. Vaikka minusta tuntuikin siltä, että hänen olisi kuulunut haluta mukaan, koska on kyse hänen lapsestaan, niin olen kuitenkin kiitollinen ja onnellinen siitä että lopulta ajatteli tunteitani ja järjesti vapaata päästäkseen mukaan. En ole syytellyt myöskään jälkeenpäin miten ei ensin meinannut edes lähteä mukaan tai vastaavaa, kysynyt vaan varovasti että aikooko pyytää vapaata seuraavaan ultraan ja pyytänyt, että ilmoittaa minulle ajoissa jos ei aio lähteä mukaan niin saan aikaa järjestää tukihenkilön mukaan sitten.
-ap
Minusta ongelmana on se, että ap kokee olevansa oikeassa ja siksi tympääntynyt kun asiat ei mene oikein. Mies on myös tympääntynyt siihen,että kaikki pitäisi tehdä niinkuin ap asiat näkee.
Lisäksi ap on vain kotona ja aina pahalla tuulella.
Sanon näin,koska voisin olla tai oli joskus kuin ap. Ei seksikään satu jos sitä haluaa,mutta todellakin sattuu jos niin ajatuksensa kääntää eli on pakko,miksi pitää,itsekäs mies jne.
Innostu miehestä ja panosta myös itseesi. Kyllä mieskin siitä tokenee!
Olet liian tarvitseva kenties. Siis odotat asioita, joita et voi mieheltäsi saada. Joko hyväksyt sen puutteen tai eroat. Kurjaa on varmasti. (anteeksi nyt, mutta mitä hittoa ajattelit, kun neljännenkin lapsen päätit tehdä?! todella typerää!)
[quote author="Vierailija" time="20.03.2015 klo 09:14"][quote author="Vierailija" time="20.03.2015 klo 07:56"]
Klassinen dilemma. Mies haluaisi sellaista seksiä jossa tuntisi että sinäkin haluat sitä. Toisaalta sinä et siihen pysty koska koet ettei miehesi huomioi tunteitasi tarpeeksi. Mies taas ei pysty siihen, koska häntä haluttaa liikaa, ja aina kun hän lähestyy sinua, niin tietenkin tunnet sen halun ja sitten ajattelet että on taka-ajatuksia. Mies ei taas mitenkään pysty olemaan lähellä olematta ajattelematta seksiä koska on puutteessa.
Jomman kumman pitäisi katkaista tämä kierre. Koska miehesi ei palstaa varmaan lue, niin se jää sinun tehtäväksesi. Koeta vähitellen muuttaa mieltäsi siten että olet seksikäs ja halukas vaikkei se alkuun varmastikaan helppoa ole. Tällä tavalla osoitat miehellesi kuinka paljon häntä rakastat, niin se on että miehet ajattelevat vain sitä yhtä asiaa, mutta olen täysin varma että miehesi ajattelee ja haluaa vain sinua. Koeta arvostaa sitä ja koeta löytää tunteesi miestä kohtaan uudestaan, ajattele vaikka menneitä hyviä aikojanne, elä niissä hetken aikaa. Mies ei todennäköisesti tarvitse kovin pitkää jaksoa seksikästä avioelämää, jotta hän taas pystyy huomioimaan sinua ihan eri tavalla ja olemaan hyväntuulinen.
Onnea matkaan!
[/quote]
Toisaalta allekirjoitan tämän, ja olemme olleen samassa tilanteessa aiemminkin.
Olen yrittänyt tuota mitä ehdotit, ja joskus se toimikin, hetkellisesti.
Viimeisimmillä kerroilla kun meillä on seksiä ollut, ainakin yksi kerroista tapahtui omasta aloitteestani ja kaikki alkoi hyvin, kunnes minuun alkoi sattua. Mies ei huomioinut sitä vaan jatkoi kivuistani huolimatta, jolloin tunsin itseni todella loukatuksi, itkin suorituksen loppuun ja sulkeuduin. Seuraavalla kerralla jo ajatuskin ahdisti, sanoin suoraan miehelle etten suostu jos hän ei lopeta vaikka minuun sattuu, se kerta jäikin sitten kesken.
Koen että miehen pitäisi tehdä jotakin sen eteen, ettei minuun satu. Vaikka esileikki tai liukaste, mutta tuntuu ettei hän näe omaa haluaan pidemmälle, eikä kykene ajattelemaan minun tarpeitani ollenkaan.
-ap
[/quote]
yök. Mä en vois kuvitella edes tuollaista tilannetta mieheni kanssa. Sika!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="20.03.2015 klo 04:41"]JSSAP!
[/quote]
Mitä toi tarkottaa?!
Tilanteenne kuulostaa hyvin eskaloituneelta ja molemmissa kytee paha olo. Iskisin kyllä tilanteessasi nyrkkiä pöytään, että nyt parisuhdeterapiaan, tilanne ei voi jatkua näin. En usko, että ilman sitä pääsette tilanteesta millään tapaa hyvin päin eroon.
"Ei seksikään satu jos sitä haluaa,mutta todellakin sattuu jos niin ajatuksensa kääntää eli on pakko,miksi pitää,itsekäs mies jne."
Tämä aika puppua. Kyllä seksi voi sattua vaikka sitä haluaakin ja on tilanteessa täysin mukana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="20.03.2015 klo 14:19"]
Minusta ongelmana on se, että ap kokee olevansa oikeassa ja siksi tympääntynyt kun asiat ei mene oikein. Mies on myös tympääntynyt siihen,että kaikki pitäisi tehdä niinkuin ap asiat näkee. Lisäksi ap on vain kotona ja aina pahalla tuulella. Sanon näin,koska voisin olla tai oli joskus kuin ap. Ei seksikään satu jos sitä haluaa,mutta todellakin sattuu jos niin ajatuksensa kääntää eli on pakko,miksi pitää,itsekäs mies jne. Innostu miehestä ja panosta myös itseesi. Kyllä mieskin siitä tokenee!
[/quote]
Olen yrittänyt (taas jälleen...) antaa päätösvallan ja ohjat miehelle, tehdä asiat hänen tavallaan, kysyä, kuunnella ja nähdä miten hän haluaisi asioiden menevän ja antaa hoitaa asioita omalla tavallaan. Tähän pyrin kyllä edelleen, vaikka usein tilanne on johtanut siihen että mitään ei tapahdu. Mies ei tee päätöksiä, antaa vaan kaiken olla niin että lopulta jonkun (minun) on ihan pakko ne asiat hoitaa.
Mies on perheestä, jossa isä teki reissuhommia ja kävi kotona vain kääntymässä. Äiti hoiti lapset ja kodin yksin, isä toi leivän pöytään. Mies on kertonut että joskus äiti oli niin stressaantunut, että isä patisti hänet rauhoittumaan ja hoiti siivouksen loppuun lasten kanssa kun ei äiti siihen pystynyt. Tunteista siellä ei varmaan ole liiemmin puhuttu, mutta tämä on vain olettamus.
Olemme kyllä keskustelleen miehen kanssa siitä, että haluamme antaa lapsillemme mallin, jossa molemmat vanhemmat tekevät yhtälailla päätöksiä ja osallistuvat tasavertaisesti. Lasten ja kodin hoitoon mies onkin osallistunut viimeaikoina todella hyvin ja itse olen pyrkinyt järjestämään miehelle mahdollisuuden omiin harrastuksiinsa. On meillä joskus riidelty kotitöistäkin, mutta tässä sentään on menty parempaan suuntaan. Mies osallistuu oma-aloitteisesti ja minä osaan olla nalkuttamatta ja vaatimatta.
-ap
Te olette molemmat omiss kuorissanne. Sisäpuolella. Se munankuori pitäis saada rikki. Ette kohtaa.
sä vaadit mieheltä puhumista. Ja sit ei oikein kelpaa. Sä miellyttät? ja hankkiudut raskaaks ja valittelet sitten, kun mies ei ole muuttunut.
sun mies yrittää lukea sua ja sä yrität lukea sun miestä. Te olette jokatapauksessa erilaisia. Onneks. Se yhteinen juttu on nyt se teidän perhe. Se pitäis olla ykkönen.
koska sun mies on sulle luvannut auttaa ja olla enemmän läsnä... Niin anna sen olla. Kerro mitä sä tarvitset. Älä oleta, että tietää...sano milloin pitää hieroa ja milloin hoitaa lapsia ja sano, milloin pahoitat mielesi...äläkä oleta, että toinen senkin pystyy sun ilmeestä lukemaan. Kerro millointoivit sen tekevän rukaa tai käyvän kaupassa. Anna sille ohjeitaan hyväksy sen tapoja tehdä asioita. Ne voi olla hyviä, vaik ei olis just niinku sä tekisit.
Sano ja tee niinkuin tarkoitat. Mitä sä haluat ja mitä sä tarkoitat? Uskalla olla suora...siinä hetkessä. Mies tarvitsee suoraa puhetta. Suoria neuvoja. Suoria toiveita. Luota ja usko ja KERRO!
sun mieskin tiuskii, kun ei se tiedä miten päin se saa olla...pitääkö tai saako puhua tai ei tai mitä. Ja sulla sama juttu. Ja te menette toisistanne kauemmas vaan sen uupumuksen ja väsymyksen takia. Halatkaa ja kertokaa haavoittuva olo.
musta kuullostaa, että te molemmat tahdotte toisillenne hyvää, mutta ette tiedä mitä se toinen haluaa.
tehkää lista toiveista jahaluista ja ei toiveista ja ei haluista. Ja antakaa palautetta.
ja haluatkaan taas.
toi teidän vaihe on niin rankka. Pienet lapset ja väsymys. Ymmärtäkää se. Tukekaa toisianne. Hakekaa apua. Hoitoapua? Ehkä jokin keskustelu kaksin tai yksin.
sano myös ne positiiviset asiat. Kai sä sanot ne? Mies tarvitsee niitä siinä missä sinäkin. Sanottakoon te toisillenne positiivista palautettava? Tai pyydöttekö anteeksi? Tietääkö teidän lapset, että te rakastatte toisianne ja heitä? Tietääkö teidän lapset, että riitely ei ole heidän vika? Pyydöttekö te anteeksi? Kuittaatteko te teidän kiukuttelut vaikka soanomalla Anteeks. Tai jos moitittu jostain, niin sanottakoon sen lievennetysti myöhemmin vai jääkö se moitteeksi elämään toisen korviin?
Voimia teille. Musta tuntuu, että teillä on hyvä liitto. Ymmärtää nyt vaan sen, ettäon nin monta liikkuvaa. Ja noi sun raskaudet on sulle rankkoja. Sä huomaat sit, kun sun lapset on koulussa...miten kovilla sä ja sun mies oootte olleet.
hae ja pyydä apua. Sä olet arvokas. Ero ei oo apu, kun perusjutut on ihan hyvin. Teillä onmahdollusuys kasvaa.
sä oot hyvä nainen ja sul on hyvä mies ja teillä on yhteiset ihanat lapset. Perhe.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="20.03.2015 klo 14:33"]
[quote author="Vierailija" time="20.03.2015 klo 04:41"]JSSAP! [/quote] Mitä toi tarkottaa?!
[/quote]
tulkitsin sen näin: Jätä Se Soon As Possible
-ap
Unelmamies, raiskaa ja jättää lapset ilman ruokaa! Mieti nyt vähän ap, ei sen kanssa voi olla yhdessä ja kasvattaa lapsia! Onko aina ollut tuollainen vai muuttunut? Kuinka kauan olitte yhdessä ennen lapsia? Älä ole noin tossukka vaan eroa ja tee miehestä rikosilmoitus. Oon tosi surullinen sun puolesta kun vietät ainoan elämäsi raiskattavana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="20.03.2015 klo 14:03"]
[quote author="Vierailija" time="20.03.2015 klo 13:21"]
Joko sun miehesi on tunnekylmä raiskaava mulkku, tai sitten sussa ap saattaa olla passiivisaggressiivisuutta, joka luo välillenne "kylmän sodan".
Esim. tuon yhdynnän / raiskauksen? aikana, sanoitko selkeästi että sinuun sattuu ja haluat lopettaa? Vai aloitko itkeä hiljaa, jota miehesi ei ehkä edes huomannut? Oletko koskaan selkeästi ja vihaisesti osoittanut omia rajojasi ja vaatinut miestä kunnioittamaan niitä? Vai onko laiminlyödystä ja hyväksikäytetystä naisesta tullut sinulle rooli, ase, jota voit passiivisen vihamielisesti käyttää miestä vastaan, ja jossa alitajuisesti haluatkin pysytellä ja luoda / mahdollistaa tuota roolia ruokkivia tilanteita? Eräänlaista marttyyriutta siis, jolla kiillotetaan kruunua oman draamaelokuvan väärinkohdeltuna päätähtenä. Liittyy myös jonkun mainitsemaan vastuun sysäämiseen omasta hyvinvoinnista muille.
JOS kohdallasi on kyse tuosta, miehesi käytöksen voisi nähdä myös hiljaisena kapinana tuota uhriutumisen kautta suorittamaasi vallankäyttöä kohtaan. Karkeana rinnastuksena voisi antaa tilanteen, jossa joku draamakuningattaren piirteitä omaava henkilö kalastelee päämäärähakuisesti sääliä tai kehuja, ja toinen osapuoli tunteekin halua olla ilmaisematta normaalia empatiaa ja antamatta tuota kalasteltua huomiota, ihan vain siksi, että toisen manipulatiivinen käytös on niin räikeätä ja ilmiselvää.
Toisaalta en tahdo puolustella miehesi kammottavaa käytöstä, joka ainakin kertomasi perusteella on törkeätä. Pohdin vain, voiko taustalla olla tämänsuuntaista dynamiikkaa? Oletko miettinyt, miksi et yksinkertaisesti pidä oikeuksistasi jämäkästi kiinni kuin aikuinen ja ilmaise itseäsi selkeästi? Oletko kunnolla suuttunut miehellesi? Vai onko sinulla tarve tarttua murjotun reppanan rooliin, joka antaa sinulle moraalisen jalustan ja valtaa?
Toivottavasti pohdiskeluni ei loukkaa sinua. En tunne sinua kuin kirjoitustesi pohjalta, joten en väitä oikeasti tietäväni sinusta mitään ihmisenä. Lue kommenttini tästä näkökulmasta.
[/quote]
Tämän miettiminen onkin rakentavaa. En allekirjoita kokonaan, mutta osittain kyllä. Olen suuttunut miehelle joskus, olen huutanut ja raivonnut, lähtenyt ovet paukkuen, vaatinut oikeuksiani, mutta pohjimmiltani koen olevani ratkaisukeskeinen, haluan selvittää riidat, haluan eroon siitä ahdistavasta olosta, haluan että lapsetkin oppivat miten riidellään ja sitten sovitaan. Riidellessänikin pyrin tuomaan esille epäkohtaiset asiat, menemättä liikaa henkilökohtaisuuksiin.
En tiedä vastaanko kuvailemaasi tilannetta, onko tässä jotain siihen viittaavaa kuitenkin vai johtuuko reaktioni muista asioista, mutta en sanonut miehelle sanoilla että minuun sattuu, se on ollut aina minulle vaikeaa. Toivon että hän tuntee minut tarpeeksi hyvin huomatakseen ettei minusta tunnu hyvälle. Kehonkielikin viestitti vahvasti että minuun sattuu, säpsähtelin, vetäydyin pois päin ja itkin hiljaa. Mies vilkaisi minuun ja jatkoi loppuun. Nousin nopeasti ja menin suihkuun, käperryin itseeni. Ilmoitin miehelle että seuraavaa kertaa ei tule, ennen kuin oppii olla satuttamatta minua. Sen jälkeen oli vielä yksi kerta joka alkoi omasta aloitteestani ja päättyi siihen että minuun sattui taas, en sanonut sitä ääneen silloinkaan, mutta mies tajusi kyllä silloin lopettaa. Tuon jälkeen ei ole aloitteita tehnytkään enää. Minulla tuntuu tuo kivun pelko ja lukko jääneen jotenkin päälle, ehkä pelkään että minuun taas sattuu, mies ei huomaakaan sitä enkä saa sanotuksi että lopeta.
Olen itse avioeroperheestä ja koin lapsena fyysistä väkivaltaa. Olen herkkä huutamiselle ja menen "lukkoon" helposti. Itken muiden nähden vain hyvin harvoin, suljen tunteet sisälleni. Miehelle olen opetellut puhumaan tunteistani, vaikka se onkin vaikeaa, vielä vaikeampaa kun tuntuu ettei toinen kuuntele eikä ymmärrä, ei edes halua. En hae tällä sääliä, vaan yritän miettiä onko tässä avain ongelmiin, käyttäydynkö todella alitajuisesti noin kuin kuvailit.
Olen kyllä yrittänyt pitää puoliani mutta ehkä en tarpeeksi. Kerran riita yltyi siihen että korotimme ääntä puolin ja toisin. Mies tönäisi minua kevyesti oviaukossa ja jäi tuijottamaan uhkaavasti. Säikähdin, pakkasin lapset autoon ja karkasin äitini luo. En usko että meillä oli oikeaa vaaraa, mutta toimin sen hetkisen pelon ja ahdistuksen saattelemana, kerroin sen myöhemmin miehellekin. Mieluummin pakenen tilannetta kuin yllyn kunnolla riitelemään. Rauhoitun ja yritän keskustella asian selväksi. Olen yrittänyt myös odottaa että mies tekee aloitteen keskusteluun. Olen myös vaatinut kovaäänisesti, että tästä on nyt puhuttava.
Ongelmat ovat selvästi kyteneet pinnan alla jo pitkään. Hyvinä aikoina piilossa ja huonoina pinnalla. En vaan enää keksi miten ne saisi ratkottua ja toisaalta en kai voi vaatia mieheltäkään ratkaisua ongelmiin joihin en itsekään löydä ratkaisua.
-ap
[/quote]
Kiitos seikkaperäisestä selvennyksestä ap. Ymmärrän sinua hyvin koska itsellenikin on aina ollut vaikeaa kertoa todellisista tarpeista esim. seksin suhteen, ja taustassakin meillä on samankaltaisuutta. Ehkä kaikki palautuu siihen totuudenmukaiseen kliseeseen, että kyse on kommunikaatiosta, kommunikaatiosta, kommunikaatiosta. Olisiko mahdollista sopia miehen kanssa vaikka jokin ele / "turvasana" tms, jokin lyhyt ja selkeä signaali joka vaikka seksin aikana kertoo, ettei tunnu enää hyvältä? Tällainen voisi olla helpompaa kuin tulla tilanteessa kokonaan ulos kuorestaan ja sanoa "lopeta".
Tässä onkin mielestäni tälle ajalle jotenkin leimallinen dilemma. Alastomuutta, seksiä ja hc-pornoa on vaikka kuinka, mutta ihmisten voi olla tosi vaikeaa kertoa oikeista tarpeistaan intiimissä suhteessa tai edes jutella seksistä tai läheisyydestä avoimesti ja ilman poteroihin vetäytymistä. Olen itsekin joutunut pohtimaan tätä paljon. On helpompaa vain kaavamaisesti suorittaa jotain pornofilmistä opittua kuin tunnustella ja kuunnella toista ihmistä oikeasti.
Minusta kyllä kuulostaa, että suurempi kommunikaatio-ongelma tulee miehesi puolelta. Et voi keskustella hänen puolestaan. Oletko harkinnut kirjoittavasi kirjeen tai sähköpostin? Silloin voisit saada sanottavasi sanotuksi ilman pelkoa miehen välittömästä reaktiosta ja mahdollisesta riidasta.
Miehesi kuulostaa kyllä myös uhkaavalta. Oletko kertonut perhetaustastasi ja miten paljon turvallisuus sinulle suhteessa merkitsisi?
Loppujen lopuksi et voi muuttaa miestäsi. Minusta sinun pitäisi lähteä, jos et koe oloasi turvalliseksi fyysisesti ja emotionaalisesti liitossanne. Tiedän omastakin kokemuksesta, että maailmassa on paljon äärimmäisen helliä ja turvallisia miehiä. Ja yksinkin on parempi kuin ahdistavassa liitossa. Siinä vaiheessa kun koet tehneeksi oman osuutesi eteen kaikkesi, et kai paljoa muuta enää voi. Ehkä voisit vielä käydä siellä pariterapiassa vaikka yksinkin saadaksesi vielä näkökulmaa asioihin. Voit ainakin sanoa yrittäneesi kaikkesi.
Tsemppiä sinulle ap. terv. 53.
[quote author="Vierailija" time="20.03.2015 klo 14:45"]
[quote author="Vierailija" time="20.03.2015 klo 14:19"]
Minusta ongelmana on se, että ap kokee olevansa oikeassa ja siksi tympääntynyt kun asiat ei mene oikein. Mies on myös tympääntynyt siihen,että kaikki pitäisi tehdä niinkuin ap asiat näkee. Lisäksi ap on vain kotona ja aina pahalla tuulella. Sanon näin,koska voisin olla tai oli joskus kuin ap. Ei seksikään satu jos sitä haluaa,mutta todellakin sattuu jos niin ajatuksensa kääntää eli on pakko,miksi pitää,itsekäs mies jne. Innostu miehestä ja panosta myös itseesi. Kyllä mieskin siitä tokenee!
[/quote]
Olen yrittänyt (taas jälleen...) antaa päätösvallan ja ohjat miehelle, tehdä asiat hänen tavallaan, kysyä, kuunnella ja nähdä miten hän haluaisi asioiden menevän ja antaa hoitaa asioita omalla tavallaan. Tähän pyrin kyllä edelleen, vaikka usein tilanne on johtanut siihen että mitään ei tapahdu. Mies ei tee päätöksiä, antaa vaan kaiken olla niin että lopulta jonkun (minun) on ihan pakko ne asiat hoitaa.
Mies on perheestä, jossa isä teki reissuhommia ja kävi kotona vain kääntymässä. Äiti hoiti lapset ja kodin yksin, isä toi leivän pöytään. Mies on kertonut että joskus äiti oli niin stressaantunut, että isä patisti hänet rauhoittumaan ja hoiti siivouksen loppuun lasten kanssa kun ei äiti siihen pystynyt. Tunteista siellä ei varmaan ole liiemmin puhuttu, mutta tämä on vain olettamus.
Olemme kyllä keskustelleen miehen kanssa siitä, että haluamme antaa lapsillemme mallin, jossa molemmat vanhemmat tekevät yhtälailla päätöksiä ja osallistuvat tasavertaisesti. Lasten ja kodin hoitoon mies onkin osallistunut viimeaikoina todella hyvin ja itse olen pyrkinyt järjestämään miehelle mahdollisuuden omiin harrastuksiinsa. On meillä joskus riidelty kotitöistäkin, mutta tässä sentään on menty parempaan suuntaan. Mies osallistuu oma-aloitteisesti ja minä osaan olla nalkuttamatta ja vaatimatta.
-ap
[/quote]
Tai no, ehkä minä olen keskustellut ja hän myötäillyt ja olen vain olettanut hänen olevan samaa mieltä kun ei ole sanonut omaa mielipidettään. :/
-ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="20.03.2015 klo 12:13"]
Nyt on kyllä AP ihan itse soppansa keittänyt kun miehen haaveita lähtee toteuttamaan hankkiutumalla raskaaksi vaikka ei varsinaisesti ole itse halunnut. Sori nyt vaan, mutta olet AP hieman säälittävä Et voi syyttää miestä siitä, ettei enää olekkaan fiiliksissä raskaudesta, itse olet siihen suostunut vasten tahtoasi, itseäsi saat syyttää. Minä toivoin toisen lapsen jälkeen kolmatta, mutta olisin ollut tyytyväinen näihin kahteen ihanaan lapseen jotka meille on suotu jos mies ei olisi halunnut kolmatta. Kun mieheni kysyi haluaisinko kolmannen, vastasin, että kyllä toivoisin, mutta en todellakaan vaadi jos mies on tyytyväinen kahteen. Mieheni onneksi myös toivoi kolmatta jos sellainen meille suodaan. Nyt on AP vähän myöhäistä alkaa itkemään. Et voi muuta kuin hoitaa lapset kunnialla ja jättää miehen omaan arvoonsa jos ei käytös muutu.
[/quote]
Huoh, juuri kun ajattelin, että onpas fiksu kertju... Ohis.
[quote author="Vierailija" time="20.03.2015 klo 14:52"]
[quote author="Vierailija" time="20.03.2015 klo 14:03"]
[quote author="Vierailija" time="20.03.2015 klo 13:21"]
Joko sun miehesi on tunnekylmä raiskaava mulkku, tai sitten sussa ap saattaa olla passiivisaggressiivisuutta, joka luo välillenne "kylmän sodan".
Esim. tuon yhdynnän / raiskauksen? aikana, sanoitko selkeästi että sinuun sattuu ja haluat lopettaa? Vai aloitko itkeä hiljaa, jota miehesi ei ehkä edes huomannut? Oletko koskaan selkeästi ja vihaisesti osoittanut omia rajojasi ja vaatinut miestä kunnioittamaan niitä? Vai onko laiminlyödystä ja hyväksikäytetystä naisesta tullut sinulle rooli, ase, jota voit passiivisen vihamielisesti käyttää miestä vastaan, ja jossa alitajuisesti haluatkin pysytellä ja luoda / mahdollistaa tuota roolia ruokkivia tilanteita? Eräänlaista marttyyriutta siis, jolla kiillotetaan kruunua oman draamaelokuvan väärinkohdeltuna päätähtenä. Liittyy myös jonkun mainitsemaan vastuun sysäämiseen omasta hyvinvoinnista muille.
JOS kohdallasi on kyse tuosta, miehesi käytöksen voisi nähdä myös hiljaisena kapinana tuota uhriutumisen kautta suorittamaasi vallankäyttöä kohtaan. Karkeana rinnastuksena voisi antaa tilanteen, jossa joku draamakuningattaren piirteitä omaava henkilö kalastelee päämäärähakuisesti sääliä tai kehuja, ja toinen osapuoli tunteekin halua olla ilmaisematta normaalia empatiaa ja antamatta tuota kalasteltua huomiota, ihan vain siksi, että toisen manipulatiivinen käytös on niin räikeätä ja ilmiselvää.
Toisaalta en tahdo puolustella miehesi kammottavaa käytöstä, joka ainakin kertomasi perusteella on törkeätä. Pohdin vain, voiko taustalla olla tämänsuuntaista dynamiikkaa? Oletko miettinyt, miksi et yksinkertaisesti pidä oikeuksistasi jämäkästi kiinni kuin aikuinen ja ilmaise itseäsi selkeästi? Oletko kunnolla suuttunut miehellesi? Vai onko sinulla tarve tarttua murjotun reppanan rooliin, joka antaa sinulle moraalisen jalustan ja valtaa?
Toivottavasti pohdiskeluni ei loukkaa sinua. En tunne sinua kuin kirjoitustesi pohjalta, joten en väitä oikeasti tietäväni sinusta mitään ihmisenä. Lue kommenttini tästä näkökulmasta.
[/quote]
Tämän miettiminen onkin rakentavaa. En allekirjoita kokonaan, mutta osittain kyllä. Olen suuttunut miehelle joskus, olen huutanut ja raivonnut, lähtenyt ovet paukkuen, vaatinut oikeuksiani, mutta pohjimmiltani koen olevani ratkaisukeskeinen, haluan selvittää riidat, haluan eroon siitä ahdistavasta olosta, haluan että lapsetkin oppivat miten riidellään ja sitten sovitaan. Riidellessänikin pyrin tuomaan esille epäkohtaiset asiat, menemättä liikaa henkilökohtaisuuksiin.
En tiedä vastaanko kuvailemaasi tilannetta, onko tässä jotain siihen viittaavaa kuitenkin vai johtuuko reaktioni muista asioista, mutta en sanonut miehelle sanoilla että minuun sattuu, se on ollut aina minulle vaikeaa. Toivon että hän tuntee minut tarpeeksi hyvin huomatakseen ettei minusta tunnu hyvälle. Kehonkielikin viestitti vahvasti että minuun sattuu, säpsähtelin, vetäydyin pois päin ja itkin hiljaa. Mies vilkaisi minuun ja jatkoi loppuun. Nousin nopeasti ja menin suihkuun, käperryin itseeni. Ilmoitin miehelle että seuraavaa kertaa ei tule, ennen kuin oppii olla satuttamatta minua. Sen jälkeen oli vielä yksi kerta joka alkoi omasta aloitteestani ja päättyi siihen että minuun sattui taas, en sanonut sitä ääneen silloinkaan, mutta mies tajusi kyllä silloin lopettaa. Tuon jälkeen ei ole aloitteita tehnytkään enää. Minulla tuntuu tuo kivun pelko ja lukko jääneen jotenkin päälle, ehkä pelkään että minuun taas sattuu, mies ei huomaakaan sitä enkä saa sanotuksi että lopeta.
Olen itse avioeroperheestä ja koin lapsena fyysistä väkivaltaa. Olen herkkä huutamiselle ja menen "lukkoon" helposti. Itken muiden nähden vain hyvin harvoin, suljen tunteet sisälleni. Miehelle olen opetellut puhumaan tunteistani, vaikka se onkin vaikeaa, vielä vaikeampaa kun tuntuu ettei toinen kuuntele eikä ymmärrä, ei edes halua. En hae tällä sääliä, vaan yritän miettiä onko tässä avain ongelmiin, käyttäydynkö todella alitajuisesti noin kuin kuvailit.
Olen kyllä yrittänyt pitää puoliani mutta ehkä en tarpeeksi. Kerran riita yltyi siihen että korotimme ääntä puolin ja toisin. Mies tönäisi minua kevyesti oviaukossa ja jäi tuijottamaan uhkaavasti. Säikähdin, pakkasin lapset autoon ja karkasin äitini luo. En usko että meillä oli oikeaa vaaraa, mutta toimin sen hetkisen pelon ja ahdistuksen saattelemana, kerroin sen myöhemmin miehellekin. Mieluummin pakenen tilannetta kuin yllyn kunnolla riitelemään. Rauhoitun ja yritän keskustella asian selväksi. Olen yrittänyt myös odottaa että mies tekee aloitteen keskusteluun. Olen myös vaatinut kovaäänisesti, että tästä on nyt puhuttava.
Ongelmat ovat selvästi kyteneet pinnan alla jo pitkään. Hyvinä aikoina piilossa ja huonoina pinnalla. En vaan enää keksi miten ne saisi ratkottua ja toisaalta en kai voi vaatia mieheltäkään ratkaisua ongelmiin joihin en itsekään löydä ratkaisua.
-ap
[/quote]
Kiitos seikkaperäisestä selvennyksestä ap. Ymmärrän sinua hyvin koska itsellenikin on aina ollut vaikeaa kertoa todellisista tarpeista esim. seksin suhteen, ja taustassakin meillä on samankaltaisuutta. Ehkä kaikki palautuu siihen totuudenmukaiseen kliseeseen, että kyse on kommunikaatiosta, kommunikaatiosta, kommunikaatiosta. Olisiko mahdollista sopia miehen kanssa vaikka jokin ele / "turvasana" tms, jokin lyhyt ja selkeä signaali joka vaikka seksin aikana kertoo, ettei tunnu enää hyvältä? Tällainen voisi olla helpompaa kuin tulla tilanteessa kokonaan ulos kuorestaan ja sanoa "lopeta".
Tässä onkin mielestäni tälle ajalle jotenkin leimallinen dilemma. Alastomuutta, seksiä ja hc-pornoa on vaikka kuinka, mutta ihmisten voi olla tosi vaikeaa kertoa oikeista tarpeistaan intiimissä suhteessa tai edes jutella seksistä tai läheisyydestä avoimesti ja ilman poteroihin vetäytymistä. Olen itsekin joutunut pohtimaan tätä paljon. On helpompaa vain kaavamaisesti suorittaa jotain pornofilmistä opittua kuin tunnustella ja kuunnella toista ihmistä oikeasti.
Minusta kyllä kuulostaa, että suurempi kommunikaatio-ongelma tulee miehesi puolelta. Et voi keskustella hänen puolestaan. Oletko harkinnut kirjoittavasi kirjeen tai sähköpostin? Silloin voisit saada sanottavasi sanotuksi ilman pelkoa miehen välittömästä reaktiosta ja mahdollisesta riidasta.
Miehesi kuulostaa kyllä myös uhkaavalta. Oletko kertonut perhetaustastasi ja miten paljon turvallisuus sinulle suhteessa merkitsisi?
Loppujen lopuksi et voi muuttaa miestäsi. Minusta sinun pitäisi lähteä, jos et koe oloasi turvalliseksi fyysisesti ja emotionaalisesti liitossanne. Tiedän omastakin kokemuksesta, että maailmassa on paljon äärimmäisen helliä ja turvallisia miehiä. Ja yksinkin on parempi kuin ahdistavassa liitossa. Siinä vaiheessa kun koet tehneeksi oman osuutesi eteen kaikkesi, et kai paljoa muuta enää voi. Ehkä voisit vielä käydä siellä pariterapiassa vaikka yksinkin saadaksesi vielä näkökulmaa asioihin. Voit ainakin sanoa yrittäneesi kaikkesi.
Tsemppiä sinulle ap. terv. 53.
[/quote]
Olen kirjoittanut miehelle parikin kirjettä, joissa kerron seikkaperäisesti tunteistani. Hän on vilkaissut niitä ja sanonut ettei jaksa lukea kun on niin pitkä teksti. Olen sanonut että lue, se on minulle tärkeää. On lukenut kirjeet, mutta jättänyt asian siihen, en saanut keskustelua aikaan vaikka yritin. Mies tietää myös lapsuudenkokemukseni, sen että olen herkkä huutamiselle ja ylireagoin väkivallan uhkaa, pelkään että minua satutetaan ja sulkeudun helposti. Mies tietää myös että edellisessä parisuhteessa koin tilanteen jossa poikaystävä painosti minut seksiin vaikka sanoin etten halua, ja kärsin loppuun asti hiljaa kun en saanut pistettyä vastaan. Tietää myös että se oli suurin syy sen suhteen päättymiseen. Sekin lisää suruani, että tietää ja toimii silti lähes samoin..
-ap
Kirjoitin tuosta oikeassa olemisesta.
Minä olen mieheni kautta oppinut,että ihmiset todellakin näkevät asioita eri tavoin. Yhdessäkin tilanteessa minun mielestä mies oli tympeä ja ei arvostanut naistaan.miehen mielestä nainen ärsyttävä nalkuttaja,minkä takia mies oli todella ahdistunut. Tämä siis kun havainnoitiin yhtä tilannetta.
Yritän lähinnä sanoa,jos keskittyy täyttämään toisen tarpeita niin toisen onnellisuus paranee. Ja tästä alkaisi positiivinen kierre. Jos keskittyy vaatimaan,että omat tarpeet täyttyisi, molemmat turhautuu? Ja siitä aiheutuu negatiivinen kehä,ollaan jo valmiiksi huonolla tuulella?
Minkälainen hullu ei sano, jos seksi sattuu tai on epämiellyttävää? Mielestäni suhteestanne saa sen kuvan, ettei seksi ole koskaan ollut lähimainkaan mukavaa, joten äijäsi tuskin tietää sanomatta, miltä sinusta tuntuu. Lopeta se lahnana makaaminen ja sano sille, että nyt sattuu ja käske lopettamaan.
Mun ystäväni lähti tuollaisesta parisuhteesta. Hän kesti sitä 7 vuotta. Pariterapiakaan ei auttanut.
Itse asiassa avain sun parisuhteesi tilaan on sun kysymyksessä "mitä teen väärin?" Sinä yrität kaikkesi, mies ei mitään. Taustalla on lapsuudentraumasi ja halusi miellyttää ja saada hyväksyntää.
Ja siinäpä on se syy, miksi voit huonosti. Olet liian miellyttämisenhaluinen ja mies liian itsekäs. Ette sovi toisillenne eikä teillä ole keskinäistä kunnioitusta. Mies ei kunnioita sinua ja tarpeitasi. Mies panee, vaikka sinuun sattuu.
Ystäväni on onnellinen. Mitäpä päättelisit siitä? Ero on joskus ratkaisu. Yksin on paha pitää kaatuvaa laivaa pystyssä.
Hyi helvetti mitä porukkaa, sekä AP että miehensä.
Ja menit tekemään neljännen lapsen ton sian kanssa! :o mä en olisi.