Nyt tiedän miksi joillekin vanhemmille riittää yksi lapsi

Kuulostaa rankalta. Mutta ethän vain tuomitse väkisin ihmisiä, jotka ovat ajattelemattomia tai hyväntahtoisia..? Itsekin saattaisin kysyä, että tuleeko sisaruksia, vain koska lapset ovat ihania. Ja se on niin totta, että yksi lapsi saattaa olla tyystin erilainen kuin toinen.

Meillä oli esikoinen vielä vaikeahoitoisempi. Oli huutamista ja muutakin. Kaksi vuotta vei hoito. Ei tukiverkkoja. Oli kompilaatioita ja synnytysväkivaltaa, simputtamista. Toinenkin tehtiin silti.

Esikoinen voi hyvin ja on normaali. Toka oli todella helppo ja terve hänkin.

Vaati äidiltä paljon nuo ajat.

Mulla oli samantyyppinen alku ekan lapsen kanssa, ja ajattelin silloin, että taitaa jäädä ainoaksi. Silti tuli vielä muutamakin myöhemmin kun mieli muuttui.

Vierailija kirjoitti:

Mun vauva oli helppo. Aina ajattelin että toinen sitten samoilla silmillä perään.

Siinä samoilla silmillä ties kuinka monennetta päivää raahustaessa mietin että ei. Eli silloin kun se päätös olisi pitänyt tai kannattanut tehdä, niin voimat eivät riittäneet niin monimutkaiseen ajatteluun ja todettiin vain että yksi riittää.

No, nyt lapsen ollessa 4v. olisi ehkä helpompaa, jos sillä olisi sisarus jonka kanssa se voisi leikkiä.

Kinastella, ärsyttää toista, tapella meinaat leikkimisellä? Sairastelut molemmilla lapsilla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

I feel you.

Tarinasi kuulostaa tutulta, tosin mulla kuitenkin on kaksi lasta, mutta heillä on ISO ikäero. Ja onneksi toka oli helpompi.

Ärsytti, kun vauva- ja pikkulapsivuosina moni mitätöi äärettömän väsymykseni ja huoleni tuhahtamalla että "voi kuule, pieni lapsi ja pienet murheet".

No, esikoinen on muuttanut jo ajat sitten omilleen ja nuorempi on nyt hänkin lähellä täysi-ikäisyyttä, ja EI, ei ole TODELLAKAAN ollut vauva/pikkulapsivuosien jälkeen ainuttakaan niin rankkaa ajanjaksoa lasten kanssa! Että minun suurimmat murheet vanhempana todella olivat silloin vauva-aikoina.

Jaa, no onneksi ei ole tullut sitten mitään oikeasti vakavaa lasten kanssa. En ole ikinä itse tokaissut tuota "pieni lapsi, pienet murheet" ja välttelen ihmisiä ylipäänsä. Joka tapauksessa, jos on lopulta kuitenkin aivan terve lapsi eikä vauva, joka itkee suolistosairautta ja kuolee nelikuisena niin pieni murhe se hänen kanssaan valvomisensa todella on. Moni ihminen kokee elämässä niin paljon pahempaa, ei välttämättä lapsensa kanssa, mutta ylipäänsä. Voin hyvin kuvitella, että yhäkin on ihmisiä, jotka eivät tee numeroa ja salaavat omat ongelmansa. Kaikilla ei tosiaankaan riitä energiat olla ylimukavia vauvavuodesta ruikuttaville kotiäideille, jotka eivät avautuessaan ymmärrä, että heidän murheensa "uupumus" ym. eivät tosiaan ole absoluuttisesti elämän raskaimpia ristejä kantaa. Mutta pitäähän sitä keretä valittamaan olostaan vauvan kanssa vaikkei seuralaista kiinnostaisikaan kuulla. Kas kun vauvavuosi ja varsinkaan koliikki ei kauan kestä ja saattaisi hyvä valituksenaihe jäädä valittamatta.

Toki tähänkin ketjuun saapui yksi "laitetaan huolet tärkeysjärjestykseen"- ihminen ja vertaillaan niitä. No, asia on ensinnäkin niin että aina on joku kenellä asiat asiat huonommin ja kenelle tapahtuu pahempia ja hirveimpiä asioita. Aina. Ei se kuitenkaan poista muiden "pienempiä" huolia. Se että yksi ihminen sairastuu syöpään ja toinen masennukseen sulkee täysin siis masennuksen vakavuuden pois? Miksi masentunut edes San että kylläpä ahdistaa kun ei kuitenkaan ole kuolemassa (vaikka sitä saattaisi toivoa)

Tsemppiä sinulle. Olet varmaan kokenut pahoja asioita ja nyt kaikille katkera. Älä jää yksin 🖤

Ap

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa rankalta. Mutta ethän vain tuomitse väkisin ihmisiä, jotka ovat ajattelemattomia tai hyväntahtoisia..? Itsekin saattaisin kysyä, että tuleeko sisaruksia, vain koska lapset ovat ihania. Ja se on niin totta, että yksi lapsi saattaa olla tyystin erilainen kuin toinen.

Minusta utelut toisesta lapsesta on samaa kastia kun Kapsettomalta pariskunnalta kyselyt "milloin tulee lapsia" aihe saattaa olla todella arka. Parempi siis aina kun ei udella. Ihmiset kertovat itse jos ovat kertoakseen.

Mulla raskausaika oli aika vaikea, synnytys tosi helppo ja ihana. Vauva helppo, mutta itselle iski varmaan masennus tais jotain. Jokatapauksessa ensimmäisen puoli vuotta toimin täysin robottina tasan tarkkaan pakollisen. Nyt vauva 9kk ja uskon edelleen vahvasti että tää on tässä. Parempi yksi lapsi ja tervejärkiset vanhemmat kuin kaksi ja sekaisin menneet vanhemmat. Oma äitini puhuu edelleen mulle kun lapsi asiat tulee puheeksi että sitten kun toinen lapsi tulee yms yms mutta se ei häiritse koska oon puhunut hälle vaan kahdesta. En oo tietämystä päivittänyt tähän nykyajatukseen. Muut ei luojan kiitos oo kyselly tulevien perään. Tai kysyttiin multa 2 viikkoa synnytyksen jälkeen että joko on vauvakuume! No ei ollut.

Mulla on ollut neljä koliikkivauvaa. Kuitenkin se muutaman kuukauden koliikki on aika lyhyt aika elämässä. Mutten ihmettele tai kyseenalaista jos jollain on vain yksi lapsi. Tai ei yhtään. Itsekin olen ainut lapsi.

Miten teidän parisuhde voi kaiken tuon jälkeen?

Tsemppiä jaksamiseen

Meillä ne alun vaikeat vuodet vaan jatkuivat ja jatkuivat, kunnes lapsi sai vihdoin 15-vuotiaana nepsydiagnoosin selittämään "hankalana" pidettyä luonnettaan. On jäärä aikuisenakin. Ymmärrän täysin, ei tullut toista tännekään.

Vierailija kirjoitti:

Meillä ne alun vaikeat vuodet vaan jatkuivat ja jatkuivat, kunnes lapsi sai vihdoin 15-vuotiaana nepsydiagnoosin selittämään "hankalana" pidettyä luonnettaan. On jäärä aikuisenakin. Ymmärrän täysin, ei tullut toista tännekään.

Mulla itselläni on myös kutina vauvan erityisyydestä vaikka käsittääkseni vielä piirteitä ei ole näkyvissä. On kuitenkin selkeästi aistiherkkä, jo nyt (vai liekö vauvat vaan on??) Odotuksissa on myös lisää haastavia vaiheita lapsen kanssa.. Onneksi toistaiseksi on hieman helpottanut. Pahinta on se huuto kun näyttää siltä et lapsi tekee tyyliin kuolemaa tai koskee todella paljon eikä hän kykene kertomaan mikä on. Helpompaa sietää tilanteita sitten kun hän osaa ilmaista mikä vaivaa.

En käsitä kuka jaksaa esim taaperoa ja vauvaa yhtäaikaa? Mitä helkkaria oikeesti. Huh.. olisi ihanaa jos pystyisi käsittämään ja haaveilemaan tämmöisestä mutta ihan hirveä ajatus olisi omassa tilanteessa....

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

I feel you.

Tarinasi kuulostaa tutulta, tosin mulla kuitenkin on kaksi lasta, mutta heillä on ISO ikäero. Ja onneksi toka oli helpompi.

Ärsytti, kun vauva- ja pikkulapsivuosina moni mitätöi äärettömän väsymykseni ja huoleni tuhahtamalla että "voi kuule, pieni lapsi ja pienet murheet".

No, esikoinen on muuttanut jo ajat sitten omilleen ja nuorempi on nyt hänkin lähellä täysi-ikäisyyttä, ja EI, ei ole TODELLAKAAN ollut vauva/pikkulapsivuosien jälkeen ainuttakaan niin rankkaa ajanjaksoa lasten kanssa! Että minun suurimmat murheet vanhempana todella olivat silloin vauva-aikoina.

Jaa, no onneksi ei ole tullut sitten mitään oikeasti vakavaa lasten kanssa. En ole ikinä itse tokaissut tuota "pieni lapsi, pienet murheet" ja välttelen ihmisiä ylipäänsä. Joka tapauksessa, jos on lopulta kuitenkin aivan terve lapsi eikä vauva, joka itkee suolistosairautta ja kuolee nelikuisena niin pieni murhe se hänen kanssaan valvomisensa todella on. Moni ihminen kokee elämässä niin paljon pahempaa, ei välttämättä lapsensa kanssa, mutta ylipäänsä. Voin hyvin kuvitella, että yhäkin on ihmisiä, jotka eivät tee numeroa ja salaavat omat ongelmansa. Kaikilla ei tosiaankaan riitä energiat olla ylimukavia vauvavuodesta ruikuttaville kotiäideille, jotka eivät avautuessaan ymmärrä, että heidän murheensa "uupumus" ym. eivät tosiaan ole absoluuttisesti elämän raskaimpia ristejä kantaa. Mutta pitäähän sitä keretä valittamaan olostaan vauvan kanssa vaikkei seuralaista kiinnostaisikaan kuulla. Kas kun vauvavuosi ja varsinkaan koliikki ei kauan kestä ja saattaisi hyvä valituksenaihe jäädä valittamatta.

Voi miten vähättelitkään taas. Kiitos vaan.

Itselläni on todella ollut elämässäni vaikeita ajanjaksoja, ei joo lasten kanssa, tai no, koulukiusaamista kyllä, ja erosta aiheutuneet masennusjaksot esikoisella, ja sitten omia syöpäkontrolleja, se ero, täysin tyhjän päälle jääminen jne.

SILTI, nekään eivät tuntuneet niin pahoilta kestää kuin vauvavuodet. Massiivinen unenpuute ja se jatkuva lapsen itku, kidutusta. Kun valvot ekan vuoden ilman minkäänlaista hoitoapua niin, että nukut vuorokaudessa pätkissä noin 3-4 h ja tokan vuoden pätkissä perään noin 5 h/vrk, on se väsymys jo sellaista kidutusta, joka saa mielenterveyden järkkymään. Mietit ja pelkäät itsesi tai lapsen vahingoittamista, joka on todella, todella karsea ja traumatisoiva tila. Eikä apua saanut, tai itse en ainakaan, koska vähäteltiin tuntemuksiani, niinkuin sinäkin nyt teit.

Onneksi omista väsymysajoistani nyt jo niiiin kauan aikaa, ettei kommenttisi enää juuri hetkauta.

Mutta turha tulla toiselle sanomaan, miten raskaana minkäkin asian voi kokea.

Hei, kiitos kun jaoit tarinasi. Uskon että ymmärrän jonkin verran huoltasi ja pelkoasi lapsen hyvinvoinnista. Meillä myös yksi lapsi joka syntyi hätäsektiolla (ambulanssilla sairaalaan kun koko synnytys kesti alle 3 tuntia). Lääkäreille ja hoitajille ikuisesti kiitollinen upeasta työstä. Ja heräili tosiaan tunnin, parin välein ekat 3 kk. Koiraa hoidin myös samalla, mies töissä. Päivääkään en vaihtaisi pois. Voimia sinulle!

Vierailija kirjoitti:

Se on refluksi. Meillä on ollut samaa, helpottaa kun lapsi alkaa viihtyä pystyasennossa, loppuu yleensä viimeistään pari vuotiaana.

Mistä tuon keksit? Meidän refluksia sairastanut poikamme parani täysin 12 vuotiaana. 2 vuotiaana keksittiin lopultakin mikä häntä vaivaa, ja lääkityksen avulla selvisi tuohon 12 ikävuoteen. Kauan se vei mutta nyt terve, ihana, sympaattinen ja fiksu parikymppinen. Meidän ainokainen.

Ap, tilanteesi ja tunteesi kuulostaa niin tutulta, meillä on vain muutaman kuukauden vanhempi vauva kuin teillä! Vaikean raskauden, koliikin, allergian ja synnytyksen jälkeisen masennuksen takia oikeastaan n. vuoden mittainen ajanjakso oli suoraan sanottuna hirveä. Varsinkin ekat kuukaudet vauvan kanssa olivat todella raskaita ja tuntui niin pahalta, kun ihmiset hokivat "elät elämäsi ihaninta aikaa - nauti!" Ei ollut ihaninta aikaa nuo ensikuukaudet ja en kyllä nauttinut niistä, vaikka vauvaa ahkerasti miehen kanssa hoidettiin.

Vauva-aika on ihan eri asia, jos on vaativa vauva tai raskasta - helpon vauvan kanssa olisi varmasti ihan erilaista. Jos ihmisellä itsellään on ollut helppo vauva, ei ehkä osaa ajatellakaan, kuinka vaikeaa toisilla voi olla. Tsemppiä ihan hurjasti perheellesi. Vaikkei nyt lohduttaisi, niin ajan kanssa voi helpottaa. Toki meillä yhä kärsitään allergioista eikä nukuta kokonaisia öitä, mutta todella paljon on helpottanut niistä ajoista, kun vauva oli n. 0-4 kk. Ekat kuukaudet huutanut kaveri on nykyisin jopa välillä iloinen, naureskeleva ja utelias kaveri. Ja vauvan kasvaessa vauva alkaa oppia uusia asioita enemmän ja se tuo hyvää mieltä ainakin itselleni. Nyt vauvavuoden ollessa yli puolivälissä on jo erilaista ja arki on välillä aika kivaa. En silti ole unohtanut, millainen tuo alku oli. Haluan silti rohkaista, että muutamassa kuukaudessakin voi tapahtua muutosta positiiviseen suuntaan.

Ymmärrän todella hyvin, että lapsiluku on tällaisen vauva-ajan jälkeen monilla täynnä. Omalla kohdalla olen ajatellut, että en halua tehdä nyt päätöstä suuntaan tai toiseen. En koe olevani oikeustoimikelpoinen näin väsyneenä. :D Aika näyttää, ehkä haluamme toisen lapsen tai lapsiluku jää tähän ja olemme tyytyväisiä - kumpikin ratkaisu on ok. Sen ainakin tiedän, että jos toista lasta harkitsemme, niin vasta nykyisen vauvan ollessa +3 v. Vaikka vaikealta tuntuisi, yritä jättää nuo toisten asiattomat kysymykset toisesta lapsesta omaan arvoonsa. Te tiedätte parhaiten, mikä teidän perheelle sopii ja minkä verran jaksatte.<3

Itsellä yksi lapsi, raskaus, synnytys ja vauva aika meni hienosti, eikä silti tulisi mieleenkään hankkia enempää lapsia, vaikka lapset ihania ovatkin, niitä on jo maailma pullollaan. Koskas toinen lapsi utelut ovat jostain niin syvältä. Tsemppiä ap, toivottavasti kaikki menee jatkossa paremmin ja voitte hyvin, mukavaa joulun aikaa <3

Meillä on monta lasta, ja kaikki olivat ensimmäiset pari vuotta huonoja nukkujia jne. Ehdottomasti vaikeimmat ajat jokaisen kanssa olivat vauva-ajat. Aika ei ole kullannut muistoja. Olen todella ylpeä, että selvisin.

Nyt kun lapset ovat isoja/aikuisia, olen tyytyväinen siihen, miten olen elänyt, ja odotan innolla myös mummoaikoja. Yhdellekään lapselleni en todellakaan tuputa ajatusta, että pitäisi hankkia lapsia.

Minulla on mukava 4-vuotias ja silti jää ainoaksi. Äitiys ei ole minun juttuni ja ”ruuhkavuodet” kammottavaa aikaa, johon voimani eivät vain riitä. Ei minulta kukaan olekaan kysellyt koska seuraava tulee… mutta olisikin kiusallista alkaa selitellä, että koen olevani huono äiti ja nyt jo täysin uupunut.

Joten siitä olen samaa mieltä, että monestakin syystä ei kannata uudesta perheenlisäyksestä ainakaan ihan puolitutuilta udella.

Kiitos tästä keskustelusta ❤️ Tämä on oikeasti tosi vaikea ja kipeä aihe (kun olen isosta perheestä aina haaveillut). Tästä on tosi vaikea puhua kenenkään sellaisen kanssa, joka ei ole vastaavaa kokenut. Netissäkin törmää usein syyttelyihin kuinka on vaan itse huono ja laiska äiti tms. Nyt ei tunnu enää ihan niin yksinäiseltä tämän asian kanssa, kun moni teksti täällä voisi olla itse kirjoittamani.

Itsellä tosi samanlainen tarina kuin monella täällä: vaikea raskaus, paljon itkevä vauva, monta kuukautta olemattomia yöunia, vauvan maitoallergia ja refluksi…huh huh.

Minä tein lyhyeen aikaan kolme, kaikki terveitä ja superhelppoja vauvoja. Nyt esikoinen 15 vuotta ja minulla 3 nepsy-diagnoosin saanutta lasta. Elämä on täynnä yllätyksiä.