Joulu lähenee, kerro KARMEIN jouluaattosi ikinä. Jättikö mies, söikö koira kuusen?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tytär kuoli sen vuoden joulukuun alussa 8-vuotiaana. En muista suoraan sen jälkeisestä ajasta paljoakaan mutta aviomieheni otti minut kanssaan vanhempieni luokse jouluksi syömään. En muista siitäkään mitään koska olin edelleen shokissa ja surusta sekaisin, mutta sen muistan että isäni sanoi ruoan jälkeen "entäs sitten minä" tarkoittaen itseään kun kaikki olivat vain surullisia ja hänelläkin kuitenkin oli talvella ollut sairauskohtaus. 

Olen pahoillani kaikkien teidän puolesta, mutta varsinkin isäsi puolesta. Lapsen menetys on vaikea asia, olen sen itse kokenut kolme vuotta sitten kesällä. Poika kuoli kun oli 10 kuukautta. Isällesi on ollut kamalaa kun on ollut sairaskohtaus ja isomman trategian vuoksi jäänyt tämä huomioimatta. Se ihan oikeasti syö ihmistä sisältä. Toki on kauheaa, että on lapsi kuollut, mutta pitää niitä eläviä silti yrittää muistaa siitä lähipiiristä.

Mulla ei kamalia jouluja ole ollut. Jokainen joulu on ollut mitä on ja niistä on muistoja jäänyt, isä täysi alkoholisti ja äiti täysi marttyyri. On vietetty ensiavussa jouluja ja on vietetty ulkona hangessa jouluja. On saatu selkää ja turpaa, mutta joulu sekin on. Nykyään oma jouluni olen yksin ja teen kotiini joulun. Aaton aterialla toki vähän harmittaa kun ei ole muita jakamassa ruokia ja syö muiden seurassa, mutta siihenkin tottuu. Lahjoja sain viimeksi 20 vuotta sitten kun olin 6 ja mummo vielä eli. Sen jälkeen sai kuulla, että olen jo tarpeeksi vanha olemaan ilman lahjoja, joten tuollaistakaan perinnettä ei ole kuulunut. Ruoka ja joulurauhan julistus on se, mikä joulun itselleni tekee. Kinkku, laatikot ja rosolli. 

Osanottoni teille kaikille lapsen menettäneille. Sinun lapsesi oli 10kk ja hänen 8-vuotta. Ei tietenkään voi lapsia verrata mutta omasta mielestäni 8-vuotiaan kuolema on suurempi shokki kuin alle vuoden ikäisen. En tarkoita tuoda tällä mitään vertailuasemaa nyt lainkaan mutta kommenttisi järkytti. Totta kai on kamalaa että hänen isällään on ollut sairauskohtaus, mutta herranjumala 8-vuotias lapsi on kuollut samassa kuussa ja yksi ihmettelee joulupöydässä että mites hän. Saman kuukauden sisällä. 

Jatkan vielä että aivan varmasti ovat palanneet myöhemmin tämän isän tilanteeseen. Se aika ei vaan todellakaan voi olla noin pian. 

Toi vaari kyllä vaikuttaa aika minäitse ihmiseltä. Huh, huh. Olis kiitollinen että on jäänyt henkiin.

Olen itse allerginen tämmösille töksäyksille. Liian monta 40 luvulla syntynyttä lähiomaista harrastaa näitä.

Vierailija kirjoitti:

2018 jouluruuista tuli ihan hirveä ummetus, kaks päivää saikkua ja kieriskelin vain tuskassani tuon ajan.

1998 sisko oli pyytänyt nalle puh -pehmomaskotin, jonka saisi koulureppuun roikkumaan. Sitä huutoa ja ovien paiskomista, kun nalle ei ollut aitoa nalle puh-kamaa. Äiti itkee olkkarissa, kun oli käynyt koko kaupungin kaupat läpi, eikä ollut löytänyt muuta kuin tuon kopion.

2014 on herkullisin muisto. Samaisella siskolla oli tapana ronkkia puurokulhosta etukäteen manteli esiin ja jemmata se sopivaan kohtaan kulhossa. Sitä touhua oltiin katsottu jo muutaman vuoden ja tuo ärsytti kaikkia. Kun siskon silmä vältti, kävin kääntämässä kulhoa 90 astetta. Ruokailun aikana katsoin, mistä kohtaa sisko kauhoi puuroa itselleen ja itse otin 90 astetta siitä vierestä. Sisko oli vetänyt naamariin varmaan neljäsosan siitä puurosta ja ihmetteli mantelin perään. Minä söin hitaasti ja piilottelin mantelia mahdollisimman pitkään ja viimein onnesta hihkuen kerroin saaneeni sen. Ai että porukoilla oli hauskaa, kun jymäytin isosiskoa tuolla tavalla. Myöhemmin sain siskolta tukkapöllyn, tein vissiin väärin vaikka ihan samaa peliä pelasin kuin hänkin.

Sait aikuiselta siskolta tukkapöllyn? Grow up...

Todella huono tuuri ajoituksessa, jos omainen on saanut sairauskohtauksen ja joku on menettänyt lapsensa samoihin aikoihin. Mutta kyllä se sairauskohtaus on myös iso shokki ihmiselle, kenties se elämän suurin. Ymmärrän, että siitä järkyttyneenä kaipaa läheisten sympatiaa ja empatiaa. Ja ymmärrän, ettei silloin tähän pysty, kun on menettänyt lapsensa eli kokenut kauheimman asian mitä elämässä voi kokea. Kamalia juttuja molemmat.

Vierailija kirjoitti:

Synnytys käynnistyi ja ei ehditty sairaalaan. Päädyttiin sitten synnyttämään talliin joidenkin ventovieraiden luokse. Kaiken lisäks miehelleni paljastui, ettei hän ole lapsen isä. V*ttu että hävetti. Mut sain sepitettyä, et lapsi on neitseellisesti siinnyt, koska on Jumalan poika, ja mies uskoi sen. Kolme nistiä tuli morjestamaan meitä ja ne komppas mun tarinaa onneks. Ne toi vauvalle jotain rumaa rihkamaa, käsirasvaa ja kokkelia.

🤣

Vierailija kirjoitti:

Tämä ei ole nyt niin karmea tarina, mutta omalle kohdalle tuntuu ikävimmältä, vaikka on ollut jouluja, jolloin olen ollut sairas ja paljon yksinäisiä jouluja.

Isä kuoli marraskuussa sydänkohtaukseen - ei mitenkään yllättäen, koska oli ollut sairas jo kymmenen vuotta ja oli itsekin tiennyt jo keväällä lähtevänsä hetkenä minä hyvänsä. Isä asui lapsuuskunnassaan, isovanhemmat (vielä hyväkuntoiset, isä oli 50 v. ja hänen äitinsä oli vain 17 v. vanhempi) niin lähellä, että heidän talonsa näkyi olohuoneen ikkunasta, toinen siskoista oli kotiäitinä naapurikunnassa. Minä ja toinen sisko oltiin opiskelemassa kauempana eikä päästy paikalle ennen kuin viikonloppuna, jolloin isoäiti ja sisko ja muut sukulaiset olivat jo päättäneet hautajaiset ja muut meiltä kysymältä. Ei se mitään, ei meillä ollut erityisiä toiveita tai tarvetta riidellä asioista.  Mutta oli sitten käynyt niin, että isoäiti ja sisko olivat siinä yhdessä itkiessään kääntäneet surunsa vihaksi meitä kohtaan, jotka olimme jättäneet isän yksin emmekä välittäneet jne. Sisko oli tietysti meihin päin mielinkielin ja viaton, se on hänen tapansa, mutta isoäidin raivon ja epäluulon jouduimme kohtaamaan. Otimme sen vastaan, ymmärsimme, yritimme pärjätä ja pidimme huolta toistemme jaksamisesta.

Tuli hautajaiset ja nekin kestettiin. Viha ei vieläkään laantunut, mutta ajateltiin, että kyllä se siitä. Ei isoäiti voi ikuisesti vihata lempilapsensa lapsia. Päätettiin siskon ja hänen silloisen miehensä kanssa viettää viimeinen joulu lapsuuskodissa ennen kuin siitä pitää luopua.

Koska olin opiskelija ja isän kuolemasta tuli ylimääräisiä kuluja, ei ollut paljon rahaa lahjoihin. Mutta osa-aikatöiden ja säästäväisyyden ansiosta sain raavittua kokoon jotain lahjoja, myös isovanhemmille, koska olin aina jollain lailla muistanut, ja kun kerran tultiin viettämään mahdollisesti viimeistä joulua kotiin. Aatonaattona kävin heillä, mutta jouduin huomaamaan heti tuvan ovella, että niin isovanhemmat kuin kotiin tulleet sedän ja tädin perheet katsoivat minua hölmistyneinä kuin vierasta. Sanoin tuovani joululahjaa. Fammu seisoi puuhellan ääressä hämmentämässä jotain käsi lanteilla ja tokaisi reippaasti, että me ei tänä jouluna lahjoja anneta eikä oteta, aikuiset ihmiset. 

Mietin nopeasti, että nytkö minun pitää sitten peruuttaa ovesta lahjani kanssa tyrmättynä. Mutta päätin, että tähän lahjaan meni työtä ja vaivaa ja tehän otatte sen, perkele! Istuin tuolille, joka oli tuvan ovenpielessä Jehovan todistajia ja muita ei-toivottuja ihmisiä varten ja keskustelin jonkin aikaa sukulaisteni kanssa kuin en olisi mitään vihamielisyyttä huomannutkaan. Se tepsi sen verran, että sain jättää lahjani ja lähteä. Mutta kotimatkan kävelin itkien, illalla koristelin kuusen itkien ja yritin saada joulumieltä. Isäni kuolemaa en itkenyt yhtä paljon kuin isän suvun tylyyttä, koska isän kohtalo oli jo kauan ollut selvä. Siskon ja hänen miehensä kanssa vietettiin sitten pieni ja ihan mukava joulu keskenämme. Viimeinen joulu kotona. 

Sen jälkeen ei isän suku ollut missään yhteydessä. Vaarin kuolemasta ei kerrottu ennen kuin oli pakko kutsua perukirjoituksiin, isoäidin kanssa sama juttu. Serkkujen elämäntilanteesta en tiennyt mitään 20 vuoteen. Lähetin joulukortit, mutta kun en saanut kortteja, ajattelin että jos he ovat katkaisseet välit, heidän asiansa on kutsua minut takaisin. Minä en enää kulje hattu kourassa kerjäämässä, että saan anteeksi ja pääsen uudelleen jäseneksi sukuun, joka käyttäytyy narsistisesti, koska kaikki ovat olleet saman tossun alla. Ei ole kutsuttu takaisin ja olen viettänyt jouluja yksin ja rauhassa ja ilman kenenkään vihaa tai kiukuttelua tai haukkumista. 

Tämä oli todella surullinen tarina. Osanottoni.

Toivottavasti oma elämäsi on nyt onnellista ja hyvää!

Vierailija kirjoitti:

Lapsen kuoleman jälkeinen joulu oli pahin, eli hän hukkui kesällä onnettomuudessa joka oli minun syytäni. Minut lynkattiin nettipalstoilla, vaikka iltalehtien tiedot olivat hyvin vajavaiset. Päätin, että en kerro lehdistölle enempää, tuntemattomat ihmiset ovat käsittämättömän julmia netissä.

Otan osaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä ei ole nyt niin karmea tarina, mutta omalle kohdalle tuntuu ikävimmältä, vaikka on ollut jouluja, jolloin olen ollut sairas ja paljon yksinäisiä jouluja.

Isä kuoli marraskuussa sydänkohtaukseen - ei mitenkään yllättäen, koska oli ollut sairas jo kymmenen vuotta ja oli itsekin tiennyt jo keväällä lähtevänsä hetkenä minä hyvänsä. Isä asui lapsuuskunnassaan, isovanhemmat (vielä hyväkuntoiset, isä oli 50 v. ja hänen äitinsä oli vain 17 v. vanhempi) niin lähellä, että heidän talonsa näkyi olohuoneen ikkunasta, toinen siskoista oli kotiäitinä naapurikunnassa. Minä ja toinen sisko oltiin opiskelemassa kauempana eikä päästy paikalle ennen kuin viikonloppuna, jolloin isoäiti ja sisko ja muut sukulaiset olivat jo päättäneet hautajaiset ja muut meiltä kysymältä. Ei se mitään, ei meillä ollut erityisiä toiveita tai tarvetta riidellä asioista.  Mutta oli sitten käynyt niin, että isoäiti ja sisko olivat siinä yhdessä itkiessään kääntäneet surunsa vihaksi meitä kohtaan, jotka olimme jättäneet isän yksin emmekä välittäneet jne. Sisko oli tietysti meihin päin mielinkielin ja viaton, se on hänen tapansa, mutta isoäidin raivon ja epäluulon jouduimme kohtaamaan. Otimme sen vastaan, ymmärsimme, yritimme pärjätä ja pidimme huolta toistemme jaksamisesta.

Tuli hautajaiset ja nekin kestettiin. Viha ei vieläkään laantunut, mutta ajateltiin, että kyllä se siitä. Ei isoäiti voi ikuisesti vihata lempilapsensa lapsia. Päätettiin siskon ja hänen silloisen miehensä kanssa viettää viimeinen joulu lapsuuskodissa ennen kuin siitä pitää luopua.

Koska olin opiskelija ja isän kuolemasta tuli ylimääräisiä kuluja, ei ollut paljon rahaa lahjoihin. Mutta osa-aikatöiden ja säästäväisyyden ansiosta sain raavittua kokoon jotain lahjoja, myös isovanhemmille, koska olin aina jollain lailla muistanut, ja kun kerran tultiin viettämään mahdollisesti viimeistä joulua kotiin. Aatonaattona kävin heillä, mutta jouduin huomaamaan heti tuvan ovella, että niin isovanhemmat kuin kotiin tulleet sedän ja tädin perheet katsoivat minua hölmistyneinä kuin vierasta. Sanoin tuovani joululahjaa. Fammu seisoi puuhellan ääressä hämmentämässä jotain käsi lanteilla ja tokaisi reippaasti, että me ei tänä jouluna lahjoja anneta eikä oteta, aikuiset ihmiset. 

Mietin nopeasti, että nytkö minun pitää sitten peruuttaa ovesta lahjani kanssa tyrmättynä. Mutta päätin, että tähän lahjaan meni työtä ja vaivaa ja tehän otatte sen, perkele! Istuin tuolille, joka oli tuvan ovenpielessä Jehovan todistajia ja muita ei-toivottuja ihmisiä varten ja keskustelin jonkin aikaa sukulaisteni kanssa kuin en olisi mitään vihamielisyyttä huomannutkaan. Se tepsi sen verran, että sain jättää lahjani ja lähteä. Mutta kotimatkan kävelin itkien, illalla koristelin kuusen itkien ja yritin saada joulumieltä. Isäni kuolemaa en itkenyt yhtä paljon kuin isän suvun tylyyttä, koska isän kohtalo oli jo kauan ollut selvä. Siskon ja hänen miehensä kanssa vietettiin sitten pieni ja ihan mukava joulu keskenämme. Viimeinen joulu kotona. 

Sen jälkeen ei isän suku ollut missään yhteydessä. Vaarin kuolemasta ei kerrottu ennen kuin oli pakko kutsua perukirjoituksiin, isoäidin kanssa sama juttu. Serkkujen elämäntilanteesta en tiennyt mitään 20 vuoteen. Lähetin joulukortit, mutta kun en saanut kortteja, ajattelin että jos he ovat katkaisseet välit, heidän asiansa on kutsua minut takaisin. Minä en enää kulje hattu kourassa kerjäämässä, että saan anteeksi ja pääsen uudelleen jäseneksi sukuun, joka käyttäytyy narsistisesti, koska kaikki ovat olleet saman tossun alla. Ei ole kutsuttu takaisin ja olen viettänyt jouluja yksin ja rauhassa ja ilman kenenkään vihaa tai kiukuttelua tai haukkumista. 

Tämä oli todella surullinen tarina. Osanottoni.

Toivottavasti oma elämäsi on nyt onnellista ja hyvää!

Voi että miten sydämetön suku ollut. Miten mikään tuosta olisi koskaan voinut olla teidän lapsien vika. 

Vierailija kirjoitti:

Nainen petti.

Niin ne aina.

Ex-vaimon hullun porilaisen suvun kanssa vietetyt joulut. Hänen isänsä oli mielisairas, ja äiti oli sairastunut myös. Onneksi ymmärsin erota.

Paljon pyysit?

Ehkä kaikki lapsuuden joulut kun vanhemmat riitelivät kovemmin kuin arkena. Joskus jos eivät niin kovasti ottaneet yhteen niin itsekin ihmettelivät ääneen, että hei, ei tullut isoa riitaa. Olimme rahallisesti hyvin toimeentuleva perhe ja henkistä kärsimystä yritettiin lievittää kohtuuttomiin lahjavuorin.

Tytär toi uuden puolisoehdokkaan ensi kertaa näytille jouluaattona.

Olimme mökillä jonne matkaa ihan riittävästi. Ei alkanut tytärtä kuulumaan niin laitettiin viestiä että onko kaikki kunnossa. Puoliso oli päättänyt pelata pelin ensin loppuun ja sitten vasta tien päälle.

Lopulta kun saapuivat niin ehdokas ei juuri tervehtinyt ja meni suoraan vierashuoneeseen. Koitimme saada joulutunnelmaa aikaiseksi mutta hankalaa se on jos yhdellä on nyt just väsy ja pitää vielä ottaa nokoset.

Tätäkin jatkui koko joulunajan kun olivat vieraana. Tytärtä hävetti todella paljon ja emme oikein osanneet auttaa tilanteessa.

Ei mennyt kuin vajaa puoli vuotta kun erosivat. Onneksi..

Vierailija kirjoitti:

Vein koiraa ulos aattoaamuna ja liukastuin,ranne murtui . Istuin hiljaisessa päivystyksessä kuusi tuntia kuullakseni,ettei röntgen ole auki.

Ei noin paha, mutta samaa sarjaa:

Sain silmätulehduksen muutama päivä ennen joulua. Lääkkeet eivät auttaneet.

Jouluaattoaamuna silmät oli kipeät ja kirkkaanpunaiset, joten lähdin päivystykseen.

Siellä istuin, hiljaista oli. Sain kuitenkin uuden lääkkeen ja se auttoi pikkuhiljaa.

Joulun hämäryys sopi hyvin valonaroille silmille. Niitä ei myöskään voinut käännellä. Äiti lähti yötöihin aattona, jäin koiran kanssa kaksin, mutta lukiokaverini tuli luokseni ja jäi yöksikin.

Joten ei se niin kamalaa ollut. Mieleen kyllä on jäänyt.

Joulu parikymmentä vuotta sitten. Äitini oli humalassa ja joi koko ajan lisää. Me muut yritimme olla niin kuin ei mitään outoa tapahtuisi, vaikka äiti istui sohvannurkassa änkyräkännissä ja hänen oma äitinsäkin oli kylässä. Välillä äiti purskahteli itkuun ja poistui hetkeksi huoneesta. Jaettiin lahjat jne muina miehinä. Ei isäkään selvin päin ollut mutta ihan tolkuissaan kuitenkin.

Aina kun lähdettiin autolla jonnekin, vanhemmat riiteli. Tässä ei sinällään mitään uutta.

Kun olin teini, odotin innolla joulun viettoa mummon luona (minne äidin lähisuku kerääntyy). Normaali lähtöriita alkoi, mutta tällä kertaa se kesti melkein koko matkan (n.30min). Menetin aidon jouluilon, enkä ole kokenut sitä seuraavien 25 vuoden aikana. Tuleekohan aito jouluilo ikinä enää takaisin.

Olin 22v,lapseton sinkku. Kavereilla oli omat perheensä. Kävin vanhempien luona syömässä ja päädyin sen jälkeen lievittämään yksinäisyyttä baariin. Olin ainoa asiakas ja kiskoin kaksin käsin siideriä. Jossain vaiheessa horjuin ulos ja kirjaimellisesti konttaan hiljaisen keskustan läpi kotiini. Matkalla alkoi oksettaa ja oksensin lanttulaatikko/rosolli/siideri-sokua osuen talvitakkiinkin.

Vierailija kirjoitti:

Aina kun lähdettiin autolla jonnekin, vanhemmat riiteli. Tässä ei sinällään mitään uutta.

Kun olin teini, odotin innolla joulun viettoa mummon luona (minne äidin lähisuku kerääntyy). Normaali lähtöriita alkoi, mutta tällä kertaa se kesti melkein koko matkan (n.30min). Menetin aidon jouluilon, enkä ole kokenut sitä seuraavien 25 vuoden aikana. Tuleekohan aito jouluilo ikinä enää takaisin.

Oliko vanhemmat Porista? Hullua sakkia.

Koira jätti ja mies söi kuusen!

Mies jätti kaksi päivää ennen joulua. Yksi 6-vuotias lapsi ja toisen laskettu aika kahden kuukauden päästä. Oli kyllä harvinaisen vaikea joulu. Voin niin pahoin, että puistattaa muistellakin. Ja toinen nainen oli totta kai kuviossa vielä kaiken lisäksi.

Ystäväni perheen joulu.

Ulkosalla olleet lahjat, joku varasti kun pukkia odotettiin ja pukki teki vielä oharin.  Ei ollut sinä aattona lapsille lahjoja.

Seuraavaksi jouluksi hankittiin  pukki paikallisesta urheiluseurasta. Urheiluseuran pukki sai lahjoja jakaessaan epilepsiakohtauksen - oli siinä lapsilla ihmettelemistä.

Ei saisi nauraa toisen sairaudelle mutta silti ...