Ehkä minun on vaan hyväksyttävä tosiasia: lapseni on syvästi masentunut, eikä mikään apu auta.

Suolisto kuntoon. Suolisto on meidän "aivot", siellä valmistuu enin osa serotoniinistakin.

Paras neuvo on etsiä terapeutti nuorelle, voimia!

Kuule, samantyylistä kokeneena. Sun tärkein tuki on nyt olla vain saatavilla ja läsnä, kun sitä tarvitaan.

Mä otin askeleen taakse päin. Nuori kyllä tulee luo, kun haluaa. Isoja asioita on, että hän haluaa olla samassa tilassa, vaikka vähän erillään. Tulee samaan pöytään syömään. Puhuu jostain pelistä, sarjasta, kaverista. En tuputa elämän filosofiaani, kuuntelen ja kysyn jotain. Ollaan vaan yhdessä edes vähän.

Olen sanonut, että apua saa minulta ja pääsee juttelemaan jonkun ammattilaisen kanssa, kun vaikka laittaa sitten asiasta mulle tekstarin. Järjestyy. Kaikki järjestyy. Jos haluaa kokeilla jotain uutta tekemistä, järjestyy. Voi kokeilla, pakko ei ole mitään ottaa vakavasti.

Nykynuoret ovat ihan erilaisessa maailmassa kuin itse aikoinani. Ei ollut somea, koronaa, kovaa kilpailua, valeuutisia, pätkätöitä… Kovilla ovat.

Meillä alkoi parempi suunta siitä, että vedin herkkusuuta vähän vaivihkaa leipomaan. Joku suklaakakku ollaan tehty yhdessä. Hän alkoi innostua painonnostosta, joten pikkuhiljaa on hankittu levytankoa sun muuta. Koiran rapsuttelu tuntuu myös kiinnostavan. Hoidan pyykkejä niin, että sänky ja vaatteet ovat puhtaat. Huoneen jätän muuten rauhaan.

N. 14 v. eteenpäin melkein 19 v. oli aika pelottavaa aikaa. Nyt muutosta tapahtuu isosti.

Varmaan olen tehnyt virheitä ja teen niitä lisääkin. On ollut vaikea oppia olemaan vain olla läsnä ja antaa tilaa, tuputtamatta.

Vierailija kirjoitti:

Itsemyötätunto. Vapaus elää oman näköistä elämää. Hyvien asioiden huomaaminen. Kiitollisuus. Vastuu omasta elämästä.

Siinä avainsanoja.

Surettaa, ettei poikasi ymmärrä miten kallisarvoinen joukko hänellä on tukenaan. Eihän sitä nuori ja masentunut ymmärräkään miten asiat voisivat olla entistäkin huonommin ja miten onnekas onkaan kun häntä rakastetaan. Toivottavasti selviää tämän vaikean kauden yli. Mitäs jos hänelle annettaisiin joku työ tai vastuu alue?

Ajatukset ympäristöön ja pois itsestä. Ajatukset tekemiseen, että saa nollatua mieltänsä eikä olla koko ajan virittyneenä surkeaan olotilaan. Siihen täytyy tehdä katkoksia. Fyysinen rasite tai mikä tahansa joka vaatii keskittymistä on hyvää tekemistä antamaan mielelle lepoa ja löytämään hyviä ajatuksia/tunteita.

Ymmärrän, että tällä "Surettaa, ettei poikasi ymmärrä miten kallisarvoinen joukko hänellä on tukenaan. Eihän sitä nuori ja masentunut ymmärräkään miten asiat voisivat olla entistäkin huonommin ja miten onnekas onkaan kun häntä rakastetaan." on ehkä hyvä tarkoitus, mutta onhan tuo ihan kamalaa tekstiä masentuneen näkökulmasta: miten niin hän ei muka ymmärrä, miten häntä kallisarvoisesti tuetaan jne?

Tuollaisella puheella ja asenteella syyllistetään masentunutta, joka ei itse voi masennukselleen mitään: kukaan ei sitä itse valitse, ja saadaan hänet tuntemaan vain lisää epäonnistumisen tunnetta, kun hän vielä saa muut uskomaan, ettei arvosta heidän tukeaan jne.

Vierailija kirjoitti:

Kuule, samantyylistä kokeneena. Sun tärkein tuki on nyt olla vain saatavilla ja läsnä, kun sitä tarvitaan.

Mä otin askeleen taakse päin. Nuori kyllä tulee luo, kun haluaa. Isoja asioita on, että hän haluaa olla samassa tilassa, vaikka vähän erillään. Tulee samaan pöytään syömään. Puhuu jostain pelistä, sarjasta, kaverista. En tuputa elämän filosofiaani, kuuntelen ja kysyn jotain. Ollaan vaan yhdessä edes vähän.

Olen sanonut, että apua saa minulta ja pääsee juttelemaan jonkun ammattilaisen kanssa, kun vaikka laittaa sitten asiasta mulle tekstarin. Järjestyy. Kaikki järjestyy. Jos haluaa kokeilla jotain uutta tekemistä, järjestyy. Voi kokeilla, pakko ei ole mitään ottaa vakavasti.

Nykynuoret ovat ihan erilaisessa maailmassa kuin itse aikoinani. Ei ollut somea, koronaa, kovaa kilpailua, valeuutisia, pätkätöitä… Kovilla ovat.

Meillä alkoi parempi suunta siitä, että vedin herkkusuuta vähän vaivihkaa leipomaan. Joku suklaakakku ollaan tehty yhdessä. Hän alkoi innostua painonnostosta, joten pikkuhiljaa on hankittu levytankoa sun muuta. Koiran rapsuttelu tuntuu myös kiinnostavan. Hoidan pyykkejä niin, että sänky ja vaatteet ovat puhtaat. Huoneen jätän muuten rauhaan.

N. 14 v. eteenpäin melkein 19 v. oli aika pelottavaa aikaa. Nyt muutosta tapahtuu isosti.

Varmaan olen tehnyt virheitä ja teen niitä lisääkin. On ollut vaikea oppia olemaan vain olla läsnä ja antaa tilaa, tuputtamatta.

Ja vielä se, että olen huolehtinut, että voi meillä kotona hengailla niiden muutaman kaverinsa kanssa. Eilenkin jätin olkkarin pojan ja kaverinsa käyttöön ja olin omassa makkarissa. Vaikka sitten vain tuijottaisivat puhelimiaan ja sanoisivat sanan silloin tällöin. Mutta onpahan ainakin kaveri. Kaapissa on jotain pientä syötävää näille kavereillekin tarjottavaksi.

Kaikki kaverit eivät ehkä ole sellaisia, että itse ne pojalle valitsisin, mutta ainakin ovat tässä meillä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuule, samantyylistä kokeneena. Sun tärkein tuki on nyt olla vain saatavilla ja läsnä, kun sitä tarvitaan.

Mä otin askeleen taakse päin. Nuori kyllä tulee luo, kun haluaa. Isoja asioita on, että hän haluaa olla samassa tilassa, vaikka vähän erillään. Tulee samaan pöytään syömään. Puhuu jostain pelistä, sarjasta, kaverista. En tuputa elämän filosofiaani, kuuntelen ja kysyn jotain. Ollaan vaan yhdessä edes vähän.

Olen sanonut, että apua saa minulta ja pääsee juttelemaan jonkun ammattilaisen kanssa, kun vaikka laittaa sitten asiasta mulle tekstarin. Järjestyy. Kaikki järjestyy. Jos haluaa kokeilla jotain uutta tekemistä, järjestyy. Voi kokeilla, pakko ei ole mitään ottaa vakavasti.

Nykynuoret ovat ihan erilaisessa maailmassa kuin itse aikoinani. Ei ollut somea, koronaa, kovaa kilpailua, valeuutisia, pätkätöitä… Kovilla ovat.

Meillä alkoi parempi suunta siitä, että vedin herkkusuuta vähän vaivihkaa leipomaan. Joku suklaakakku ollaan tehty yhdessä. Hän alkoi innostua painonnostosta, joten pikkuhiljaa on hankittu levytankoa sun muuta. Koiran rapsuttelu tuntuu myös kiinnostavan. Hoidan pyykkejä niin, että sänky ja vaatteet ovat puhtaat. Huoneen jätän muuten rauhaan.

N. 14 v. eteenpäin melkein 19 v. oli aika pelottavaa aikaa. Nyt muutosta tapahtuu isosti.

Varmaan olen tehnyt virheitä ja teen niitä lisääkin. On ollut vaikea oppia olemaan vain olla läsnä ja antaa tilaa, tuputtamatta.

Ja vielä se, että olen huolehtinut, että voi meillä kotona hengailla niiden muutaman kaverinsa kanssa. Eilenkin jätin olkkarin pojan ja kaverinsa käyttöön ja olin omassa makkarissa. Vaikka sitten vain tuijottaisivat puhelimiaan ja sanoisivat sanan silloin tällöin. Mutta onpahan ainakin kaveri. Kaapissa on jotain pientä syötävää näille kavereillekin tarjottavaksi.

Kaikki kaverit eivät ehkä ole sellaisia, että itse ne pojalle valitsisin, mutta ainakin ovat tässä meillä.

Olet ♥️ äiti

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuule, samantyylistä kokeneena. Sun tärkein tuki on nyt olla vain saatavilla ja läsnä, kun sitä tarvitaan.

Mä otin askeleen taakse päin. Nuori kyllä tulee luo, kun haluaa. Isoja asioita on, että hän haluaa olla samassa tilassa, vaikka vähän erillään. Tulee samaan pöytään syömään. Puhuu jostain pelistä, sarjasta, kaverista. En tuputa elämän filosofiaani, kuuntelen ja kysyn jotain. Ollaan vaan yhdessä edes vähän.

Olen sanonut, että apua saa minulta ja pääsee juttelemaan jonkun ammattilaisen kanssa, kun vaikka laittaa sitten asiasta mulle tekstarin. Järjestyy. Kaikki järjestyy. Jos haluaa kokeilla jotain uutta tekemistä, järjestyy. Voi kokeilla, pakko ei ole mitään ottaa vakavasti.

Nykynuoret ovat ihan erilaisessa maailmassa kuin itse aikoinani. Ei ollut somea, koronaa, kovaa kilpailua, valeuutisia, pätkätöitä… Kovilla ovat.

Meillä alkoi parempi suunta siitä, että vedin herkkusuuta vähän vaivihkaa leipomaan. Joku suklaakakku ollaan tehty yhdessä. Hän alkoi innostua painonnostosta, joten pikkuhiljaa on hankittu levytankoa sun muuta. Koiran rapsuttelu tuntuu myös kiinnostavan. Hoidan pyykkejä niin, että sänky ja vaatteet ovat puhtaat. Huoneen jätän muuten rauhaan.

N. 14 v. eteenpäin melkein 19 v. oli aika pelottavaa aikaa. Nyt muutosta tapahtuu isosti.

Varmaan olen tehnyt virheitä ja teen niitä lisääkin. On ollut vaikea oppia olemaan vain olla läsnä ja antaa tilaa, tuputtamatta.

Ja vielä se, että olen huolehtinut, että voi meillä kotona hengailla niiden muutaman kaverinsa kanssa. Eilenkin jätin olkkarin pojan ja kaverinsa käyttöön ja olin omassa makkarissa. Vaikka sitten vain tuijottaisivat puhelimiaan ja sanoisivat sanan silloin tällöin. Mutta onpahan ainakin kaveri. Kaapissa on jotain pientä syötävää näille kavereillekin tarjottavaksi.

Kaikki kaverit eivät ehkä ole sellaisia, että itse ne pojalle valitsisin, mutta ainakin ovat tässä meillä.

Olet ♥️ äiti

Kiitos. Mä yritän. Joskus on vaikea muistaa se hyväntuulinen pikkuinen poika, jolla oli itkukin aika herkässä. Mutta oli iloakin, aika paljonkin. Jossain tuon mustan mörrinmöykyn sisällä se poika lymyilee ja mönkii hiljalleen esiin. Ja jos ei, niin sitten mennään tilanteen mukaan.

Ehkä surullisinta masentuneen elämässä on se, kuinka jatkuvasti ympäriltä hoetaan "hae apua" jne. Mitä apua? Kaikki masennuslääkkeet on kokeiltu tuloksetta, terapiaan ei pääse, mitään oikeaa aikaa kohdata ihmistä ei missään ole. Ainoa mikä auttoi oli opioidikipulääkkeiden ostaminen kadulta. Olen koukussa, mutta kuitenkin elossa. Nyt sitten kiva kuunnella loppuelämä ihmisten saarnaa siitä, kuinka olen idiootti "kun noin vahvoja lääkkeitä ei saa ikinä mennä omin päin syömään, täysin oma vika ja arvattava lopputulos". Joo, ehkä mun olisi pitänyt vain kuolla.

Glorylinen Glory Backmanin ohje masentuneelle: "No niin, ylös sieltä sängystä ja liikkeelle! Ja kunnon vaatteet päälle! Ihmisen pitää laittautua, ei saa kulkea missään retkuissa!" Siinä naisesta ei IHAN ole psykoterapeutiksi.

Nuo on niin vaikeita sairauksia ja toipuminen hidasta. Pitää ajatella pitkällä tähtäimellä. Ehkä muutaman vuoden tai pidemmän ajan kuluttua elämä on vähän helpompaa. Ja joskus aikanaan on kunnossa. Nuorihan tuo vielä on.

hessu5564 kirjoitti:

Ehkä surullisinta masentuneen elämässä on se, kuinka jatkuvasti ympäriltä hoetaan "hae apua" jne. Mitä apua? Kaikki masennuslääkkeet on kokeiltu tuloksetta, terapiaan ei pääse, mitään oikeaa aikaa kohdata ihmistä ei missään ole. Ainoa mikä auttoi oli opioidikipulääkkeiden ostaminen kadulta. Olen koukussa, mutta kuitenkin elossa. Nyt sitten kiva kuunnella loppuelämä ihmisten saarnaa siitä, kuinka olen idiootti "kun noin vahvoja lääkkeitä ei saa ikinä mennä omin päin syömään, täysin oma vika ja arvattava lopputulos". Joo, ehkä mun olisi pitänyt vain kuolla.

No ei tosiaan. Siis pitänyt kuolla.

Olen samaa mieltä, että ratkaisuihin (nopeasti) pyrkiminen on älytöntä. Onko ihminen tarkoitettu olemaan onnellinen, tarmokas, aikaansaapa, hyväntuulinen? Ei. Meidät on tarkoitettu olemaan suhteellisen rauhallisesti, suunnilleen keräilemässä ruokamme, nukkumassa ainakin kolmasosa elämästä. On tolkutonta, että ihmiset pistetään samalle viivalle ja kaikkien pitäisi olla turboahdettuja suorittajia ja suoriutujia. Jos ei ole sellainen, niin sitten terapiaa, lääkettä, hoitoa.

Mä ennustan. Kyllästyt siihen opioiditokkuraan, turtaan oloon. Alat pienentää annoksia. Joku homma alkaa kiinnostaa. Sitten ehkä toinen. Vähän sieltä, vähän täältä. Pian huomaat, että olet opioidit kokeillut ja se ei auta enää enempää. Sä siirryt hiljalleen niistä eroon etkä tarvitse muutakaan turruttamaan. Ei aurinko välttämättä paista, linnut laula. Toisaalta se synkkä keskiyö on sivuutettu. Ja se jää koko ajan kauemmaksi.

10 vuoden kuluttua sä katsot tätä aikaa ja mietit, että tulihan sekin koettua. Sitten sä voit rohkaista jotakuta muuta.

Tuon ikäisenä poikana itse aloitin psyykelääkkeet ja myöhemmin vielä psykoosilääkkeet, joista jäi vakavia haittoja. Kilpirauhanen piti lopulta poistaa ja siemensyöksyt loppuivat tilapäisesti eli olin käytännössä hedelmätön. 

Minun masennukseni arvelen johtuneen seuraavista asioista:

-koulukiusaamistausta

-ankea maaseutuympäristö

-ei järkeviä kavereita

-vanhempien tiedot puutteelliset; varsinkin isä etäinen

-ei riittäviä aikuisia mentoreita

-mahdolliset ravinnolliset puutteet (nykyään käytän monia lisäravinteita)

-tyttöystävän ja posiitivisten sukupuolisuuden kokemusten puuttuminen

Tuosta viimeisestä vielä sanon sen, että olin herkkä ja hitaasti kehittyvä nuori ja en olisi ikinä voinut tunnustaa kaipaavani kosketusta, ihailua ja seksiä. Se tuntuu vaikealta vielä 20 vuotta myöhemminkin. Kerran terapeutti yritti johdatella keskustelua siihen suuntaan ja hiljenin ja hän vaihtoi aihetta; tuo oli siis ollessani teini-ikäinen. 

Olen sen jälkeen itse opiskellut tosi paljon sosiaalialan, kasvatusalan ja terveysalan opintoja sekä erilaisia liikuntamuotoja ja taiteita ja nykyään on kovasti sydämen asia tämä auttaminen. Pakko sanoa sekin, että vähänkään erilaista miestä ei hirveän hyvin siedetä näissä naisvaltaisissa auttamispiireissä ja olen saanut susipaskaa kohtelua useammassa paikassa enkä päässyt edes vapaaehtoiseksi, mutta hyviäkin kokemuksia on. Sitä toivoisi, että nämä monille aikuisille tuttujen ongelmien kanssa kamppailevat nuoret kohtaisivat aikuisia, joilla on auttajan identiteetti sekä ymmärrystä asioista sekä mahdollisuus kohdata nämä nuoret ihmisenä eikä vain tittelin kautta. Ehkä osaamiseni olisi parhaiten käytössä yrittäjänä ja sitä kohti kai tässä ollaan menossa. 

Ei ole mikään ihme jos tuntee noin. Hyvin pinnallinen maailma. Telkkarin kun avaa niin eihän sieltä tule muuta kuin paha olo. Naisen etsimisestä tulee vain paha olo. Tuo poika voi elää ihan hyvää elämää, mutta tulee todennäköisesti vetäytymään täysi-ikäisenä omaan rauhaan. Se on herkän ihmisen ainoa vaihtoehto tässä maailmassa. On mahdollista että poika tulee uskoon jossakin vaiheessa jos hän jo nyt kokee ettei kuulu tänne.

Ei todellakaan kannata heittää kirvestä kaivoon, jos ensimmäiset keinot/masennuslääkkeet eivät tepsi. Toimivaa hoitoa voi joutua hakemaan pitkään, ja jonkin verran rahaakin siihen voi joutua käyttämään. Lapsesi on kuitenkin vielä nuori, ja olisi tärkeää yrittää saada hänet kuntoon tässä vaiheessa. Komppaan myös tuota suoliston laittamista kuntoon. Suolistosta on suora yhteys keskushermostoon ja aivoihin. Suosittelen erilaisiin hoitokeinoihin perehtymistä, mm. psykedeeleistähän on nyt saatu lupaavia hoitotuloksia. Myös fyysinen aktiivisuus ja hermoston osuus asiaan kannattaa muistaa. Silloin kun muuta ei jaksa, esim. saunominen voi rentouttaa.

Vierailija kirjoitti:

Jotain on tapahtunut.

Mietin kanssa tätä. Myös pojat ja miehet voivat tulla ahdistelluksi, vaikka asia usein kuitataan vitsillä. Ei kyllä ole yhtään hauskaa. Joku syyhän tuossa täytyy olla taustalla ja veikkaan, että joko kiusataan, joku tehnyt/sanonut jotain sopimatonta tai pojalla on fyysinen sairaus.

Yrittäisin keskustella pojan kanssa vielä ja selvittää mistä johtuu.

Teen nuorten kanssa töitä ja kokemukseni on, että todella usein masennus liittyy kiusaamiseen tai muihin ihmissuhdeongelmiin. Nuoret eivät usein halua kertoa kotona, mitä esim. koulussa tapahtuu.

Olisi tärkeää löytää edes joitain samanhenkisiä kavereita. Jos niitä ei löydy koulusta, niitä voi löytyä harrastuksista. Tämäkin on yksi syy miksi kaikki lapset olisi hyvä saada harrastamaan jotain.

Vierailija kirjoitti:

Menin 18 v julkisiin mielenterveyspalveluihin. Sen seurauksena söin pitkälle aikuisikääni erilaisia mömmöjä. Hoito aloitettiin kahdella erilaisella masennuslääkkeellä päällekkäin. Yleensä tarjolla oli vaihtuvia lääkäreitä, vaihtuvia hoitajia. Olo ei ollut juuri sen kummoisempi lääkkeissä suuren osan lääkkeenkäyttöajasta ja minulla oli niissäkin itsemurha-ajatuksia. Ehkä alkuun sai jonkun keinotekoisen energiapiikin joka jossain vaiheessa korvaantui yhä syvemmällä apatialla. Omaksuin masennuspotilaan identiteetin. Opin käsittelemään tunteitani lääkkeillä, ja heti menin lääkäriin aina jos elämässä oli pientäkään vastoinkäymistä tai jaksamisen puutetta, mitä usein seurasi erilaisia reseptejä esim. unilääkkeisiin. 

Olo oli lääkkeissä usein kummallisen välinpitämätön ja apaattinen. Sinänsä jälkikäteen olen tajunnutkin miksi https://www.ncbi.nlm.nih.gov/pmc/articles/PMC2989833/

Lääkkeet leikkasi seksuaalisia haluja, teki ihastumisen vaikeaksi, mikä tunne-elämän tasolla sekoitti päätä. Koin silti huonoinakin aikoina että lääkkeet oli auttaneet minua  vaikka taisin monesti muistaa vain sen alun milloin koin niistä apua. Mitä pienempi annos minulla oli, sitä paremmin toimin mikä oli aika kuvaavaa lääkkeiden toimivmuudesta. Saatoin yhtäkkiä "herätä eloon", jos lääkeannosta laskettiinkin.

Kun lääkkeet unohti yhdeksi päiväksi, päässä meni sähköiskutuntemuksia. Joskus menin hädissäni mielenterveystoimistoon anelemaan reseptiä pikauusinnalla, kun olin unohtanut uusia reseptin, ettei vain jää saamatta lääkettä koska tiesin, että se tarkoitti toimintakyvyttömänä pää sumussa oloa niin että tulee sähköisku jokakerta kun silmiä liikauttaa. Olin lääkkeiden orja useita vuosia. Jos yritin irti, minulle ilmaantui vielä useampia lääkityksiä koska romahtelin henkisesti ja mukaan astui neuroleptejä. Olo raskaammissa lääkkeissä oli todella utuinen ja itsestä erkaantunut. Minua pidettiin vaikeahoitoisena yhdessä kohtaa, koska aloin muuttua yhä lääkekriittisemmäksi. Ne lääkehaitat, mitä alkuvaiheessa ei tullut koettua tuli yhä tutummaksi. Olen kuitenkin nähnyt kuinka vaikeistakin tilanteista voi nousta, hyvin vaikeista toivottomista oloista.

Kun jossain vaiheessa pääsin lääkkeistä irti, olin hämilläni. Jouduin kohtaamaan sen ihmisen kuka olen sisimmässäni, ilman mömmöjä. Aloin yhtäkkiä tuntea kummallista yhteenkuuluvuutta sen ihmisen kanssa, joka olin ollut ennen lääkkeitä ja suhtautumaan siihen ihmiseen ymmärtäväisemmin. Yhtäkkiä aloin hahmottaa asioita paremmin, syyseuraussuhteita ja pystyin pääsemään myös niihin kivuliaisiin tunteisiin käsiksi. Aika lääkittynä tuntui kummallisen hajaannuttavalta, koska silloin omat reaktiot oli lääkittyjä. Aloin ymmärtämään ihmisyyttä huomattavasti laajemmin kuin diagnoosien kautta. Vuosista lääkittynä jäi haittaa.

Tajusin, että nuorena ennenkuin lääkkeet aloitin myös työkalupakkini tunteiden käsittelyyn ja itsestä huolehtimiseen oli huomattavasti heikompi. En minä tiennyt miten unettomuutta hoidetaan, en minä tiennyt kuinka elintavatkin voivat piristää mieltä niin paljon. Siksi onkin jotenkin kummallista, miten ensimmäinen hoitokeino lähes oli lääke. 

Jälkikäteen olen monia kertoja pohtinut millainen elämäni olisi ollut jos minulle olisi tarjottu alussa apua, jossa oltaisiin keskitytty erilaisiin elämäntapakeinoihin millä parantaa oloa, olisi tarjottu jotain nuortenryhmiä jossa olisi vaikka voinut hakea vertaistukea tai keskustelua tai olisi tarjottu kunnon terapiaa heti alkuun sekä lääkäri olisi ollut terapiaan painottava lääkkeiden sijaan. Lääkkeitä ei olisi noin nuorena määrätty eikä minulle olisi vain sanottu, että minulla on aivokemiallinen häiriö, josta alakuloni johtuu miksi tarvin lääkkeitä. 

Kiitos ajatuksia avartavasta tekstistäsi. Hienoja oivalluksia olet saanut tehdä. Hyvää jatkoa elämääsi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotain on tapahtunut.

Mietin kanssa tätä. Myös pojat ja miehet voivat tulla ahdistelluksi, vaikka asia usein kuitataan vitsillä. Ei kyllä ole yhtään hauskaa. Joku syyhän tuossa täytyy olla taustalla ja veikkaan, että joko kiusataan, joku tehnyt/sanonut jotain sopimatonta tai pojalla on fyysinen sairaus.

Yrittäisin keskustella pojan kanssa vielä ja selvittää mistä johtuu.

Homoseksuaalien ja homopedarien ahdistelu on hyvin yleistä. Eräs laulaja esiintyy muuten kohta kallion kirkossa taas. Ilmeisesti koko kansan suosikki.

Kannattaa tarkistuttaa vitamiinitasot. Erithisesti b-vitamiinit ja kalaöljy.

Tuttavan poika veti juuri itsensä kaulakiikkuun, että ehkäpä siitä pojastaan kannattaa olla huolissaan, ellei halua hautajaisia järkätä.