Lue keskustelun säännöt.
Miten teillä isovanhemmat auttoivat vauva-aikana?
En kaipaa tähän vastauksia "hoida itse lapses, jos oot sellaisen hankkinu." Perheitä on monenlaisia ja jotkut isovanhemmat auttaa mielellään. Kiinnostaa, millaista apua saatte isovanhemmilta vauvan kanssa? Auttaako isovanhemmat vauvan kanssa/tekevätkö teillä kotitöitä/järjestävätkö vapaa-aikaa teille vanhemmille? Oletteko tyytyväisiä apuun?
Itse siis mietin, kun meillä on vain yhdet isovanhemmat. Isovanhemmat tulevat käymään, isoäiti hoivaa vauvaa ja isoisä avaa telkkarin ja istuu katsomaan sitä. Heille pitää laittaa ruoka/kahvit valmiiksi. Pääsen käymään kaupassa yksin isovanhempien tullessa kylään, mutta siinä se. Ei yhteistä aikaa puolison kanssa tai muutakaan apua. Mietin, onko tavallistakin.
Kommentit (639)
Äitini kirjasi ruutuvihollisen löytämiään vikoja ja uhriutui ja haukkui selän takana.
Appivanhempia ei kiinnostanut poikansa lapsi. Vain tyttären.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Asuttiin ulkomailla lasten syntyessä. Esikoisen synnyttyä mun äiti tuli meille pariksi viikoksi, kokkaili ja leipoi pakastimen täyteen ja oli mulle henkisenä tukena äitiyden ensi metreillä.
Kun odotin kuopusta mun vanhemmat tulivat meille ennen syntymää ja olivat reilun kuukauden. Heistä oli tosi paljon apua ja tukea ja esikoinen nautti isovanhempien seurasta, etenkin kun meidän sairaala-aika vauvan kanssa hieman venähti.
Ulkomaanvuosien aikana molemmat isovanhemmat kyläilivät noin kerran vuodessa 1-3 viikkoa kerrallaan. Miehen vanhemmat tosin tulivat enemmän lomalle passattavaksi kun omillani taas on tapana tarttua hommiin ja auttaa kotitöissä ja lastenhoidossa ihan oma-aloitteisesti.
Nyt kun asutaan Suomessa niin mun vanhemmat ottavat lapsia ehkä kerran kuussa tai kahdessa yökylään ja ottavat joskus mökille kanssaan viikoksi, tykkäävät viettää aikaa yhdessä ja ovat läheisiä vielä noiden teinienkin kanssa.
Miehen vanhemmille lapsenlapset ovat enemmän jotain näyttelyesineen ja seurakoiran kaltaisia hahmoja. Tykkäävät viedä heitä kahviloihin ja teatteriin tai pyytää soittamaan pianoa vierailleen. Antavat usein heille rahaa ja mielestäni aivan naurettavan isoja summia, sellaisia joista (ja joiden käytöstä) pitäisi mielestäni sopia vanhempien kanssa.
Mutta kaiken kaikkiaan ollaan saatu paljon apua isovanhemmilta ja mikä parasta, lapsilla on heihin todella läheinen suhde.
Ei se ole varmaan anopin kovin helppoa tulla miniän kotiin, kääriä hihansa ja ryhtyä hommiin. Omalla äidillä se on helpompaa. Aika hienostihan appivanhemmat huomioivat lapset. Hyvää jatkoa teille, kuulostat mukavalle ihmiselle.
Ei se kovin vaikeaakaan anopille olisi. Meillä on "teatteri-isovanhemmat", joita pitää vieläpä passata. Viimeksi kun tulivat meille, asumme eri kaupungissa, tulivat tietenkin teatteriesityksen takia, eivät meidän takia. He kävivät katsomassa esityksen ja tulivat meille ruokailemaan (kolmen alle kouluikäisen lapsen perheeseen). Autoin toista lasta pukeutumaan samalla kun ruoka paloi keittiössä pohjaan. Anoppi istui sohvalla, haukotteli ja pyysi Hesaria luettavakseen, kunnes ruoka on valmis. Ei oikeasti vaadi yhtään mitään muuta kuin normaalia tunne-elämää, että käärii ne hihansa kun on selvä paikka auttaa.
Anoppihan ei voi koskaan onnistua, osallistui tai ei. Sen olen tältä palstalta oppinut.
Kyynel.
Vanhempani asuivat 500km päässä joten tulivat yleensä viikoksi kerrallaan.
Hoitivat vauvaa, äiti laittoi ruokaa, isä imuroi.
Ostivat myös vaunut ja kastemekon.
Miehen vanhemmat asuivat melkein naapurissa. Hoitivat vauvaa aina tarvittaessa, appi kävi päivittäin kävelylenkillä ja haki yleensä vauvan vaunuissa mukaan. Usein vei vielä lenkin jälkeen joksikin aikaa mummolaan hellittäväksi.
Olen niin kiitollinen molemmista isovanhemmista ❤️
Eivät auttaneet aikanaan, nyt pyrin auttamaan tyttärenperhettä fyysisesti sekä taloudellisesti, sen mitä rahkeeni riittävät. Tiedän miten raskasta vauva-aika voi olla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Asuttiin ulkomailla lasten syntyessä. Esikoisen synnyttyä mun äiti tuli meille pariksi viikoksi, kokkaili ja leipoi pakastimen täyteen ja oli mulle henkisenä tukena äitiyden ensi metreillä.
Kun odotin kuopusta mun vanhemmat tulivat meille ennen syntymää ja olivat reilun kuukauden. Heistä oli tosi paljon apua ja tukea ja esikoinen nautti isovanhempien seurasta, etenkin kun meidän sairaala-aika vauvan kanssa hieman venähti.
Ulkomaanvuosien aikana molemmat isovanhemmat kyläilivät noin kerran vuodessa 1-3 viikkoa kerrallaan. Miehen vanhemmat tosin tulivat enemmän lomalle passattavaksi kun omillani taas on tapana tarttua hommiin ja auttaa kotitöissä ja lastenhoidossa ihan oma-aloitteisesti.
Nyt kun asutaan Suomessa niin mun vanhemmat ottavat lapsia ehkä kerran kuussa tai kahdessa yökylään ja ottavat joskus mökille kanssaan viikoksi, tykkäävät viettää aikaa yhdessä ja ovat läheisiä vielä noiden teinienkin kanssa.
Miehen vanhemmille lapsenlapset ovat enemmän jotain näyttelyesineen ja seurakoiran kaltaisia hahmoja. Tykkäävät viedä heitä kahviloihin ja teatteriin tai pyytää soittamaan pianoa vierailleen. Antavat usein heille rahaa ja mielestäni aivan naurettavan isoja summia, sellaisia joista (ja joiden käytöstä) pitäisi mielestäni sopia vanhempien kanssa.
Mutta kaiken kaikkiaan ollaan saatu paljon apua isovanhemmilta ja mikä parasta, lapsilla on heihin todella läheinen suhde.
Ei se ole varmaan anopin kovin helppoa tulla miniän kotiin, kääriä hihansa ja ryhtyä hommiin. Omalla äidillä se on helpompaa. Aika hienostihan appivanhemmat huomioivat lapset. Hyvää jatkoa teille, kuulostat mukavalle ihmiselle.
Ei se kovin vaikeaakaan anopille olisi. Meillä on "teatteri-isovanhemmat", joita pitää vieläpä passata. Viimeksi kun tulivat meille, asumme eri kaupungissa, tulivat tietenkin teatteriesityksen takia, eivät meidän takia. He kävivät katsomassa esityksen ja tulivat meille ruokailemaan (kolmen alle kouluikäisen lapsen perheeseen). Autoin toista lasta pukeutumaan samalla kun ruoka paloi keittiössä pohjaan. Anoppi istui sohvalla, haukotteli ja pyysi Hesaria luettavakseen, kunnes ruoka on valmis. Ei oikeasti vaadi yhtään mitään muuta kuin normaalia tunne-elämää, että käärii ne hihansa kun on selvä paikka auttaa.
Anoppihan ei voi koskaan onnistua, osallistui tai ei. Sen olen tältä palstalta oppinut.
Päällepäsmärin ja passattavan väliin mahtuu pitkä kirjo ihan tavallisia ihmisiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hmm, auttoi? Olin sektion jälkeen kaksi viikkoa pienikokoisen vauvan ja koiran kanssa kahden. Maitoa ei tullut, vauva heräili tunnin välein yöllä. Yhtenä aamuna tiskasin vauva sylissä kun pieni itki. Minä sanoin äidille puhelimessa että en jaksa, äiti tokaisi että pakko jaksaa. Sisko oli saanut lapset nuorempana joten hän osasi sujuvammin heistä huolehtia, minä prinsessa olin mukavuudenhaluinen. Onneksi neuvolasta tarjottiin apua ja sain tukea äitinä olemiseen. Äidillä kuulemma rahat vähissä, ei voinut vaippapakettia ostaa vauvalle, mutta isälleni siirsi rahaa ja maksoi omia ostoksia luotolla. Ensimmäisenä jouluna isä sai riidan aikaiseksi, töni ja läpsi vaikka vauva samassa huoneessa. Onneksi emme ole enää tekemisissä.
Molempien vanhemmat ovat auttaneet tosi paljon. Kaksoset ja miehellä reissutyö, yli 200 matkustuspäivää vuodessa, niin muuten ei oltaisi kyllä pärjättykään. Omat vanhemmat olivat juuri jääneet eläkkeelle ja ostivat asunnon samasta kaupungista, että pystyivät ihan aluksi auttamaan 24/7, kun mies oli poissa. Miehen vanhemmat vuokrasivat kämpän vauvavuodeksi täältä ja auttoivat myös paljon, miehen äiti jäi vuorotteluvapaalle puoleksi vuodeksi ja isänsä oli jo eläkkeellä. Oma äiti teki ruokaa ja siivosi, isä vaunulenkitti päivittäin, yöt pärjäsin melko nopeasti yksin, kun päivällä sain nukkua hyvät unet itsekin. Anopista ja äidistä oli paljon apua ja tukea ihan kaksosten hoidon opettelussa, oma äiti itsekin kaksosten äiti ja anoppi lastensairaanhoitaja. Appiukko on tosi hyvä lasten kanssa myös, ihan perushoidossakin auttoi ja just vaunulenkitti kuten oma isänikin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ainoa elossa oleva isovanhempi asui 400 kilometrin päässä, joten ei mitenkään. Varmasti olisi halunnut.
Kevyet mullat ihanalle äidille/isoäidille.
Miehen vanhemmista (n 70 km etäisyys) mummo osti kirppareiltä jotain epämääräisiä ja rumia vaatteita sekä kirjoja, joita kyllä luettiin kauhean paljon. Pappa lähinnä jutteli poikansa kanssa, kun tulivat käymään kerran parissa kuukaudessa.
Omat vanhemmat (n 500 km etäisyys) vierailivat pari kertaa vuodessa. Tulivat "auttamaan" mikä tarkoitti täyttä ylläpitoa ja passausta mun suorittamana kolme neljä päivää. Edes voileipää eivät itselleen tehneet välipalaksi vaan kaikki piti kantaa eteen. Sukulaisille sitten leuhkivat miten olivat olleet avuksi.
Joo aika tavalla kahdestaan miehen kanssa selvittiin vauva-ajat ja sen jälkeenkin. Naapurin teinityttö oli meidän tuki ja turva, häneltä sai lastenhoitoapua pientä korvausta vastaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eivät oikeastaan mitenkään. Oma äitini kuoli kun esikoinen oli vauva ja oli tosi sairas ennen sitä. Isäni on alkoholisti, joten hänestä ei apua ole koskaan ollut.
Miehen vanhemmat ovat ihan varakkaita ja hyväkuntoisiakin, mutta eivät hekään ole taloudellista tai hoitoapua meille pahemmin tarjonneet. Jännä oikeastaan nyt kun mietin, niin eivät tosiaan ole koskaan ostaneet lapsille oikein mitään, eivätkä ole antaneet rahaakaan kyllä. Jotain pientä ehkä joulu- tai syntymäpäivälahjaksi, villasukkia ja sen sellaista. Mutta ei tosiaan vauvalle mitään tarvikkeita koskaan tai muutenkaan tarjonneet hoitoapua silloin kun on ollut rankempia aikoja. Meidän lasten serkkuja ovat hoitaneet huomattavasti enemmän.
Joskus kun olin kotona saatoin viedä lapsen hetkeksi mummolaan jos minulla oli lääkäri tms, mutta olivat hyvin tarkkoja aina aikataulujen kanssa, jos sanoin tulevani n. klo12 vaikka hakemaan lapsen, niin jos sen ollut siellä tasan silloin, niin soittivat jo perään. Että tuntui melkoiselta vaivalta se lastenhoito aina, joten opeteltiin tulemaan toimeen ilman isovanhempien apua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meitä ei autettu mitenkään. Heille riitti että lähetettiin pari kuvaa vauvasta, jotta pääsivät leijumaan isovanhemmuudesta tutuilleen. Lapset nyt 5 ja 2 v, ei olla juurikaan tekemisissä, eivät käy synttäreillä yms.
Meillä täysin sama. Elossaolevat isovanhemmat näkevät lapsemme ehkä 2 kertaa vuodessa ja ekat viisi minuuttia otetaan kuvia hulluna, jotta voivat näyttää, miten "osallistuvat" lapsenlasten elämään. Sen jälkeen haluavat vaan puhua aikuisten juttuja eikä lasten jutut kiinnosta. Nyt vetoavat koronaan, vaikka huseeraavat muualla kylässä minkä ehtivät, mutta eivät käyneet synttäreille aiemminkaan, aina on ollut jotain hirvipeijaisia tai 10 vuotta sitten muualle muuttanut naapuri kutsunut juuri samaan aikaan kylään kuin olisi lapsen synttärit, niin tottahan toki sinne täytyy mennä, kun "ei olla Eilaa nähty aikoihin". Lapset saavat itse vanhempina päättää, ovatko näiden kanssa tekemisissä.
Ennen tuo oli ihan normaalia isovanhemmuutta. Vasta nykyaikana on alettu vaatia isovanhemmilta tauotonta lastenhoitoa ja hyysäystä.
Tämä ei pidä paikkaansa. Vielä 70 ja 80 -luvuilla oli tavallista sysätä lapset mummolaan, jos ei koko kesäksi niin ainakin mummon kesäloman ajaksi. Viikonloppuisin lapset vietiin perjantaina yökylään mummolle ja haettiin sunnuntai-iltana pois. Kyllä ennen hoidatettiin lapsia paljon enemmän mummolassa kuin nykyään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Molempien vanhemmat ovat auttaneet tosi paljon. Kaksoset ja miehellä reissutyö, yli 200 matkustuspäivää vuodessa, niin muuten ei oltaisi kyllä pärjättykään. Omat vanhemmat olivat juuri jääneet eläkkeelle ja ostivat asunnon samasta kaupungista, että pystyivät ihan aluksi auttamaan 24/7, kun mies oli poissa. Miehen vanhemmat vuokrasivat kämpän vauvavuodeksi täältä ja auttoivat myös paljon, miehen äiti jäi vuorotteluvapaalle puoleksi vuodeksi ja isänsä oli jo eläkkeellä. Oma äiti teki ruokaa ja siivosi, isä vaunulenkitti päivittäin, yöt pärjäsin melko nopeasti yksin, kun päivällä sain nukkua hyvät unet itsekin. Anopista ja äidistä oli paljon apua ja tukea ihan kaksosten hoidon opettelussa, oma äiti itsekin kaksosten äiti ja anoppi lastensairaanhoitaja. Appiukko on tosi hyvä lasten kanssa myös, ihan perushoidossakin auttoi ja just vaunulenkitti kuten oma isänikin.
Aivan ihanaa että jossain perheissä näin. Itse ainakin aion ilman muuta tarjota apuani mikäli minusta joskus tulee isoäiti, vaikka en sellaista koskaan itse saanutkaan. Tai ehkä juuri siksi.
Ei mitenkään. Saavat nyt sitten itse maistaa omaa lääkettään ja annan yhteiskunnan hoitaa vanhukset. Miten meni noin niinkuin omasta mielestä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vauva-aikana ei juuri mitenkään kun asuttiin kaukana. Nyt kouluikäisinä auttavat paljonkin, kerran viikossa on tytöillä mummolapäivä, jollon vanhempani hakevat lapset koulusta ja tuovat illalla kotiin. Ostavat paljon vaatteita yms.
Aivan tosi ihanaa lapsille jos on tällaisia säännöllisiä mummolapäiviä että lapsenlapsi haetaan esim päivähoidosta suoraan tiettynä päivänä mummolaan ja siellä saa sitten erityishuomiota koko illan ajan. Tiedän että tällaisiakin isovanhempia on ❤️
Vähän on itsellä ehkä katkeruutta siitä kun itse on joutunut selviämään kaikesta niin yksin. Oma äitini ehti kerran viedä vauvaa vaunulenkille ennen kuin kuoli. Isäni ei ole koskaan auttanut millään tavalla. Miehen vanhemmat auttavat, jos pyytää, mutta tuntuu että se on aina vähän sellaista vastahakoista, joten eipä olla pyydetty kuin ihan hätätilanteessa jos silloinkaan. Ikinä eivät tarjoa itse apua, eivätkä ole ostaneet tai antaneet mitään isompaa lahjaa esim silloin kun vauva on syntynyt, vaikka rahaa ja omaisuutta heilläkin kyllä on.
Esikoisen vauva-aika oli tosi raskas ihan jo siitä syystä kun oma äitini kuoli melko yhtäkkiä silloin. Silti en mitään apua saanut miltään suunnalta vauvanhoitoon. Jopa oma mies jätti vähän yksin ja meni enemmän omia menojaan. Tämän kaiken seurauksena masennuin ja huonot muistot jäivät tuolta ajalta. Enpä näitä onneksi juurikaan enää mieti, mutta nyt tuli taas mieleen kun aiheesta on keskustelua.
Minusta isovanhemmat (jolla tässä ilmeisesti tarkoitetaan minun vanhempiani) auttoivat tosi paljon, kun omat lapseni olivat pieniä.
Kun olin raskaana ensimmäisestäni, omat vanhempani ostivat mikroaaltouunin. Puolison vanhemmat ostivat pöytämallisen astianpesukoneen. Molemmat olivat 1980-luvun puolivälissä uusinta uutta, ja meidän opiskelijabudjettimme ulottumattomissa.
Mutta vauva-aikoina pysyivät etäämmällä. Imetykset ja yöitkut ja koliikit hoidimme ihan keskenämme. Toki he kävivät meitä katsomassa laitoksella ja toivat jotain vauvanvaatteita - ei ehkä kaikki niin meidän maun mukaisia, mutta kovin tarpeeseen tulivat. Kumpikin tuore isoäiti soittelivat lankapuhelimella pari kolme kertaa viikossa.
Esikoiseni oli yökylässä ensimmäisen kerran kaksivuotiaana isovanhemmillaan. Toki perheenä kävimme kummassakin mummolassa melko usein, olimme myös yötä tuolloin. Ja silloinkin siis itse hoidimme vauvamme.
Kun kuopus syntyi, polttojen kehittyessä puolisoni heitti minut sairaalaan. Ja sitten vei esikoisen, joka tuolloin 3-vuotias, 80 km päähän minun vanhemmilleni. Omansa olisivat asuneet lähempänä, mutta tiedossa oli, että heillä työtilanne tuolloin hankala, joten vietiin kauemmille. Onneksi ehti takaisin reissultaan vielä ennen kuin kuopus syntyi.
Me olimme kiitollisia pienestäkin avusta, ja itse asiassa, emme osanneet odottaa mitään apua ollenkaan. Kaikki mitä tuli oli extraa. Toki kun vauvat kasvoivat taaperoiksi, isovanhemmat heitä väliin päiväkodin loma-aikoina hoitivat (siis kun päiväkoti oli kiinni ja meillä aikuisilla ei mitään lomaa ollut). ja jouluna ja syntymäpäivinä tuli leluja ja jotain äitini tekemiä vaatteita lahjaksi. Pientä apua silloin ja tällöin. Suurin apu ja turva oli varmaan se, että tiesin aina, että jos en itse selviä, niin vanhemmat ottavat koppia - tietysti heidän ehdoillaan, joten aivan helposti siihen apuun ei halunnut turvautua. Halusimme pärjätä itse.
Itselläni ei ole lapsenlapsia. Nykyisen puolisoni lapset ovat höykkyyttäneet kyllä isäänsä ja minua aivan eri tahtiin. Ensimmäinenkin vuosi vauvan kanssa näyttää olevan vaikea sietää, jos on saanut keskittyä omaan individualistiseen kehitykseensä koko ikänsä.
Eivät ole auttaneet kyllä juuri mitenkään. Miehen vanhemmat kutsuneet joskus syömään.
Eipä isovanhemmat ole meidän vauvoja hoitaneet. Siivousapua tarjosi anoppi miehen eli lasten isän ollessa puoli vuotta ulkomailla töissä - ja todellakin sen otin vastaan.
Hakivat minut ja vauvan sairaalasta ja kotiin päästyäni olisin keittänyt kahvit mutta eivät jääneet. Siinä sitten kahdestaan ensimmäisen vauvani kanssa mieti miten tätä hoidetaan. Kukaan ei käynyt paitsi lastenhoitoapu kerran viikossa että pääsin vähän nukkumaan tai saunaan yksin. Olin niin väsynyt leikkauksen jäljiltä että olisin kaivannut apua, nukuin puolen tunnin pätkiä vuoden verran. Hirveää aikaa, olen tästä ajasta katkera, väsynyt, yksinäinen, vihainen ja räjähdysherkkä. Empatiaa ei minulta saa kukaan.
Minusta on ollut vähän hassua, kun omat tyttäreni (nykyisin 30 ja 34) muistavat, että aina oltiin "kesät mummolassa". Ja paljon kuulemma tehtiin myös matkoja perheen kanssa.
Itse muistan, että lapset olivat kerran kahtena viikkona minun vanhemmilla 80 km päässä arkipäivät siten, että me kävimme siellä joka toinen yö arkena ja hoidimme siis yöt (ja ajoimme töihimme sieltä asti), koska kesäpäiväkoti oli liian turvaton paikka pitää lapsia.
Ja sittemmin olivat kummassakin mummolassaan korkeintaan yhden pitkän viikonlopun kesässä.
Eikä me juuri matkailtukaan. Tulot oli pienet ja menot oli suuret. Mutta matkaksi tietty riitti suuri suunnitelma, valtava innostus eväistä ja pakkaamisesta, piiiiiiiiiiiitkä matka, ja tietysti valokuvat, joissa ollaan onnellisina Korkeasaaressa, Naantalissa, Aulangolla, pari kertaa jopa Tukholmassa ja kerran ihan Kanarian saarilla. Matkaksi riitti yksi päivä ja läsnäolevat aikuiset.
Anoppihan ei voi koskaan onnistua, osallistui tai ei. Sen olen tältä palstalta oppinut.