Miten teillä isovanhemmat auttoivat vauva-aikana?

Vierailija kirjoitti:

Meillä on minun vanhempani ja puolison isä vaimoineen. Puolison isä asuu kaukana ja on muutenkin niin sairas, että hänestä ei olisi vauvaa hoitamaan. Joskus hän antaa rahaa vauvan tilille laitettavaksi. Minun vanhempani ovat mielellään puuhaamassa vauvan kanssa, viihdyttävät ja katsovat perään hetken aikaa, jotta voimme puolisoni kanssa käydä rauhassa vaikkapa saunassa. Joissain asioissa vanhempani kävelevät ylitseni ja ovat mm. syöttäneet vauvalle tavallista hilloa, ihan vaan "hauskan" reaktion toivossa pöytäsokerin makeudelle. Autoillessa ei pidetä turvakaukalon käyttöä niin nökön nuukana, kun "ei täällä maalla virkavalta valvo niiden käyttöä". Vaikka asioista on keskusteltu, en voi luottaa siihen, että he kunnioittaisivat meidän vanhempien toiveita enkä siksi voisi kuvitellakaan, että vauva jäisi heidän hoidettavakseen pidemmäksi aikaa tällä hetkellä.

Ai että ihan hilloa syötti 😁

En muista yhtään kun on jo niin pitkä aika. Muistan vasta tapahtumia joskus ehkä 3 vuotiaasta.

Appiukon raivokohtaukset auttoivat ymmärtämään, että jotkut ihmiset ovat mieleltään epävakaita myös eläkeläisenä.

Jouluaatto ei este raivokohtaukselle ja solvaamiselle.

Eipä enää kylästellä.

Voi appiukko rauhassa lueskella Leninin kirjoituksia sosialismin ihanuudesta.

Vauva oli ekan kerran isovanhemmilla hoidossa muutaman tunnin, kun oli noin puoli vuotias. Nyt 1,5 vuotiaana oli ekan kerran yötä heidän luonaan. Mummo osteli ja ostelee vieläkin vauvalle vaatteita.

Tapaamme noin kerran kuussa tai muutaman viikon välein, joten kovin tiiviisti eivät ole arjessa mukana. Nyt ovat enemmän lapsen kanssa touhunneet kun hän osaa jo kävellä ja ilmaista tahtoaan. Vauva-aikana tiheä imetys myös vaikeutti hoito-avun sopimista.

Vierailija kirjoitti:

Lähinnä aiheuttamalla stressiä. Tappelivat keskenään, mutta minä tietysti syyllinen ja epäreilusti kohtelin. Kantoivat kysymättä tavaraa sisälle ja kaikki "trendikäs" piti hankkia, että omille sisaruksille ja näiden lapsille (eli minun tädille ja serkulle) pääsi näyttämään pitkää nenää, miten on kaikki niin kuin kuuluukin. Vaikka olisin nauranut, jollekin tällaiselle trendituotteelle ennakolta, että aika turhakkeelta vaikuttaa, se oli pakko meille hommata. Ja sitten kiukuteltiin, kun en ollut tarpeeksi kiitollinen. Meidän asunto on todella pieni ja omiin ihanteisiin kuuluu mm. kestävä kehitys, minimalismi ja selkeys. Vaatteita kun toivat, aina vaaleita ja hankalasti pestäviä, samalla kauhea muistutus, että oikeilla ohjelmilla pitää pestä tai pilalle menee. Jatkuvia haukkumis- ja kiristämisviestejä, vittuilua ja muuta mukavaa. Äiti myös jaksaa kiukutella siitä, millä nimillä tulevat isovanhemmat kutsuvat itseään ja menevätkö ne reilusti, ketä saa tulla synnärille ja missä vaiheessa, miksen kutsunut tätä ja tuota babyshowereihini jne.

Anoppi myös keksinyt, kun ei vaaleista tykätä, ainoa äärimuoto on pääkallotuotteet. Vihaan pääkallokuosia ja sain sen tyrkyttämisestä jo teininä tarpeekseni, myös puoliso pitää typeränä. Ollaan kauniisti sanottu, ettei tarvita, mutta hän nähnyt jollain asiakkaallaan ja päättänyt, että pitää olla.

Haaveilen muutosta toiselle puolen Suomea tai itsemurhasta. En enää jaksa. Neuvola ei ota tosissaan huolta. Puoliso yrittää ja juttelee kyllä omalle äidilleen, mutta rajalliset ovat hänenkin keinonsa. Saatiin neuvo kirjoittaa kaikille läheisille yhteinen kirje meidän perheen tavoista ja toiveista. Eipä mennyt sekään putkeen, vaikka sävystä yritettiin saada kiitollinen ja kannustettiin, miten aika ja välittäminen ovat itsessään tärkeimmät ja tuetaan hei toisiamme!

Voit näyttää neuvolassa tuon viestisi. Tarvitset selvästi apua.

Ei mitenkään. 

Kävivät kyllä kylässä, mutta heille piti kattaa kahvipöytä ja muistaa ottaa huomioon anopin ruokarajoitteet ja apen tapa juoda kahvia (mahdollisimman haaleaa, kahvikupista. Muki ei käy). Anoppi kyllä sylitteli vauvaa, mutta odotti myös että ollaan siinä seurustelemassa hänen kanssaan. 

Olin todella yksin vauvavuodet, ja vaikka pitäisi varmaan olla ylpeä että selvisin ilman apua, niin katkeraksi se vain teki. 

Paras apu oli se, että äitini tuli meille yöksi jos minulla oli bileilta. Sain sitten aamulla nukkua pitkään kun mumma hoiti. Ei tosin ihan pienenä vauvana toki tällaista tapahtunut, enemmänkin taaperoiässä. Ap kuulostaa kyllä aikamoiselta prinsessalta, jos isovanhempien pitäisi mahdollistaa vauvaikäisen vanhemmille jotain parisuhdeaikaa.

Me ollaan saatu paljon apua ihan pyytämättäkin. Kaikki isovanhemmat asuvat kaukana eri kaupungeissa, joten eivät voi olla apuna jatkuvasti, mutta ovat välillä tulleet meille kylään useammaksi päiväksi kerrallaan. Molemmat isoäidit ovat olleet vuorotteluvapaalla ja toinen isoisä on jo eläkkeellä, joten tämä on ollut mahdollista. Pitävät kovasti vauvasta, ja hoitamisen lisäksi leikittävät tätä mielellään. Olen näin saanut hoitaa välillä rauhassa kotia, huilata ja ottaa omaa aikaa. Viikonloppuisin mies ja minä ollaan voitu myös käydä kahdestaan esim. ulkona syömässä tai leffassa, kun isovanhempi on kotona vauvan kanssa. Isoisä oli jopa niin uhrautuva, että valvoi vauvan kanssa, kun se ensimmäisinä kuukausina itki öisin koliikkiaan, ja antoi minun ja miehen nukkua välillä. Tämä on ollut minulle valtava apu, sillä vauva on ollut melko vaativa, ja mies tekee töissä pitkiä päiviä.

Vierailija kirjoitti:

Meillä sanovat mielellään jäävänsä vauvan kanssa kotiin, mutta yleensä tulee jo vartin päästä soitto perään, etteivät saa vauvaa rauhoittumaan ja voinko palata kotiin. Enää en edes kuvittele pääseväni mihinkään, jos vanhempani tulevat avuksi. Joo, saan siivota rauhassa heidän katsoessaan vauvaa, mutta siinä se.

Mä olisin tällaisille lapsenvahdeille sanonut tiukasti että kyllä voin - tunnin päästä, ja sulkenut luurin. 

Vierailija kirjoitti:

Paras apu oli se, että äitini tuli meille yöksi jos minulla oli bileilta. Sain sitten aamulla nukkua pitkään kun mumma hoiti. Ei tosin ihan pienenä vauvana toki tällaista tapahtunut, enemmänkin taaperoiässä. Ap kuulostaa kyllä aikamoiselta prinsessalta, jos isovanhempien pitäisi mahdollistaa vauvaikäisen vanhemmille jotain parisuhdeaikaa.

Ai sun ryyppyiltojen mahdollistaminen on kuitenkin täysin ok, mutta kun joku pyytää yhteistä parisuhdeaikaa, se on taas turhaan pyydettyjä etuoikeuksia? :D 

Koko lapsuus niputettuna. Kerran katsoivat (taaperoikäisenä) että päästiin käymään teatterissa ja syömässä. Neljä tuntia kaiken kaikkiaan. Ja kerran hakivat tarhasta, kun auto hajosi kesken kotimatkan töistä tullessa. 

Ei ainakaan siis liikaa rasitettu. 

Äitini tuskin tuntisi yhtäkään lastenlastaan, joita on kuusi, jos tulisivat vastaan.

Isäni oli käytännöllisen läheisissä väleissä minun lasteni kanssa, osallistui ja jutteli, oli kiinnostunut heistä mutta ei ostellut lahjoja tai antanut rahaa. Mutta keskinäinen välittäminen näkyi ja tuntui, lahjat ei vain kuuluneet hänen tapoihinsa. Jätti sitten jälkeensä kun aika täyttyi.

Vierailija kirjoitti:

Me ollaan saatu paljon apua ihan pyytämättäkin. Kaikki isovanhemmat asuvat kaukana eri kaupungeissa, joten eivät voi olla apuna jatkuvasti, mutta ovat välillä tulleet meille kylään useammaksi päiväksi kerrallaan. Molemmat isoäidit ovat olleet vuorotteluvapaalla ja toinen isoisä on jo eläkkeellä, joten tämä on ollut mahdollista. Pitävät kovasti vauvasta, ja hoitamisen lisäksi leikittävät tätä mielellään. Olen näin saanut hoitaa välillä rauhassa kotia, huilata ja ottaa omaa aikaa. Viikonloppuisin mies ja minä ollaan voitu myös käydä kahdestaan esim. ulkona syömässä tai leffassa, kun isovanhempi on kotona vauvan kanssa. Isoisä oli jopa niin uhrautuva, että valvoi vauvan kanssa, kun se ensimmäisinä kuukausina itki öisin koliikkiaan, ja antoi minun ja miehen nukkua välillä. Tämä on ollut minulle valtava apu, sillä vauva on ollut melko vaativa, ja mies tekee töissä pitkiä päiviä.

Tähän lisään, että oma äitini on ostanut vauvallemme todella paljon vaatteita, vaippoja ja muitakin tarvikkeita, jälleen ihan pyytämättä. Olen kyllä sanonut, ettei tarvitse, vaikka kiitollinen olenkin. Äiti on kuitenkin sanonut, että mieluummin käyttää ylimääräisiä rahojaan meidän ja etenkin lapsenlapsensa auttamiseen kuin itseensä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lähinnä aiheuttamalla stressiä. Tappelivat keskenään, mutta minä tietysti syyllinen ja epäreilusti kohtelin. Kantoivat kysymättä tavaraa sisälle ja kaikki "trendikäs" piti hankkia, että omille sisaruksille ja näiden lapsille (eli minun tädille ja serkulle) pääsi näyttämään pitkää nenää, miten on kaikki niin kuin kuuluukin. Vaikka olisin nauranut, jollekin tällaiselle trendituotteelle ennakolta, että aika turhakkeelta vaikuttaa, se oli pakko meille hommata. Ja sitten kiukuteltiin, kun en ollut tarpeeksi kiitollinen. Meidän asunto on todella pieni ja omiin ihanteisiin kuuluu mm. kestävä kehitys, minimalismi ja selkeys. Vaatteita kun toivat, aina vaaleita ja hankalasti pestäviä, samalla kauhea muistutus, että oikeilla ohjelmilla pitää pestä tai pilalle menee. Jatkuvia haukkumis- ja kiristämisviestejä, vittuilua ja muuta mukavaa. Äiti myös jaksaa kiukutella siitä, millä nimillä tulevat isovanhemmat kutsuvat itseään ja menevätkö ne reilusti, ketä saa tulla synnärille ja missä vaiheessa, miksen kutsunut tätä ja tuota babyshowereihini jne.

Anoppi myös keksinyt, kun ei vaaleista tykätä, ainoa äärimuoto on pääkallotuotteet. Vihaan pääkallokuosia ja sain sen tyrkyttämisestä jo teininä tarpeekseni, myös puoliso pitää typeränä. Ollaan kauniisti sanottu, ettei tarvita, mutta hän nähnyt jollain asiakkaallaan ja päättänyt, että pitää olla.

Haaveilen muutosta toiselle puolen Suomea tai itsemurhasta. En enää jaksa. Neuvola ei ota tosissaan huolta. Puoliso yrittää ja juttelee kyllä omalle äidilleen, mutta rajalliset ovat hänenkin keinonsa. Saatiin neuvo kirjoittaa kaikille läheisille yhteinen kirje meidän perheen tavoista ja toiveista. Eipä mennyt sekään putkeen, vaikka sävystä yritettiin saada kiitollinen ja kannustettiin, miten aika ja välittäminen ovat itsessään tärkeimmät ja tuetaan hei toisiamme!

Voit näyttää neuvolassa tuon viestisi. Tarvitset selvästi apua.

Nyt stuntti seis teidän perheessä! Tarvitset enemmän apua ja tukea tuon kaiken keskellä. Muutto toiselle puolelle Suomea olisi muuten tarpeeseen ja sun mies voisi lopettaa tuon vässykkäelostelun "hänenkin keinonsa ovat rajalliset". Ei muuten ole, hänen äitinsä se on ja hän keksii ne keinot vaikka mistä kunhan saa akan ojennukseen. 

Kaverini teki vastaavassa tilanteessa niin, että kutsui nuo isovanhemmat ravintolaan. Sen sijaan, että olisi itse kuitenkaan tullut paikalle, hän jätti tarjoilijalle kirjeen ja saivat lukea sen siellä - sen tiedän, että tarjoilija (ystäväni hyvä kaveri) todisti hirveää huutoriitaa. Sitä en tiedä mitä kaveri kirjeeseensä raapusti, mutta se tehosi.  

Ensinnäkin heität kaiken tuollaisen tarpeettomana teille roudatun kaman pokkana kirpparille ja ilmoitat, että kirppikselle menee jatkossakin mitä tuodaan pyytämättä. Ilmoita myös, että lapsi päättää millä nimellä kutsuu, jos on koskaan kutsuakseen. Kaikki asiattomat viestit jätät vastaamatta tai vastaat samalla mitalla, eli sanot, että sua ei kohdella noin. Pistä myös kova kovaa vastaan. Neuvolan ohje kirjoittaa jokin kirje on sama kuin piereminen vastatuuleen, sen tietää kaikki kuinka siinä käy. 

Raha kelpaa. Kylään ei tarvitse tulla.

Isovanhemmat (mieheni vanhemmat) hoitivat tosi paljon esikoista, kun minulla oli äitinä haasteita kahden lapsen vanhemmaksi oppimisessa. Olen kiitollinen ja kertonut sen monta kertaa.

ainoastaan ostamalla liikaa leluja ja vaateita - fyysistä apua ei saatu lainkaan eli tarkoittaa esim. hoitoapua 

Toiset isovanhemmat olivat kuolleet, toiset eivät auttaneet mitenkään. Pyytävät käymään, jolloin heillä on lista tekemisistä, missä pitää sitten auttaa (renkaiden vaihto, ruohonleikkuu, tietokoneen ohjelman asennusta, puhelinliittymän kilpailutus) tai hankkia (ilman korvausta tietenkin).

Ei mitään kiitosta, eipä tule käytyä jostain syystä...

Eivät mitenkään. Samalla paikkakunnalla olevat appivanhemmat keskittyivät ensimmäisiin (pariin) lapsenlapsiinsa & auttoivat heidän harrastuksiin kuskailuissa, yökyläilyt jne. Omat vanhemmat asuvat taas satojen km päässä ja ovat iäkkäitä, niin eipä heistäkään jeesiä ollut.

Oma äitini oli vielä työelämässä, yrittäjänä, kun lapseni oli pieni. Ei ollut paljon aikaa lapsenhoitoon. Joitain viikonloppuja halusivat viettää lapsen kanssa ja sen heille soin mielelläni.

Isäni asui kauempana, enkä tullut toimeen hänen uuden vaimonsa kanssa. En halunnut viedä lasta sinne arvosteltavaksi. Siellä oli 2 kk nuorempi vaimon lapsenlapsi ja se lasten vertailu oli aivan järkyttävää.

Anoppi auttoi enemmän, mutta vasta vähän myöhemmin, kun muutimme samalle paikkakunnalle. Hän haki päiväkodista, jos lapsi sairastui kesken päivän ja toimi lapsenvahtina harrastukseni ajan silloin, kun mies oli työmatkoilla.

Materiaalista apua saimme lähinnä äidiltäni. Se oli hänelle helpoin tapa osallistua silloin.