Erittäin vahva kemia kahden ihmisen välillä. Oletteko kokeneet?

Kyllä olen kokenut. Tosin kysymyksessä oli pääasiassa seksuaalinen kemia. Ja mies oli 9 vuotta nuorempi. 

Olen kyllä vetovoiman todella kivaa, ei minun tyyliä mutta jotain siinä oli.

Myös kenen kanssa ei tule toimeen yhtään =(

Olen kokenut miehen kanssa jonka kanssa meillä on salassa "jotain" meneillään..molemmat olemme varttuja.

Se tunne on järjenvastainen, jostain syystä en millään voi vastustaa tuota miestä. Hän ei ole yhtä syttynyt vaikka kanssani salaa puuhaa, eli uskon että itse olen ääriä myöten kemian ja himon vallassa ja miehelle "kelpaa". 

Onneksi hän on varattu ja minä, sillä muuten säntäisin varmaan suhteeseen jossa olisin jatkuvasti se jonka kiinnostus on suurempi. 

Kemia minun puolelta mieheen on jotain jota olen kokenut vain kerran elämäni aikana nyt 40v.

Mieheni paras ystävä. Hän oli jo perheellistynyt ja minä ja mieheni täysin vastarakastuneita kun kohtasimme ensi kerran. Heti tästä ensimmäisestä katsesta - yli 20 vuotta sitten - oli selvää, että meillä on miehen ystävän kanssa yhteys, joka on himoa syvempää, henkistä.

Tyypillinen tilanne on, että ehdimme nauraa toisen jutulle ja jatkaa sitä, ennen kuin muu seurue on ymmärtänyt mikä vitsi edes oli. Mökkireissuilla me kaksi olemme ne, jotka törmäävät iltahämärässä, kun molemmat ovat tahoillaan lähteneet kuulostelemaan metsäpöllöä tai katsomaan iltatähteä. Näen heti hänen silmistään, jos hänellä on murheita. Usein arvaan jos hän tekstaa tai soittaa miehelleni, ennen kuin mieheni on saanut puhelintaan edes esille. Ulkomailla meillä on oletettu olevan yhteisiä lapsia, sillä tulemme hyvin juttuun myös toistemme lapsien kanssa, ja ilmeisesti vuorovaikutuksemme näyttää tuntemattomille siltä, että olisimme perhe.

Kerran juhlien jatkoilla yökerhossa dj luukutti bilemusaa ja tanssimme tämän miehen kanssa aika lähellä toisiamme. Pikku hiljaa seurueemme muut jäsenet hakeutuivat kukin tahoilleen tiskille, oma puolisoni vessaan ja miehen vaimo juttelemaan. Vain me olimme enää lattialla tuntemattomien keskellä. Musiikki vaihtui hitaampaan, ja jotenkin vain livuimme paritanssiiin sanomatta mitään toisillemme. Kädet ja päät laskeutuivat kiinni toisiinsa ja askeleemme olivat täydellisessä synkassa, kuin olisimme leijuneet metrin maanpinnan yläpuolella. Miehen syleily oli kuin olisin tullut kotiin; se oli samaan aikaan pehmeä ja varma. Kliseisesti aivan kuin aika olisi pysähtynyt ja kaikki muut äänet kadonneet, paitsi hänen pehmeä ja rauhallinen hengityksensä korvani juuressa.

Kun kappale loppui, katsoimme toisiamme ja molemmille nousi kyyneleet silmiin. Poistuimme hiljaa tanssilattialta emmekä ole koskaan puhuneet tuosta. Mutta olen varma että siinä tanssissa oli meidän rakkaustarinamme. Se päättyi molempien surulliseen ymmärrykseen siitä, että me kohtasimme liian myöhään tässä elämässä.

Olen kokenut kaksi kertaa.

Ei se paljon auta, jos yhteys on vahva, kun vastapuoli on "nytpä teen sinut mustasukkaiseksi, koska minulla on huono itsetunto, ja pidän tunteilla leikkimisestä, ja olen muutenkin täysi paska ihminen."

Ihmisluonto voittaa suuretkin tunteet.

Lapseni päiväkotikaverin isä. Pari vuotta esitin itselleni, että kyse on pikkulapsiarjen tuottamaa todellisuuspakoa tai hormonihuuruilua. Kipinää lensi joka perhanan kerta, kun riisuttiin kurahousuja tai keitettiin kahvia vanhempainiltaan ja katseemme kohtasivat. Jäätiin niin usein päiväkodin portin pieleen puhumaan kirvesvartta, että työntekijät eivät enää peitelleet nauruaan, kun näkivät meidät. Sitten kun lapset olivat jo isompia ja eri kouluissa, törmättiin kerran lounasravintolassa ja mies tunnusti, että oli ihastunut minuun nuo vuodet. En ole sen punaisemmaksi koskaan eläessäni muuttunut :D

Vierailija kirjoitti:

Lapseni päiväkotikaverin isä. Pari vuotta esitin itselleni, että kyse on pikkulapsiarjen tuottamaa todellisuuspakoa tai hormonihuuruilua. Kipinää lensi joka perhanan kerta, kun riisuttiin kurahousuja tai keitettiin kahvia vanhempainiltaan ja katseemme kohtasivat. Jäätiin niin usein päiväkodin portin pieleen puhumaan kirvesvartta, että työntekijät eivät enää peitelleet nauruaan, kun näkivät meidät. Sitten kun lapset olivat jo isompia ja eri kouluissa, törmättiin kerran lounasravintolassa ja mies tunnusti, että oli ihastunut minuun nuo vuodet. En ole sen punaisemmaksi koskaan eläessäni muuttunut :D

Tää oli symppis!

Mä olen kokenut tällaista kemiaa kerran, eikä kyseessä ollut mieheni.

Haluaisin kuulla niiltä jotka ovat päätyneet suhteeseen tällaisen tyypin kanssa: miten on 10 tai 15 vuoden päästä? Yleensä alkuhuuma lakastuu parissa vuodessa. Tunteeko tällaisessa tapauksessa maagista kemiaa vielä vuosien päästäkin?

Kyllä olen kokenut. Hän oli siihen aikaan vielä naimisissa, kahden pojan isä. Seksuaalinen veto oli järkyttävän kova, enkä pystynyt enää vastustamaan. Sain kuulla olevani kiviriippa, jättää sinut kun on kerran saanu, älä luota jne. Luotin kuitenkin ja vuoden päästä hän erosi. Tosin ilman selkkauksia ei ole selvitty. Eropaperit on laitettu vetämään kerran hänen toimesta ja kerran minun. Mutta kaikesta on selvitty, meillä on nyt 25 vuotias poikakin:D

Täytyy sanoa, että hän on ainoa, joka mua tänä päivänä kiinnostaa, vaikka onkin jo "vanha" ja väsynyt. Seksi kiinnostaa edelleen, hän ei usein jaksa ja nukahtaakin samoin tein. Tämä on minun loppuelämäni suhde! 30 vuotta, eikä todellakaan suotta!

Tapasin hänet keväällä 2018 kun oltiin molemmat mukana yhdessä projektissa. Meidän esikoinen oli silloin seitsemän ja kuopus juuri täyttänyt neljä. Hänellä oli kaksi lasta, viisi- ja kahdeksanvuotiaat, molemmat harrasti uintia ja heidän viikkoaikataulunsa oli kuulemma aina ihan täynnä. Me juteltiin ensimmäisen kerran kahvitauolla. Molemmat yritettiin käyttää sitä samaa kahviautomaattia joka oli ollut huollossa tammikuussa 2017 ja sen jälkeen toiminut vähän miten sattuu. Hänellä oli harmaa neuletakki jossa oli pieni tahra olkapäässä. Minulla oli musta college, se sama jonka sain joululahjaksi 2015.

Me juteltiin ensin tosi neutraaleista asioista. Hän sanoi että huhtikuussa 2018 oli ollut enemmän migreenejä kuin koko edellisvuonna. Minä sanoin että olin ollut viimeksi flunssassa marraskuussa 2016. Ei mitään ihmeellistä, mutta me jäimme juttelemaan muita pidempään. Parin päivän päästä vaihdettiin numeroita "siltä varalta että tarvitsee palata materiaaleihin". Viestit alkoi virallisesti mutta lipsuivat nopeasti arkisiin asioihin. Hän kertoi kun hänen lapsensa oli hukannut uimahousut helmikuussa 2017 ja joutunut uimaan koulun lainashortseissa. Minä kerroin kun meidän kuopus jäi kiinni siitä että oli piilottanut parsakaalit pöydän alle. Se oli ehkä se hetki kun tajusin että tämä ei ollut ihan tavallista.

Me tiedettiin molemmat että meillä oli perheet, historiaa, vastuuta ja että tämä ei ollut yksinkertaista. Mutta viestit jatkui. Niihin tuli hymiöitä ja iltalämpötiloja ja kuvia kissoista. Ensimmäinen kerta kun näin hänet projektin ulkopuolella oli kesäkuussa 2018. Sovittiin että nähdään nopeasti mutta oltiinkin yhdessä yli kolme tuntia. Me puhuttiin siitä miten elämä ei ollut mennyt ihan niin kuin ajatteli vielä vuonna 2012.

Ei tapahtunut mitään mitä ei voisi perua mutta jotain silti muuttui. Me alettiin kaivata toisiamme. Vaikka molemmat oltiin varattuja ja elämä oli täynnä päiväkotivaihtoja, ruokalistoja, hammaslääkäreitä ja unohtuneita reppuja, me mentiin silti hiljalleen kohti toisiamme. Se ei ollut järkevää eikä helppoa mutta se tuntui oikealta.

Minulla ja miehelläni, vetovoima ja henkinen yhteys on vieläkin suuri monen kymmenen  vuoden jälkeen <3 

Nuoruuden rakkaus, jonka kanssa olin on/off mutten koskaan seurustellut varsinaisesti, enkä harrastanut seksiä. Mutta vuosien ja vuosikymmenienkin jälkeen kun tapaamme jossain, niin kumpikin palaa siihen nuoruuden tunteeseen. Hänellä on aina ollut vetovoimaa naisiin ja minä ollut mieheni kanssa jo vuosikymmeniä, lapset aikuisia. Vaan jos osumme samaan tilaan tiedän näkemättäkin, onko hän paikalla. Saavuttamaton rakkaus. Ehkä seuraavassa elämässä.

Kyllä olen kokenut, vuosia sitten. Tunnustan olevani tunne-elämältäni joiltakin osin todella rikkinäinen ja estynyt ihminen, joka on onnistunut panssaroimaan itsensä lähes täysin umpeen ihmisten pahuuden vuoksi. Valitettavasti siihen panssariin pysähtyvät yleensä myös he, jotka lähestyvät minua hyvillä tarkoitusperillä. Tämä kyseinen nainen tuli kuitenkin kaikista pystyttämistäni henkisistä suojamuureista läpi pelkällä katseellaan. Aivan kuin olisin uponnut johonkin äärettömään hänen silmissään, en ole koskaan tuntenut mitään vastaavaa. Tuntematon ihminen voi todellakin olla edessäsi kuin avoin kirja, minun kaltaiselleni ihmiselle se oli jollain tavalla lähes pelottavaa.

Ymmärrän kuitenkin omat rajoitteeni muodostaa normaalia pysyvää parisuhdetta, joten jätin kertomatta hänelle omista tunteistani, vaikka tiesin ja näin hänen odottavan, että kertoisin. Kertomatta jättäminen ja omien tunteiden kieltäminen repi minua kappaleiksi useiden vuosien ajan. Nyt kun ikää on tullut, olen hyväksynyt asian paremmin.

Muistelen häntä aina lämmöllä ja toivon, että hänellä on kaikki hyvin ja elämänsä on onnellista.

Mulle liiankin tuttua tämä. Mutta minkäs sille voi, maailma on ihania miehiä täynnä.

Erittäin vahva seksuaalinen kemia todellakin tuttua. Emme voi pitää näppejä erossa toisistamme, vaikka ihmisinä meillä ei synkkaa ei alkuunkaan. Tapailemmekin vain sanoinkuvaamattoman upean seksin merkeissä.

Useinkin naisten kanssa. Kuin vettä kaataisi rikkihappoon.

Olen ja se on yhtä perkelettä joka polttaa kuin helvetin tuli. Toivottavasti ei koskaan enää.

Vierailija kirjoitti:

Mä olen kokenut tällaista kemiaa kerran, eikä kyseessä ollut mieheni.

Haluaisin kuulla niiltä jotka ovat päätyneet suhteeseen tällaisen tyypin kanssa: miten on 10 tai 15 vuoden päästä? Yleensä alkuhuuma lakastuu parissa vuodessa. Tunteeko tällaisessa tapauksessa maagista kemiaa vielä vuosien päästäkin?

Mun piti päätyä suhteeseen tällaisten tyyppien kanssa kolme kertaa, ennen kuin ymmärsin, että ne ovat ns. pleijereitä, ja kemia on ollut yksipuolista. Kun mies on kokenut ja itsevarma, hän tietää mistä naruista vetää saadakseen naisen kiinnostumaan. Olen tullut siihen tulokseen, että tämä yhteyden tunne on ollut vain omassa päässäni. Nyt en uskalla luottaa vaistoihini enää ollenkaan ja olen pysytellyt sinkkuna.

Kyllä olen. Olen ollut melkein vuoden samassa projektissa henkilön kanssa, jonka kanssa minulla on turvallinen ja luonteva olo. Tämä on ollut aivan alusta asti. Tykästyin häneen heti kättelyssä (kirjaimellisesti). Hänen kanssaan homma toimii ammatillisesti ja hänen kanssaan on helppoa olla. Hänellä on paljon samaa itseni kanssa, kuten koulutus ja kielitausta, luonne ja jopa ulkonäkö jossain määrin. Lisäksi pidän häntä erittäin viehättävänä seksuaalisesti. Välillä on ollut vaikeuksia keskittyä työasioihin, sillä käyn kuumana samantien kun hän tulee seuraani :/

Tämä on kamalaa, varmasti olisi järkevää unohtaa hänet, mutta en ole onnistunut, vaan hän pyörii mielessä aamusta iltaan. Joka ikinen päivä :( Pidän itseni kiireisenä treenaamalla ja siivoamalla paljon ja keskittymällä töihin, jotta en ajattelisi häntä. Mutta ei hän mielestäni silti ole hävinnyt. 

Itse olen eronnut 15 vuoden suhteesta talvella ja olen vapaa tekemään mitä lystää. Miehen parisuhteesta en tiedä. Epäilen, että hän seurustelee, sillä hänellä on noin pari-kolmevuotias lapsi käsittääkseni. En tiedä mitä hän ajattelee minusta. Hän on katselee minua pitkään, on kohtelias ja hymyilee paljon, katselee hellästi, välillä hieman hermostuneen oloinen seurassani. Mutta en tiedä hänen todellisia tuntemuksiaan. Voi olla että hän käyttäytyy niin kaikkia kohtaan. Pidän hänestä kovasti ja haluaisin tutustua häneen töiden ulkopuolella, käydä kävelyllä ja jutella. Kaipaan joka hetki hänen kauniita silmiään, ääntään ja nauruaan. En kuitenkaan aio asialle mitään tehdä, koska en hänen parisuhdetilanteestaan tarkemmin tiedä. What will be will be.

Up up