Lue keskustelun säännöt.
Muita, joiden on vaikea löytää samanhenkisiä ihmisiä?
Olen jo nelikymppinen ja ihan perussosiaalinen ihminen. Tutustun helposti ja tuttuja on paljon. Mutta erittäin harvasta tulee läheisempi ystävä. Tunnen välillä olevani yksinäinenkin, koska läheisiä ihmisiä on vain muutama. Mutta en väkisinkään halua yrittää rakentaa syvempää ystävyyttä esim. harrastus- tai työkavereiden kanssa, jos ei tunnu luontevalta.
En siis valita tilannettani, onhan se hyvin pitkälti oma valinta, vaan lähinnä kyselen, että onko muita samanlaisia? Että kaipaisi ystäviä, mutta ei sitten kuitenkaan oikein löydy sellaisia, joiden kanssa kemiat natsaa ja löytyy syvempi yhteys?
Kommentit (334)
Vierailija kirjoitti:
Mitä omituisempi olet, sen hankalampaa löytää yhtä outoja ystäviä.
Enpä usko. Olen omituinen ja ystävystyminen ei ole ollut erityisen vaikeaa. Ystävien ei tarvitse olla outoja eikä samanlaisia kuin itse. Kunhan pitää toisesta ja voi olla oma itsensä.
As-piirteisenä yhteydenpito on oma heikkouteni.
Olen näitä jotka eivät osaa ottaa vuorollaan yhteyttä. Toisessa ei ole mitään vikaa eikä syytä. En vaan aina kykene hallitsemaan vastavuoroista yhteydenpitoa. Onneksi nähdään harrastuksissa, ja parhaat ystävät tietävät.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mitä omituisempi olet, sen hankalampaa löytää yhtä outoja ystäviä.
Riippuu tyylistä, millä tavalla on omituinen. Symppis vai pelottava? Selkeä vai sekava? Lauhkea vai aggressiivinen?
En ole koskaan oppinut ystävyyden pelisääntöjä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä omituisempi olet, sen hankalampaa löytää yhtä outoja ystäviä.
Enpä usko. Olen omituinen ja ystävystyminen ei ole ollut erityisen vaikeaa. Ystävien ei tarvitse olla outoja eikä samanlaisia kuin itse. Kunhan pitää toisesta ja voi olla oma itsensä.
As-piirteisenä yhteydenpito on oma heikkouteni.
Olen näitä jotka eivät osaa ottaa vuorollaan yhteyttä. Toisessa ei ole mitään vikaa eikä syytä. En vaan aina kykene hallitsemaan vastavuoroista yhteydenpitoa. Onneksi nähdään harrastuksissa, ja parhaat ystävät tietävät.
Vielä tästä ystävyydestä. Ei kannata rajata mahdollisia ystäviä liian tiukasti. Ystävän ei tarvitse olla omanikäinen nainen joka on samanlainen kuin itse. Se tuntuu olevan monen käsitys. Ystävä voi olla eri sukupuolta ja aivan eri ikäinen. Parhaat ystäväni ovat jotain aivan muuta kuin minä. On jopa helpompi ystävystyä esim vanhemman naisen kanssa kuin omanikäisen kiireistä arkea elävän perheenäidin.
Mulla sama! Olen aina ollut melko omintakeinen ja asioita syvemmin pohdiskeleva yksilö, jos näin saa sanoa. Samalla olen myös ollut hyvin ajattelematon, huolimaton ja tökerö. En ole koskaan oikein sopeutunut mihinkään ryhmään, vaikka suurimman osan kanssa olen tullut toimeen. Aikuisiällä saatu ADHD-diagnoosi on selittänyt paljon asioita. Multa on puuttunut monia perustaitoja, mitä tulee sosiaaliseen vuorovaikutukseen. Olen puhunut liian rehellisesti ja usein myös tahattomasti loukannut ihmisiä. Muistan, että esimerkiksi alakoulussa kirjoitin slämäriin (itsetehty ystäväkirja, jossa oli paljon erilaisia kysymyksiä) kaikkien vastanneiden kohdalle heidän ihastustensa nimet. En yksinkertaisesti ymmärtänyt, että tämä voisi loukata ketään. Olin itse plähinnä öyristynyt siitä, että luokkalaiseni olivat valehdelleet slämäriin, etteivät ole ihastuneita kehenkään. Valehtelu oli minusta törkeämpää, kuin valheiden paljastaminen. Tottakai nyt ymmärrän, että tein väärin ja ymmärrän miksi tekoni aiheutti pahaa mieltä.
Koko lapsuusiän ja aikuisiän kuljin paikasta toiseen. Aina on ollut kavereita ja jopa ystäviä, mutta aina on ollut sellainen olo, etten voi olla täysin oma itseni tai minua ei ymmärretä. En pysty puhumaan kaikesta tai minun juttujani ei yksinkertaisesti ymmärretä. Kolmikymppisenä menin opiskelemaan teologiaa ja vihdoin palaset loksahtivat paikoilleen. Löysin ihmisiä, joita kiinnosti keskustella asioista rehellisesti ja monipuolisesti. Tabuaiheista pystyi keskustelemaan ilman, että niistä syntyi riitaa tai väittelyä. Se oli mahtavaa. Toki myös koulun sisällä tunsin itseni monella tavalla ulkopuoliseksi. En ollut kiinnostunut bilettämisestä (olin tehnyt sitä jo ihan tarpeeksi koko teini- ja aikuisiän), eikä minua kiinnostanut laumautuminen vain laumautumisen takia. Olen ymmärtänyt, että en yksinkertaisesti ole laumaihminen. Mutta koulussa tutustuin moneen huipputyyppiin, joiden kanssa ollaan yhä tekemisissä.
Suurin tekijä ystävyyden rakentamisessa on kuitenkin ollut se, että olen aktiivisesti treenannut itseni hyväksymistä ja rakastamista. Olen ymmärtänyt, että olen katsonut maailmaa linssien läpi, jossa kaikki ovat enemmän tai vähemmän minua vastaan. Olen kokenut oloni vieraaksi ja epätoivotuksi paikasta ja ihmisistä riippumatta. Tämä on varmasti jonkinlaista perua lapsuusvuosilta, kun jouduin niin monta kertaa porukan ulkopuolelle. Vieläkin tunnistan näitä ajatuksia ja ennakko-oletuksia itsessäni, kun havahdun kuuntelemaan omia ajatuksiani. Usein minusta tuntuu, että ihmiset eivät oikeasti pidä minusta, vaikka viettäisivätkin kanssani aikaa. Tähän on auttanut psykoterapia ja erilaiset itsensä rakastamiseen kehitetyt työkalut, kuten peiliaffirmaatiot. Suosittelen erityisesti Louise Hayn Mirror Work -kirjaa.
Tulipas sekava teksti, mutta ehkä tästä on apua jollekin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Työpaikoissa tutustun hyvin ihmisiin. Ovat aikansa hyviäkin kavereita, joiden kanssa tulee jaettua elämästä paljon, mutta pois lähdettyä eivät kulje elämässä mukana. Totean usein että lopulta meillä oli yhteistä vain työ, ja sen loputtua moikataan jos törmätään jossain.
Mä kutsun noita elämäntilannekavereiksi. He ovat kavereita silloin kun on sama elämäntilanne menossa, esim. opiskelu,työ, pikkulapsiaika, jne, ja kun se elämäntilanne on ohi, ei ole mitään kaveruuttakaan enää.
Oikeiksi ystäviksi lasken ne jotka haluavat olla tekemisissä juuri minun kanssani, eivätkä vain täytä sen hetkistä elämäntilannettaan minulla. Tutustuin parhaaseen ystävääni 14-vuotiaana, ja edelleen yli 40-vuotiaana hän on paras ystäväni huolimatta mistään mitä kummankaan elämässä on tässä välillä tapahtunut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä omituisempi olet, sen hankalampaa löytää yhtä outoja ystäviä.
Enpä usko. Olen omituinen ja ystävystyminen ei ole ollut erityisen vaikeaa. Ystävien ei tarvitse olla outoja eikä samanlaisia kuin itse. Kunhan pitää toisesta ja voi olla oma itsensä.
As-piirteisenä yhteydenpito on oma heikkouteni.
Olen näitä jotka eivät osaa ottaa vuorollaan yhteyttä. Toisessa ei ole mitään vikaa eikä syytä. En vaan aina kykene hallitsemaan vastavuoroista yhteydenpitoa. Onneksi nähdään harrastuksissa, ja parhaat ystävät tietävät.
Mulla on as-piirtteet, ja kaikilla muilla on ongelmia olla vastavuoroisesti tekemisissä. Jos minä en ota yhteyttä, ei ota kukaan heistäkään. Yhteydenpito on vahvuuteni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä omituisempi olet, sen hankalampaa löytää yhtä outoja ystäviä.
Enpä usko. Olen omituinen ja ystävystyminen ei ole ollut erityisen vaikeaa. Ystävien ei tarvitse olla outoja eikä samanlaisia kuin itse. Kunhan pitää toisesta ja voi olla oma itsensä.
As-piirteisenä yhteydenpito on oma heikkouteni.
Olen näitä jotka eivät osaa ottaa vuorollaan yhteyttä. Toisessa ei ole mitään vikaa eikä syytä. En vaan aina kykene hallitsemaan vastavuoroista yhteydenpitoa. Onneksi nähdään harrastuksissa, ja parhaat ystävät tietävät.Vielä tästä ystävyydestä. Ei kannata rajata mahdollisia ystäviä liian tiukasti. Ystävän ei tarvitse olla omanikäinen nainen joka on samanlainen kuin itse. Se tuntuu olevan monen käsitys. Ystävä voi olla eri sukupuolta ja aivan eri ikäinen. Parhaat ystäväni ovat jotain aivan muuta kuin minä. On jopa helpompi ystävystyä esim vanhemman naisen kanssa kuin omanikäisen kiireistä arkea elävän perheenäidin.
Mulla ei voi ystävä olla eri sukupuolta, vaan täytyy olla nainen. Iällä ei tokikaan ole mitään väliä.
Niin monta kertaa olen ollut kaveri miesten kanssa, että ei kiitos sitä lajia enää.
Vierailija kirjoitti:
Olen samanikäinen ja olen tuntenut itseni yksinäiseksi lukuisista tuttavistani huolimatta koko ikäni johtuen älykkyydestäni. Olen korkeasti koulutettu ja ammatiltani tutkija, mutta tuttavapiiristäni huolimatta tunnen täydellistä eksistentiaalista yksinäisyyttä. Naisena minun on myös ollut mahdotonta löytää kumppania siitä huolimatta, että miehet pitävät minua viehättävänä.
Nirsoilla on vaikeaa
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä nämä teidän "epämääräiset työtilanteet" sitten on, te edellisellä sivulla niin kertoneet nelikymppiset naiset?
Minuakin kiinnostaa.
T. Verokarhu
Entä jos ei ole kyse "nirsoudesta" vaan siitä, ettei edes kaipaa ystäviä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Entä jos ei ole kyse "nirsoudesta" vaan siitä, ettei edes kaipaa ystäviä?
Sitten on autisti.
Olen kyllä perheellinen, mutta puilisoni ei todellakaan ole mikään sielunkumppani enkä tunne häneen mitään syvää henkistä (tai enää edes fyysistä) yhteyttä.
Ystäviä ei ole, hyvänpäiväntuttuja kyllä. Työskentelen enimmäkseen etätöissä, mutta toimistotyöpäivinä kyllä ihan juttu luistaa työkavereiden kanssa, mutta ei siitä sen enempää.
Viime keväänä minulle kävi puhelimeni kanssa tilanne, jossa suuri osa yhteystiedoista hävisi. Pyysin somessa, että kaverit lähettäisivät jollain viestimellä puhelinnumeronsa uudelleen. Oli silmiä avaavaa, että viestejä ei juurikaan tullut. Päätin silloin, että en enää aktiivisesti ota yhteyttä keneenkään, sillä yhteydenpito kavereiksi kuvittelemiini ihmisiin oli ollut hyvin yksipuolista siihenkin asti.
Hiljaista on ollut. Yhtäkään viestiä, puhelua, muuta yhteydenottoa ei ole tullut kuin korkeintaan jotain lasten asioihin liittyen. Kerrassaan kukaan ei ole kaivannut yli puoleen vuoteen.
Lapsena minulla kyllä oli ihan läheisiä ystäviä, mutta opiskelemaan muuton jälkeen (yli 20 vuotta sitten) en enää ole onnistunut luomaan pysyviä ystävyyssuhteita. Viimeisten vuosien aikana on ollut enää tällaisia pinnallisia tuttavuuksia, joita joskus harvoin on tavannut, jos olen itse ollut aloitteellinen. Silloinkin tapaamisten järjestäminen on ollut hankalaa, muut ovat kiireisiä tai ehkä "kiireisiä".
Uskon, että joku minussa on vialla. Sosiaalisesti olen vähän kömpelö, enkä välttämättä ole aina samalla taajuudella tai tilanteen tasalla kuten muut. Enemmän olen itsekin introvertti, mutta valmis kyllä juttelemaan niin syvällisistä kuin kepeän pinnallisista aiheista. Olisin kuitenkin hyvin lojaali ja luotettava ystävä, mutta en enää valmis täysin yksipuolisern yhteydenpitoon. Koen tosin minäkin, etten oikein löydä samanhenkisiä ihmisiä tai ainakaan sellaisia, jotka kokisivat myös minut itselleen samanhenkiseksi.
Tämä tietynlainen hylätyksi tulemisen tunne alkaa kyllä aiheuttaa siinä määrin henkistä kipua, että uskallus uusien ystävyyssuhteiden aloittamiseen on noussut korkeaksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
234 jatkaa: Sydäntäsärkevänä näen, että alakouluikäisellä tyttärelläni on vaikeuksia löytää sydänystävää. Yksi aivan ihana paras ystävä hänellä oli, mutta hänen perheensä muutti aivan toiseen päähän maata. Sen jälkeen on kyllä ollut paljon kavereita, mutta ei oikein sellaista läheistä. Pelkään hänen olevan kavereilleen jonkinlainen varavaihtoehto.
Toisaalta näkökulmani on ehkä värittynyt oman yksinäisyyteni takia. Tyttö itse ei ole hirveän huolissaan, vaikka selvästi bestistä kaipaakin.
Vierailija kirjoitti:
234 jatkaa: Sydäntäsärkevänä näen, että alakouluikäisellä tyttärelläni on vaikeuksia löytää sydänystävää. Yksi aivan ihana paras ystävä hänellä oli, mutta hänen perheensä muutti aivan toiseen päähän maata. Sen jälkeen on kyllä ollut paljon kavereita, mutta ei oikein sellaista läheistä. Pelkään hänen olevan kavereilleen jonkinlainen varavaihtoehto.
Toisaalta näkökulmani on ehkä värittynyt oman yksinäisyyteni takia. Tyttö itse ei ole hirveän huolissaan, vaikka selvästi bestistä kaipaakin.
Mulla ei ole koskaan ollut bestistä, eikä mun tyttärellänikään. Myöskään äidilläni ei ole mitään bestiskuvioita koskaan ollut. Olemme kaikkia aikuisia jo, joten tiedän tämän asian. Parhaalla ystävällänikään ei ole koskaan ollut bestistä. Silti olemme toistemme parhaat, ja kyllä, myös ainoat kaverit :D
Minulla ei ole koskaan ollut kovin vahvaa kiinnostustakaan löytää itselleni ystäviä. Jos haluaisin, en pitäisi sitä erityisen vaikeana koska tulen toimeen ihmisten kanssa. Asiat, joista ihmiset yleensä ovat kiinnostuneita, eivät kiinnosta minua ja päinvastoin.
En ehdi edes ajatella ystäviä. Luen, harrastan, kävelen yksinäni luonnossa.
Ehkä siihen ystävyyteen tarvitaan joku erityinen kipinä ja kiinnostus, platoninen ihastus. Monesti ihminen on täysin fiksu ja mukava, ei kerskaile, töksäyttele, pomottele ja jutteleekin avoimesti mutta silti ei vain synny sitä kiinnostusta että tuon kuulumiset kiinnostaa ja haluan viettää aikaa.
Kun taas parhaita ystäviäni arvostan tosi paljon, he ovat mielestäni tosi cool tyyppejä. Enkä siis tarkoita että he ovat jotain menestyskirjailijoita tms.merkittävää, vaan ovat vain tavallisia ihmisiä joiden luonne miellyttää erityisesti ja harrastukset ja ajatukset kiinnostavat myös minua.
Minuakin kiinnostaa.