Kympin tyttö Elisa, 28, ei löydä Tinderistä puolisoa

Vierailija kirjoitti:

joku psykologi oli tehnyt tutkimusta tinderistä ja väitti että siellä on prosentuaalisesti yhtä paljon psykopaatteja kuin vankiloissa.

Se on psykopaattien "leikkikenttä", jossa he hiovat taitojaan entistä etevimmiksi playereiksi.

Se houkuttelee psykopaatteja, koska heitä viehättää "pikapalkinnot" ilman vastuuta tai varsinaista panostamista asiaan.

Heidän pelinsä on huijata nainen sänkyyn mahdollisimman nopeasti ja vähällä vaivalla ja sitten siirtyä seuraavaan.

Eli tinder kuulemma houkuttelee saalistavia narsisteja ja psykopaatteja.

Hyvä kun kerroit, en olekaan perehtynyt vielä tuohon Tinderiin kunnolla, se on jotenkin jäänyt välistä kun tässä on ollut vähän kaikenlaista. Tuon kertomasi perusteella tuo Tinder olisi kyllä juuri minun alaani, täytyykin kokeilla kun tässä on saanut aiemmat sotkut hiljalleen nyt selvitettyä ja tässä ei nyt työtkään ole esteenä pariin vuoteen näillä näkymin…

Riemuraketti kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Riemuraketti kirjoitti:

Tässä pian kolmisenkymmentä täyttävänä olen alkanut ymmärtämään, että jos naimisiin meinaa mennä niin se kumppani kannattaa löytää viimeistään siinä kahdenkympin puolessa välissä, mieluummin vähän aikaisemminkin. Silloin on aikaa vielä tutustua ja kasvaa yhdessä muutama vuosi. Sitten voidaan lyödä hyntyt yhteen virallisesti siinä kahdenkympin lopussa / kolmenkympin alussa. Opiskelu vuosina on myös helpompi tavata muita oman ikäisiä sinkkuja kuin mitä koulujen jälkeen työelämässä, vähemmän työkiireitä ja muita elämän juttuja.

Kun jättää liian myöhäiseksi monille iskee paniikki että ikää tulee ja joku täytyisi löytää. Kavereistakin on puolet naimisissa ja monilla lapsiakin jne. Tästä sitten voi hädissään ottaa kumppaniksi jonkun jota ei oikeasti sitten todella rakasta, mutta ajattelee vain että on turvallinen valinta itselleen ja olisi hyvä vanhempi mahdollisesti tuleville lapsille. Tämmöisiä ajatuksia tässä pian 30 täyttävänä tulee pohdittua.

Kannattaa löytää? Mutta minkäs teet, jos ei löydä. Eihän tuo ole vain itsestä kiinni. Toisaalta monen persoona muuttuu vielä 20-25-vuotiaana aika paljon.

Elämä vaan kun ei ole reilua eikä mikään ole taattua.

Tässä olet väärässä. Elämässä on aivan kaikilla yksi aivan varma ja taattu asia: kuolema. Kuolema on oikeastaan ainoa täysin 100% varma asia elämässä aivan kaikilla, mikään muu ei elämässä ole täysin varmaa kuin se, että kuolet joskus. Toisaalta kuolema on ainoa täysin pakollinen asia elämässä, mikään muu ei ole pakko kuin kuolla

Vierailija kirjoitti:

Riemuraketti kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Riemuraketti kirjoitti:

Tässä pian kolmisenkymmentä täyttävänä olen alkanut ymmärtämään, että jos naimisiin meinaa mennä niin se kumppani kannattaa löytää viimeistään siinä kahdenkympin puolessa välissä, mieluummin vähän aikaisemminkin. Silloin on aikaa vielä tutustua ja kasvaa yhdessä muutama vuosi. Sitten voidaan lyödä hyntyt yhteen virallisesti siinä kahdenkympin lopussa / kolmenkympin alussa. Opiskelu vuosina on myös helpompi tavata muita oman ikäisiä sinkkuja kuin mitä koulujen jälkeen työelämässä, vähemmän työkiireitä ja muita elämän juttuja.

Kun jättää liian myöhäiseksi monille iskee paniikki että ikää tulee ja joku täytyisi löytää. Kavereistakin on puolet naimisissa ja monilla lapsiakin jne. Tästä sitten voi hädissään ottaa kumppaniksi jonkun jota ei oikeasti sitten todella rakasta, mutta ajattelee vain että on turvallinen valinta itselleen ja olisi hyvä vanhempi mahdollisesti tuleville lapsille. Tämmöisiä ajatuksia tässä pian 30 täyttävänä tulee pohdittua.

Mistä se paniikki tulee? Siitäkö, että onPaKkoLisäÄtyykunKaiKkimuuTkin? Jos etsii ensisijaisesti elämänkumppania eikä siitosoria/kakarahautomoa nii kas kummaa, ei enää olekaan kiire ja voi rauhassa odottaa, että löytää itselleen sopivan ihmisen.

Paniikki voi tulla monestakin asiasta. Ei se aina ole lapsien hankinnasta kiinni. Moni voi potea esim. kolmenkympin / vanhenemisen kriisiä taikka yksinäisyyttä. Aika ei odota ja vuodet menee. Harvoin se deittailu helpommaksi muuttuu mitä vanhemmaksi tulee juuri sen takia että niitä oman ikäisiä sinkkuja on vähemmän eikä samalla tavalla olla kokoonnuttu kaikki yhteen paikkaan kuten opiskeluaikoina. Sitten on kaikki työkiireet, monilla on urasuunnitelmia jne. ja voi olla stressaavaa yrittää rakentaa ihmissuhteita samaan aikaan työpaineiden kanssa. 

Deitti sovellukset on tietenkin tehnyt oman ikäisten sinkkujen löytämisestä helpompaa joten ehkä siinä mielessä seuran löytäminen ei ole niin hankalaa tänä päivänä. Mitä noihin "kakarahoutumoihin" tulee niin ymmärrät varmaan että vanhemmalla iällä myös isompi osa deitti ehdokkaistasi tulee olemaan yksinhuoltaja vanhempia kuin mitä olisi nuoremmalla iällä. Eli vaikka et omia kakaroita haluaisikaan sun on mahdollisesti otettava myönteisempi asenne ainakin muiden ihmisten lapsia kohtaan mikäli et halua rajata deitti kumppaneitten määrää jo entisestään.

Nää on kaikki asioita mitä pitää miettiä ja ottaa huomioon tässä myöhäisemmällä iällä deittailleissa. Toki on varmaan ihmisiä joille myöhemmän iän deittailut sopii paremmin, mutta itse ainakin koen hankalammaksi nämä jutut nyt kuin mitä ne olisi olleet nuorempana.

Olisi syytä miettiä mistä se kolmenkympin kriisi oikein kumpuaa. Yhteiskunnan odotuksista vai mistä? Kannattaa oikeasti pohtia mitä ITSE elämältään haluaa eikä vain sokeasti toteuttaa ulkoapäin tulevia vaatimuksia. 

Entä millä perusteella oletat, että kaikki tahtoisivat deittailla juuri oman ikäisiään? Itse en ainakaan huolisi ikäistäni miestä  - mistään yh-isukeista nyt puhumattakaan, hyi olkoon! Onneksi ei tarvitsekaan ;)

Kriisien syyt voi olla ystävä piiri, lapsuuden haaveet, yhteiskunnan odotukset, lapset, yksinäisyys, turvan kaipuu, läheisyyden kaipuu jne. Onhan noita syitä lukemattomia, jokaisella ihmisellä omansa.

Enpä missään kohtaa painottanut että nimen omaan kaikki haluaisivat oman ikäistään kumppania. Kyllähän noita isomman ikäeron suhteita on paljonkin. Kun puhuin tossa aiemmin saman ikäisistä sinkuista niin noin yleisesti oletan että suurin osa ihmisistä hakee kumppania siinä max 5-6 vuoden ikä haarukassa suuntaan tai toiseen. 

Ja onhan niitäkin ihmisiä jotka eivät ikinä vakio kumppania edes halua, naimisiin menosta puhumattakaan. Kukin tyylillään. Mutta kuten mun ensimmäisestä viestistä voi lukea niin nämä mun ajatukset kumpuaa nimen omaan koskien naimisiin menoa ja sen kumppanin löytämistä sitä koskien. Nämä muussa mielessä deittailut ja suhteet on sitten asia erikseen. Niitä ei nämä mun pohtimiset koske kun kyse on sitten eri asiasta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kympin tyttö? Kuvan perusteella kymppi (10kg) ylipainoa vähintään

Puhutaankohan me samasta tyypistä, se mikä oli jutun alussa, kasvokuva autossa?? Jos ei siis pysty avaamaan sitä koko juttua?

Juuri sillä on kasvot niin pyöreät että 10kg saisi kyllä helposti painosta pois.

Vierailija kirjoitti:

Riemuraketti kirjoitti:

Tässä pian kolmisenkymmentä täyttävänä olen alkanut ymmärtämään, että jos naimisiin meinaa mennä niin se kumppani kannattaa löytää viimeistään siinä kahdenkympin puolessa välissä, mieluummin vähän aikaisemminkin. Silloin on aikaa vielä tutustua ja kasvaa yhdessä muutama vuosi. Sitten voidaan lyödä hyntyt yhteen virallisesti siinä kahdenkympin lopussa / kolmenkympin alussa. Opiskelu vuosina on myös helpompi tavata muita oman ikäisiä sinkkuja kuin mitä koulujen jälkeen työelämässä, vähemmän työkiireitä ja muita elämän juttuja.

Kun jättää liian myöhäiseksi monille iskee paniikki että ikää tulee ja joku täytyisi löytää. Kavereistakin on puolet naimisissa ja monilla lapsiakin jne. Tästä sitten voi hädissään ottaa kumppaniksi jonkun jota ei oikeasti sitten todella rakasta, mutta ajattelee vain että on turvallinen valinta itselleen ja olisi hyvä vanhempi mahdollisesti tuleville lapsille. Tämmöisiä ajatuksia tässä pian 30 täyttävänä tulee pohdittua.

Mistä se paniikki tulee? Siitäkö, että onPaKkoLisäÄtyykunKaiKkimuuTkin? Jos etsii ensisijaisesti elämänkumppania eikä siitosoria/kakarahautomoa nii kas kummaa, ei enää olekaan kiire ja voi rauhassa odottaa, että löytää itselleen sopivan ihmisen.

Mikään pakko ei ole lisääntyä sen takia ”kun kaikki muutkin”, mutta opin jo lukiossa biologian tunnilla, että elämän tarkoitus on elämä, eli lisääntyminen, tämä on biologisesti lajien tavoite ja tarkoitus elämässä. Yliopistossa sitten embryologiaa opiskellessani luin aineen oppikirjasta, että ”raskaaksi tulemista ja synnyttämistä on sanottu naisena olemisen eksistentiaalisen tarkoituksen täyttymykseksi”.

Itselläni oli varsin voimakas ”lisääntymisvietti” ja muistan jo 19-vuotiaana esim. vappuna ensimmästä ylioppilas-vappua fuksina yliopistossa viettäessäni tytön vappua juhliessani tavanneena vietyäni tytön asunnolleni, että oli voimakas tunne, että haluaisin ”panna tuon tytön paksuksi”, olisi pieni taapero silloiseen kaksiooni kyllä mahtunut minun ja tuon tytön lisäksi. No toki tuo 17-vuotias tyttönen ei ajatukselle ”lämmennyt” 😂 Sittemmin sama tunne eli lisääntymisvietti 21-vuotiaana kandidaattina nosti päätään ensimmäisen avopuolison kanssa sänkyyn päätymisen yhteydessä taas. Suoritin asepalveluksen kesken yliopiston opintojen sitten kuitenkin, ettei olisi liian vanha varusmiehenä muiden joukossa, tuli avoero kesken palveluksen ja muistan kun olin 24-vuotiaana upseerioppilaana viikonloppulomilla iskettyäni 21-vuotiaan naisen baarista, että tällä naisella oli viettiä hankkiutua raskaaksi eikä ehkäisyäkään tullut käytettyä aina, mutta ei onneksi ”tärpännyt” kuitenkaan ja vasta sitten naimisissa ollessani sain lapsen 32-vuotiaana kun oli vakinainen valtion virka ja oma omakotitalo ja asuntolainakin jo maksettu ja 27-vuotias vaimo jne.

Vierailija kirjoitti:

Riemuraketti kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Riemuraketti kirjoitti:

Tässä pian kolmisenkymmentä täyttävänä olen alkanut ymmärtämään, että jos naimisiin meinaa mennä niin se kumppani kannattaa löytää viimeistään siinä kahdenkympin puolessa välissä, mieluummin vähän aikaisemminkin. Silloin on aikaa vielä tutustua ja kasvaa yhdessä muutama vuosi. Sitten voidaan lyödä hyntyt yhteen virallisesti siinä kahdenkympin lopussa / kolmenkympin alussa. Opiskelu vuosina on myös helpompi tavata muita oman ikäisiä sinkkuja kuin mitä koulujen jälkeen työelämässä, vähemmän työkiireitä ja muita elämän juttuja.

Kun jättää liian myöhäiseksi monille iskee paniikki että ikää tulee ja joku täytyisi löytää. Kavereistakin on puolet naimisissa ja monilla lapsiakin jne. Tästä sitten voi hädissään ottaa kumppaniksi jonkun jota ei oikeasti sitten todella rakasta, mutta ajattelee vain että on turvallinen valinta itselleen ja olisi hyvä vanhempi mahdollisesti tuleville lapsille. Tämmöisiä ajatuksia tässä pian 30 täyttävänä tulee pohdittua.

Kannattaa löytää? Mutta minkäs teet, jos ei löydä. Eihän tuo ole vain itsestä kiinni. Toisaalta monen persoona muuttuu vielä 20-25-vuotiaana aika paljon.

Elämä vaan kun ei ole reilua eikä mikään ole taattua.

Tässä olet väärässä. Elämässä on aivan kaikilla yksi aivan varma ja taattu asia: kuolema. Kuolema on oikeastaan ainoa täysin 100% varma asia elämässä aivan kaikilla, mikään muu ei elämässä ole täysin varmaa kuin se, että kuolet joskus. Toisaalta kuolema on ainoa täysin pakollinen asia elämässä, mikään muu ei ole pakko kuin kuolla

Kuolema ei liity siihen että elämä ei ole reilua. Ei kukaan tosin ole väittänytkään että se sitä olisi, joten sniff byhyy elämä on, sanoi kapteeni katalkin.

Vierailija kirjoitti:

Mikä hänen naamassaan on vikana, ilme on ehkä erikoinen muttamuuta vikaa vaikea nähdä.

tulee mieleen sellainen creepy posliini nukke.

Vierailija kirjoitti:

Vaikea kommentoida maksullista juttua, kun ei sitä pääse lukemaan. Mutta pelkän otsikon perusteella voin sanoa, ettei se, vaikka olisi "kympin tyttö" tai poika, ole takuu mistään. Ei riitä, että kaikki keinotekoiset kriteerit on täytetty ja sitten se puoliso löytyy. Pariutuminen on paljon sattumanvaraisempaa.

Minusta on julma oletusarvo ja väärin muita - niitä reippaasti alle olevia - kohtaan, että puhutaan ettei edes kympin tyttö löydä ketään, joten "huonomman" on suurinpiirtein lopetettava se tarjonnan katsominen ja etsiminen, koska edes se kympin tyttökään ei löydä ketään.

Ite olen lihava, poltan, huono iho ja naamastakin varmaan joku ihan 6 parhaimmillaan silloin kun tälläytynyt, niin silti löytyi puoliso jonka kanssa jo useampi vuosi tarvottu käskymkkää.

Hämmästelen näitä, jotka sanoo ettei edes treenaavana löydä ketään, ihan kuin se treenattu persikka olisi joku pariutumisen edellytys.

Vierailija kirjoitti:

Riemuraketti kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Riemuraketti kirjoitti:

Tässä pian kolmisenkymmentä täyttävänä olen alkanut ymmärtämään, että jos naimisiin meinaa mennä niin se kumppani kannattaa löytää viimeistään siinä kahdenkympin puolessa välissä, mieluummin vähän aikaisemminkin. Silloin on aikaa vielä tutustua ja kasvaa yhdessä muutama vuosi. Sitten voidaan lyödä hyntyt yhteen virallisesti siinä kahdenkympin lopussa / kolmenkympin alussa. Opiskelu vuosina on myös helpompi tavata muita oman ikäisiä sinkkuja kuin mitä koulujen jälkeen työelämässä, vähemmän työkiireitä ja muita elämän juttuja.

Kun jättää liian myöhäiseksi monille iskee paniikki että ikää tulee ja joku täytyisi löytää. Kavereistakin on puolet naimisissa ja monilla lapsiakin jne. Tästä sitten voi hädissään ottaa kumppaniksi jonkun jota ei oikeasti sitten todella rakasta, mutta ajattelee vain että on turvallinen valinta itselleen ja olisi hyvä vanhempi mahdollisesti tuleville lapsille. Tämmöisiä ajatuksia tässä pian 30 täyttävänä tulee pohdittua.

Kannattaa löytää? Mutta minkäs teet, jos ei löydä. Eihän tuo ole vain itsestä kiinni. Toisaalta monen persoona muuttuu vielä 20-25-vuotiaana aika paljon.

Elämä vaan kun ei ole reilua eikä mikään ole taattua.

Tässä olet väärässä. Elämässä on aivan kaikilla yksi aivan varma ja taattu asia: kuolema. Kuolema on oikeastaan ainoa täysin 100% varma asia elämässä aivan kaikilla, mikään muu ei elämässä ole täysin varmaa kuin se, että kuolet joskus. Toisaalta kuolema on ainoa täysin pakollinen asia elämässä, mikään muu ei ole pakko kuin kuolla

Toinen varma asia kuoleman lisäksi elämässä on vero(t)

Kuka menee lehteen puhumaan itse itsestänsä kympin ihmisenä (mies tai nainen)? Kyllä tuollainen asenne on se, mikä ajaa useimmat kiinnostuneet pois.

Vierailija kirjoitti:

Ei kympin tyttöjen paikka ole Tinderissä.

EI todellakaan. Luulisin, että kyseessä on nelosen tyttö joka luulee olevansa kympin. Toteamuksen puolesta puhuu jo yksin se, että panopaikka tinderistä seuraa etsii. Noo.. tietysti jos nussimisseuraa niin sitten...

Lomby kirjoitti:

Näitä juttuja on aina välillä. Naiset ihmettelee kun miestä ei löydy, vaikka naiset ovat korkeakoulutettuja, on uraa ja ehkä jopa omistusasunto. Noista ominaisuuksista ei mikään hurmaa miestä. Monesti on niin mitä vaativampaa hommaa nainen tekee, niin sen uupuneempi ja ikävämpi nainen. Väsynyt ihminen ei ole kovinkaan hurmaava.

Noi on asioita joita tämänkin ketjun perusteella monet naiset etsivät miehestä.

Mieheen vetoaa naisessa ulkonäkö, sitten mukava luonne huumorintaju ja jos vielä nainen osaa laittaa hyvää ruokaa, vaikkapa tarjoaa pihviaterian. Niin se on 10 tyttö tai nainen miehelle.  Sitten jos nainen on pyörinyt aikansa sinkkumarkkinoilla ja ex-panoja löytyy niin paljon ettei muista, niin se laskee naisen markkina-arvoa useimpien miesten silmissä. Naiset taas syttyvät tuollaisesta halutusta panomiehestä. Monesti alussa nainen tuota menneisyyttä valehtelee ihan oma-aloitteisesti. Sitten oma aloitteisesti kertoo sitä sun tätä ja paljastaa valehtelun pyytämättä ja kysymättä. Sitten se luottamuskin on mennyttä.

Ja sitten kun ikää tulee miehet yleensä seuraa politiikkaa, ovat kiinnostuneita historiasta, taloudesta, filosofiasta, jne löytyy osakesalkkua, omistusasuntoa, alkaa olla laajaa sivistystä. Naiset ovat taas kiinnostuneita lähinnä koirasta, tämän päivän tapahtumista, hömppäsarjoista. Ero miesten ja naisten välillä kasvaa lukion jälkeen vuodesta vuoteen maailmat eriytyy yhä kauemmas. Ja onhan tuokin yksi juttu toisen omaisuus lasketaan sadoissatuhansissa ja toinen odottaa seuraavaa palkkapäivää kun tili on tyhjä. Niin minkälainen tasa-arvoinen parisuhde siitä sitten syntyisi.

Niin lopulta monesti naisessa ei kiinnosta miestä enää kuin seksi. Ja sitä on tarjoille yleensä tokalla tapaamisella ja monesti myös ekalla kerralla. Toikin on kiinni siitä kuinka mies kortit pelaa.

Niin, että miestä ei kiinnosta naisen koulutus ja ura, vaan ne ovat enemmänkin rasite.

Vaan sitten myöhemmin alkaa rasittaa ero tienesteissä?

No, onpa kaksinaamaista mieheltä.

Miksi se parisuhde on aina niin tärkeä? Opetelkaa olemaan ihan itekseen ensin

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä hänen naamassaan on vikana, ilme on ehkä erikoinen muttamuuta vikaa vaikea nähdä.

Ei se  ruma ole. Muttei kauniskaan. Hieman keskiverron yläpuolella, katsojasta riippuen.

Itse luulee olevansa 10/10. Eli kaunis. Ei ole.

Tuon näköisistä naisista miehet just pitävät, ainakin mitä olen itse sivusta seurannut. Hyvin tyypillisen suomalaisen näköinen perusnätti nainen, jolla on blondi tukka. Blondit ovat kaikkein suosituimpia. Hänellä ei varmasti ole ulkonäöstä kiinni ettei ketään löydy.

Vierailija kirjoitti:

Ei kympin tyttöjen paikka ole Tinderissä.

Ei olekaan. Kympin tytöt päivystävät räkälän perimmäisessä pöydässä ja ottavat kympillä poskeen.

Jos kuvassa oleva, ei lähelläkään kymppiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaikea kommentoida maksullista juttua, kun ei sitä pääse lukemaan. Mutta pelkän otsikon perusteella voin sanoa, ettei se, vaikka olisi "kympin tyttö" tai poika, ole takuu mistään. Ei riitä, että kaikki keinotekoiset kriteerit on täytetty ja sitten se puoliso löytyy. Pariutuminen on paljon sattumanvaraisempaa.

Mistä lähtien fiksuus ja ahkeruus on olleet keinotekoisia kriteerejä?

Mistäs lähtien miesten vaihtaminen sarjatulella on ollut myönteisiä ominaisuuksia? Itse en antaisi kymppiä, vaan nelosen tälle tytölle. Lopputulema puhuu sen arvosanan puolesta.

Riemuraketti kirjoitti:

Tässä pian kolmisenkymmentä täyttävänä olen alkanut ymmärtämään, että jos naimisiin meinaa mennä niin se kumppani kannattaa löytää viimeistään siinä kahdenkympin puolessa välissä, mieluummin vähän aikaisemminkin. Silloin on aikaa vielä tutustua ja kasvaa yhdessä muutama vuosi. Sitten voidaan lyödä hyntyt yhteen virallisesti siinä kahdenkympin lopussa / kolmenkympin alussa. Opiskelu vuosina on myös helpompi tavata muita oman ikäisiä sinkkuja kuin mitä koulujen jälkeen työelämässä, vähemmän työkiireitä ja muita elämän juttuja.

Kun jättää liian myöhäiseksi monille iskee paniikki että ikää tulee ja joku täytyisi löytää. Kavereistakin on puolet naimisissa ja monilla lapsiakin jne. Tästä sitten voi hädissään ottaa kumppaniksi jonkun jota ei oikeasti sitten todella rakasta, mutta ajattelee vain että on turvallinen valinta itselleen ja olisi hyvä vanhempi mahdollisesti tuleville lapsille. Tämmöisiä ajatuksia tässä pian 30 täyttävänä tulee pohdittua.

Jos törmää kolmekymppisenä sinkkumieheen, joka on turvallinen ja josta tulisi hyvä isä, niin miksi ihmeessä et häntä rakastaisi? Tämähän olisi lottovoitto.

Vierailija kirjoitti:

Riemuraketti kirjoitti:

Tässä pian kolmisenkymmentä täyttävänä olen alkanut ymmärtämään, että jos naimisiin meinaa mennä niin se kumppani kannattaa löytää viimeistään siinä kahdenkympin puolessa välissä, mieluummin vähän aikaisemminkin. Silloin on aikaa vielä tutustua ja kasvaa yhdessä muutama vuosi. Sitten voidaan lyödä hyntyt yhteen virallisesti siinä kahdenkympin lopussa / kolmenkympin alussa. Opiskelu vuosina on myös helpompi tavata muita oman ikäisiä sinkkuja kuin mitä koulujen jälkeen työelämässä, vähemmän työkiireitä ja muita elämän juttuja.

Kun jättää liian myöhäiseksi monille iskee paniikki että ikää tulee ja joku täytyisi löytää. Kavereistakin on puolet naimisissa ja monilla lapsiakin jne. Tästä sitten voi hädissään ottaa kumppaniksi jonkun jota ei oikeasti sitten todella rakasta, mutta ajattelee vain että on turvallinen valinta itselleen ja olisi hyvä vanhempi mahdollisesti tuleville lapsille. Tämmöisiä ajatuksia tässä pian 30 täyttävänä tulee pohdittua.

Jos törmää kolmekymppisenä sinkkumieheen, joka on turvallinen ja josta tulisi hyvä isä, niin miksi ihmeessä et häntä rakastaisi? Tämähän olisi lottovoitto.

Riittääkö se vielä kahden aikuisen välisen romanttis-seksuaalisen suhteen perustaksi, että toinen on turvallinen ja hyvä isä?  Minusta tuolla periaatteella kannattaa valita kumppanuusvanhemmuus, mutta parisuhteeseen tarvitaan jotain muutakin: keskinäistä kemiaa, yhdistäviä tekijöitä, molemminpuolista vetovoimaa eli kipinää, sitä että toisen kanssa viihtyy, synkkaa ja on hyvä olla.