Mikä lapsiperhearjessa on niin älyttömän rankkaa?

85: Jospa lapsi vain ON itsepäinen? Ja esim. kun ei pissaa, niin minä siitä kuitenkin lopulta saan kärsiä, ei hän. Ei tuossa(kaan) mielestäni kovin monia eri vaihtoehtoja voi antaa. Kuten sanottu, ainakaan meidän elämässä kaikki ei tosiaan mene kuin neuvolan käsikirjassa, onnittelut sinulle että lapsesi toimii kuin kone. Edelleenkin, käsittääkseni otsikossa kysytään subjektiivisia mielipiteitä siihen, miksi lapsiperheen arki on joillekin niin rankkaa. Meille ne ovat nuo asiat (vaikka oikeitakin huolia on).

108, minusta tuo vastaa alkuperäiseen kysymykseen melko hyvin: arki on rankkaa, kun ei ymmärretä alun alkaen, mitä lapsiperhe-elämä on ja mitä lapsi vanhemmiltaan tarvitsee. Ja sitten kun on rankkaa sen oman osaamattomuuden keskellä, niin ei osata tai haluta luoda niitä rutiineja, sääntöjä ja rajoja, joita jokainen lapsi tarvitsee. Sehän se tekee lapsiperheen elämästä rankkaa, kun ei ole mitään kehystä, mihin turvautua.

Työn ja lapsiarjen yhteensovitus. Kummallakin puolisolla vaativat työt, mahtuisi ehkä 8 tuntiin päivässä JOS ei olisi tätä asiaankuuluvaa säätämistä. Sairastelut, neuvolat jne. Näissä hommissa ei ole mahdollista vaan soittaa että jää lasten kanssa 3 päiväksi kotio. Omien alojemme yrittäjiä ollaan. Sitten pitäs tehdä jotain muuta, mutta tuntuu niin isolta uhraukselta. On siivoja, on lastenhoitaja.. Ja just oli noro! 4 päivää kanttuvei koko porukka. Veikkaanpa ettei teistä suurinosa jymmärrä ;) Mutta tämä edellä oleva on minusta suurin haaste. Normi vaippa jne jutut sivuseikka. Lapsia on 3, on kaksoset, maitoallergia (huonot unet) jnejne.

[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 22:40"]

[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 22:19"]

[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 19:14"]

11: Mulla oli tosi aktiivista ja monipuolista elämää ennen lapsia (opiskelua, töitä, luottamustehtäviä, useita harrastuksia), mutta en lopettanut sitä lasten synnyttyä. Toki pikkuvauva-aikana lapset ovat riippuvaisia äidistä, mutta kyllä kaikenlaista voi tehdä edelleen äitinä, mutta toki asioiden järjestäminen on monimutkaisempaa.

- AP

[/quote]

Ap, et siis taaskaan muista, mitä olet sanonut ketjussa?

No, tuossa sinä julistat, että kyllä sinä likka se vaan reippaana jatkoit opiskeluja, töitä, luottamustehtäviä ja useita harrastuksia lasten synnyttyäkin, katsos kun SINULLA sitä on sitä JÄRJESTELYKYKYÄ (toisin kuin niillä tassukoilla tyhjänvalittajilla...)

[/quote]

Luin aiemman viestin, eikä se mennyt noin kuin väitit. Onhan se fakta, että kun on lapsia, asiat pitää järjestää uudella tavalla, eikä siihen mikään mun ylivoimaisen hyvä järjestelykyky liity. :D Enkä väittänyt, että olisin jatkanut kaikkea heti vauvalomalla, vaan sanoin epämääräisesti, että voihan noita tehdä lapsista huolimatta. Tokihan niissä voi tulla taukoa, eikä kaikkea voi tehdä samaan aikaan, mutta ei äitiys ole joku mystinen juttu, joka estäisi vuosiksi kaiken tuon tekemisen. 

- AP

[/quote]

ap, niin siis mikä ei mennyt kuten väitin? Siinä on SUN OMA sitaatti, jossa sanoit, että jatkoit kuten ennenkin lasten synnyttyä.

Eikö suomi ole sinun äidinkielesi? Vai mistä johtuu, että koko ajan "yllätyt" tässä ketjusta siitä, kun sinua "ei ymmärretä"...?

Jos et osaa ilmaista itseäsi selvästi, pyydä anteeksi ja selitä mitä tarkoitit. Äläkä kiukuttele tai väitä, ettet sanonut niin. Kyllä sanoit, et vaan osannut sitten sanoa mitä ajoit takaa.

Henk.koht. epäilen, että sanoit juuri, mitä tarkoitit, mutta kun sinun sanomisiasi ruoditaan, sinua alkaa nolottaaja alat muutella jälkikäteen mielipiteitäsi. Noloa, ap, noloa.

Ihmiset on niin erilaisia ja monimutkisia! Esimerkiksi itselläni on tarkkaavuushäiriö eli add. Osaan keskittyä todella huonosti arkisten asioiden hoitamiseen, pompin kokoajan asiasta toiseen, päässä vilisee liikaa ajatuksia, niin että yhteen asiaan keskittyminen tehokkaasti on vaikeaa. Sitten, kun tähän lisätään vielä kahden lapsen asioista huolehtiminen ja jatkuvasti hälyinen ympäristö, uuvun helposti. Päivääkään en silti vaihtaisi pois uupumuksesta huolimatta. Lapset tuo suunnatonta iloa! Mutta raskasta on välillä näillä aivoilla varustettuna. Onneksi osaan nykyään aika hyvin säädellä jaksamista ja aina muistam iloita, että elämäsä ei ole (ainakaan vielä) oikeaa hätää, vaikka asioiden hoitaminen on välillä umpisolmussa :). Välillä kyllä kadehdin teitä "normaaleilla" aivolla varustettuja. Olisi ihanaa, jos muille pienet asiat eivät olisi minulle valtavia. Mutta niillä korteilla mennään, mitkä on annettu :).

[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 23:17"]

[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 23:04"]

[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 23:01"]

[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 19:16"]

[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 19:07"][quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 19:05"][quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 19:01"]Riippuu mistä tykkää ja minkälaista ja miten rikasta elämä oli ennen lapsia. [/quote] No juurikin näin! Jos on elänyt rikasta ja aktiivista elämää ennen lapsia niin kyllä se lapsiarki aika puisevalta tuntuu. Jos taas on elänyt tasaisen tylsää arkea ennen lapsia niin mitäs valitettavaa siinä olisikaan!? [/quote] Minun elämäni oli ennen lapsia paikalleen jämähtänyttä ja tylsää. Lapsista sain uutta sisältöä elämääni. Mikäli elämäni olisi aikaisemmin ollut mielekkäämpää kokisin varmasti lapsiarken raskaaksi [/quote] Mulla sama juttu. Elämä oli tasapaksua ennen lapsia. Kaupungin ravintolat kokeiltu useampaan kertaan. Matkusteltu ihan tarpeeksi. Mutta kyllä se kotiäiteys silti tuntui tuskalliselta. Nyt työssä käyvänä on kotielämä ihan mukavaa ja elämässä on sisältöä.

[/quote]

Mun korvaan kuulostaa aina tosi pahalta, kun joku sanoo, että elämässä on sisältöä, kun meni töihin. Kyllähän se kotielämäkin on sisällöltään ihan juuri sellaista kuin siitä itse tekee. Jos lasten kanssa tekee ja touhuaa, ylläpitää tiettyjä rutiineja ja toimintatapoja, asettaa rajat ja opettaa lapsilleen läsnäolon ja välittämisen taitoa, tapaa muita lapsiperheitä, käy leikkipuistoissa / kerhoissa jne, niin elämä kotona lasten kanssa voi olla vaikka kuinka rikasta ja palkitsevaa.

Mutta jos lapsilla ei ole vanhemman luomia rutiineja, päivät vietetään vain kotona neljän seinän sisällä tv:n ja tietokoneen ääressä ja ei luoda yhteiseen elämään sisältöä, en yhtään ihmettele, että työt alkaa houkuttaa ja lapsi laitetaan esim. päiväkotiin hoitoon. Pitäisi jokaisen vanhemman kuitenkin muistaa, että lapsi ei voi valita, syntyykö maailmaan. Kun vanhemmat päättävät ottaa lapsen vastaan perheeseensä, vanhempien täytyisi myös pysähtyä miettimään, mitä lapsi vanhemmilta tarvitsee ja miten lapsi vaikuttaa päivärytmiin, rahankäyttöön, harrastuksiin... Parasta olisi, jos vanhemmille jäisi myös "omaa aikaa" ja lapsen voisi antaa esim. illaksi hoitoon isovanhemmille tai naapurille silloin tällöin.

Positiivinen huomiointi ja positiivinen kosketus, rajat ja rutiinit ovat lapselle ne tärkeimmät. Rutiinien mukana oikeastaan rakentuu tai kaatuu kaikki.

Rutiineihin perustuu myös lasten päiväkotihoito. Ei ammattikasvattajilla ole mitään taikatemppuja, joilla lapset saadaan syömään ja pukemaan. Se perustuu rutiineihin: lapset tietävät, että aamiaisen jälkeen on toiminta-aika, sitten aamupäivän ulkoilu, sitten lounas, päivälepo, leikkiaikaa, välipala, vähän leikkiaikaa ja iltapäiväulkoilu. Jos rutiinit unohdettaisiin huomenna ja kysyttäisiin lapsilta, mitä tehdään, lähdetäänkö ulos vai mennäänkö Lintsille, lapsiryhmä olisi myös päiväkodissa täysin hallitsematon.

Samalla tavalla rutiinit voidaan luoda myös kotiarkeen, jolloin lapset tietävät, mitä tapahtuu minkäkin jälkeen. Silloin pukemisista, vessakäynneistä ja syömisistä ei tarvitse vääntää kättä ollenkaan niin paljon kuin "lapsen itse päättäessä".  

Rutinoituun arkeen on helpompi luoda myös sisältöä. Luetaan kirjaa, kuunnellaan musiikkia, käydään metsäretkellä, pulkkamäessä, tehdään lumiukko... Piirretään, maalataan, pelataan lautapeliä, viikataan pyykit yhdessä - you name it / your child would name it. Ja sitten kun on kova pakkanen tai sataa kaatamalla, voi pitää sen kivan poikkeuspäivän, että ei mennäkään pihalle haukkaamaan happea, vaan istutaan sohvalle ja katsotaan lastenleffa.

[/quote]

Mua ainakin ahdistaa kaikki tuollainen. Se ei ole aikuisen elämää, jota mä taas kaipaan.

[/quote]

Aikuinen tarvitsee rutiineja ihan yhtä lailla. Elämänhallinta hankaloituu heti, kun vuorokausirytmi epäsäännöllistyy ja päivittäiset asiat jää paljon helpommin tekemättä, kun niitä ole tottunut tekemään tietyn rutiinin mukaisesti. Aikuisissa on toki eroja, jotkut hallitsevat omaa aikuiselämäänsä hyvinkin, vaikka se olisi hieman epäsäännöllisempää. Kuitenkin esim. normaali arkipäivisin tehtävä työ vaatii tietyn rutiinin. Rutiini on siitä jännä, että sen merkitystä ei useinkaan huomaa ennen kuin se katoaa esim. yllättävän, pitkän sairausloman seurauksena.

Mutta sitten pitää ihan erikseen ihmetellä, että jos lapsen kanssa oleminen ja lapsiperheen rutiinit ahdistavat aikuista, niin miksi niitä lapsia pitää kuitenkin saada tehdä? En tietenkään tiedä, onko sinulla lapsia, mutta ihan noin yleisesti mietin, että jos se, mitä lapsi eniten tarvitsee, on aikuiselle ahdistavaa, onko lasten hankkiminen silloin ylipäänsä järkevää. Lapsella on omat tarpeensa, joihin ensisijaisesti vanhempien on vastattava. Se on vanhempien velvollisuus vanhempina, sitä ei voi siirtää muille, esim. ammattikasvattajille. Omien vanhempien toiminta lapsen suhteen on aina efektiivisempää kuin päiväkodin ammattikasvattajien, koska vanhempiinsa lapsi muodostaa vahvimman, pysyvimmän ja pitkäaikaisimman tunnesiteen.

[/quote]

On lapsia ja en osannut arvata, että en kaipaa lasten seuraa yhtään. Se etten kaipaa pikeastaan paheni kun he alkoivat olla ohi vauvaiän, eli kun oli kaksi lasta. (Sopiva määrä sinänsä.) Vauva-aika oli mielenkiintoisempaa ja helpompaa. Mutta meillä saa mies sitten hoitaa lapset ja mä käyn töissä osa-aikaisesti. Mutta on aika tylsää, kun kotona odottaa mies lapsineen eikä voi vain jutella aikuisten juttuja. No, mä koitan kestää.

Niin ja rutiinijankuttaja, voit arvata, että kun mies hoitaa lapsia, mennäänkö meillä rutiinien mukaan? Ei mennä! Ja tasapainoisilta nuo näyttävät, vaikka heiltäkin on kysytty haluatko mennä eskariin tänään jo kotona ja jos ei ole halunnut ei ole ollut pakko. (Mies kotona siis.) 

114

Tämä aloitus on kopioitu jostain.. Ihan samaan ja samoin sanoin kui joku aika sitten, enkä vastannut.. No nyt vastaan.
Mistä ap tiedät toisten olot niin hyvin, että osaat sanoa ettei perheessä ole mitään luettelemaasi (tai muuta) ns ylimääräistä rasitetta? .itä ulkopuoliset oikeasti tietää siitä mitä perheen sisällä tapahtuu?
Ja mikäkö rasittaa.. No minua kuormittaa toisinaan se arki. Olla käytettävissä toisten tarpeille 24/7 vuodesta toiseen. Kaikkien huomioiminen ihan kaikessa. Jatkuva univelka. Nukuttava silloin kun se on mahdollista. Vuodesta toiseen. Rahojen riittämättömyys, ainainen itsensä huomiotta jättäminen.

Olen ollut äiti 22 vuotta, ja tiedän että nämä asiat kuuluvat siihen että on perheellinen. Hyväksyn sen täysin. Mutta uskallan väittää että arki itsessään.. Josko se antaa paljon, niin kyllä se vaatiikin.

Meistä kukaan ei ole niin erinomainen että tietäisi mitä ja miten paljon meistä toiset jaksavat ja kestävät kantaa...

[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 18:37"]

Lapsiperheiden elämän rankkuutta voivotellaan jatkuvasti joka paikassa, ja ensiodottajia pelotellaan ties millä kauhutarinoilla. Puhutaan, kuinka lastenhoidossa hajoaa pää, ja sitä pidetään täysin ymmärrettävänä, että kuka tahansa äiti tai isä voi uupua aivan normaalista elämästä niin pahasti, että on väkivaltainen lapsiaan kohtaan. Jotkut valittavat koko ajan, kuinka elämä on yhtä helvettiä pikkulasten kanssa, ja kaikki lasten halu toimia omalla tavallaan nähdään hirveänä uhmana ja nimenomaan vanhempaan kohdistuvana vihamielisyytenä. Monilla alle 1-vuotiallakin on kuulemma nykyään uhmaikä.

Toki ymmärrän, että perhe-elämä voi olla rankkaa, jos esim. lapsilla tai vanhemmilla on sairauksia, tai jos kyseessä on yksinhuoltajaperhe tai perheen äiti ei muuten vain saa mitään apua lasten- ja kodinhoitoon. Myös muunlaisia tilanteita voi toki olla, jotka vaikeuttavat elämää merkittävästi. Mutta mitä olen perheitä tavannut, eniten kuitenkin tuntuvat valittavan ne, jotka elävät ydinperheessä ja joiden perheessä ei ole sairauksia tai muita isompia ongelmia. Kaikki lapsen tarvitsevuus nähdään jotenkin tosi rankkana asiana, ja lapsen pitäisi vain olla jatkuvasti hiljaa ja tyytyväinen itsekseen. Onko ihmisten asenteissa nykyään jotain outoa, vai onko ihmisillä epärealistisia kuvitelmia siitä, millaista perhe-elämän kuuluisi olla? Ja sitten muka mitään ei voi tehdä, kun on lapsia, ja lapsia syytetään esim. äidin lihomisesta tai äidin työuran pilaamisesta, vaikka kyse on äitien omista valinnoista (toki raskausaikana voi lihoa ilman omaa valintaansa, mutta jos raskauskilot ovat tallella vielä vuosikausien päästäkin, on kyseessä äidin oma ongelma tai mahdollisesti jokin sairaus).

Minä olen tässä useiden vuosien ajan odotellut, että milloinkohan se kauhean rankka lapsiperhe-elämä alkaa, mutta en ole vieläkään havainnut sitä eläväni, vaikka minulla on nyt kolme lasta. Ja ei, lapseni eivät ole olleet mitenkään poikkeuksellisen helppoja, vaan kaikkien kanssa on ollut omia haasteitaan. Enkä minä ole mikään superihminen, joka ei olisi koskaan väsynyt tai huonolla tuulella. Mutta en nyt vain osaa nähdä, että elämäni olisi jotenkin tavattoman rankkaa tai helvetillistä, kun tässä perusterveitä olemme, eikä nälkääkään tarvitse nähdä, vaikka köyhyysrajan alapuolella elämmekin. Enkä nyt halua tässä jeesustella, esittää hyvää ihmistä tai "kiillottaa sädekehääni" (ihan saamarin ärsyttävä sanonta, jolla pyritään saamaan näyttämään naurettavilta kaikki, jotka tekevät jonkin asian paremmin kuin syyttäjä itse), vaan ihan puhtaasti ihmettelen, että miten jotkut ihmiset voivat pitää normaalia lapsiperhe-elämää jopa helvetillisenä.

[/quote]

Johan ap itsekin luettelit paljon perheitä joissa sen raskauden ymmärtää. Luuletko että on olemassa jotain perusperheitä ja sitten tuollaiset marginaaliongelmaperheet? Joka ainoassa perheessä ja elämässä on omat haasteensa. Ne kaikki eivät näy ulospäin. Niitä on hyvin vaikea edes ymmärtää, jos on tuollainen suuri tarve kertoa muille se oma totuutensa jonkinlaisena elämän referenssipisteenä. Eli juttusi ydin taitaa olla  halusi tuntea paremmuutta suhteessa joihinkin toisiin. Jos opettelisit olemaan hiukan empaattisempi, voisit oppia toisten elämästä paljon ja saisit itsekin rikkaamman elämän. Ja sädekehäsi kiillottaminen, sehän oli koko juttusi ydin. Viestintäsi on passiivisaggressiivista kaksoisviestintää, joka esim. lasten kasvatuksessa on varsin tuhoisaa. Moni heistä, jotka valittavat, saattavat olla tunne-elämältään paljon kypsempiä ja rehellisempiä kuin sinä- ja sitä myöden parempia kasvattajia lapsilleen.

[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 23:01"][quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 19:16"]

[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 19:07"][quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 19:05"][quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 19:01"]Riippuu mistä tykkää ja minkälaista ja miten rikasta elämä oli ennen lapsia. [/quote] No juurikin näin! Jos on elänyt rikasta ja aktiivista elämää ennen lapsia niin kyllä se lapsiarki aika puisevalta tuntuu. Jos taas on elänyt tasaisen tylsää arkea ennen lapsia niin mitäs valitettavaa siinä olisikaan!? [/quote] Minun elämäni oli ennen lapsia paikalleen jämähtänyttä ja tylsää. Lapsista sain uutta sisältöä elämääni. Mikäli elämäni olisi aikaisemmin ollut mielekkäämpää kokisin varmasti lapsiarken raskaaksi [/quote] Mulla sama juttu. Elämä oli tasapaksua ennen lapsia. Kaupungin ravintolat kokeiltu useampaan kertaan. Matkusteltu ihan tarpeeksi. Mutta kyllä se kotiäiteys silti tuntui tuskalliselta. Nyt työssä käyvänä on kotielämä ihan mukavaa ja elämässä on sisältöä.

[/quote]

Mun korvaan kuulostaa aina tosi pahalta, kun joku sanoo, että elämässä on sisältöä, kun meni töihin. Kyllähän se kotielämäkin on sisällöltään ihan juuri sellaista kuin siitä itse tekee. Jos lasten kanssa tekee ja touhuaa, ylläpitää tiettyjä rutiineja ja toimintatapoja, asettaa rajat ja opettaa lapsilleen läsnäolon ja välittämisen taitoa, tapaa muita lapsiperheitä, käy leikkipuistoissa / kerhoissa jne, niin elämä kotona lasten kanssa voi olla vaikka kuinka rikasta ja palkitsevaa.

Mutta jos lapsilla ei ole vanhemman luomia rutiineja, päivät vietetään vain kotona neljän seinän sisällä tv:n ja tietokoneen ääressä ja ei luoda yhteiseen elämään sisältöä, en yhtään ihmettele, että työt alkaa houkuttaa ja lapsi laitetaan esim. päiväkotiin hoitoon. Pitäisi jokaisen vanhemman kuitenkin muistaa, että lapsi ei voi valita, syntyykö maailmaan. Kun vanhemmat päättävät ottaa lapsen vastaan perheeseensä, vanhempien täytyisi myös pysähtyä miettimään, mitä lapsi vanhemmilta tarvitsee ja miten lapsi vaikuttaa päivärytmiin, rahankäyttöön, harrastuksiin... Parasta olisi, jos vanhemmille jäisi myös "omaa aikaa" ja lapsen voisi antaa esim. illaksi hoitoon isovanhemmille tai naapurille silloin tällöin.

Positiivinen huomiointi ja positiivinen kosketus, rajat ja rutiinit ovat lapselle ne tärkeimmät. Rutiinien mukana oikeastaan rakentuu tai kaatuu kaikki.

Rutiineihin perustuu myös lasten päiväkotihoito. Ei ammattikasvattajilla ole mitään taikatemppuja, joilla lapset saadaan syömään ja pukemaan. Se perustuu rutiineihin: lapset tietävät, että aamiaisen jälkeen on toiminta-aika, sitten aamupäivän ulkoilu, sitten lounas, päivälepo, leikkiaikaa, välipala, vähän leikkiaikaa ja iltapäiväulkoilu. Jos rutiinit unohdettaisiin huomenna ja kysyttäisiin lapsilta, mitä tehdään, lähdetäänkö ulos vai mennäänkö Lintsille, lapsiryhmä olisi myös päiväkodissa täysin hallitsematon.

Samalla tavalla rutiinit voidaan luoda myös kotiarkeen, jolloin lapset tietävät, mitä tapahtuu minkäkin jälkeen. Silloin pukemisista, vessakäynneistä ja syömisistä ei tarvitse vääntää kättä ollenkaan niin paljon kuin "lapsen itse päättäessä".  

Rutinoituun arkeen on helpompi luoda myös sisältöä. Luetaan kirjaa, kuunnellaan musiikkia, käydään metsäretkellä, pulkkamäessä, tehdään lumiukko... Piirretään, maalataan, pelataan lautapeliä, viikataan pyykit yhdessä - you name it / your child would name it. Ja sitten kun on kova pakkanen tai sataa kaatamalla, voi pitää sen kivan poikkeuspäivän, että ei mennäkään pihalle haukkaamaan happea, vaan istutaan sohvalle ja katsotaan lastenleffa.
[/quote]

Kivan yleistyksen teit. Meillä oli tarkat rutiinit, jotka toistui samoina päivästä toiseen, minuutilleen melkein pystyi katsomaan kellosta milloin lapsi on nälkäinen ja milloin käy unille. Kävin harrastuksissa vauvan kanssa, mutta silti en löytänyt yhtään tuttavaa, jonka kanssa jutella vauva-arkeen liittyvistä asioista. Omia kavereita kun ei oikeasti lapsettomina (ja sellaisina pysyvinä) vauva-asiat kiinnosta. Eikälopulta minun kuulumiseni kun kotona ollessa lopulta kuulumiseni liittyivät vain lapseen (missä olimme käyneet, mitä olimme tehneet, ei sen kummempaa ehdi tapahtua).

Ja vaikka lähdin töihin, ei lasta laitettu päiväkotiin (äiti ei ole lapselle ainoa vanhempi), vaan isä jäi kotiin lasta hoitamaan. Ja vaikka olisi laitettu hoitoon, niin mikä se on sinun asiasi sitä päätöstä arvostella? Useimmat laittavat käsittääkseni noin pienen lapsen kuitenkin mieluummin perhepöivähoitoon tms.

Ei meillä katsottu televisiota, vaan touhuttiin lasten kanssa. Silti se voi puuduttaa. Ehkä se johtuu siitä, että olen viritetty niin, että kaipaan ihan oikeita haasteita, enemmän älyllisiä. Niitä ei tunnu kotielämä tarjoavan. Tai voisihan sitä opiskella aikansa kuluksi, mutta kuten sanoit, lapsi ei päätä syntyä. Ei ole sen parempi ratkaista asiaa niin, että näennäisesti hoitaa vauvaa kotona, vaikka pääsääntöisesti keskittyy opiskeluunsa ja lähinnä vahtii ettei lapsi satuta itseään.

Olisiko mahdoton ajatus, ettei se oke ehkä äidin "vika", jos ei viihdy kotona, vaan on oikeasti erilaisiapersoonia, jotka toimii eri tavoin? Tekstistäsi saa nyt kuvan, että on jotenkin viallinen jos ei viihdy lapsen kanssa kotona vuosikausia.

[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 23:17"][quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 23:04"]

[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 23:01"]

[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 19:16"]

[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 19:07"][quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 19:05"][quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 19:01"]Riippuu mistä tykkää ja minkälaista ja miten rikasta elämä oli ennen lapsia. [/quote] No juurikin näin! Jos on elänyt rikasta ja aktiivista elämää ennen lapsia niin kyllä se lapsiarki aika puisevalta tuntuu. Jos taas on elänyt tasaisen tylsää arkea ennen lapsia niin mitäs valitettavaa siinä olisikaan!? [/quote] Minun elämäni oli ennen lapsia paikalleen jämähtänyttä ja tylsää. Lapsista sain uutta sisältöä elämääni. Mikäli elämäni olisi aikaisemmin ollut mielekkäämpää kokisin varmasti lapsiarken raskaaksi [/quote] Mulla sama juttu. Elämä oli tasapaksua ennen lapsia. Kaupungin ravintolat kokeiltu useampaan kertaan. Matkusteltu ihan tarpeeksi. Mutta kyllä se kotiäiteys silti tuntui tuskalliselta. Nyt työssä käyvänä on kotielämä ihan mukavaa ja elämässä on sisältöä.

[/quote]

Mun korvaan kuulostaa aina tosi pahalta, kun joku sanoo, että elämässä on sisältöä, kun meni töihin. Kyllähän se kotielämäkin on sisällöltään ihan juuri sellaista kuin siitä itse tekee. Jos lasten kanssa tekee ja touhuaa, ylläpitää tiettyjä rutiineja ja toimintatapoja, asettaa rajat ja opettaa lapsilleen läsnäolon ja välittämisen taitoa, tapaa muita lapsiperheitä, käy leikkipuistoissa / kerhoissa jne, niin elämä kotona lasten kanssa voi olla vaikka kuinka rikasta ja palkitsevaa.

Mutta jos lapsilla ei ole vanhemman luomia rutiineja, päivät vietetään vain kotona neljän seinän sisällä tv:n ja tietokoneen ääressä ja ei luoda yhteiseen elämään sisältöä, en yhtään ihmettele, että työt alkaa houkuttaa ja lapsi laitetaan esim. päiväkotiin hoitoon. Pitäisi jokaisen vanhemman kuitenkin muistaa, että lapsi ei voi valita, syntyykö maailmaan. Kun vanhemmat päättävät ottaa lapsen vastaan perheeseensä, vanhempien täytyisi myös pysähtyä miettimään, mitä lapsi vanhemmilta tarvitsee ja miten lapsi vaikuttaa päivärytmiin, rahankäyttöön, harrastuksiin... Parasta olisi, jos vanhemmille jäisi myös "omaa aikaa" ja lapsen voisi antaa esim. illaksi hoitoon isovanhemmille tai naapurille silloin tällöin.

Positiivinen huomiointi ja positiivinen kosketus, rajat ja rutiinit ovat lapselle ne tärkeimmät. Rutiinien mukana oikeastaan rakentuu tai kaatuu kaikki.

Rutiineihin perustuu myös lasten päiväkotihoito. Ei ammattikasvattajilla ole mitään taikatemppuja, joilla lapset saadaan syömään ja pukemaan. Se perustuu rutiineihin: lapset tietävät, että aamiaisen jälkeen on toiminta-aika, sitten aamupäivän ulkoilu, sitten lounas, päivälepo, leikkiaikaa, välipala, vähän leikkiaikaa ja iltapäiväulkoilu. Jos rutiinit unohdettaisiin huomenna ja kysyttäisiin lapsilta, mitä tehdään, lähdetäänkö ulos vai mennäänkö Lintsille, lapsiryhmä olisi myös päiväkodissa täysin hallitsematon.

Samalla tavalla rutiinit voidaan luoda myös kotiarkeen, jolloin lapset tietävät, mitä tapahtuu minkäkin jälkeen. Silloin pukemisista, vessakäynneistä ja syömisistä ei tarvitse vääntää kättä ollenkaan niin paljon kuin "lapsen itse päättäessä".  

Rutinoituun arkeen on helpompi luoda myös sisältöä. Luetaan kirjaa, kuunnellaan musiikkia, käydään metsäretkellä, pulkkamäessä, tehdään lumiukko... Piirretään, maalataan, pelataan lautapeliä, viikataan pyykit yhdessä - you name it / your child would name it. Ja sitten kun on kova pakkanen tai sataa kaatamalla, voi pitää sen kivan poikkeuspäivän, että ei mennäkään pihalle haukkaamaan happea, vaan istutaan sohvalle ja katsotaan lastenleffa.

[/quote]

Mua ainakin ahdistaa kaikki tuollainen. Se ei ole aikuisen elämää, jota mä taas kaipaan.

[/quote]

Aikuinen tarvitsee rutiineja ihan yhtä lailla. Elämänhallinta hankaloituu heti, kun vuorokausirytmi epäsäännöllistyy ja päivittäiset asiat jää paljon helpommin tekemättä, kun niitä ole tottunut tekemään tietyn rutiinin mukaisesti. Aikuisissa on toki eroja, jotkut hallitsevat omaa aikuiselämäänsä hyvinkin, vaikka se olisi hieman epäsäännöllisempää. Kuitenkin esim. normaali arkipäivisin tehtävä työ vaatii tietyn rutiinin. Rutiini on siitä jännä, että sen merkitystä ei useinkaan huomaa ennen kuin se katoaa esim. yllättävän, pitkän sairausloman seurauksena.

Mutta sitten pitää ihan erikseen ihmetellä, että jos lapsen kanssa oleminen ja lapsiperheen rutiinit ahdistavat aikuista, niin miksi niitä lapsia pitää kuitenkin saada tehdä? En tietenkään tiedä, onko sinulla lapsia, mutta ihan noin yleisesti mietin, että jos se, mitä lapsi eniten tarvitsee, on aikuiselle ahdistavaa, onko lasten hankkiminen silloin ylipäänsä järkevää. Lapsella on omat tarpeensa, joihin ensisijaisesti vanhempien on vastattava. Se on vanhempien velvollisuus vanhempina, sitä ei voi siirtää muille, esim. ammattikasvattajille. Omien vanhempien toiminta lapsen suhteen on aina efektiivisempää kuin päiväkodin ammattikasvattajien, koska vanhempiinsa lapsi muodostaa vahvimman, pysyvimmän ja pitkäaikaisimman tunnesiteen.
[/quote]

Sanot itse että rutiinien merkitystä ei tajuakaan ennen kuin ne menettää. Ja että päivätyö on monelle aikuiselle tärkeä rutiini. Mitäpä jos sitä ei etukäteen tiennyt, että se työn puute tulee ahdistamaan niin? Meillä mies jäi kotiin, koska sietää sitä paremmin. Minä töissä. Eikö minulla siis pitäisi olla oikeutta tehdä lasta enää, koska mielestäni kotona olo on tylsää, mutta olin kotona ja läsnä lapselle siitä huolimatta sen aikaa kun imetin. Sen jälkeen mies jäi kotiin. Ei ne vauvan rutiinit minulle riittäneet tuomaan iloa päivään. Nyt käyn töissä niin, että olen kotona pääsääntöisesti jo klo 14. Ja jaksan hieman paremmin, kun saan elää omaakin elämää. Mutta upotkaa te muut sinne mustaan aukkoon ja syytelkää meitä muita huonoiksi ihan vapaasti, en aio kuunnella enää.

Se nukkumattomuus! Ihmisillä on erilainen unentarve ja sellainen joka kaipaisi vaikka 7-9 tunnin yöunet ei jaksa vuosia katkonaisilla 4-6 tunnin unilla tai siten että joinain öinä nukkuminen jää kokonaan välistä. Av-palstalla tosin kaikki selviävät mainiosti pienillä 3 tunnin torkuilla ja heräävät äärimmäisen virkeinä ja levänneinä.

Musta  se univaje tekee elämän rankaksi. Pirteenä jaksaa vaikka mitä mutta väsyneenä ei.

Univaje. Se on hyytävää kun saa kolme lasta reilun neljän vuoden sisään ja on kotiäitinä. Neljä tuntia nukuin pätkissä viimeyönä, oi kun joskus saisi nukkua edes kuusi tuntia. Eli unen puute tekee arjesta raskasta.

[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 19:07"][quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 19:05"][quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 19:01"]Riippuu mistä tykkää ja minkälaista ja miten rikasta elämä oli ennen lapsia.
[/quote]
No juurikin näin! Jos on elänyt rikasta ja aktiivista elämää ennen lapsia niin kyllä se lapsiarki aika puisevalta tuntuu. Jos taas on elänyt tasaisen tylsää arkea ennen lapsia niin mitäs valitettavaa siinä olisikaan!?
[/quote]
Minun elämäni oli ennen lapsia paikalleen jämähtänyttä ja tylsää. Lapsista sain uutta sisältöä elämääni. Mikäli elämäni olisi aikaisemmin ollut mielekkäämpää kokisin varmasti lapsiarken raskaaksi
[/quote]

Elettiin aktiivista elämää ennen lapsia. Matkusteltiin paljon ja asuttiin ulkomailla kolmessa eri maassa. Nyt on lapset, eikä elämä todellakaan ole paikoilleen jämähtänyttä, enkä haikaile menneeseen. Joten kyllä se osittain on myös asenteesta kiinni, miten elämän ylipäätään kokee.

[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 23:17"][quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 23:04"]

[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 23:01"]

[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 19:16"]

[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 19:07"][quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 19:05"][quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 19:01"]Riippuu mistä tykkää ja minkälaista ja miten rikasta elämä oli ennen lapsia. [/quote] No juurikin näin! Jos on elänyt rikasta ja aktiivista elämää ennen lapsia niin kyllä se lapsiarki aika puisevalta tuntuu. Jos taas on elänyt tasaisen tylsää arkea ennen lapsia niin mitäs valitettavaa siinä olisikaan!? [/quote] Minun elämäni oli ennen lapsia paikalleen jämähtänyttä ja tylsää. Lapsista sain uutta sisältöä elämääni. Mikäli elämäni olisi aikaisemmin ollut mielekkäämpää kokisin varmasti lapsiarken raskaaksi [/quote] Mulla sama juttu. Elämä oli tasapaksua ennen lapsia. Kaupungin ravintolat kokeiltu useampaan kertaan. Matkusteltu ihan tarpeeksi. Mutta kyllä se kotiäiteys silti tuntui tuskalliselta. Nyt työssä käyvänä on kotielämä ihan mukavaa ja elämässä on sisältöä.

[/quote]

Mun korvaan kuulostaa aina tosi pahalta, kun joku sanoo, että elämässä on sisältöä, kun meni töihin. Kyllähän se kotielämäkin on sisällöltään ihan juuri sellaista kuin siitä itse tekee. Jos lasten kanssa tekee ja touhuaa, ylläpitää tiettyjä rutiineja ja toimintatapoja, asettaa rajat ja opettaa lapsilleen läsnäolon ja välittämisen taitoa, tapaa muita lapsiperheitä, käy leikkipuistoissa / kerhoissa jne, niin elämä kotona lasten kanssa voi olla vaikka kuinka rikasta ja palkitsevaa.

Mutta jos lapsilla ei ole vanhemman luomia rutiineja, päivät vietetään vain kotona neljän seinän sisällä tv:n ja tietokoneen ääressä ja ei luoda yhteiseen elämään sisältöä, en yhtään ihmettele, että työt alkaa houkuttaa ja lapsi laitetaan esim. päiväkotiin hoitoon. Pitäisi jokaisen vanhemman kuitenkin muistaa, että lapsi ei voi valita, syntyykö maailmaan. Kun vanhemmat päättävät ottaa lapsen vastaan perheeseensä, vanhempien täytyisi myös pysähtyä miettimään, mitä lapsi vanhemmilta tarvitsee ja miten lapsi vaikuttaa päivärytmiin, rahankäyttöön, harrastuksiin... Parasta olisi, jos vanhemmille jäisi myös "omaa aikaa" ja lapsen voisi antaa esim. illaksi hoitoon isovanhemmille tai naapurille silloin tällöin.

Positiivinen huomiointi ja positiivinen kosketus, rajat ja rutiinit ovat lapselle ne tärkeimmät. Rutiinien mukana oikeastaan rakentuu tai kaatuu kaikki.

Rutiineihin perustuu myös lasten päiväkotihoito. Ei ammattikasvattajilla ole mitään taikatemppuja, joilla lapset saadaan syömään ja pukemaan. Se perustuu rutiineihin: lapset tietävät, että aamiaisen jälkeen on toiminta-aika, sitten aamupäivän ulkoilu, sitten lounas, päivälepo, leikkiaikaa, välipala, vähän leikkiaikaa ja iltapäiväulkoilu. Jos rutiinit unohdettaisiin huomenna ja kysyttäisiin lapsilta, mitä tehdään, lähdetäänkö ulos vai mennäänkö Lintsille, lapsiryhmä olisi myös päiväkodissa täysin hallitsematon.

Samalla tavalla rutiinit voidaan luoda myös kotiarkeen, jolloin lapset tietävät, mitä tapahtuu minkäkin jälkeen. Silloin pukemisista, vessakäynneistä ja syömisistä ei tarvitse vääntää kättä ollenkaan niin paljon kuin "lapsen itse päättäessä".  

Rutinoituun arkeen on helpompi luoda myös sisältöä. Luetaan kirjaa, kuunnellaan musiikkia, käydään metsäretkellä, pulkkamäessä, tehdään lumiukko... Piirretään, maalataan, pelataan lautapeliä, viikataan pyykit yhdessä - you name it / your child would name it. Ja sitten kun on kova pakkanen tai sataa kaatamalla, voi pitää sen kivan poikkeuspäivän, että ei mennäkään pihalle haukkaamaan happea, vaan istutaan sohvalle ja katsotaan lastenleffa.

[/quote]

Mua ainakin ahdistaa kaikki tuollainen. Se ei ole aikuisen elämää, jota mä taas kaipaan.

[/quote]

Aikuinen tarvitsee rutiineja ihan yhtä lailla. Elämänhallinta hankaloituu heti, kun vuorokausirytmi epäsäännöllistyy ja päivittäiset asiat jää paljon helpommin tekemättä, kun niitä ole tottunut tekemään tietyn rutiinin mukaisesti. Aikuisissa on toki eroja, jotkut hallitsevat omaa aikuiselämäänsä hyvinkin, vaikka se olisi hieman epäsäännöllisempää. Kuitenkin esim. normaali arkipäivisin tehtävä työ vaatii tietyn rutiinin. Rutiini on siitä jännä, että sen merkitystä ei useinkaan huomaa ennen kuin se katoaa esim. yllättävän, pitkän sairausloman seurauksena.

Mutta sitten pitää ihan erikseen ihmetellä, että jos lapsen kanssa oleminen ja lapsiperheen rutiinit ahdistavat aikuista, niin miksi niitä lapsia pitää kuitenkin saada tehdä? En tietenkään tiedä, onko sinulla lapsia, mutta ihan noin yleisesti mietin, että jos se, mitä lapsi eniten tarvitsee, on aikuiselle ahdistavaa, onko lasten hankkiminen silloin ylipäänsä järkevää. Lapsella on omat tarpeensa, joihin ensisijaisesti vanhempien on vastattava. Se on vanhempien velvollisuus vanhempina, sitä ei voi siirtää muille, esim. ammattikasvattajille. Omien vanhempien toiminta lapsen suhteen on aina efektiivisempää kuin päiväkodin ammattikasvattajien, koska vanhempiinsa lapsi muodostaa vahvimman, pysyvimmän ja pitkäaikaisimman tunnesiteen.
[/quote]

Samaa mieltä. Lapsi tarvitsee rutiinit, piti aikuinen siitä tai ei. Ne luovat turvallisuutta.

[quote author="Vierailija" time="18.02.2015 klo 01:12"]Niin ja rutiinijankuttaja, voit arvata, että kun mies hoitaa lapsia, mennäänkö meillä rutiinien mukaan? Ei mennä! Ja tasapainoisilta nuo näyttävät, vaikka heiltäkin on kysytty haluatko mennä eskariin tänään jo kotona ja jos ei ole halunnut ei ole ollut pakko. (Mies kotona siis.) 

114
[/quote]

Eskari kannattaisi käydä... No, nykyään onkin lakisääteinen että pitää käydä.

Vuorotyössä, yh, pienten lasten äiti. Vuorotyö tuhoaa arkemme, kun rutiinit häiriintyvät siinä, että kiikutan lapsia hoitoon milloin sattuu. Ja se unenpuute.. Pääsen hakemaan lapset illalla klo 21.30. Ovat raukat jo aivan sekaisin väsystä, voitte kuvitellla kun raahaan heitä autoon itkevinä ja rimpuilevina:( Aamulla herätään kuudelta jotta ehdin seitsemäksi töihin. Työnantajaa ei kiinnosta joustaa vuoroissa, eikä niitä saa vaihtaa, työpaikka kunnallinen sosiaali- ja terveysalan intressi. Iltavuoro, aamuvuoro, iltavuoro, aamuvuoro, 2-3 yövuoroa(jolloin haen lapset vasta klo 15).

En ymmärrä, miksei tähän ongelmaan herätä, mielestäni meitä vuorotyötä tekeviä yksinhuoltajia on paljon. Eikö voisi olla joku laki, joka määrää suunnittelemaan vuorot niin, että ovat inhimilliset, kun oikeasti työnantaja siihen pystyisi jos haluaisi. Eikä voi lopettaakaan ettei napsahda karenssit:( Joka päivä on paha mieli lasten puolesta. Isä ei kuviossa mukana. Vuoropäivähoidossa on luonnollisesti myös yleensä paljon enemmän hoitajia töissä, joten lapset eivät kiinny juuri hoitajiin:( En jaksaisi enää..

No itselle rankkaa kun kaksi pientä lasta sairastaa lähes samaan aikaan. Ja se että ei oikein ole sitä tukiverkkoa, eli tää on nyt tätä lastenhoitoa 24/7.
Jaaa kuopus on koko pienen elämänsä ollut suuritarpeinen, TOSI tempperamenttinen vauva..
Mut siis muuten ei kyl oo rankkaa, en vaihtais enkeleitäni mihinkään <3( vaikka välillä enemmänki piruja ;)

En minäkään tavallista lapsiperhe-elämää pidä helvetillisenä. Ei minulla muuten olisi suurta perhettä. Lasten kanssa on ihan älyttömän kivaa ja perhe-elämä on mukavaa. Pienen vauvan kanssa arki sujuu, imetys on ollut helppoa ja niin edelleen. Silti minulla on sen verran elämänkokemusta etten ylenkatsoisi toisten kokemuksia. Esim. meillä sattui monta vastoinkäymistä vuosia sitten. Perheenjäsen kuoli, sitten pari lähisukulaista lisää, kahdella pienellä lapsella oli yhtäaikaa korvatulehduskierre ja valvottivat monta kuukautta yö toisensa perään vuorotellen, juuri silloin kun voimavarat olivat vähissä. Normaalia lapsiperhe-elämää kyllä, mutta siinä elämäntilanteessa äärimmäisen väsyttävää. Lisäksi tukiverkot vähissä. Siitäkin on tietysti selvitty, toinen toistamme tukien, mutta jos vaikka tuohon syssyyn olisi tullut aviokriisi tms. ja puolisoltakaan ei olisi saanut tukea, niin ei varmasti oltaisi tässä. En väheksy toisten kokemuksia. Joku toinen voi olla vielä herkempi unenpuutteen aiheuttamalle väsymykselle ja voimavarat omiani heiveröisemmät. En halveksi avunpyytäjiä, tai niitä jotka kokevat arjen raskaaksi. Heillä on varmasti siihen syynsä.