Lue keskustelun säännöt.
Mikä lapsiperhearjessa on niin älyttömän rankkaa?
17.02.2015 |
Lapsiperheiden elämän rankkuutta voivotellaan jatkuvasti joka paikassa, ja ensiodottajia pelotellaan ties millä kauhutarinoilla. Puhutaan, kuinka lastenhoidossa hajoaa pää, ja sitä pidetään täysin ymmärrettävänä, että kuka tahansa äiti tai isä voi uupua aivan normaalista elämästä niin pahasti, että on väkivaltainen lapsiaan kohtaan. Jotkut valittavat koko ajan, kuinka elämä on yhtä helvettiä pikkulasten kanssa, ja kaikki lasten halu toimia omalla tavallaan nähdään hirveänä uhmana ja nimenomaan vanhempaan kohdistuvana vihamielisyytenä. Monilla alle 1-vuotiallakin on kuulemma nykyään uhmaikä.
Toki ymmärrän, että perhe-elämä voi olla rankkaa, jos esim. lapsilla tai vanhemmilla on sairauksia, tai jos kyseessä on yksinhuoltajaperhe tai perheen äiti ei muuten vain saa mitään apua lasten- ja kodinhoitoon. Myös muunlaisia tilanteita voi toki olla, jotka vaikeuttavat elämää merkittävästi. Mutta mitä olen perheitä tavannut, eniten kuitenkin tuntuvat valittavan ne, jotka elävät ydinperheessä ja joiden perheessä ei ole sairauksia tai muita isompia ongelmia. Kaikki lapsen tarvitsevuus nähdään jotenkin tosi rankkana asiana, ja lapsen pitäisi vain olla jatkuvasti hiljaa ja tyytyväinen itsekseen. Onko ihmisten asenteissa nykyään jotain outoa, vai onko ihmisillä epärealistisia kuvitelmia siitä, millaista perhe-elämän kuuluisi olla? Ja sitten muka mitään ei voi tehdä, kun on lapsia, ja lapsia syytetään esim. äidin lihomisesta tai äidin työuran pilaamisesta, vaikka kyse on äitien omista valinnoista (toki raskausaikana voi lihoa ilman omaa valintaansa, mutta jos raskauskilot ovat tallella vielä vuosikausien päästäkin, on kyseessä äidin oma ongelma tai mahdollisesti jokin sairaus).
Minä olen tässä useiden vuosien ajan odotellut, että milloinkohan se kauhean rankka lapsiperhe-elämä alkaa, mutta en ole vieläkään havainnut sitä eläväni, vaikka minulla on nyt kolme lasta. Ja ei, lapseni eivät ole olleet mitenkään poikkeuksellisen helppoja, vaan kaikkien kanssa on ollut omia haasteitaan. Enkä minä ole mikään superihminen, joka ei olisi koskaan väsynyt tai huonolla tuulella. Mutta en nyt vain osaa nähdä, että elämäni olisi jotenkin tavattoman rankkaa tai helvetillistä, kun tässä perusterveitä olemme, eikä nälkääkään tarvitse nähdä, vaikka köyhyysrajan alapuolella elämmekin. Enkä nyt halua tässä jeesustella, esittää hyvää ihmistä tai "kiillottaa sädekehääni" (ihan saamarin ärsyttävä sanonta, jolla pyritään saamaan näyttämään naurettavilta kaikki, jotka tekevät jonkin asian paremmin kuin syyttäjä itse), vaan ihan puhtaasti ihmettelen, että miten jotkut ihmiset voivat pitää normaalia lapsiperhe-elämää jopa helvetillisenä.
Kommentit (137)
[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 22:43"]Aloituksessa en puhunut äideistä yleensä, vaan niistä, joilla on oikeasti asenneongelma.[/quote]
Voisko sulla olla mahdollisesti aseneongelma "turhaa valitusta" kohtaan? Ihmisillä on erilaisia tapoja käsitellä harmittavia asioita, ja joku ehkä jaksaa paremmin ottaa vastaan ne uhmaikäisen pukemisraivarit, jos saa joskus toiselle aikuiselle vähän puhista. Kuitenkin vanhempana joutuu useissa tilanteissa pysymään rauhallisena ja vakaana aikuisena, vaikka oikasti ottaa päähän niin että tuntuu siltä, että verisuoni katkeaa. Ehkä ne valittajatkaan eivät välttämättä ajattele, että perhe-elämä, lapsi ja vanhemmuus on kaikkiaan ihan perseestä, vaan haluavat vaan vähän päästää höyryjä pihalle, ja ehkä kuulla jotain tsemppaavaa tai saada vertaistukea, että jaksaa taas seuraavan kerran kaivaa purkan avaimenreiästä tai kuurata puklut sohvasta.
Vähän niin kuin eri ihmiset, kun ne lyö varpaan oveen; yksi vähän irvistää ja toteaa, että onneksi ei sentään murtunut, toinen huutaa vittusaatanaa niin että kuuluu naapuriin ja kolmas koittaa olla, niin kuin mitään ei olisi tapahtunut :)
Ja niin kuin on sanottu, et sä voi tietää, onko sen valituksen taustalla jotain muutakin, mitä ei halua tai uskalla ääneen sanoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 19:33"]
Ei tavallisessa elämässä tarvitse tapella siitä, syökö lapsi, nukkuuko tai pissaako.
[/quote]
Sun lapset ovat siis syöneet hyvin ja kasvaneet normaalisti, ja nukkuneet hyvin eivätkä heräilleet tunnin välein 24/7? Ymmärräthän ettei kaikilla ole näin.
[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 22:24"]
[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 22:17"]
[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 22:10"]
Minusta on jännä juttu, että kun kysytään, miksi äidit eivät jaksa, ja kun äidit sitten kertovat, se kuitataan sanomalla, että en mä SINUN tilannettasi tarkoittanut, vaan niitä joiden elämä on tavallista. Mä tunnen perheitä, joissa ollaan oltu avioeron partaalla, joissa toisen puolison täytyy vahtia puhelinta koko ajan koska mustasukkainen kumppani soittelee jatkuvasti ja tenttaa, missä tämä menee ja mitä tekee. Maatilallisia tai muita yrittäjiä, joilla on 7-päiväinen työviikko, pätkätyöläisiä jotka eivät tiedä mistä rahaa tulee kuukauden päästä ja ihmisiä joiden läheinen hautoo itsemurhaa tai sukulaisella on syöpä. Perheitä, joiden lasta täytyy kuskata kolme kertaa viikossa kuntoutukseen tai jossa 4-vuotias kastelee sängyn joka yö. Jotenkin karua ajatella, että nämä perheet eivät olisi "tavallisia", samoissa kaupoissa, leikkipuistoissa ja kerhoissa ne käy kuin muutkin, siellä ne samaan aikaan hakevat niiden "tavallisten(?!)" vanhempien kanssa lapsiaan tarhasta. Eikö se ole tavallista elämää, että joskus on helppoa ja joskus vaikeaa, joskus iloa ja joskus surua?
Ja joillekin se lapsen syntyminen ihan itsessäänkin voi olla iso kriisi, jos kaikki vapaa-ajanviettotavat, kotitöiden jako, raha-asiat ym. täytyy laittaa uusiksi. Toiset selviävät vähemmillä mullistuksilla, toisilla tuntuu koko elämä kääntyv'n päälaelleen. Minusta on ihan ymmärrettävää, jos sopeutuminen ottaa aikansa ja vaatii veronsa. Esimerkiksi erotilastoja taitavat johtaa pienten lasten vanhemmat.
[/quote]
En puhunutkaan äideistä tai vanhemmista yleensä, vaan niistä, jotka nimenomaan valittavat turhasta, kun kaikki on hyvin. Olen sellaisen jännän huomion tehnyt, että joskus jopa ne, joilla on kaikista rankinta, valittavat vähiten.
- AP
[/quote]
Kun sinä et voi tietää, onko heillä oikeasti kaikki hyvin. Koeta nyt yksinkertainen nainen jo se ymmärtää, kun sulle on sitä tässä jo useampi sivullinen kommentoijia yrittänyt sanoa. Lisäksi ihmisten psyykkinen kantokyky vaihtelee, eikä siinä ole sinun tai kenenkään muunkaan syytä olla omahyväinen.
Kannattaa huomioida sekin, että kun on pahin kriisi päällä, on pakko tsempata. Itsellänikin on mies parhaillaan syöpäleikkauksessa, töissä hirveä organisaatiomyllerrys ja nuorimmalla on autismi - mutta en ala sitä purkaa kenellekään livenä, koska en kestäisi säälittelyä tai varsinkaan sinunlaistesi "annas kun kerron, miten sun pitää toi ratkaista" kommentointia. Joten sivullisista varmaan näyttää, että en ole moksiskaan, vaikka oikeasti olen ihan hajalla.
[/quote]
Sanoin sen jo aiemmin, että ymmärrän sen, että turhalta kuulostavassa valittamisessa voi olla takana jotain isompaa.
Ja ei, en kertoisi tilanteessasi, miten sinun pitäisi ratkaista ongelmasi, koska kaikkea ei voi noin vain ratkaista, ja todennäköisesti täysjärkiset aikuiset ovat jo itsekin pohtineet niitä ratkaisuvaihtoehtoja. Itkisin varmaan kanssasi. Elämäsi kuulostaa hyvin raskaalta, toivottavasti siihen tulee pian helpotusta.
- AP
[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 19:16"]
[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 19:07"][quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 19:05"][quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 19:01"]Riippuu mistä tykkää ja minkälaista ja miten rikasta elämä oli ennen lapsia. [/quote] No juurikin näin! Jos on elänyt rikasta ja aktiivista elämää ennen lapsia niin kyllä se lapsiarki aika puisevalta tuntuu. Jos taas on elänyt tasaisen tylsää arkea ennen lapsia niin mitäs valitettavaa siinä olisikaan!? [/quote] Minun elämäni oli ennen lapsia paikalleen jämähtänyttä ja tylsää. Lapsista sain uutta sisältöä elämääni. Mikäli elämäni olisi aikaisemmin ollut mielekkäämpää kokisin varmasti lapsiarken raskaaksi [/quote] Mulla sama juttu. Elämä oli tasapaksua ennen lapsia. Kaupungin ravintolat kokeiltu useampaan kertaan. Matkusteltu ihan tarpeeksi. Mutta kyllä se kotiäiteys silti tuntui tuskalliselta. Nyt työssä käyvänä on kotielämä ihan mukavaa ja elämässä on sisältöä.
[/quote]
Mun korvaan kuulostaa aina tosi pahalta, kun joku sanoo, että elämässä on sisältöä, kun meni töihin. Kyllähän se kotielämäkin on sisällöltään ihan juuri sellaista kuin siitä itse tekee. Jos lasten kanssa tekee ja touhuaa, ylläpitää tiettyjä rutiineja ja toimintatapoja, asettaa rajat ja opettaa lapsilleen läsnäolon ja välittämisen taitoa, tapaa muita lapsiperheitä, käy leikkipuistoissa / kerhoissa jne, niin elämä kotona lasten kanssa voi olla vaikka kuinka rikasta ja palkitsevaa.
Mutta jos lapsilla ei ole vanhemman luomia rutiineja, päivät vietetään vain kotona neljän seinän sisällä tv:n ja tietokoneen ääressä ja ei luoda yhteiseen elämään sisältöä, en yhtään ihmettele, että työt alkaa houkuttaa ja lapsi laitetaan esim. päiväkotiin hoitoon. Pitäisi jokaisen vanhemman kuitenkin muistaa, että lapsi ei voi valita, syntyykö maailmaan. Kun vanhemmat päättävät ottaa lapsen vastaan perheeseensä, vanhempien täytyisi myös pysähtyä miettimään, mitä lapsi vanhemmilta tarvitsee ja miten lapsi vaikuttaa päivärytmiin, rahankäyttöön, harrastuksiin... Parasta olisi, jos vanhemmille jäisi myös "omaa aikaa" ja lapsen voisi antaa esim. illaksi hoitoon isovanhemmille tai naapurille silloin tällöin.
Positiivinen huomiointi ja positiivinen kosketus, rajat ja rutiinit ovat lapselle ne tärkeimmät. Rutiinien mukana oikeastaan rakentuu tai kaatuu kaikki.
Rutiineihin perustuu myös lasten päiväkotihoito. Ei ammattikasvattajilla ole mitään taikatemppuja, joilla lapset saadaan syömään ja pukemaan. Se perustuu rutiineihin: lapset tietävät, että aamiaisen jälkeen on toiminta-aika, sitten aamupäivän ulkoilu, sitten lounas, päivälepo, leikkiaikaa, välipala, vähän leikkiaikaa ja iltapäiväulkoilu. Jos rutiinit unohdettaisiin huomenna ja kysyttäisiin lapsilta, mitä tehdään, lähdetäänkö ulos vai mennäänkö Lintsille, lapsiryhmä olisi myös päiväkodissa täysin hallitsematon.
Samalla tavalla rutiinit voidaan luoda myös kotiarkeen, jolloin lapset tietävät, mitä tapahtuu minkäkin jälkeen. Silloin pukemisista, vessakäynneistä ja syömisistä ei tarvitse vääntää kättä ollenkaan niin paljon kuin "lapsen itse päättäessä".
Rutinoituun arkeen on helpompi luoda myös sisältöä. Luetaan kirjaa, kuunnellaan musiikkia, käydään metsäretkellä, pulkkamäessä, tehdään lumiukko... Piirretään, maalataan, pelataan lautapeliä, viikataan pyykit yhdessä - you name it / your child would name it. Ja sitten kun on kova pakkanen tai sataa kaatamalla, voi pitää sen kivan poikkeuspäivän, että ei mennäkään pihalle haukkaamaan happea, vaan istutaan sohvalle ja katsotaan lastenleffa.
Niin ja jos valitetaan kun lapsi ei nuku läpi yön vaikka se on normaalia että ei niin kuulen mä avunpyynnönkin siellä. Olkoonkin vaikka avuton ja hölmö pyyntö. Parempi varmaan kysyä tyhmiäkin kuin itsekseen vain miettiä, että onkos tää nyt ongelma vai ei.
Ehkä ap on avuton kun besserwisserismi ei riitä liian uusavuttomille kysyjille..? On tottunut antamaan kaikkeen vastauksia kuin apteekin hyllyltä ja kokee nyt itsensä vähän avuttomaksi, kun kaverit valittavatkin sellaista, mitä ap ei osaa ratkoa. Hohhoijaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 20:40"]Rankkuus on aina subjektiivinen kokemus. That's it. Tiivistäen näin.
Jos joku jaksaa ajatuksella lukea enemmän, niin:
Ap MUKA ymmärtää sen, kirjoittaa toistuvasti, että "toki ihmiset ovat erilaisia/työt ovat erilaisia blaa-blaa-blaa", mutta päätyy silti kerta toisensa jälkeen julistamaan, kuinka HÄNEN kokemuksensa on ainoa oikea, ja muut vaan lellittyjä kermaperseitä, joilla ei ole mitään realistista syytä valitaa, mitä nyt elättelevät vaan todellisuudelle vieraita kuvitelmia siitä, millaista elämän pitäisi olla....
Toisin sanoen ap on kuullut ihmisten selittävän, mikä heistä on elämässä rankkaa, mutta häneltä puuttuu empatia ja sydämen sivistys oikeasti KUULLA ja YMMÄRTÄÄ, mitä ihmiset hänelle sanovat.
Minä olen työn myötä jutellut aika paljon iäkkäiden naisten kanssa siitä, millaista äitiys oli ennen.
Yllättäen moni heistä sanoo, miten paljon helpompaa ennen oli olla äiti. Juu, tuo on ehkä hiukan epämuodikas kanta kaikkien ap:n kaltaisten äimistelijöiden mielestä, mutta näin moni viisas iäkäs nainen sanoo.
Vaikka ennen oli fyysisesti moni asia rankempaa: ei ollut kodinkoneita, ei omia autoja perheillä, ansiotyökin monella hyvin vaativaa fyysisesti, henkisesti oli helpompaa. Naisilla oli tapana jäädä lasten synnyttyä kotiin (omassa lapsuudessani 1970-luvulla luotiin vähitellen päivähoitoa, mutta esim. kotikunnassani Salossa päivähoitoa oli vuosikymmenen alussa tarjolla vain köyhille yksinhuoltajille. Muut jäivät kotiin hoitamaan lapsia tai hommasivat lapsenlikan), eikä naisten tarvinnut yrittää tasapainoilla lastenhoidon ja uran välillä. Lastenkasvatuskin oli simppelimpää: riitti, kun lapsille hommasi kaksi lämmintä ateriaa ja kuritti niille herrannuhdetta, jos olivat tehneet kolttosia. Kukaan ei ollut edes keksinyt lapsentahtisuutta, virikkeitä tai lapsen kehityskausia.
On perheillä tietysti ollut ennenkin murheita, sairauksia, sotia ja miesten kuolemia tai pettämistä. Mutta sellainen läkähdyttävä kilpajuoksu uran, oman ulkonäön ylläpitämisen, jatkuvan sosiaalisuuden ja ystävyyssuhteiden hoitamisen, lapsen hoidon ja virikkeellisen kasvatuksen yms. välillä. - sitä EI ollut. Vähempi riitti. Ympäripyöreitä päiviä, mutta hiton paljon vähemmän odotuksia ja vaatimuksia.
Joten vaikka ap ja jotkut muut nyt luulevat, että mitään stressiä ei pitäisi kenelläkään olla, koska heillä itselläänkään ei ole (hah), niin näinhän se EI ole. Stressiä on useilla aina vaan enemmän, eikä vähiten siksi, että nyt on lama ja ihmisillä huoli toimeentulosta ja työpaikasta. On stressi sitten mistä alkusyystä tahansa lähtöisin (monella syitä on useampiakin), sitä on olemassa, ja se koettelee myös vanhempien ja perheiden suhteita.
[/quote]
Juuri noin.
Lisäksi työelämä on mullistuksessa ja vaatii yhä enemmän. Äitiyden nykyvaatimukset ovat yksinään jo "kokopäivätyö", siihen päälle työt.
Nimimerkillä töissä 7-15, lasten kanssa 15-21 ja työt jatkuvat kotona vielä 21-23.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 23:01"]
[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 19:16"]
[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 19:07"][quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 19:05"][quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 19:01"]Riippuu mistä tykkää ja minkälaista ja miten rikasta elämä oli ennen lapsia. [/quote] No juurikin näin! Jos on elänyt rikasta ja aktiivista elämää ennen lapsia niin kyllä se lapsiarki aika puisevalta tuntuu. Jos taas on elänyt tasaisen tylsää arkea ennen lapsia niin mitäs valitettavaa siinä olisikaan!? [/quote] Minun elämäni oli ennen lapsia paikalleen jämähtänyttä ja tylsää. Lapsista sain uutta sisältöä elämääni. Mikäli elämäni olisi aikaisemmin ollut mielekkäämpää kokisin varmasti lapsiarken raskaaksi [/quote] Mulla sama juttu. Elämä oli tasapaksua ennen lapsia. Kaupungin ravintolat kokeiltu useampaan kertaan. Matkusteltu ihan tarpeeksi. Mutta kyllä se kotiäiteys silti tuntui tuskalliselta. Nyt työssä käyvänä on kotielämä ihan mukavaa ja elämässä on sisältöä.
[/quote]
Mun korvaan kuulostaa aina tosi pahalta, kun joku sanoo, että elämässä on sisältöä, kun meni töihin. Kyllähän se kotielämäkin on sisällöltään ihan juuri sellaista kuin siitä itse tekee. Jos lasten kanssa tekee ja touhuaa, ylläpitää tiettyjä rutiineja ja toimintatapoja, asettaa rajat ja opettaa lapsilleen läsnäolon ja välittämisen taitoa, tapaa muita lapsiperheitä, käy leikkipuistoissa / kerhoissa jne, niin elämä kotona lasten kanssa voi olla vaikka kuinka rikasta ja palkitsevaa.
Mutta jos lapsilla ei ole vanhemman luomia rutiineja, päivät vietetään vain kotona neljän seinän sisällä tv:n ja tietokoneen ääressä ja ei luoda yhteiseen elämään sisältöä, en yhtään ihmettele, että työt alkaa houkuttaa ja lapsi laitetaan esim. päiväkotiin hoitoon. Pitäisi jokaisen vanhemman kuitenkin muistaa, että lapsi ei voi valita, syntyykö maailmaan. Kun vanhemmat päättävät ottaa lapsen vastaan perheeseensä, vanhempien täytyisi myös pysähtyä miettimään, mitä lapsi vanhemmilta tarvitsee ja miten lapsi vaikuttaa päivärytmiin, rahankäyttöön, harrastuksiin... Parasta olisi, jos vanhemmille jäisi myös "omaa aikaa" ja lapsen voisi antaa esim. illaksi hoitoon isovanhemmille tai naapurille silloin tällöin.
Positiivinen huomiointi ja positiivinen kosketus, rajat ja rutiinit ovat lapselle ne tärkeimmät. Rutiinien mukana oikeastaan rakentuu tai kaatuu kaikki.
Rutiineihin perustuu myös lasten päiväkotihoito. Ei ammattikasvattajilla ole mitään taikatemppuja, joilla lapset saadaan syömään ja pukemaan. Se perustuu rutiineihin: lapset tietävät, että aamiaisen jälkeen on toiminta-aika, sitten aamupäivän ulkoilu, sitten lounas, päivälepo, leikkiaikaa, välipala, vähän leikkiaikaa ja iltapäiväulkoilu. Jos rutiinit unohdettaisiin huomenna ja kysyttäisiin lapsilta, mitä tehdään, lähdetäänkö ulos vai mennäänkö Lintsille, lapsiryhmä olisi myös päiväkodissa täysin hallitsematon.
Samalla tavalla rutiinit voidaan luoda myös kotiarkeen, jolloin lapset tietävät, mitä tapahtuu minkäkin jälkeen. Silloin pukemisista, vessakäynneistä ja syömisistä ei tarvitse vääntää kättä ollenkaan niin paljon kuin "lapsen itse päättäessä".
Rutinoituun arkeen on helpompi luoda myös sisältöä. Luetaan kirjaa, kuunnellaan musiikkia, käydään metsäretkellä, pulkkamäessä, tehdään lumiukko... Piirretään, maalataan, pelataan lautapeliä, viikataan pyykit yhdessä - you name it / your child would name it. Ja sitten kun on kova pakkanen tai sataa kaatamalla, voi pitää sen kivan poikkeuspäivän, että ei mennäkään pihalle haukkaamaan happea, vaan istutaan sohvalle ja katsotaan lastenleffa.
[/quote]
Mua ainakin ahdistaa kaikki tuollainen. Se ei ole aikuisen elämää, jota mä taas kaipaan.
[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 22:58"]
[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 22:43"]Aloituksessa en puhunut äideistä yleensä, vaan niistä, joilla on oikeasti asenneongelma.[/quote]
Voisko sulla olla mahdollisesti aseneongelma "turhaa valitusta" kohtaan? Ihmisillä on erilaisia tapoja käsitellä harmittavia asioita, ja joku ehkä jaksaa paremmin ottaa vastaan ne uhmaikäisen pukemisraivarit, jos saa joskus toiselle aikuiselle vähän puhista. Kuitenkin vanhempana joutuu useissa tilanteissa pysymään rauhallisena ja vakaana aikuisena, vaikka oikasti ottaa päähän niin että tuntuu siltä, että verisuoni katkeaa. Ehkä ne valittajatkaan eivät välttämättä ajattele, että perhe-elämä, lapsi ja vanhemmuus on kaikkiaan ihan perseestä, vaan haluavat vaan vähän päästää höyryjä pihalle, ja ehkä kuulla jotain tsemppaavaa tai saada vertaistukea, että jaksaa taas seuraavan kerran kaivaa purkan avaimenreiästä tai kuurata puklut sohvasta.
Vähän niin kuin eri ihmiset, kun ne lyö varpaan oveen; yksi vähän irvistää ja toteaa, että onneksi ei sentään murtunut, toinen huutaa vittusaatanaa niin että kuuluu naapuriin ja kolmas koittaa olla, niin kuin mitään ei olisi tapahtunut :)
Ja niin kuin on sanottu, et sä voi tietää, onko sen valituksen taustalla jotain muutakin, mitä ei halua tai uskalla ääneen sanoa.
[/quote]
Minulla voi hyvinkin olla asenneongelma turhalta kuulostavaa valitusta kohtaan. Varsinkin, jos siihen liittyy vihamielisyyttä lapsia kohtaan tai lasten haukkumista, se suututtaa, koska pikkulapset harvemmin ovat hankalia vain siksi, että vanhempi suuttuisi (isommat osaavat toki jo ärsyttää tahallaan). Pahiten menee hermoihin se, jos pikkuvauvoisa puhutaan niin kuin ne yrittäisivät tietoisesti pompotella vanhempiaan, minkä takia ne "pitää opettaa tavoille". Mielestäni muuten antamasi esimerkit valittamisen aiheista ovat ihan normaaleja, enkä kokisi niitä turhana valittamisena.
Ja onhan joillakin ihmisillä tosiaan vain sellainen tyyli, että asiat ilmaistaan kovin dramaattisesti ja niitä liioitellaan kovasti. Siinä voi sitten aina mielessään miinustaa esim. 30 % ihmisen väitteen kovuudesta, jolloin ollaan varmaan lähellä totuutta. :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 23:04"][quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 23:01"]
[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 19:16"]
[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 19:07"][quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 19:05"][quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 19:01"]Riippuu mistä tykkää ja minkälaista ja miten rikasta elämä oli ennen lapsia. [/quote] No juurikin näin! Jos on elänyt rikasta ja aktiivista elämää ennen lapsia niin kyllä se lapsiarki aika puisevalta tuntuu. Jos taas on elänyt tasaisen tylsää arkea ennen lapsia niin mitäs valitettavaa siinä olisikaan!? [/quote] Minun elämäni oli ennen lapsia paikalleen jämähtänyttä ja tylsää. Lapsista sain uutta sisältöä elämääni. Mikäli elämäni olisi aikaisemmin ollut mielekkäämpää kokisin varmasti lapsiarken raskaaksi [/quote] Mulla sama juttu. Elämä oli tasapaksua ennen lapsia. Kaupungin ravintolat kokeiltu useampaan kertaan. Matkusteltu ihan tarpeeksi. Mutta kyllä se kotiäiteys silti tuntui tuskalliselta. Nyt työssä käyvänä on kotielämä ihan mukavaa ja elämässä on sisältöä.
[/quote]
Mun korvaan kuulostaa aina tosi pahalta, kun joku sanoo, että elämässä on sisältöä, kun meni töihin. Kyllähän se kotielämäkin on sisällöltään ihan juuri sellaista kuin siitä itse tekee. Jos lasten kanssa tekee ja touhuaa, ylläpitää tiettyjä rutiineja ja toimintatapoja, asettaa rajat ja opettaa lapsilleen läsnäolon ja välittämisen taitoa, tapaa muita lapsiperheitä, käy leikkipuistoissa / kerhoissa jne, niin elämä kotona lasten kanssa voi olla vaikka kuinka rikasta ja palkitsevaa.
Mutta jos lapsilla ei ole vanhemman luomia rutiineja, päivät vietetään vain kotona neljän seinän sisällä tv:n ja tietokoneen ääressä ja ei luoda yhteiseen elämään sisältöä, en yhtään ihmettele, että työt alkaa houkuttaa ja lapsi laitetaan esim. päiväkotiin hoitoon. Pitäisi jokaisen vanhemman kuitenkin muistaa, että lapsi ei voi valita, syntyykö maailmaan. Kun vanhemmat päättävät ottaa lapsen vastaan perheeseensä, vanhempien täytyisi myös pysähtyä miettimään, mitä lapsi vanhemmilta tarvitsee ja miten lapsi vaikuttaa päivärytmiin, rahankäyttöön, harrastuksiin... Parasta olisi, jos vanhemmille jäisi myös "omaa aikaa" ja lapsen voisi antaa esim. illaksi hoitoon isovanhemmille tai naapurille silloin tällöin.
Positiivinen huomiointi ja positiivinen kosketus, rajat ja rutiinit ovat lapselle ne tärkeimmät. Rutiinien mukana oikeastaan rakentuu tai kaatuu kaikki.
Rutiineihin perustuu myös lasten päiväkotihoito. Ei ammattikasvattajilla ole mitään taikatemppuja, joilla lapset saadaan syömään ja pukemaan. Se perustuu rutiineihin: lapset tietävät, että aamiaisen jälkeen on toiminta-aika, sitten aamupäivän ulkoilu, sitten lounas, päivälepo, leikkiaikaa, välipala, vähän leikkiaikaa ja iltapäiväulkoilu. Jos rutiinit unohdettaisiin huomenna ja kysyttäisiin lapsilta, mitä tehdään, lähdetäänkö ulos vai mennäänkö Lintsille, lapsiryhmä olisi myös päiväkodissa täysin hallitsematon.
Samalla tavalla rutiinit voidaan luoda myös kotiarkeen, jolloin lapset tietävät, mitä tapahtuu minkäkin jälkeen. Silloin pukemisista, vessakäynneistä ja syömisistä ei tarvitse vääntää kättä ollenkaan niin paljon kuin "lapsen itse päättäessä".
Rutinoituun arkeen on helpompi luoda myös sisältöä. Luetaan kirjaa, kuunnellaan musiikkia, käydään metsäretkellä, pulkkamäessä, tehdään lumiukko... Piirretään, maalataan, pelataan lautapeliä, viikataan pyykit yhdessä - you name it / your child would name it. Ja sitten kun on kova pakkanen tai sataa kaatamalla, voi pitää sen kivan poikkeuspäivän, että ei mennäkään pihalle haukkaamaan happea, vaan istutaan sohvalle ja katsotaan lastenleffa.
[/quote]
Mua ainakin ahdistaa kaikki tuollainen. Se ei ole aikuisen elämää, jota mä taas kaipaan.
[/quote]
Eikä kyse ole rutiineista tai rutiinien puutteesta, vaan vaihtelusta ja tasapainosta.
Minäkin nautin lapsistani enemmän, kun en vietä 24/7 heidän kanssaan joka päivä. Sama koskee myös miestäni ja kaikkia muita ihmissuhteitani. Työstänikään en nauti, jos rutiinit toistuvat joka päivä täysin samoina. Sen sijaan vaihtelevat työtehtävät tekevät siitä antoisaa.
Kyse on itselleni tasapainosta. Koen elämän okevan tasapainossa, kun siinä on sopivassa mittasuhteessa perhearkea ja töitä. Töitä saisi kyllä olla vähemmässä mittakaavassa kuin nyt. Luulen että moni äiti tekisi mielellään osa-aikaisesti töitä, jos se olisi suinkaan taloudellisesti järkevää tai ylipäätään mahdollista.
Tasapaino.
[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 23:04"]
[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 23:01"]
[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 19:16"]
[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 19:07"][quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 19:05"][quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 19:01"]Riippuu mistä tykkää ja minkälaista ja miten rikasta elämä oli ennen lapsia. [/quote] No juurikin näin! Jos on elänyt rikasta ja aktiivista elämää ennen lapsia niin kyllä se lapsiarki aika puisevalta tuntuu. Jos taas on elänyt tasaisen tylsää arkea ennen lapsia niin mitäs valitettavaa siinä olisikaan!? [/quote] Minun elämäni oli ennen lapsia paikalleen jämähtänyttä ja tylsää. Lapsista sain uutta sisältöä elämääni. Mikäli elämäni olisi aikaisemmin ollut mielekkäämpää kokisin varmasti lapsiarken raskaaksi [/quote] Mulla sama juttu. Elämä oli tasapaksua ennen lapsia. Kaupungin ravintolat kokeiltu useampaan kertaan. Matkusteltu ihan tarpeeksi. Mutta kyllä se kotiäiteys silti tuntui tuskalliselta. Nyt työssä käyvänä on kotielämä ihan mukavaa ja elämässä on sisältöä.
[/quote]
Mun korvaan kuulostaa aina tosi pahalta, kun joku sanoo, että elämässä on sisältöä, kun meni töihin. Kyllähän se kotielämäkin on sisällöltään ihan juuri sellaista kuin siitä itse tekee. Jos lasten kanssa tekee ja touhuaa, ylläpitää tiettyjä rutiineja ja toimintatapoja, asettaa rajat ja opettaa lapsilleen läsnäolon ja välittämisen taitoa, tapaa muita lapsiperheitä, käy leikkipuistoissa / kerhoissa jne, niin elämä kotona lasten kanssa voi olla vaikka kuinka rikasta ja palkitsevaa.
Mutta jos lapsilla ei ole vanhemman luomia rutiineja, päivät vietetään vain kotona neljän seinän sisällä tv:n ja tietokoneen ääressä ja ei luoda yhteiseen elämään sisältöä, en yhtään ihmettele, että työt alkaa houkuttaa ja lapsi laitetaan esim. päiväkotiin hoitoon. Pitäisi jokaisen vanhemman kuitenkin muistaa, että lapsi ei voi valita, syntyykö maailmaan. Kun vanhemmat päättävät ottaa lapsen vastaan perheeseensä, vanhempien täytyisi myös pysähtyä miettimään, mitä lapsi vanhemmilta tarvitsee ja miten lapsi vaikuttaa päivärytmiin, rahankäyttöön, harrastuksiin... Parasta olisi, jos vanhemmille jäisi myös "omaa aikaa" ja lapsen voisi antaa esim. illaksi hoitoon isovanhemmille tai naapurille silloin tällöin.
Positiivinen huomiointi ja positiivinen kosketus, rajat ja rutiinit ovat lapselle ne tärkeimmät. Rutiinien mukana oikeastaan rakentuu tai kaatuu kaikki.
Rutiineihin perustuu myös lasten päiväkotihoito. Ei ammattikasvattajilla ole mitään taikatemppuja, joilla lapset saadaan syömään ja pukemaan. Se perustuu rutiineihin: lapset tietävät, että aamiaisen jälkeen on toiminta-aika, sitten aamupäivän ulkoilu, sitten lounas, päivälepo, leikkiaikaa, välipala, vähän leikkiaikaa ja iltapäiväulkoilu. Jos rutiinit unohdettaisiin huomenna ja kysyttäisiin lapsilta, mitä tehdään, lähdetäänkö ulos vai mennäänkö Lintsille, lapsiryhmä olisi myös päiväkodissa täysin hallitsematon.
Samalla tavalla rutiinit voidaan luoda myös kotiarkeen, jolloin lapset tietävät, mitä tapahtuu minkäkin jälkeen. Silloin pukemisista, vessakäynneistä ja syömisistä ei tarvitse vääntää kättä ollenkaan niin paljon kuin "lapsen itse päättäessä".
Rutinoituun arkeen on helpompi luoda myös sisältöä. Luetaan kirjaa, kuunnellaan musiikkia, käydään metsäretkellä, pulkkamäessä, tehdään lumiukko... Piirretään, maalataan, pelataan lautapeliä, viikataan pyykit yhdessä - you name it / your child would name it. Ja sitten kun on kova pakkanen tai sataa kaatamalla, voi pitää sen kivan poikkeuspäivän, että ei mennäkään pihalle haukkaamaan happea, vaan istutaan sohvalle ja katsotaan lastenleffa.
[/quote]
Mua ainakin ahdistaa kaikki tuollainen. Se ei ole aikuisen elämää, jota mä taas kaipaan.
[/quote]
Aikuinen tarvitsee rutiineja ihan yhtä lailla. Elämänhallinta hankaloituu heti, kun vuorokausirytmi epäsäännöllistyy ja päivittäiset asiat jää paljon helpommin tekemättä, kun niitä ole tottunut tekemään tietyn rutiinin mukaisesti. Aikuisissa on toki eroja, jotkut hallitsevat omaa aikuiselämäänsä hyvinkin, vaikka se olisi hieman epäsäännöllisempää. Kuitenkin esim. normaali arkipäivisin tehtävä työ vaatii tietyn rutiinin. Rutiini on siitä jännä, että sen merkitystä ei useinkaan huomaa ennen kuin se katoaa esim. yllättävän, pitkän sairausloman seurauksena.
Mutta sitten pitää ihan erikseen ihmetellä, että jos lapsen kanssa oleminen ja lapsiperheen rutiinit ahdistavat aikuista, niin miksi niitä lapsia pitää kuitenkin saada tehdä? En tietenkään tiedä, onko sinulla lapsia, mutta ihan noin yleisesti mietin, että jos se, mitä lapsi eniten tarvitsee, on aikuiselle ahdistavaa, onko lasten hankkiminen silloin ylipäänsä järkevää. Lapsella on omat tarpeensa, joihin ensisijaisesti vanhempien on vastattava. Se on vanhempien velvollisuus vanhempina, sitä ei voi siirtää muille, esim. ammattikasvattajille. Omien vanhempien toiminta lapsen suhteen on aina efektiivisempää kuin päiväkodin ammattikasvattajien, koska vanhempiinsa lapsi muodostaa vahvimman, pysyvimmän ja pitkäaikaisimman tunnesiteen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 23:14"]
[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 23:04"][quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 23:01"] [quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 19:16"] [quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 19:07"][quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 19:05"][quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 19:01"]Riippuu mistä tykkää ja minkälaista ja miten rikasta elämä oli ennen lapsia. [/quote] No juurikin näin! Jos on elänyt rikasta ja aktiivista elämää ennen lapsia niin kyllä se lapsiarki aika puisevalta tuntuu. Jos taas on elänyt tasaisen tylsää arkea ennen lapsia niin mitäs valitettavaa siinä olisikaan!? [/quote] Minun elämäni oli ennen lapsia paikalleen jämähtänyttä ja tylsää. Lapsista sain uutta sisältöä elämääni. Mikäli elämäni olisi aikaisemmin ollut mielekkäämpää kokisin varmasti lapsiarken raskaaksi [/quote] Mulla sama juttu. Elämä oli tasapaksua ennen lapsia. Kaupungin ravintolat kokeiltu useampaan kertaan. Matkusteltu ihan tarpeeksi. Mutta kyllä se kotiäiteys silti tuntui tuskalliselta. Nyt työssä käyvänä on kotielämä ihan mukavaa ja elämässä on sisältöä. [/quote] Mun korvaan kuulostaa aina tosi pahalta, kun joku sanoo, että elämässä on sisältöä, kun meni töihin. Kyllähän se kotielämäkin on sisällöltään ihan juuri sellaista kuin siitä itse tekee. Jos lasten kanssa tekee ja touhuaa, ylläpitää tiettyjä rutiineja ja toimintatapoja, asettaa rajat ja opettaa lapsilleen läsnäolon ja välittämisen taitoa, tapaa muita lapsiperheitä, käy leikkipuistoissa / kerhoissa jne, niin elämä kotona lasten kanssa voi olla vaikka kuinka rikasta ja palkitsevaa. Mutta jos lapsilla ei ole vanhemman luomia rutiineja, päivät vietetään vain kotona neljän seinän sisällä tv:n ja tietokoneen ääressä ja ei luoda yhteiseen elämään sisältöä, en yhtään ihmettele, että työt alkaa houkuttaa ja lapsi laitetaan esim. päiväkotiin hoitoon. Pitäisi jokaisen vanhemman kuitenkin muistaa, että lapsi ei voi valita, syntyykö maailmaan. Kun vanhemmat päättävät ottaa lapsen vastaan perheeseensä, vanhempien täytyisi myös pysähtyä miettimään, mitä lapsi vanhemmilta tarvitsee ja miten lapsi vaikuttaa päivärytmiin, rahankäyttöön, harrastuksiin... Parasta olisi, jos vanhemmille jäisi myös "omaa aikaa" ja lapsen voisi antaa esim. illaksi hoitoon isovanhemmille tai naapurille silloin tällöin. Positiivinen huomiointi ja positiivinen kosketus, rajat ja rutiinit ovat lapselle ne tärkeimmät. Rutiinien mukana oikeastaan rakentuu tai kaatuu kaikki. Rutiineihin perustuu myös lasten päiväkotihoito. Ei ammattikasvattajilla ole mitään taikatemppuja, joilla lapset saadaan syömään ja pukemaan. Se perustuu rutiineihin: lapset tietävät, että aamiaisen jälkeen on toiminta-aika, sitten aamupäivän ulkoilu, sitten lounas, päivälepo, leikkiaikaa, välipala, vähän leikkiaikaa ja iltapäiväulkoilu. Jos rutiinit unohdettaisiin huomenna ja kysyttäisiin lapsilta, mitä tehdään, lähdetäänkö ulos vai mennäänkö Lintsille, lapsiryhmä olisi myös päiväkodissa täysin hallitsematon. Samalla tavalla rutiinit voidaan luoda myös kotiarkeen, jolloin lapset tietävät, mitä tapahtuu minkäkin jälkeen. Silloin pukemisista, vessakäynneistä ja syömisistä ei tarvitse vääntää kättä ollenkaan niin paljon kuin "lapsen itse päättäessä". Rutinoituun arkeen on helpompi luoda myös sisältöä. Luetaan kirjaa, kuunnellaan musiikkia, käydään metsäretkellä, pulkkamäessä, tehdään lumiukko... Piirretään, maalataan, pelataan lautapeliä, viikataan pyykit yhdessä - you name it / your child would name it. Ja sitten kun on kova pakkanen tai sataa kaatamalla, voi pitää sen kivan poikkeuspäivän, että ei mennäkään pihalle haukkaamaan happea, vaan istutaan sohvalle ja katsotaan lastenleffa. [/quote] Mua ainakin ahdistaa kaikki tuollainen. Se ei ole aikuisen elämää, jota mä taas kaipaan. [/quote] Eikä kyse ole rutiineista tai rutiinien puutteesta, vaan vaihtelusta ja tasapainosta. Minäkin nautin lapsistani enemmän, kun en vietä 24/7 heidän kanssaan joka päivä. Sama koskee myös miestäni ja kaikkia muita ihmissuhteitani. Työstänikään en nauti, jos rutiinit toistuvat joka päivä täysin samoina. Sen sijaan vaihtelevat työtehtävät tekevät siitä antoisaa. Kyse on itselleni tasapainosta. Koen elämän okevan tasapainossa, kun siinä on sopivassa mittasuhteessa perhearkea ja töitä. Töitä saisi kyllä olla vähemmässä mittakaavassa kuin nyt. Luulen että moni äiti tekisi mielellään osa-aikaisesti töitä, jos se olisi suinkaan taloudellisesti järkevää tai ylipäätään mahdollista. Tasapaino.
[/quote]
Pienten lasten kanssa on kyse hyvin paljon rutiineista. Eihän tässä puhuttukaan siitä, mitä aikuinen tarvitsee, vaan mitä lapsi tarvitsee. Se, että aikuinen saa arkeensa vaihtelua, on varmasti aikuiselle kiva, mutta lapselle jokapäiväinen vaihtelu tuo turvattomuutta. Rutiinit keventävät arkea juuri siksi, että lapsen kanssa ei tarvitse neuvotella ja pahimmillaan tapella arjen perusasioista. Aikuinen on luonut aikataulun ja raamit, sen mukaan toimitaan, se on lapselle turvallista. Mitä pienempi lapsi on, sitä tärkeämpiä rutiinit ovat. Toki niitä voi juhlapäivinä, lomilla ja viikonloppuisin rikkoakin. Ja kun lapsi kasvaa, rutiinit muuttuvat toisella tavalla tärkeiksi: kun lapsi on tottunut jo pienempänä rutiineihin, ei eskari-ikäisen kanssa tarvitse joka aamu käydä keskustelua siitä, mennäänkö eskariin vai ei. Sellaisiakin vanhempia on, jotka tuovat lapsen eteiseen ja siinä kysyvät lapselta, jäisitkö tänään eskariin.
[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 23:17"]Mutta sitten pitää ihan erikseen ihmetellä, että jos lapsen kanssa oleminen ja lapsiperheen rutiinit ahdistavat aikuista, niin miksi niitä lapsia pitää kuitenkin saada tehdä?[/quote]
Mistäpä aikuinen etukäteen kunnolla tietää, millaista on oikeasti olla vanhempi? Nykyään moni lapsentekoikäinen ei ole ollut lasten kanssa oikein koskaan ennen kuin saa oman. Teoriassa varmaan ymmärtää, mitä lapsi ja vanhemmuus vaatii, mutta on eri asia lukea oppaita kuin tehdä itse. Mulla on yli 10 vuotta nuorempi nuorin sisarus, jota olen hoitanut paljon, ja töissä olen ollut päiväkodissa, mutta esimerkiksi mieheni on ainoa lapsi ja kaveriporukassa ensimmäinen, joka sai lapsen. Ei sillä ollut mitään käytännön kokemusta, millaista pienten lasten kanssa oleminen on. Alku oli hankalaa, mutta hyvin se on sopeutunut.
En usko, että ne jotka jo valmiiksi oikeasti tietävät inhoavansa lapsiperhejuttuja, tekevät lapsia. Tuttavapiirissä kaikki vapaaehtoisesti lapsettomat ovat nimenomaan sanoneet, ettei lapsiperhe-elämä kiinnosta, eikä halua luopua lapsen takia tietyistä asioista. Ja hyvä niin, jokainen tehköön kuten parhaaksi näkee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tämä on varmaan jo vanha ketju, mutta voisin kertoa oman kokemukseni siitä, että jo pelkästään yhden lapsen kanssa elämä voi olla rankkaa. Oma syyni tähän kyllä onkin sairaudet, joten en ehkä ole perus hyvä esimerkki tavallisesta perheestä. Mutta kerron silti hiukan lisää..Olen sairastanut jo aika pitkään masennusta ja pakko-oireista häiriötä. Jo odotusaikana aloin pelkäämään meneekö odotus toivotulla tavalla ja olin usein ahdistunut ja masentunut. Vauvan syntymän jälkeen maailmani ns.romahti. Tuntui, että mikään ei sujunut kunnolla...minut oli leikattu alapäästä ja haava oli älyttömän kipeä, minun oli vaikea olla. Vauvan hoito tuntui minusta vaikealta, koska kärsin erilaisista pakkoajatuksista ja pelkäsin, että teenkö vauvalle jotain pahaa. Imetyskin ahdisti minua. Noin kaksi kuukautta vauvan syntymän jälkeen..juuri ristiäisten jälkeen, minä ns.romahdin. Sanoin miehelleni, että tarvitsen apua..ja mieheni vei minut päivystykseen. Olin sitten psykiatrisella osastolla jonkun aikaa ja meillä kävi myös perhetyö.
Myöhemmin opin hoitamaan lastani yksin, mutta arjessa oli myös vaikeuksia. Lopulta päädyimme siihen, että lapsemme on usein päiväkodissa sinä aikana kun mieheni on töissä. Tämä järjestely on ollut hyvä, mutta kun lapsi sairastuu tuntuu että koko perheen voimat on kovilla.
Vieläkin kärsin välillä masennuksesta ja pakko-oireisesta häiriöstä. Olisin mielelläni aivan terve, todella vihaan näitä sairauksia. Joten olen joutunut päätymään siihen, että meille ei todennäköisesti koskaan voi tulla enempää lapsia..tai jos tulee, niin oman mielenterveyteni on oltava tasapainoinen.
Halusin vaan jakaa tarinani, jotta ymmärtäisitte että meitä on niin erilaisia vanhempia.
Mistä sinä ap tiedät, mitä kaikkea on taustalla, kun joku valittaa perhe-elämän rankkuudesta? Tiedätkö varmuudella valittajan ja tämän perheen kaikki ongelmat - sairaudet, työstressit, työttömyysuhat, pettämiset ja parisuhdeongelmat jnejne.? Ei sulle kaikki halua kaikessa avautua ja toden sanoakseni empatiakykysi vaikuttaa sen verran rajalliselta, että ihmettelen, miksi kukaan mistään sulle avautuu.
En tosin tunne ketään, joka pitäisi lapsiperheen elämää kauheana. Eikä kukaan minulle ainakaan sellaista varoitellut ennen lapsien syntymää. Moni valitti jostain pikkuseikasta, mutta ainakin itselläni oli pikemmin liian ruusuinen kuin liian synkkä ennakkokäsitys lapsiperheen arjesta.
Joten sanoisin, että tuokin on täysin yksilöllistä tulkintaa, ap. Kuten on sekin, millaisena äitiyden kokee.
Ps. Inhoan kyökkipsykolointia, mutta ap kertoo kärsineensä masennuksesta. Lieneekö sen takia niin allerginen kaikenlaiselle suht normaalillekin valittamiselle, kun ei kykene niitä muiden ongelmia tuosta vaan poistamaan päiväjärjestyksestä? Kannattaisi nyt jo vihdoin tajuta se, että ystävästä halutaan kuulijaa ja olkapäätä, ei häneltä kukaan odotakaan ratkaisua ongelmiin. Ihmiset ovat yleensä ihan älykkäitä, ja ovat miettineet ongelmiaan itsekin jo pitkään monelta kantilta.
Älä koskaan erehdy luulemaan, että tietäisit millaista taakkaa kukakin kantaa. Et voi tietää toisten sairauksista ja ongelmista. Kaikki eivät huutele syöpiään ja pettämisiään ulkopuolisille. Stressiä ja pahaa oloa ne voivat kuitenkin aiheuttaa ihan ydinperheessäkin.
Minunkin mummoni on sanonut, että ennen elämä oli yksinkertaisempaa..siltikään en vaihtaisi hänen kanssaan paikkaa. Seitsemän lasta, pieni maatila. Kyllähän sen ymmärtää ja kuulee puheista, että ei se aina mitään idylliä ole ollut sekään.
Yleisellä tasolla mietin vähän samantyyppisiä asioita kun olin kotona lapsen kanssa. Lapsiperhe-elämästä tehdän iso juttu ja rankkuutta korostetaan. Kuulemma joskus 80-luvulla oli vaikea kertoa, jos oli rankkaa. Nyt tuntuu, että mielikuvat ovat vastakkaiset. Vauvavuonna piti aina vakuutella, että ei minulla ole synnytyksen jälkeistä masennusta, vaikka joskus väsyttääkin aika paljon. Itse ajattelen, että yhtenä syynä on se, että meillä on niin paljon vaihtoehtoja ja lapset hankitaan vanhempina. Paineet joka suuntaan ovat suurempia.
Itse olen kolmekymppinen, ja tuttavapiirissäni aika harvalla on vielä lapsia. Monet naispuolisista tutuistani ovat vakaissa parisuhteissa, on töitä, selkeästi pientä vauvakuumetta..mutta siltikään lasta ei kuulu, ja minun - yksi helppo lapsi, jolla myös huolehtiva isä - nähdään tekevän aina suuri sankariteko rankasta arjestani, kun tulen mukaan johonkin tapahtumaan tms. Kauhukertomukset ja vaikeat tapaukset huomataan aina paremmin, ei niitä helppoja vauvoja ja tyytyväisen oloisia perheitä. Ehkä siksi, että koko ajan peilataan sitä, miten joutuisi luopumaan siitä ja siitä asiasta, jos sen lapsen hankkisi (saisi). Itsekin olen aikani asian kanssa kriiseillyt, että ymmärrän kyllä.
Ja sitten jos sen lapsen haluaa ja saa, niin kaiken sen pohtimisen jälkeen tuntee tosiaan luopuneensa paljosta, ja saakin tilalle ei-aina-niin-palkisevaa lastenhoitoa 24/7. Joskus aikoinaan se perhe-elämä olisi tuntunut kuitenkin useimmille itsessään niin isolta saavutukselta, että ne arjen rankkuudetkin olisi sietänyt paremmin? (Enkä nyt sano, että sekään oli jotenkin hienoa, että äitys ja perhe oli ainoa mitä naiselta odotettiin.)
Suurin osa tuntemistani lapsiperheellisistä pärjää kyllä ihan hyvin eikä mitenkään erityisesti valita rankkuutta, ellei sitten tosiaan ole jokin ihan ilmeinen syy, kuten älytön unettomuus, sairaudet jne. Oman kokemukseni mukaan lapsiperhearkea pitävät kaikkein raskaimpana ne, jotka jotka vielä miettivät lähteäkö siihen hommaan:)
Univajetta minäkin komppaan. lapsi valvoi kolmisen ekaa vuotta ja elämää oli sumua ja pimeää. Sitten kun se valvominen loppui kaikki tuntuu suhteellisen helpolta. Ehkä joskus koen haastavana uraelämän ja lapsiperhe-elämän yhteensovittamisen. Usein jostain syystä ne pienen lasten isät voivat painaa mielettömiä määriä ylitöitä ja eivät ole koskaan pois vaikka lapset sairastelevat. Oma moraali äitinä ei tähän veny, vaikka tiedän hiekoittavani uraani.
[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 20:16"]Ihmettelen sitä, että miksi tavallinen lapsiperhe-elämä nähdään älyttömän rankkana. En näe esim. uniongelmien ja vakavan univajeen kuuluvan normaaliin elämään, vaan kyseessä on merkittävästi elämää hankaloittava ongelma, johon tarvitaan usein terveydenhuollon apuakin.[/quote]
Mistä sinä tiedät, onko sillä hermot kireällä valittavalla äidillä "tavallinen lapsiperhe-elämä"?
Itse en loppujen lopuksi tunne juurikaan äitejä, jotka jatkuvasti valittaisivat perhe-elämän rankkuutta. Jos joku silloin tällöin valittaa, taustalla on yleensä just vaikka masennusta, ongelmia työpaikalla, parisuhdevaikeuksia ym. joka tietysti vaikuttaa siihen, ettei niitä lapsen kiukuttelujakaan ei jaksaisi ottaa vastaan, kun mieli on täynnä stresiä, väsymystä ja huolia. Näitä asioita tuskin kerrotaan missään perhekahvilassa tai lastenvaatekutsuilla, tai muutenkaan "hyvänpäiväntutuille", heille esitetään että kaikki on hyvin tai näyttäydytään vain "väsyneenä äitinä". En itsekään ole vaikeasta unettomuudesta kertonut kuin ihan läheisimmille ystävälle, koska olen huomannut, että ne jotka eivät itse ole kärsineet samasta, eivät todellakaan yleensä ymmärrä.
[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 22:46"]
AP, noi esimerkit olisit voinut liittää tosiaan jo aloitusviestiin. Ei kai tuollaista voi todellisuudessa olla.
[/quote]
Sitäpaitsi nuo esimerkit luettuani minulle ainakin syntyi kuva osaamattomuudesta, ei niinkään siitä, että valitettaisiin arjen rankkuutta. Eli otsikkokin on pielessä ja kaipaisi muokkausta. Miksi vanhemmat on niin uusavuttomia sopisi paremminkin noiden esimerkkien otsikoksi.