Mikä lapsiperhearjessa on niin älyttömän rankkaa?

18 & 22: kun kaikki ei valitettavasti mene oppikirjojen mukaan. Meillä lapset tehty omasta halusta, ei vahinkoja, ei liian pieni ikäero. Minulla ei juurikaan ole kiire minnekään (vai onko iltapäivällä ulos meneminen kiirehtimistä?), koska olen kotona. Mutta kun on tiettyjä asioita, joita elämässä vaan täytyy tehdä, niin jos lapsi ei millään usko, niin kyllä se vaan pidemmän päälle on rankkaa. Sitähän tässä kai kysyttiin???? Ja meidän perheen OIKEASTI rankoista asioista en tässä edes maininnut

Joo-o, onhan tää tosi rankkaa. Mulla on pian 6v. kaksoset. Eilen tulin töistä, ja sitten lähdettiin lasten kanssa mun ystävän luo, ystävä oli lapsineen hakemassa hesestä hampurilaisia, ja otti mun lapsillekin. Siinä sitten juteltiin ystävän kanssa pari tuntia kaikkea mahdollista minä työstänikin, ystävä työstään yrittäjänä, politiikasta (ollaan samassa puolueessa) ei juurikaan puhuttu lapsista, lapset leikki, välillä tulivat siihen lähemmäs ja me jouduttiin vähän korottamaan ääntä että toinen kuulee. Sitten tultiin kaupan kautta kotiin, loppuillan istuin tietokoneen ja telkkarin ääressä.

Tänään menin suoraan töistä erään johtokunnan kokoukseen, sitten tulin kuuden aikaan tyhjään taloon, mies oli tehnyt ruuat ja laittanut tiskit koneeseen ja lähtenyt lasten kanssa vanhan äitinsä luona käymään, tässä sitten istuin tietokoneen ja telkkarin ääressä yksinäni, nyt vasta tuli muut porukat kotiin. Ja nyt lapset sitten leikkii jotain, sitten syövät iltapalan ja menevät nukkumaan...

Tosi rankkaa, mietin että jaksaisko laittaa pyykkikoneen päälle.

[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 19:30"]

Mä olen kyllä ap:n kanssa ihan samoilla linjoilla... en ole koskaan käsittänyt, mikä ongelma on olla a) lasten kanssa kotona b) hoitaa omia lapsiaan. Ei se nyt mitään rakettitiedettä ole, jos on normaali, tasapainoinen ihminen ja varustettu empatiakyvyllä, osaa kyllä lapsen kanssa tulla juttuun ja huolehtia heistä.

Nykymittapuun mukaan olen varmaan melkein yli-inhimillinen, kun olen selvinnyt raskauksista ilman ongelmia ja vaivoja, synnytykset ovat sujuneet hyvin ja jopa helposti. Kotona olo on ollut mukavaa, ja äitiyslomat mukavinta aikaa elämässä. Ai niin, ja lapsillakin on vain 1v 9kk ikäero, ja silti oli mahtavaa ja on edelleen, kun ovat alle kouluikäisiä tarhalaisia. Isompi on ollut pari kertaa yötä mummolassa, koska on kovin halunnut, nuorempi eli 4,5 -vuotias ei ole ollut kertaakaan. Meillä on miehen kanssa samat periaatteet, eli lapset on etusijalla, ja jompikumpi vanhempi on heidän kanssaan kotona, jos toisella on menoa.

Niin ja hitto, ikääkin on jo 42. Siitä huolimatta perhe-elämä on ollut ja on tosi mukavaa, samoin miehestä.

[/quote]

meillä on kaksi lasta 17kk ikäerolla. nyt ovat jo isoja koululaisia. rankaksi lasten kotona hoitaminen kävi, koska sairastuin tokan jälkeen synnytyksen jälkeiseen masennukseen, johon ei silloisessa asuinpaikassamme ollut hoitoa mahdollista saada (asuimme silloin ulkomailla). pyristelin sen masennuksen kanssa ja pidin kulissia yllä eikä kukaan tuttavapiirissä varmaan koskaan olisi arvannut, millaisessa jamassa olin. taisin välillä kyllä tulla valittaneeksi että on rankkaa,mutta todellisia syitä en lähteyt tilittämään kenellekään.

ennen kuin kovasti ihmettelet, niin muista myös että äiti, joka ulospäin näyttää "normaalilta ja tasapainoiselta"? voi kärsiä ongelmista, joists et tiedä mitään. hienoa, että omalla kohdallasi kaikki on mennyt nappiin. kaikkien kohdalla näin ei kuitenkaan ole, vaikka se ei aina ulos päin näy.

No mä olin ainakin positiivisesti yllättynyt siitä, että lapsen kanssa voi olla helppoakin. Tosin esikoinen nyt vasta 6 kk, joten vaikeitakin aikoja on varmasti vielä edessä.

Toisaalta puolet varsinaisesta vauva-ajasta on ohi, ja mun kuuluisi nyt varmaan olla lopenuupunut, univelkainen ja kettuuntunut. En ole. Kiitos vauvalle, joka nukkuu hyvin. Jos valvottaisi, luulenpa, että arki tuntuisi huomattavasti raskaammalta.
Ja useimmillahan lapset valvottavat, kiukuttelevat jne. Ymmärrän siis, että moni kokee kotona olon rankaksi.

Harmittaa kyllä miten etukäteen kaikki puhuivat vauva-ajasta kuin jostakin maailman hirveimmästä koettelemuksesta, joka syö kaikki voimat ja vie suurin piirtein kaiken elämänhalun. Pelotti ja masensi koko raskausajan, kiitos vaan..

Niin, ja olen käytännössä yh. Mies ei ole hoitanut vauvaamme juuri lainkaan. Se onkin sitten toinen tarina. Mutta hyvin olen pärjännyt yksinkin ja vähäisellä tukiverkostolla. Joko olen tavattoman onnekas tai oikein asennoitunut, mutta ainakin onnellinen.

Minä olin väsynyt esikoisen aikana. Lapsi ei ollut koliikkivauva eikä allerginen mutta univaje teki minusta yllättävän uupuneen ja voin sanoa, ettei ollut herkkua olla niin väsynyt, että poltti vesikattilat pohjaan useammanin kerran. Harva meistä tietää etukäteen, mitkä asiat sen uupumuksen laukaisevat, minulla se oli univaje. Esikoinen kun oli kyseessä, niin valvoin ja kuuntelin jokaista äännähdystäkin ja luulin olevani niin korvaamaton lapselle. Päälle vielä syyllistävät puheet äidin roollista lapsen elämässä, niin soppa oli valmis.

Yksikään lukuisista äiti-ystävistäni ei neuvonut, miten toimia vaan päinvastoin saivat ap:n tavoin tuntemaan itseni epäonnistuneeksi, kun en yllättäen selvinnytkään perusaskareista ja oman helpon lapseni hoitamisesta kunnialla. Väsyneenä jokainen kotiaskare tuntui ylivoimaiselta ja jopa vauvanhoidosta hävisi ilo. Eniten pelotti muistiongelmat ja valvoin jo lopulta pelonkin takia pitkin yötä ja mietin, olinko nyt varmasti muistanut sammuttaa hellan ja lukita oven ja syöttää vauvan ja vaihtaa vaipan. Ehkä hormoneillakin oli oma osuutensa, kun niin herkästi kuuntelin muiden asettamia tavoitteita siitä, mitä minun pitäisi ehtiä tehdä.

Onneksi mies puuttui tilanteeseen, vaikka haroin vastaan kaikin keinoin. Pakotti "nukkumaan" niin, että lopulta ajan kanssa nukahdin kun tiesin, ettei ollut mitään asiaa mennä vauvaa hoitamaan, kun mies pakotti heti takaisin sänkyyn. Taisi mennä reilu viikko, että pystyin nukahtamaan ja nukkumaan kuusi tuntia putkeen. Olo oli kuin aivan toisella ihmisellä. Vauva oli tuossa vaiheessa melkein puolivuotias ja minä pystyin vihdoin nauttimaan elämästä jälleen.

Meidän on vaikea nähdä, mitä tehdä toisin omassa elämässämme ja toisaalta taas ne muut äidit eivät ole parhaita asiantuntijoita koska usein asettavat vain lisää paineita kehumalla omia onnistumisiaan. Minäkin sain neuvoksi vain "nuku silloin kuin vauvakin"-mantraa ja vain päälle ivallisia katseita, kun yritin varovasti kertoa, etten vain pystynyt nukahtamaan. Kyllähän sitä nukkuu, jos vain on riittävän väsynyt... Helpointa on vähätellä toisten vaikeuksia, hankalinta on löytää se oikea toimintamalli, jolla kyseisten ihmisten elämänlaatua nostetaan. Koska olemme ihmisinä hyvin erilaisia, ei meille sovi samat neuvot ja samat keinot. Siinä missä joku pystyy elämään täysin vauvan rytmissä esim. oma äitini, niin toinen taas ei pysty eikä siinä auta se jankutus, että on pystyttävä.

Ap:nkin taivastelul on turhauttavaa eikä auta niitä lukemattomia äitejä, jotka tälläkin hetkellä painiskelevat arjen ongelmien parissa. Saahan ap ja pari muuta nostetta itselleen, kun voivat onnitella itseään oikeanlaisesta elämästä ja kehua itseään mutta tosiasia on, että mitään apua tuosta "miten ei selviä perusarjesta" -kommenteista ei kenellekään ole. Enkä usko, että ap kokisi mitään ahaa-elämystä asiasta ja löytäisi tästä eteenpäin rakentavia keinoja ystäviensä auttamiseen. Eihän tämä ketju ollut tehty siksi, että voitaisiin tukea paremmin toisiamme vaan siksi, että päästään taivastelemaan toisten äitien avuttomuutta ja vääränlaista elämää.

[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 19:55"]

[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 19:30"]

Mä olen kyllä ap:n kanssa ihan samoilla linjoilla... en ole koskaan käsittänyt, mikä ongelma on olla a) lasten kanssa kotona b) hoitaa omia lapsiaan. Ei se nyt mitään rakettitiedettä ole, jos on normaali, tasapainoinen ihminen ja varustettu empatiakyvyllä, osaa kyllä lapsen kanssa tulla juttuun ja huolehtia heistä.

Nykymittapuun mukaan olen varmaan melkein yli-inhimillinen, kun olen selvinnyt raskauksista ilman ongelmia ja vaivoja, synnytykset ovat sujuneet hyvin ja jopa helposti. Kotona olo on ollut mukavaa, ja äitiyslomat mukavinta aikaa elämässä. Ai niin, ja lapsillakin on vain 1v 9kk ikäero, ja silti oli mahtavaa ja on edelleen, kun ovat alle kouluikäisiä tarhalaisia. Isompi on ollut pari kertaa yötä mummolassa, koska on kovin halunnut, nuorempi eli 4,5 -vuotias ei ole ollut kertaakaan. Meillä on miehen kanssa samat periaatteet, eli lapset on etusijalla, ja jompikumpi vanhempi on heidän kanssaan kotona, jos toisella on menoa.

Niin ja hitto, ikääkin on jo 42. Siitä huolimatta perhe-elämä on ollut ja on tosi mukavaa, samoin miehestä.

[/quote]

meillä on kaksi lasta 17kk ikäerolla. nyt ovat jo isoja koululaisia. rankaksi lasten kotona hoitaminen kävi, koska sairastuin tokan jälkeen synnytyksen jälkeiseen masennukseen, johon ei silloisessa asuinpaikassamme ollut hoitoa mahdollista saada (asuimme silloin ulkomailla). pyristelin sen masennuksen kanssa ja pidin kulissia yllä eikä kukaan tuttavapiirissä varmaan koskaan olisi arvannut, millaisessa jamassa olin. taisin välillä kyllä tulla valittaneeksi että on rankkaa,mutta todellisia syitä en lähteyt tilittämään kenellekään.

ennen kuin kovasti ihmettelet, niin muista myös että äiti, joka ulospäin näyttää "normaalilta ja tasapainoiselta"? voi kärsiä ongelmista, joists et tiedä mitään. hienoa, että omalla kohdallasi kaikki on mennyt nappiin. kaikkien kohdalla näin ei kuitenkaan ole, vaikka se ei aina ulos päin näy.

[/quote]

Sinähän olit sairastunut masennukseen, totta kai se on rankkaa. Minullakin on ollut synnytyksen jälkeinen masennus, joten tiedän, mistä puhut. Totesinkin tuossa aloitusviestissä, että on täysin ymmärrettävää, jos on rankkaa, jos perheessä on sairauksia. Toki voi myös olla niin, että joku, joka kovasti valittaa, ei ehkä saa kerrottua sitä todellista ongelmaa, vaan saa sanotuksi vain sivuseikkoja, kun joskus ihminen ei itsekään ymmärrä, mikä todella haittaa. Kuulostaa ihan kauhealta, että et saanut apua ongelmaan. :(

- AP

Mua on väsyttänyt omat henk koht kriisit, joita on vaikea ollut hoitaa perheen elämän ja lapsen tarvitsevuuden ohella. Meillä on kuollut läheisiä, joiden sureminen on välillä ollut vaikeaa, kun itse on ns hajalla ja lapset odottaa hoitamista.

Parisuhdeongelmat ovat väsyttäneet. Miehellä on kohtuuton työ ja hän on 1/3 vuodesta työmatkoilla ja kotona ollessaan väsynyt ja poissaoleva. Ja tekee töitä, koko ajan. Mutta vaihtaminen ei nyt ole helppoa, takana on ollut työttömyysjakso, joka oli raskas kaikille.

[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 20:02"]

Minä olin väsynyt esikoisen aikana. Lapsi ei ollut koliikkivauva eikä allerginen mutta univaje teki minusta yllättävän uupuneen ja voin sanoa, ettei ollut herkkua olla niin väsynyt, että poltti vesikattilat pohjaan useammanin kerran. Harva meistä tietää etukäteen, mitkä asiat sen uupumuksen laukaisevat, minulla se oli univaje. Esikoinen kun oli kyseessä, niin valvoin ja kuuntelin jokaista äännähdystäkin ja luulin olevani niin korvaamaton lapselle. Päälle vielä syyllistävät puheet äidin roollista lapsen elämässä, niin soppa oli valmis.

Yksikään lukuisista äiti-ystävistäni ei neuvonut, miten toimia vaan päinvastoin saivat ap:n tavoin tuntemaan itseni epäonnistuneeksi, kun en yllättäen selvinnytkään perusaskareista ja oman helpon lapseni hoitamisesta kunnialla. Väsyneenä jokainen kotiaskare tuntui ylivoimaiselta ja jopa vauvanhoidosta hävisi ilo. Eniten pelotti muistiongelmat ja valvoin jo lopulta pelonkin takia pitkin yötä ja mietin, olinko nyt varmasti muistanut sammuttaa hellan ja lukita oven ja syöttää vauvan ja vaihtaa vaipan. Ehkä hormoneillakin oli oma osuutensa, kun niin herkästi kuuntelin muiden asettamia tavoitteita siitä, mitä minun pitäisi ehtiä tehdä.

Onneksi mies puuttui tilanteeseen, vaikka haroin vastaan kaikin keinoin. Pakotti "nukkumaan" niin, että lopulta ajan kanssa nukahdin kun tiesin, ettei ollut mitään asiaa mennä vauvaa hoitamaan, kun mies pakotti heti takaisin sänkyyn. Taisi mennä reilu viikko, että pystyin nukahtamaan ja nukkumaan kuusi tuntia putkeen. Olo oli kuin aivan toisella ihmisellä. Vauva oli tuossa vaiheessa melkein puolivuotias ja minä pystyin vihdoin nauttimaan elämästä jälleen.

Meidän on vaikea nähdä, mitä tehdä toisin omassa elämässämme ja toisaalta taas ne muut äidit eivät ole parhaita asiantuntijoita koska usein asettavat vain lisää paineita kehumalla omia onnistumisiaan. Minäkin sain neuvoksi vain "nuku silloin kuin vauvakin"-mantraa ja vain päälle ivallisia katseita, kun yritin varovasti kertoa, etten vain pystynyt nukahtamaan. Kyllähän sitä nukkuu, jos vain on riittävän väsynyt... Helpointa on vähätellä toisten vaikeuksia, hankalinta on löytää se oikea toimintamalli, jolla kyseisten ihmisten elämänlaatua nostetaan. Koska olemme ihmisinä hyvin erilaisia, ei meille sovi samat neuvot ja samat keinot. Siinä missä joku pystyy elämään täysin vauvan rytmissä esim. oma äitini, niin toinen taas ei pysty eikä siinä auta se jankutus, että on pystyttävä.

Ap:nkin taivastelul on turhauttavaa eikä auta niitä lukemattomia äitejä, jotka tälläkin hetkellä painiskelevat arjen ongelmien parissa. Saahan ap ja pari muuta nostetta itselleen, kun voivat onnitella itseään oikeanlaisesta elämästä ja kehua itseään mutta tosiasia on, että mitään apua tuosta "miten ei selviä perusarjesta" -kommenteista ei kenellekään ole. Enkä usko, että ap kokisi mitään ahaa-elämystä asiasta ja löytäisi tästä eteenpäin rakentavia keinoja ystäviensä auttamiseen. Eihän tämä ketju ollut tehty siksi, että voitaisiin tukea paremmin toisiamme vaan siksi, että päästään taivastelemaan toisten äitien avuttomuutta ja vääränlaista elämää.

[/quote]

Unettomuus ja univaje ovat vakavia ongelmia, eikä ihminen tietenkään väsyneenä pysty hoitamaan asioita yhtä hyvin kuin muuten. Kaikki eivät vain pysty nukkumaan yhtä helposti kuin muut, eivätkä nukahtamaan uudestaan heräämisen jälkeen. Äidit, jotka eivät asiaa ymmärtäneet, olivat todennäköisesti niitä, joilla ei ollut mitään ongelmia unensaannin kanssa. On ikävää, että koit asiasta syyllisyyttä, ja onneksi miehesi päätti auttaa!

Aloitukseni pointtina ei ole haukkua ketään, korostaa omaa mahtavuuttani tai esittää jotain yhtä toimintatapaa, joka sopisi kaikille, ja ihmettelen, miksi se näytetään lukevan niin. Ihmettelen sitä, että miksi tavallinen lapsiperhe-elämä nähdään älyttömän rankkana. En näe esim. uniongelmien ja vakavan univajeen kuuluvan normaaliin elämään, vaan kyseessä on merkittävästi elämää hankaloittava ongelma, johon tarvitaan usein terveydenhuollon apuakin.

En halua kauhistella "väärällä tavalla toimivia äitejä", vaan haluan tietää syitä siihen, miksi normaali elämä koetaan rankkana, ja miten tällaisia asioita voisi ehkä helpottaa ja selvittää. Jos esimerkiksi jotkut tekijät yhteiskunnassamme aiheuttavat sitä, että ihmiset kokevat elämänsä hyvin vaikeaksi, olisi mukava olla niistä tietoinen ja pohtia keinoja siihen, miten niitä voisi vähentää. Ja edelleenkään en aloituksessa puhu yhdestäkään ystävästäni.

- AP

No minulla ei ollut mitään tiettyjä odotuksia vauva-ajalta, mutta silti sen rankkuus yllätti. Meidän ensimmäinen lapsi itki koko ensimmäisen elinvuotensa, tutkittiin allergiat ja kaikki muut mahdolliset aiheuttajat, mutta mitään ei löytynyt. Heräsi n. 10 kertaa yössä huutamaan eikä meinannut rauhoittua. Elin valtavassa univajeessa ja päivät menivät sumussa, kun kannoin ja rauhoittelin itkevää lasta. Tietenkin lapsen isä auttoi, mutta pikkulapsiaika oli kyllä yhtä kärsimystä. Ehkäpä stressin vuoksi minulla raskauden jälkeen alkoi kilpirauhasen vajaatoiminta ja keliakiakin todettiin.  Olin fyysisesti ja psyykkisesti ihan poikki. Lapsi ei ole helppo ollut vauva-ajan jälkeenkään, vaan aina hyvin herkkä ja vaativa, myös erittäin taiteellinen ja älykäs. Nyt hänellä on sitten viimeinkin diagnosoitu mielisairaus, joka todellakin selittää hyvin paljon. Onhan se mukava, jos muilla vanhemmilla on helppoa ja ihmetelkää vain kovasti, jos jollakin toisella on vaikeaa. Ihan varmasti turhasta valittavat.

[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 20:02"]

Minä olin väsynyt esikoisen aikana. Lapsi ei ollut koliikkivauva eikä allerginen mutta univaje teki minusta yllättävän uupuneen ja voin sanoa, ettei ollut herkkua olla niin väsynyt, että poltti vesikattilat pohjaan useammanin kerran. Harva meistä tietää etukäteen, mitkä asiat sen uupumuksen laukaisevat, minulla se oli univaje. Esikoinen kun oli kyseessä, niin valvoin ja kuuntelin jokaista äännähdystäkin ja luulin olevani niin korvaamaton lapselle. Päälle vielä syyllistävät puheet äidin roollista lapsen elämässä, niin soppa oli valmis.

Yksikään lukuisista äiti-ystävistäni ei neuvonut, miten toimia vaan päinvastoin saivat ap:n tavoin tuntemaan itseni epäonnistuneeksi, kun en yllättäen selvinnytkään perusaskareista ja oman helpon lapseni hoitamisesta kunnialla. Väsyneenä jokainen kotiaskare tuntui ylivoimaiselta ja jopa vauvanhoidosta hävisi ilo. Eniten pelotti muistiongelmat ja valvoin jo lopulta pelonkin takia pitkin yötä ja mietin, olinko nyt varmasti muistanut sammuttaa hellan ja lukita oven ja syöttää vauvan ja vaihtaa vaipan. Ehkä hormoneillakin oli oma osuutensa, kun niin herkästi kuuntelin muiden asettamia tavoitteita siitä, mitä minun pitäisi ehtiä tehdä.

Onneksi mies puuttui tilanteeseen, vaikka haroin vastaan kaikin keinoin. Pakotti "nukkumaan" niin, että lopulta ajan kanssa nukahdin kun tiesin, ettei ollut mitään asiaa mennä vauvaa hoitamaan, kun mies pakotti heti takaisin sänkyyn. Taisi mennä reilu viikko, että pystyin nukahtamaan ja nukkumaan kuusi tuntia putkeen. Olo oli kuin aivan toisella ihmisellä. Vauva oli tuossa vaiheessa melkein puolivuotias ja minä pystyin vihdoin nauttimaan elämästä jälleen.

Meidän on vaikea nähdä, mitä tehdä toisin omassa elämässämme ja toisaalta taas ne muut äidit eivät ole parhaita asiantuntijoita koska usein asettavat vain lisää paineita kehumalla omia onnistumisiaan. Minäkin sain neuvoksi vain "nuku silloin kuin vauvakin"-mantraa ja vain päälle ivallisia katseita, kun yritin varovasti kertoa, etten vain pystynyt nukahtamaan. Kyllähän sitä nukkuu, jos vain on riittävän väsynyt... Helpointa on vähätellä toisten vaikeuksia, hankalinta on löytää se oikea toimintamalli, jolla kyseisten ihmisten elämänlaatua nostetaan. Koska olemme ihmisinä hyvin erilaisia, ei meille sovi samat neuvot ja samat keinot. Siinä missä joku pystyy elämään täysin vauvan rytmissä esim. oma äitini, niin toinen taas ei pysty eikä siinä auta se jankutus, että on pystyttävä.

Ap:nkin taivastelul on turhauttavaa eikä auta niitä lukemattomia äitejä, jotka tälläkin hetkellä painiskelevat arjen ongelmien parissa. Saahan ap ja pari muuta nostetta itselleen, kun voivat onnitella itseään oikeanlaisesta elämästä ja kehua itseään mutta tosiasia on, että mitään apua tuosta "miten ei selviä perusarjesta" -kommenteista ei kenellekään ole. Enkä usko, että ap kokisi mitään ahaa-elämystä asiasta ja löytäisi tästä eteenpäin rakentavia keinoja ystäviensä auttamiseen. Eihän tämä ketju ollut tehty siksi, että voitaisiin tukea paremmin toisiamme vaan siksi, että päästään taivastelemaan toisten äitien avuttomuutta ja vääränlaista elämää.

[/quote]

Ja jottei nyt jää mitenkään epäselväksi: aloituksen hieman provoavasti kirjoitetut kauhistelut eivät koske sinunlaisiasi äitejä, eikä sinun tilannettasi, jossa kärsit uniongelmista.

- AP

[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 20:17"]

No minulla ei ollut mitään tiettyjä odotuksia vauva-ajalta, mutta silti sen rankkuus yllätti. Meidän ensimmäinen lapsi itki koko ensimmäisen elinvuotensa, tutkittiin allergiat ja kaikki muut mahdolliset aiheuttajat, mutta mitään ei löytynyt. Heräsi n. 10 kertaa yössä huutamaan eikä meinannut rauhoittua. Elin valtavassa univajeessa ja päivät menivät sumussa, kun kannoin ja rauhoittelin itkevää lasta. Tietenkin lapsen isä auttoi, mutta pikkulapsiaika oli kyllä yhtä kärsimystä. Ehkäpä stressin vuoksi minulla raskauden jälkeen alkoi kilpirauhasen vajaatoiminta ja keliakiakin todettiin.  Olin fyysisesti ja psyykkisesti ihan poikki. Lapsi ei ole helppo ollut vauva-ajan jälkeenkään, vaan aina hyvin herkkä ja vaativa, myös erittäin taiteellinen ja älykäs. Nyt hänellä on sitten viimeinkin diagnosoitu mielisairaus, joka todellakin selittää hyvin paljon. Onhan se mukava, jos muilla vanhemmilla on helppoa ja ihmetelkää vain kovasti, jos jollakin toisella on vaikeaa. Ihan varmasti turhasta valittavat.

[/quote]

Sinullekin sanon, että aloitus ei liittynyt millään tavalla sinuun. Teillähän on ollut tekstisi perusteella vaikka mitä terveysongelmia perheessänne, joka on todellakin vakava ja raskas asia! Et todellakaan valita turhasta! On ikävää, jos koit, että aloitus koskisi jotenkin sinunlaisiasi ihmisiä, joilla todellakin on oikeita ongelmia.

- AP

Minä ainakin väsyn lasten jatkuvaan tappeluun, sitä kestää monta tuntia illassa ja menee hermot. Kotona ollessa väsyin tylsyyteen, sekin oli kamalaa. Musta tuntuu usein, etten vaan jaksa tätä koko lapsiperhe-elämää. Koulussa ja tarhassa on kauheasti muistamista, on hammaslääkäriä, retkipäivää, vanhempainiiltaa, milloin mitäkin eikä aina vaan työpäivän jälkeen jaksaisi sitä hullun myllyä kotona. Lapsi 3 v menee nukkumaan kympiltä kun nukkuu tarhassa päiväunet, joten omaa aikaa ei ole juuri ollenkaan, ei puhettakaan että voisi vaikka katsoa joskus telkkaria tai olla vaan ja rentoutua. Mulla menee hermo tosi usein kitinään, tappeluun ja sotkuun. Tämmönen valitusvirsi tällä kertaa. Toiset rakastaa lapsiperhe-elämää, itse koen tämän vain tosi rankkana.

[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 20:17"]

[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 20:02"]

Minä olin väsynyt esikoisen aikana. Lapsi ei ollut koliikkivauva eikä allerginen mutta univaje teki minusta yllättävän uupuneen ja voin sanoa, ettei ollut herkkua olla niin väsynyt, että poltti vesikattilat pohjaan useammanin kerran. Harva meistä tietää etukäteen, mitkä asiat sen uupumuksen laukaisevat, minulla se oli univaje. Esikoinen kun oli kyseessä, niin valvoin ja kuuntelin jokaista äännähdystäkin ja luulin olevani niin korvaamaton lapselle. Päälle vielä syyllistävät puheet äidin roollista lapsen elämässä, niin soppa oli valmis.

Yksikään lukuisista äiti-ystävistäni ei neuvonut, miten toimia vaan päinvastoin saivat ap:n tavoin tuntemaan itseni epäonnistuneeksi, kun en yllättäen selvinnytkään perusaskareista ja oman helpon lapseni hoitamisesta kunnialla. Väsyneenä jokainen kotiaskare tuntui ylivoimaiselta ja jopa vauvanhoidosta hävisi ilo. Eniten pelotti muistiongelmat ja valvoin jo lopulta pelonkin takia pitkin yötä ja mietin, olinko nyt varmasti muistanut sammuttaa hellan ja lukita oven ja syöttää vauvan ja vaihtaa vaipan. Ehkä hormoneillakin oli oma osuutensa, kun niin herkästi kuuntelin muiden asettamia tavoitteita siitä, mitä minun pitäisi ehtiä tehdä.

Onneksi mies puuttui tilanteeseen, vaikka haroin vastaan kaikin keinoin. Pakotti "nukkumaan" niin, että lopulta ajan kanssa nukahdin kun tiesin, ettei ollut mitään asiaa mennä vauvaa hoitamaan, kun mies pakotti heti takaisin sänkyyn. Taisi mennä reilu viikko, että pystyin nukahtamaan ja nukkumaan kuusi tuntia putkeen. Olo oli kuin aivan toisella ihmisellä. Vauva oli tuossa vaiheessa melkein puolivuotias ja minä pystyin vihdoin nauttimaan elämästä jälleen.

Meidän on vaikea nähdä, mitä tehdä toisin omassa elämässämme ja toisaalta taas ne muut äidit eivät ole parhaita asiantuntijoita koska usein asettavat vain lisää paineita kehumalla omia onnistumisiaan. Minäkin sain neuvoksi vain "nuku silloin kuin vauvakin"-mantraa ja vain päälle ivallisia katseita, kun yritin varovasti kertoa, etten vain pystynyt nukahtamaan. Kyllähän sitä nukkuu, jos vain on riittävän väsynyt... Helpointa on vähätellä toisten vaikeuksia, hankalinta on löytää se oikea toimintamalli, jolla kyseisten ihmisten elämänlaatua nostetaan. Koska olemme ihmisinä hyvin erilaisia, ei meille sovi samat neuvot ja samat keinot. Siinä missä joku pystyy elämään täysin vauvan rytmissä esim. oma äitini, niin toinen taas ei pysty eikä siinä auta se jankutus, että on pystyttävä.

Ap:nkin taivastelul on turhauttavaa eikä auta niitä lukemattomia äitejä, jotka tälläkin hetkellä painiskelevat arjen ongelmien parissa. Saahan ap ja pari muuta nostetta itselleen, kun voivat onnitella itseään oikeanlaisesta elämästä ja kehua itseään mutta tosiasia on, että mitään apua tuosta "miten ei selviä perusarjesta" -kommenteista ei kenellekään ole. Enkä usko, että ap kokisi mitään ahaa-elämystä asiasta ja löytäisi tästä eteenpäin rakentavia keinoja ystäviensä auttamiseen. Eihän tämä ketju ollut tehty siksi, että voitaisiin tukea paremmin toisiamme vaan siksi, että päästään taivastelemaan toisten äitien avuttomuutta ja vääränlaista elämää.

[/quote]

Ja jottei nyt jää mitenkään epäselväksi: aloituksen hieman provoavasti kirjoitetut kauhistelut eivät koske sinunlaisiasi äitejä, eikä sinun tilannettasi, jossa kärsit uniongelmista.

- AP

[/quote]

Mistä voit olla niin varma, että minunkaltaisiani äitejä ei ole suurin osa niistä, joiden kyvyttömyyttä hallita lapsiperhearkea kauhistelet? En minäkään saanut mistään diagnoosia uniongelmaani ja muut äidit sekä myös minä itse kuvittelivat, että tämä on osa lapsiperhearkea. Vauvat valvottavat öisin, joskus päivisinkin ja pahimmillaan lähes koko ajan niin kuin tuolla yhdellä äidillä. Oma vauvanikin oli ns. helppo eli heräsi alkuun noin kolmen tunnin välein syömään ja lopulta enää pari kertaa yössä. Päiväunia nukkui ajoittain neljäkin tuntia putkeen. Yksikään toinen äiti ei takuulla tuntenut sympatiaa minua kohtaan, kun oma vauva nukkui ehkä tunnin päiväunet ja heräili yölläkin 3-5 kertaa syömään mutta silti tämä äiti jaksoi arjessa helposti ja minä taas en.

Väitän, että suurin haaste lapsiperheille on liian vähäinen uni. Sitä ei ehkä itsekään tajua, kun luulee nukkuvansa sen ajan, mitä sängyssä viettää. Tosiasiassa moni äiti käy peittelmässä lapsia useamman kerran yössä, herää yskään, käy auttamassa pissalle, ottaa viereen nukkumaan jne. Pieniä ja mitättömän tuntuisia asioita, jotka pilkkovat sen yöunen niin hajanaiseksi, ettei kunnollista syvää unta ehdi tulla lainkaan. Osa äideistä kärsii stressioireista. Stressiä voi tuntea tekemättömistä töistä, riittämättömyyden tunteesta, lapsen heräämisistä ja oikeastaan mistä tahansa, mikä tuntuu vaikealta ja uuvuttavalta. Stressiin liittyy aina liian vähäinen uni. Tästä syntyy kierre, jota on itse vaikea katkaista ja usein vaikea tunnistaa.

Aivan yhtä hyvin voisi kysyä, miksi nykyään ihmiset uupuvat niin runsaasti työelämässä. Ei ennen oltu stressilomilla tai koettu burnoutia. Miksi siis nykyään? Työelämän vaatimukset ovat muuttuneet aivan samoin kuin vanhemmuuden vaatimuksetkin. 100 vuotta sitten 6-vuotias vahti pienempiä sisaruksiaan, kun vanhemmat tekivät peltotöitä eikä kukaan miettinyt, mitä muuta se 6-vuotias olisi ehkä tarvinnut.

Rankkuus on aina subjektiivinen kokemus. That's it. Tiivistäen näin.

Jos joku jaksaa ajatuksella lukea enemmän, niin:

Ap MUKA ymmärtää sen, kirjoittaa toistuvasti, että "toki ihmiset ovat erilaisia/työt ovat erilaisia blaa-blaa-blaa", mutta päätyy silti kerta toisensa jälkeen julistamaan, kuinka HÄNEN kokemuksensa on ainoa oikea, ja muut vaan lellittyjä kermaperseitä, joilla ei ole mitään realistista syytä valitaa, mitä nyt elättelevät vaan todellisuudelle vieraita kuvitelmia siitä, millaista elämän pitäisi olla....

Toisin sanoen ap on kuullut ihmisten selittävän, mikä heistä on elämässä rankkaa, mutta häneltä puuttuu empatia ja sydämen sivistys oikeasti KUULLA ja YMMÄRTÄÄ, mitä ihmiset hänelle sanovat.

Minä olen työn myötä jutellut aika paljon iäkkäiden naisten kanssa siitä, millaista äitiys oli ennen.

Yllättäen moni heistä sanoo, miten paljon helpompaa ennen oli olla äiti. Juu, tuo on ehkä hiukan epämuodikas kanta kaikkien ap:n kaltaisten äimistelijöiden mielestä, mutta näin moni viisas iäkäs nainen sanoo.

Vaikka ennen oli fyysisesti moni asia rankempaa: ei ollut kodinkoneita, ei omia autoja perheillä, ansiotyökin monella hyvin vaativaa fyysisesti, henkisesti oli helpompaa. Naisilla oli tapana jäädä lasten synnyttyä kotiin (omassa lapsuudessani 1970-luvulla luotiin vähitellen päivähoitoa, mutta esim. kotikunnassani Salossa päivähoitoa oli vuosikymmenen alussa tarjolla vain köyhille yksinhuoltajille. Muut jäivät kotiin hoitamaan lapsia tai hommasivat lapsenlikan), eikä naisten tarvinnut yrittää tasapainoilla lastenhoidon ja uran välillä. Lastenkasvatuskin oli simppelimpää: riitti, kun lapsille hommasi kaksi lämmintä ateriaa ja kuritti niille herrannuhdetta, jos olivat tehneet kolttosia. Kukaan ei ollut edes keksinyt lapsentahtisuutta, virikkeitä tai lapsen kehityskausia. 

On perheillä tietysti ollut ennenkin murheita, sairauksia, sotia ja miesten kuolemia tai pettämistä. Mutta sellainen läkähdyttävä kilpajuoksu uran, oman ulkonäön ylläpitämisen, jatkuvan sosiaalisuuden ja ystävyyssuhteiden hoitamisen, lapsen hoidon ja virikkeellisen kasvatuksen yms. välillä. - sitä EI ollut. Vähempi riitti. Ympäripyöreitä päiviä, mutta hiton paljon vähemmän odotuksia ja vaatimuksia.

Joten vaikka ap ja jotkut muut nyt luulevat, että mitään stressiä ei pitäisi kenelläkään olla, koska heillä itselläänkään ei ole (hah), niin näinhän se EI ole. Stressiä on useilla aina vaan enemmän, eikä vähiten siksi, että nyt on lama ja ihmisillä huoli toimeentulosta ja työpaikasta. On stressi sitten mistä alkusyystä tahansa lähtöisin (monella syitä on useampiakin), sitä on olemassa, ja se koettelee myös vanhempien ja perheiden suhteita.

Minulla on 3 lasta, joista yksi kehitysviiveinen, olen kotona. Isovanhemmat ottavat puolen vuoden välein lapset viikonlopuksi, muuten lastenhoitoapua ei ole. Vauvavuoden olen sidottu pienimpään, koska valitsin mieheni muiden seikkojen perusteella kuin vauvanhoitokyvyn. Ihana isä on isommille, ja toki pienellekin, kunhan ei tarvitse yksin jäädä hoitamaan.

Omia valintojani, mutta kyllä silti on rankkaa. Ihan fyysisesti, kunto tahtoo välillä loppua kesken. Rahaa on vähän, opiskelut loppusuoralla. En siis valita, totean vain tosiasian. Kyllä, on rankkaa. Kyllä, voisi olla helpompaakin. Minun näkökulmastani se rankkuus vaan kuuluu tähän elämänvaiheeseen, pääsen kuitenkin monissa asioissa helpommalla kuin toiset. En kyllä silti ihmettele ketään, jolle tämä olisi liikaa.

Eli vielä kerran kiteytettynä, on lapsiperheen arki raskasta, mutta samalla ihanaa ja palkitsevaa.

Ehkä sitten, kun pääsen takaisin maratonkuntoon, tää on kaikki ihan helppoa. :D

Ap esittää ymmärtävänsä lapsiperheiden rankkuutta, mutta sitten aina taas palaa tällaisiin kommentteihin:

[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 18:37"]

Mutta mitä olen perheitä tavannut, eniten kuitenkin tuntuvat valittavan ne, jotka elävät ydinperheessä ja joiden perheessä ei ole sairauksia tai muita isompia ongelmia.

......

Kaikki lapsen tarvitsevuus nähdään jotenkin tosi rankkana asiana, ja lapsen pitäisi vain olla jatkuvasti hiljaa ja tyytyväinen itsekseen. Onko ihmisten asenteissa nykyään jotain outoa, vai onko ihmisillä epärealistisia kuvitelmia siitä, millaista perhe-elämän kuuluisi olla?

.......

Ja sitten muka mitään ei voi tehdä, kun on lapsia, ja lapsia syytetään esim. äidin lihomisesta tai äidin työuran pilaamisesta, vaikka kyse on äitien omista valinnoista

.......

Minä olen tässä useiden vuosien ajan odotellut, että milloinkohan se kauhean rankka lapsiperhe-elämä alkaa, mutta en ole vieläkään havainnut sitä eläväni, vaikka minulla on nyt kolme lasta.

.......

ihan puhtaasti ihmettelen, että miten jotkut ihmiset voivat pitää normaalia lapsiperhe-elämää jopa helvetillisenä.

......

Jotkut nyt vain esimerkiksi ovat tottuneet valittamaan ja draamailemaan pienistäkin asioista

......

Voisiko esimerkiksi olla niin, että yhteiskuntamme arvojen takia normaali elämä nähdään kauhean ikävänä asiana?

......

Olen miettinyt tuota samaa, että ohjataanko vanhemmat nykyään kiinnittämään huomiota epäoleellisempiin asioihin perhe-elämästä nauttimisen sijaan. Lastenhoidon pitäisi olla kauheaa suorittamista ja omalla äitiydellään pitäisi päästä pätemään. Pahimmillaan lapset ovat vanhempien egojen jatkeita.

- AP

[/quote]

juu, etä sinä yhtäään korota itseäsi tuomarin roolin, et juupajoo....

Liian vähäinen uni ja siitä johtuva oma saamattomuus. Meillä on siis ihan ok nukkuvat lapset, jotka heräilevät 0-2 kertaa yössä. Sellasen yön jälkeen kun molemmat on heräilly pari kertaa, on itse aika väsynyt. Väsymys aiheuttaa itselle ainakin saamattomuutta ja sit ei tuu illalla enää jaksettua lähteä mihinkään. Vielä kun tähän lisää nuhaiset lapset, joiden kanssa ei viitsi lähteä kotipihaa kauemmas, niin elämä kävi vain aivan liian tylsäksi. Tylsyydestä seuras et oli illalla ihan puhki, kun on hoitanut ja viihdyttäny lapsia koko päivän. 

Eli sillä tavalla rankkaa. Ei rankkaa niin että ei selviäis, mutta ihan puhki kuitenkin joka ilta.