Lue keskustelun säännöt.
Mikä lapsiperhearjessa on niin älyttömän rankkaa?
17.02.2015 |
Lapsiperheiden elämän rankkuutta voivotellaan jatkuvasti joka paikassa, ja ensiodottajia pelotellaan ties millä kauhutarinoilla. Puhutaan, kuinka lastenhoidossa hajoaa pää, ja sitä pidetään täysin ymmärrettävänä, että kuka tahansa äiti tai isä voi uupua aivan normaalista elämästä niin pahasti, että on väkivaltainen lapsiaan kohtaan. Jotkut valittavat koko ajan, kuinka elämä on yhtä helvettiä pikkulasten kanssa, ja kaikki lasten halu toimia omalla tavallaan nähdään hirveänä uhmana ja nimenomaan vanhempaan kohdistuvana vihamielisyytenä. Monilla alle 1-vuotiallakin on kuulemma nykyään uhmaikä.
Toki ymmärrän, että perhe-elämä voi olla rankkaa, jos esim. lapsilla tai vanhemmilla on sairauksia, tai jos kyseessä on yksinhuoltajaperhe tai perheen äiti ei muuten vain saa mitään apua lasten- ja kodinhoitoon. Myös muunlaisia tilanteita voi toki olla, jotka vaikeuttavat elämää merkittävästi. Mutta mitä olen perheitä tavannut, eniten kuitenkin tuntuvat valittavan ne, jotka elävät ydinperheessä ja joiden perheessä ei ole sairauksia tai muita isompia ongelmia. Kaikki lapsen tarvitsevuus nähdään jotenkin tosi rankkana asiana, ja lapsen pitäisi vain olla jatkuvasti hiljaa ja tyytyväinen itsekseen. Onko ihmisten asenteissa nykyään jotain outoa, vai onko ihmisillä epärealistisia kuvitelmia siitä, millaista perhe-elämän kuuluisi olla? Ja sitten muka mitään ei voi tehdä, kun on lapsia, ja lapsia syytetään esim. äidin lihomisesta tai äidin työuran pilaamisesta, vaikka kyse on äitien omista valinnoista (toki raskausaikana voi lihoa ilman omaa valintaansa, mutta jos raskauskilot ovat tallella vielä vuosikausien päästäkin, on kyseessä äidin oma ongelma tai mahdollisesti jokin sairaus).
Minä olen tässä useiden vuosien ajan odotellut, että milloinkohan se kauhean rankka lapsiperhe-elämä alkaa, mutta en ole vieläkään havainnut sitä eläväni, vaikka minulla on nyt kolme lasta. Ja ei, lapseni eivät ole olleet mitenkään poikkeuksellisen helppoja, vaan kaikkien kanssa on ollut omia haasteitaan. Enkä minä ole mikään superihminen, joka ei olisi koskaan väsynyt tai huonolla tuulella. Mutta en nyt vain osaa nähdä, että elämäni olisi jotenkin tavattoman rankkaa tai helvetillistä, kun tässä perusterveitä olemme, eikä nälkääkään tarvitse nähdä, vaikka köyhyysrajan alapuolella elämmekin. Enkä nyt halua tässä jeesustella, esittää hyvää ihmistä tai "kiillottaa sädekehääni" (ihan saamarin ärsyttävä sanonta, jolla pyritään saamaan näyttämään naurettavilta kaikki, jotka tekevät jonkin asian paremmin kuin syyttäjä itse), vaan ihan puhtaasti ihmettelen, että miten jotkut ihmiset voivat pitää normaalia lapsiperhe-elämää jopa helvetillisenä.
Kommentit (137)
[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 20:35"]
[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 20:17"]
[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 20:02"]
Minä olin väsynyt esikoisen aikana. Lapsi ei ollut koliikkivauva eikä allerginen mutta univaje teki minusta yllättävän uupuneen ja voin sanoa, ettei ollut herkkua olla niin väsynyt, että poltti vesikattilat pohjaan useammanin kerran. Harva meistä tietää etukäteen, mitkä asiat sen uupumuksen laukaisevat, minulla se oli univaje. Esikoinen kun oli kyseessä, niin valvoin ja kuuntelin jokaista äännähdystäkin ja luulin olevani niin korvaamaton lapselle. Päälle vielä syyllistävät puheet äidin roollista lapsen elämässä, niin soppa oli valmis.
Yksikään lukuisista äiti-ystävistäni ei neuvonut, miten toimia vaan päinvastoin saivat ap:n tavoin tuntemaan itseni epäonnistuneeksi, kun en yllättäen selvinnytkään perusaskareista ja oman helpon lapseni hoitamisesta kunnialla. Väsyneenä jokainen kotiaskare tuntui ylivoimaiselta ja jopa vauvanhoidosta hävisi ilo. Eniten pelotti muistiongelmat ja valvoin jo lopulta pelonkin takia pitkin yötä ja mietin, olinko nyt varmasti muistanut sammuttaa hellan ja lukita oven ja syöttää vauvan ja vaihtaa vaipan. Ehkä hormoneillakin oli oma osuutensa, kun niin herkästi kuuntelin muiden asettamia tavoitteita siitä, mitä minun pitäisi ehtiä tehdä.
Onneksi mies puuttui tilanteeseen, vaikka haroin vastaan kaikin keinoin. Pakotti "nukkumaan" niin, että lopulta ajan kanssa nukahdin kun tiesin, ettei ollut mitään asiaa mennä vauvaa hoitamaan, kun mies pakotti heti takaisin sänkyyn. Taisi mennä reilu viikko, että pystyin nukahtamaan ja nukkumaan kuusi tuntia putkeen. Olo oli kuin aivan toisella ihmisellä. Vauva oli tuossa vaiheessa melkein puolivuotias ja minä pystyin vihdoin nauttimaan elämästä jälleen.
Meidän on vaikea nähdä, mitä tehdä toisin omassa elämässämme ja toisaalta taas ne muut äidit eivät ole parhaita asiantuntijoita koska usein asettavat vain lisää paineita kehumalla omia onnistumisiaan. Minäkin sain neuvoksi vain "nuku silloin kuin vauvakin"-mantraa ja vain päälle ivallisia katseita, kun yritin varovasti kertoa, etten vain pystynyt nukahtamaan. Kyllähän sitä nukkuu, jos vain on riittävän väsynyt... Helpointa on vähätellä toisten vaikeuksia, hankalinta on löytää se oikea toimintamalli, jolla kyseisten ihmisten elämänlaatua nostetaan. Koska olemme ihmisinä hyvin erilaisia, ei meille sovi samat neuvot ja samat keinot. Siinä missä joku pystyy elämään täysin vauvan rytmissä esim. oma äitini, niin toinen taas ei pysty eikä siinä auta se jankutus, että on pystyttävä.
Ap:nkin taivastelul on turhauttavaa eikä auta niitä lukemattomia äitejä, jotka tälläkin hetkellä painiskelevat arjen ongelmien parissa. Saahan ap ja pari muuta nostetta itselleen, kun voivat onnitella itseään oikeanlaisesta elämästä ja kehua itseään mutta tosiasia on, että mitään apua tuosta "miten ei selviä perusarjesta" -kommenteista ei kenellekään ole. Enkä usko, että ap kokisi mitään ahaa-elämystä asiasta ja löytäisi tästä eteenpäin rakentavia keinoja ystäviensä auttamiseen. Eihän tämä ketju ollut tehty siksi, että voitaisiin tukea paremmin toisiamme vaan siksi, että päästään taivastelemaan toisten äitien avuttomuutta ja vääränlaista elämää.
[/quote]
Ja jottei nyt jää mitenkään epäselväksi: aloituksen hieman provoavasti kirjoitetut kauhistelut eivät koske sinunlaisiasi äitejä, eikä sinun tilannettasi, jossa kärsit uniongelmista.
- AP
[/quote]
Mistä voit olla niin varma, että minunkaltaisiani äitejä ei ole suurin osa niistä, joiden kyvyttömyyttä hallita lapsiperhearkea kauhistelet? En minäkään saanut mistään diagnoosia uniongelmaani ja muut äidit sekä myös minä itse kuvittelivat, että tämä on osa lapsiperhearkea. Vauvat valvottavat öisin, joskus päivisinkin ja pahimmillaan lähes koko ajan niin kuin tuolla yhdellä äidillä. Oma vauvanikin oli ns. helppo eli heräsi alkuun noin kolmen tunnin välein syömään ja lopulta enää pari kertaa yössä. Päiväunia nukkui ajoittain neljäkin tuntia putkeen. Yksikään toinen äiti ei takuulla tuntenut sympatiaa minua kohtaan, kun oma vauva nukkui ehkä tunnin päiväunet ja heräili yölläkin 3-5 kertaa syömään mutta silti tämä äiti jaksoi arjessa helposti ja minä taas en.
Väitän, että suurin haaste lapsiperheille on liian vähäinen uni. Sitä ei ehkä itsekään tajua, kun luulee nukkuvansa sen ajan, mitä sängyssä viettää. Tosiasiassa moni äiti käy peittelmässä lapsia useamman kerran yössä, herää yskään, käy auttamassa pissalle, ottaa viereen nukkumaan jne. Pieniä ja mitättömän tuntuisia asioita, jotka pilkkovat sen yöunen niin hajanaiseksi, ettei kunnollista syvää unta ehdi tulla lainkaan. Osa äideistä kärsii stressioireista. Stressiä voi tuntea tekemättömistä töistä, riittämättömyyden tunteesta, lapsen heräämisistä ja oikeastaan mistä tahansa, mikä tuntuu vaikealta ja uuvuttavalta. Stressiin liittyy aina liian vähäinen uni. Tästä syntyy kierre, jota on itse vaikea katkaista ja usein vaikea tunnistaa.
Aivan yhtä hyvin voisi kysyä, miksi nykyään ihmiset uupuvat niin runsaasti työelämässä. Ei ennen oltu stressilomilla tai koettu burnoutia. Miksi siis nykyään? Työelämän vaatimukset ovat muuttuneet aivan samoin kuin vanhemmuuden vaatimuksetkin. 100 vuotta sitten 6-vuotias vahti pienempiä sisaruksiaan, kun vanhemmat tekivät peltotöitä eikä kukaan miettinyt, mitä muuta se 6-vuotias olisi ehkä tarvinnut.
[/quote]
Ajattelin, että se, että en tarkoita aloituksessa niitä, joilla tosiaan on selvästi elävää vaikeuttavia ongelmia, olisi tullut ilmi lauseessa " Myös muunlaisia tilanteita voi toki olla, jotka vaikeuttavat elämää merkittävästi.", mutta olisi pitänyt varmaan tarkentaa, kun oli niin epämääräistä. Mutta onhan univaje ihan oikea ongelma, joka vaikeuttaa elämää. Mielestäni läheisillä olisi melkeinpä velvollisuus auttaa univajeesta kärsivää äitiä. Minäkin autoin univajeesta kärsivää ystävää välillä hakemalla hänen lapsensa ulos, jotta hän voisi nukkua päiväunet vauvan kanssa. Tuollainen olisi mielestäni aika normaalia ystävällisyyden osoittamista, mutta aika harvinaista moinen näyttää olevan.
Tähän ketjuun tulleiden vastauksien perusteella vaikuttaisi siltä, että yksi ongelma on se, että vanhemmuus saatetaan nähdä jonain supervoimia vaativana juttuna, jossa pitää selvitä kaikessa yksin. Avun pyytäminen on noloa, ja jos sitä tarjotaankin, ei sitä välttämättä kehdata ottaa vastaan. Monessa perheessä asiat olisivat varmasti paremmin, jos asenne avun saamiseen ja antamiseen olisi luontevampaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 19:30"]
Mä olen kyllä ap:n kanssa ihan samoilla linjoilla... en ole koskaan käsittänyt, mikä ongelma on olla a) lasten kanssa kotona b) hoitaa omia lapsiaan. Ei se nyt mitään rakettitiedettä ole, jos on normaali, tasapainoinen ihminen ja varustettu empatiakyvyllä, osaa kyllä lapsen kanssa tulla juttuun ja huolehtia heistä.
Nykymittapuun mukaan olen varmaan melkein yli-inhimillinen, kun olen selvinnyt raskauksista ilman ongelmia ja vaivoja, synnytykset ovat sujuneet hyvin ja jopa helposti. Kotona olo on ollut mukavaa, ja äitiyslomat mukavinta aikaa elämässä. Ai niin, ja lapsillakin on vain 1v 9kk ikäero, ja silti oli mahtavaa ja on edelleen, kun ovat alle kouluikäisiä tarhalaisia. Isompi on ollut pari kertaa yötä mummolassa, koska on kovin halunnut, nuorempi eli 4,5 -vuotias ei ole ollut kertaakaan. Meillä on miehen kanssa samat periaatteet, eli lapset on etusijalla, ja jompikumpi vanhempi on heidän kanssaan kotona, jos toisella on menoa.
Niin ja hitto, ikääkin on jo 42. Siitä huolimatta perhe-elämä on ollut ja on tosi mukavaa, samoin miehestä.
[/quote]
Mielestäni tällä vastaajalla ei ole normaali empatiakyky kehittynyt vaikka sitä mainostaa. Empatia tarkoittaa sitä, että voi asettua toisen ihmisen asemaan ja tuntea myötätuntoa toisen kokemuksista. Miten ihmeessä pidät jotenkin omana ansionasi sitäkin, että sulla on ollut helpot synnytykset ja raskaudet??! :O jestas. Varmasti on sinun ansiotasi sekin, että lapsistasi kukaan ei ilmeisesti ole haastava erityislapsi, joka imee kaiken voiman. Kyllä on empatia huipussaan, on on.
"Mä en ymmärrä miten muilla ihmisillä on rankkaa kun minusta tämä on ihan helppoa."
a) Olet epäkypsä etkä taju, että ihmiset kokevat asiat eri tavoin ja elämän tilanteita, parisuhteita, lapsia ja vanhempia on hyvin erilaisia.
b) haluat kokea paremmuuden tunnetta siitä, että koet helpoksi sen, mikä muista on vaikeaa.
siinä vastauksesi.
Tuo rankkuuden ylikorostaminen meinasi pelottaa minut koko lasten hankkimisesta. Mutta toisaalta lasten ihanuuden hehkuttamista ei oikein hyväksytä. Tuo on ehkä sellaista kell onni on se onnen kätkeköön -ajattelua.
[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 20:40"]
Rankkuus on aina subjektiivinen kokemus. That's it. Tiivistäen näin.
Jos joku jaksaa ajatuksella lukea enemmän, niin:
Ap MUKA ymmärtää sen, kirjoittaa toistuvasti, että "toki ihmiset ovat erilaisia/työt ovat erilaisia blaa-blaa-blaa", mutta päätyy silti kerta toisensa jälkeen julistamaan, kuinka HÄNEN kokemuksensa on ainoa oikea, ja muut vaan lellittyjä kermaperseitä, joilla ei ole mitään realistista syytä valitaa, mitä nyt elättelevät vaan todellisuudelle vieraita kuvitelmia siitä, millaista elämän pitäisi olla....
Toisin sanoen ap on kuullut ihmisten selittävän, mikä heistä on elämässä rankkaa, mutta häneltä puuttuu empatia ja sydämen sivistys oikeasti KUULLA ja YMMÄRTÄÄ, mitä ihmiset hänelle sanovat.
Minä olen työn myötä jutellut aika paljon iäkkäiden naisten kanssa siitä, millaista äitiys oli ennen.
Yllättäen moni heistä sanoo, miten paljon helpompaa ennen oli olla äiti. Juu, tuo on ehkä hiukan epämuodikas kanta kaikkien ap:n kaltaisten äimistelijöiden mielestä, mutta näin moni viisas iäkäs nainen sanoo.
Vaikka ennen oli fyysisesti moni asia rankempaa: ei ollut kodinkoneita, ei omia autoja perheillä, ansiotyökin monella hyvin vaativaa fyysisesti, henkisesti oli helpompaa. Naisilla oli tapana jäädä lasten synnyttyä kotiin (omassa lapsuudessani 1970-luvulla luotiin vähitellen päivähoitoa, mutta esim. kotikunnassani Salossa päivähoitoa oli vuosikymmenen alussa tarjolla vain köyhille yksinhuoltajille. Muut jäivät kotiin hoitamaan lapsia tai hommasivat lapsenlikan), eikä naisten tarvinnut yrittää tasapainoilla lastenhoidon ja uran välillä. Lastenkasvatuskin oli simppelimpää: riitti, kun lapsille hommasi kaksi lämmintä ateriaa ja kuritti niille herrannuhdetta, jos olivat tehneet kolttosia. Kukaan ei ollut edes keksinyt lapsentahtisuutta, virikkeitä tai lapsen kehityskausia.
On perheillä tietysti ollut ennenkin murheita, sairauksia, sotia ja miesten kuolemia tai pettämistä. Mutta sellainen läkähdyttävä kilpajuoksu uran, oman ulkonäön ylläpitämisen, jatkuvan sosiaalisuuden ja ystävyyssuhteiden hoitamisen, lapsen hoidon ja virikkeellisen kasvatuksen yms. välillä. - sitä EI ollut. Vähempi riitti. Ympäripyöreitä päiviä, mutta hiton paljon vähemmän odotuksia ja vaatimuksia.
Joten vaikka ap ja jotkut muut nyt luulevat, että mitään stressiä ei pitäisi kenelläkään olla, koska heillä itselläänkään ei ole (hah), niin näinhän se EI ole. Stressiä on useilla aina vaan enemmän, eikä vähiten siksi, että nyt on lama ja ihmisillä huoli toimeentulosta ja työpaikasta. On stressi sitten mistä alkusyystä tahansa lähtöisin (monella syitä on useampiakin), sitä on olemassa, ja se koettelee myös vanhempien ja perheiden suhteita.
[/quote]
Mitä ihmettä, missä kohtaa olen väittänyt, että muut olisivat lellittyjä kermaperseitä ja oma tapani toimia on ainoa oikea? :D Jestas, mitä rivien välistä lukemista. Laitoit nyt aika paljon sanoja suuhuni ja lisäilit omiasi, minkä lisäksi oletit paljon kaikenlaista ajattelutavastani ja elämäntyylistäni. Missä kohtaa olen esim. väittänyt, ettei minulla ole ollut vaikeuksia tai stressiä?
Vaikka väitit, että en varmaan ymmärrä tai hyväksy pointtejasi, olen samaa mieltä kanssasi. Kyllä elämä oli ennen yksinkertaisempaa, ja olen kuullut vastaavaa vanhempien naisten suusta. Uran ja äitiyden välillä tasapainottelu on varmasti todella paljon stressiä ja hankaluutta lisäävä tekijä. Lisäksi nykyään vanhemmille asetetaan paljon enemmän vaatimuksia, jolloin vanhempien huomio saattaa ohjautua turhista asioista murehtimiseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minusta on ainakin rasittavaa jatkuvasti olla läsnä lapselle. Voisin joskus kuunnella omiakin ajatuksia mutta lapsi vie kaiken huomion päivisin. Lisäksi en keksi mitään tekemistä päivisin. Ei tee mieli käydä missään, ja kuitwnkin pitäisi olla toimintaa.
[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 21:40"]
[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 20:35"]
[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 20:17"]
[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 20:02"]
Minä olin väsynyt esikoisen aikana. Lapsi ei ollut koliikkivauva eikä allerginen mutta univaje teki minusta yllättävän uupuneen ja voin sanoa, ettei ollut herkkua olla niin väsynyt, että poltti vesikattilat pohjaan useammanin kerran. Harva meistä tietää etukäteen, mitkä asiat sen uupumuksen laukaisevat, minulla se oli univaje. Esikoinen kun oli kyseessä, niin valvoin ja kuuntelin jokaista äännähdystäkin ja luulin olevani niin korvaamaton lapselle. Päälle vielä syyllistävät puheet äidin roollista lapsen elämässä, niin soppa oli valmis.
Yksikään lukuisista äiti-ystävistäni ei neuvonut, miten toimia vaan päinvastoin saivat ap:n tavoin tuntemaan itseni epäonnistuneeksi, kun en yllättäen selvinnytkään perusaskareista ja oman helpon lapseni hoitamisesta kunnialla. Väsyneenä jokainen kotiaskare tuntui ylivoimaiselta ja jopa vauvanhoidosta hävisi ilo. Eniten pelotti muistiongelmat ja valvoin jo lopulta pelonkin takia pitkin yötä ja mietin, olinko nyt varmasti muistanut sammuttaa hellan ja lukita oven ja syöttää vauvan ja vaihtaa vaipan. Ehkä hormoneillakin oli oma osuutensa, kun niin herkästi kuuntelin muiden asettamia tavoitteita siitä, mitä minun pitäisi ehtiä tehdä.
Onneksi mies puuttui tilanteeseen, vaikka haroin vastaan kaikin keinoin. Pakotti "nukkumaan" niin, että lopulta ajan kanssa nukahdin kun tiesin, ettei ollut mitään asiaa mennä vauvaa hoitamaan, kun mies pakotti heti takaisin sänkyyn. Taisi mennä reilu viikko, että pystyin nukahtamaan ja nukkumaan kuusi tuntia putkeen. Olo oli kuin aivan toisella ihmisellä. Vauva oli tuossa vaiheessa melkein puolivuotias ja minä pystyin vihdoin nauttimaan elämästä jälleen.
Meidän on vaikea nähdä, mitä tehdä toisin omassa elämässämme ja toisaalta taas ne muut äidit eivät ole parhaita asiantuntijoita koska usein asettavat vain lisää paineita kehumalla omia onnistumisiaan. Minäkin sain neuvoksi vain "nuku silloin kuin vauvakin"-mantraa ja vain päälle ivallisia katseita, kun yritin varovasti kertoa, etten vain pystynyt nukahtamaan. Kyllähän sitä nukkuu, jos vain on riittävän väsynyt... Helpointa on vähätellä toisten vaikeuksia, hankalinta on löytää se oikea toimintamalli, jolla kyseisten ihmisten elämänlaatua nostetaan. Koska olemme ihmisinä hyvin erilaisia, ei meille sovi samat neuvot ja samat keinot. Siinä missä joku pystyy elämään täysin vauvan rytmissä esim. oma äitini, niin toinen taas ei pysty eikä siinä auta se jankutus, että on pystyttävä.
Ap:nkin taivastelul on turhauttavaa eikä auta niitä lukemattomia äitejä, jotka tälläkin hetkellä painiskelevat arjen ongelmien parissa. Saahan ap ja pari muuta nostetta itselleen, kun voivat onnitella itseään oikeanlaisesta elämästä ja kehua itseään mutta tosiasia on, että mitään apua tuosta "miten ei selviä perusarjesta" -kommenteista ei kenellekään ole. Enkä usko, että ap kokisi mitään ahaa-elämystä asiasta ja löytäisi tästä eteenpäin rakentavia keinoja ystäviensä auttamiseen. Eihän tämä ketju ollut tehty siksi, että voitaisiin tukea paremmin toisiamme vaan siksi, että päästään taivastelemaan toisten äitien avuttomuutta ja vääränlaista elämää.
[/quote]
Ja jottei nyt jää mitenkään epäselväksi: aloituksen hieman provoavasti kirjoitetut kauhistelut eivät koske sinunlaisiasi äitejä, eikä sinun tilannettasi, jossa kärsit uniongelmista.
- AP
[/quote]
Mistä voit olla niin varma, että minunkaltaisiani äitejä ei ole suurin osa niistä, joiden kyvyttömyyttä hallita lapsiperhearkea kauhistelet? En minäkään saanut mistään diagnoosia uniongelmaani ja muut äidit sekä myös minä itse kuvittelivat, että tämä on osa lapsiperhearkea. Vauvat valvottavat öisin, joskus päivisinkin ja pahimmillaan lähes koko ajan niin kuin tuolla yhdellä äidillä. Oma vauvanikin oli ns. helppo eli heräsi alkuun noin kolmen tunnin välein syömään ja lopulta enää pari kertaa yössä. Päiväunia nukkui ajoittain neljäkin tuntia putkeen. Yksikään toinen äiti ei takuulla tuntenut sympatiaa minua kohtaan, kun oma vauva nukkui ehkä tunnin päiväunet ja heräili yölläkin 3-5 kertaa syömään mutta silti tämä äiti jaksoi arjessa helposti ja minä taas en.
Väitän, että suurin haaste lapsiperheille on liian vähäinen uni. Sitä ei ehkä itsekään tajua, kun luulee nukkuvansa sen ajan, mitä sängyssä viettää. Tosiasiassa moni äiti käy peittelmässä lapsia useamman kerran yössä, herää yskään, käy auttamassa pissalle, ottaa viereen nukkumaan jne. Pieniä ja mitättömän tuntuisia asioita, jotka pilkkovat sen yöunen niin hajanaiseksi, ettei kunnollista syvää unta ehdi tulla lainkaan. Osa äideistä kärsii stressioireista. Stressiä voi tuntea tekemättömistä töistä, riittämättömyyden tunteesta, lapsen heräämisistä ja oikeastaan mistä tahansa, mikä tuntuu vaikealta ja uuvuttavalta. Stressiin liittyy aina liian vähäinen uni. Tästä syntyy kierre, jota on itse vaikea katkaista ja usein vaikea tunnistaa.
Aivan yhtä hyvin voisi kysyä, miksi nykyään ihmiset uupuvat niin runsaasti työelämässä. Ei ennen oltu stressilomilla tai koettu burnoutia. Miksi siis nykyään? Työelämän vaatimukset ovat muuttuneet aivan samoin kuin vanhemmuuden vaatimuksetkin. 100 vuotta sitten 6-vuotias vahti pienempiä sisaruksiaan, kun vanhemmat tekivät peltotöitä eikä kukaan miettinyt, mitä muuta se 6-vuotias olisi ehkä tarvinnut.
[/quote]
Ajattelin, että se, että en tarkoita aloituksessa niitä, joilla tosiaan on selvästi elävää vaikeuttavia ongelmia, olisi tullut ilmi lauseessa " Myös muunlaisia tilanteita voi toki olla, jotka vaikeuttavat elämää merkittävästi.", mutta olisi pitänyt varmaan tarkentaa, kun oli niin epämääräistä. Mutta onhan univaje ihan oikea ongelma, joka vaikeuttaa elämää. Mielestäni läheisillä olisi melkeinpä velvollisuus auttaa univajeesta kärsivää äitiä. Minäkin autoin univajeesta kärsivää ystävää välillä hakemalla hänen lapsensa ulos, jotta hän voisi nukkua päiväunet vauvan kanssa. Tuollainen olisi mielestäni aika normaalia ystävällisyyden osoittamista, mutta aika harvinaista moinen näyttää olevan.
Tähän ketjuun tulleiden vastauksien perusteella vaikuttaisi siltä, että yksi ongelma on se, että vanhemmuus saatetaan nähdä jonain supervoimia vaativana juttuna, jossa pitää selvitä kaikessa yksin. Avun pyytäminen on noloa, ja jos sitä tarjotaankin, ei sitä välttämättä kehdata ottaa vastaan. Monessa perheessä asiat olisivat varmasti paremmin, jos asenne avun saamiseen ja antamiseen olisi luontevampaa.
[/quote]
Ai että sä ap et sitten luovuta.
Nyt siis se ei ole pelkästään äitien kermaperseisyydestä kiinni, se on lisäksi sitä, että eivät mokomat kehtaa pyytää apua!
ihan kuin sitä apua olisi ainakaan tarpeellisessa määrin saatavissa mistään! Mistä saa apua vaikkapa miehen pettämiseen tai seksuaaliseen haluttomuuteen? Yhdistettynä omiin yt-stresseihin? Omien iäkkäiden vanhempien sairasteluihin? ja kenties yhden lapsen epämääräisiin neurologisiin oireisiin? Kaverille on valitettu väsymystä, mutta kun se on ap:n kaltainen besserwisseri, niin ei sille voi eikä halua kertoa koko vyyhteä, luulkoon vAn, että minä vaan olen niin epärealistinen, enkä osaa pyytää apua...
Kiva, että veit jokusen kerran kaverin leikki-ikäistä leikkimään. Luuletko, että se ratkaisee oikean, toistakin vuotta jatkuneen univelan ja kroonistuneet nukahtamisongelmat? Kun joka hö toista vuotta heräät vähintään neljä kertaa hössä, ei enää tahdo saada unta edes silloin harvoin kuin joku lupaa katsoa lasten perään. Saati nyt että parilla päiväunilla asia korjaantuisi. Kaveriapu on ilman kuuta ihanaa, jo siksikin, että se kertoo välittänisestä - mutta sinulla viiraa päät, jos luulet, että se oikeasti muuttaa tilanteen. Isot ongelmat vaatisivat laajoja kattavia ratkaisuja, eikä kaikilla ole edes sitä parin kerran päiväuni-ulkoiluttajaa saatavilla. Kavereita ei ehkä asu paikkakunnalla tai kaikki ovat töissä. Isovanhempiakaan ei ole likimainkaan kaikilla saatavilla hoitoavuksi. Ei siis ole todellakaan kiinni siitä, etteikö ihmiset osaisi ja kykenisi pyytää apua, jos ongelma on tarpeeksi suuri, vaan siitä, että apua ei saa, koska yhteiskunta on ulkoistanut lapsiperheiden avun yksilöiden omalle vastuulle jo 90-luvun lamassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
41: Kyllä, sen sanoin tuossa aiemmin, että on mahdollista, että joku ei ehkä kerro oikeista ongelmista, vaan saattaa valittaa jostain sivuseikoista. Tämän pointin otan tästä lähtien huomioon. Ja ei ole mielestäni kyökkipsykologiaa todeta kärsineensä synnytyksen jälkeisestä masennuksesta, jos siitä on saanut diagnoosin ja sitä varten lääkityksen sekä keskusteluapua.
En ole allerginen normaalille valittamiselle, mutta sellaiselle kohtuuttomalle olen. Olisi pitänyt jo aloituksessa antaa esimerkkejä siitä, koska en selvästikään osannut ilmaista selkeästi, mitä tarkoitin. Kirjoitan pian esimerkkiviestin.
45: Joo, eipä niitä monia onneksi olekaan.
46: Hyvä pointti.
- AP
[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 21:48"]
[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 20:40"]
Rankkuus on aina subjektiivinen kokemus. That's it. Tiivistäen näin.
Jos joku jaksaa ajatuksella lukea enemmän, niin:
Ap MUKA ymmärtää sen, kirjoittaa toistuvasti, että "toki ihmiset ovat erilaisia/työt ovat erilaisia blaa-blaa-blaa", mutta päätyy silti kerta toisensa jälkeen julistamaan, kuinka HÄNEN kokemuksensa on ainoa oikea, ja muut vaan lellittyjä kermaperseitä, joilla ei ole mitään realistista syytä valitaa, mitä nyt elättelevät vaan todellisuudelle vieraita kuvitelmia siitä, millaista elämän pitäisi olla....
Toisin sanoen ap on kuullut ihmisten selittävän, mikä heistä on elämässä rankkaa, mutta häneltä puuttuu empatia ja sydämen sivistys oikeasti KUULLA ja YMMÄRTÄÄ, mitä ihmiset hänelle sanovat.
Minä olen työn myötä jutellut aika paljon iäkkäiden naisten kanssa siitä, millaista äitiys oli ennen.
Yllättäen moni heistä sanoo, miten paljon helpompaa ennen oli olla äiti. Juu, tuo on ehkä hiukan epämuodikas kanta kaikkien ap:n kaltaisten äimistelijöiden mielestä, mutta näin moni viisas iäkäs nainen sanoo.
Vaikka ennen oli fyysisesti moni asia rankempaa: ei ollut kodinkoneita, ei omia autoja perheillä, ansiotyökin monella hyvin vaativaa fyysisesti, henkisesti oli helpompaa. Naisilla oli tapana jäädä lasten synnyttyä kotiin (omassa lapsuudessani 1970-luvulla luotiin vähitellen päivähoitoa, mutta esim. kotikunnassani Salossa päivähoitoa oli vuosikymmenen alussa tarjolla vain köyhille yksinhuoltajille. Muut jäivät kotiin hoitamaan lapsia tai hommasivat lapsenlikan), eikä naisten tarvinnut yrittää tasapainoilla lastenhoidon ja uran välillä. Lastenkasvatuskin oli simppelimpää: riitti, kun lapsille hommasi kaksi lämmintä ateriaa ja kuritti niille herrannuhdetta, jos olivat tehneet kolttosia. Kukaan ei ollut edes keksinyt lapsentahtisuutta, virikkeitä tai lapsen kehityskausia.
On perheillä tietysti ollut ennenkin murheita, sairauksia, sotia ja miesten kuolemia tai pettämistä. Mutta sellainen läkähdyttävä kilpajuoksu uran, oman ulkonäön ylläpitämisen, jatkuvan sosiaalisuuden ja ystävyyssuhteiden hoitamisen, lapsen hoidon ja virikkeellisen kasvatuksen yms. välillä. - sitä EI ollut. Vähempi riitti. Ympäripyöreitä päiviä, mutta hiton paljon vähemmän odotuksia ja vaatimuksia.
Joten vaikka ap ja jotkut muut nyt luulevat, että mitään stressiä ei pitäisi kenelläkään olla, koska heillä itselläänkään ei ole (hah), niin näinhän se EI ole. Stressiä on useilla aina vaan enemmän, eikä vähiten siksi, että nyt on lama ja ihmisillä huoli toimeentulosta ja työpaikasta. On stressi sitten mistä alkusyystä tahansa lähtöisin (monella syitä on useampiakin), sitä on olemassa, ja se koettelee myös vanhempien ja perheiden suhteita.
[/quote]
Mitä ihmettä, missä kohtaa olen väittänyt, että muut olisivat lellittyjä kermaperseitä ja oma tapani toimia on ainoa oikea? :D Jestas, mitä rivien välistä lukemista. Laitoit nyt aika paljon sanoja suuhuni ja lisäilit omiasi, minkä lisäksi oletit paljon kaikenlaista ajattelutavastani ja elämäntyylistäni. Missä kohtaa olen esim. väittänyt, ettei minulla ole ollut vaikeuksia tai stressiä?
Vaikka väitit, että en varmaan ymmärrä tai hyväksy pointtejasi, olen samaa mieltä kanssasi. Kyllä elämä oli ennen yksinkertaisempaa, ja olen kuullut vastaavaa vanhempien naisten suusta. Uran ja äitiyden välillä tasapainottelu on varmasti todella paljon stressiä ja hankaluutta lisäävä tekijä. Lisäksi nykyään vanhemmille asetetaan paljon enemmän vaatimuksia, jolloin vanhempien huomio saattaa ohjautua turhista asioista murehtimiseen.
[/quote]
Jos sinulla oli, miksi sinusta on nyt käsirtämätöntä, että muillakin on?
Ei minun tarvinnut lukea yhtään rivien välistä. Luepa ajatuksella sitaatit omista kommenteistasi, jotka 39 on tuolla koonnut yhteen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tällaiset aloitukset ovat omituisia. Elämään kuuluu jatkuva muutos, ja joillekin ne isot muutokset ajoittuvat juuri lapsiperheaikaan. Kummallista, jos sitä pidetään jotenkin vääränä, ettei elämä olekaan leppoisaa köllöttelyä vaan siihen liittyy koko elämän kirjo, ilojen lisäksi surut ja murheet, menetykset ja pettymykset. Istokin. Minusta on elämästä vieraantunutta käytöstä, että ärsyynnytään siitä että jollakulla on rankkaa, ja koetaan että ihmisten pitäisi olla positiivisia ja onnellisia ja energisia ja iloisia vähän kuin kansalaisvelvollisuutena. Sekin on tiettyä henkistä väkivaltaa, että ihmisten pitää kulkea hymynaamari päässä vaikeinakin hetkinä koska muuten et selvästikään ole osannut elää oikein.
[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 21:40"]
[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 20:35"]
[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 20:17"]
[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 20:02"]
Minä olin väsynyt esikoisen aikana. Lapsi ei ollut koliikkivauva eikä allerginen mutta univaje teki minusta yllättävän uupuneen ja voin sanoa, ettei ollut herkkua olla niin väsynyt, että poltti vesikattilat pohjaan useammanin kerran. Harva meistä tietää etukäteen, mitkä asiat sen uupumuksen laukaisevat, minulla se oli univaje. Esikoinen kun oli kyseessä, niin valvoin ja kuuntelin jokaista äännähdystäkin ja luulin olevani niin korvaamaton lapselle. Päälle vielä syyllistävät puheet äidin roollista lapsen elämässä, niin soppa oli valmis.
Yksikään lukuisista äiti-ystävistäni ei neuvonut, miten toimia vaan päinvastoin saivat ap:n tavoin tuntemaan itseni epäonnistuneeksi, kun en yllättäen selvinnytkään perusaskareista ja oman helpon lapseni hoitamisesta kunnialla. Väsyneenä jokainen kotiaskare tuntui ylivoimaiselta ja jopa vauvanhoidosta hävisi ilo. Eniten pelotti muistiongelmat ja valvoin jo lopulta pelonkin takia pitkin yötä ja mietin, olinko nyt varmasti muistanut sammuttaa hellan ja lukita oven ja syöttää vauvan ja vaihtaa vaipan. Ehkä hormoneillakin oli oma osuutensa, kun niin herkästi kuuntelin muiden asettamia tavoitteita siitä, mitä minun pitäisi ehtiä tehdä.
Onneksi mies puuttui tilanteeseen, vaikka haroin vastaan kaikin keinoin. Pakotti "nukkumaan" niin, että lopulta ajan kanssa nukahdin kun tiesin, ettei ollut mitään asiaa mennä vauvaa hoitamaan, kun mies pakotti heti takaisin sänkyyn. Taisi mennä reilu viikko, että pystyin nukahtamaan ja nukkumaan kuusi tuntia putkeen. Olo oli kuin aivan toisella ihmisellä. Vauva oli tuossa vaiheessa melkein puolivuotias ja minä pystyin vihdoin nauttimaan elämästä jälleen.
Meidän on vaikea nähdä, mitä tehdä toisin omassa elämässämme ja toisaalta taas ne muut äidit eivät ole parhaita asiantuntijoita koska usein asettavat vain lisää paineita kehumalla omia onnistumisiaan. Minäkin sain neuvoksi vain "nuku silloin kuin vauvakin"-mantraa ja vain päälle ivallisia katseita, kun yritin varovasti kertoa, etten vain pystynyt nukahtamaan. Kyllähän sitä nukkuu, jos vain on riittävän väsynyt... Helpointa on vähätellä toisten vaikeuksia, hankalinta on löytää se oikea toimintamalli, jolla kyseisten ihmisten elämänlaatua nostetaan. Koska olemme ihmisinä hyvin erilaisia, ei meille sovi samat neuvot ja samat keinot. Siinä missä joku pystyy elämään täysin vauvan rytmissä esim. oma äitini, niin toinen taas ei pysty eikä siinä auta se jankutus, että on pystyttävä.
Ap:nkin taivastelul on turhauttavaa eikä auta niitä lukemattomia äitejä, jotka tälläkin hetkellä painiskelevat arjen ongelmien parissa. Saahan ap ja pari muuta nostetta itselleen, kun voivat onnitella itseään oikeanlaisesta elämästä ja kehua itseään mutta tosiasia on, että mitään apua tuosta "miten ei selviä perusarjesta" -kommenteista ei kenellekään ole. Enkä usko, että ap kokisi mitään ahaa-elämystä asiasta ja löytäisi tästä eteenpäin rakentavia keinoja ystäviensä auttamiseen. Eihän tämä ketju ollut tehty siksi, että voitaisiin tukea paremmin toisiamme vaan siksi, että päästään taivastelemaan toisten äitien avuttomuutta ja vääränlaista elämää.
[/quote]
Ja jottei nyt jää mitenkään epäselväksi: aloituksen hieman provoavasti kirjoitetut kauhistelut eivät koske sinunlaisiasi äitejä, eikä sinun tilannettasi, jossa kärsit uniongelmista.
- AP
[/quote]
Mistä voit olla niin varma, että minunkaltaisiani äitejä ei ole suurin osa niistä, joiden kyvyttömyyttä hallita lapsiperhearkea kauhistelet? En minäkään saanut mistään diagnoosia uniongelmaani ja muut äidit sekä myös minä itse kuvittelivat, että tämä on osa lapsiperhearkea. Vauvat valvottavat öisin, joskus päivisinkin ja pahimmillaan lähes koko ajan niin kuin tuolla yhdellä äidillä. Oma vauvanikin oli ns. helppo eli heräsi alkuun noin kolmen tunnin välein syömään ja lopulta enää pari kertaa yössä. Päiväunia nukkui ajoittain neljäkin tuntia putkeen. Yksikään toinen äiti ei takuulla tuntenut sympatiaa minua kohtaan, kun oma vauva nukkui ehkä tunnin päiväunet ja heräili yölläkin 3-5 kertaa syömään mutta silti tämä äiti jaksoi arjessa helposti ja minä taas en.
Väitän, että suurin haaste lapsiperheille on liian vähäinen uni. Sitä ei ehkä itsekään tajua, kun luulee nukkuvansa sen ajan, mitä sängyssä viettää. Tosiasiassa moni äiti käy peittelmässä lapsia useamman kerran yössä, herää yskään, käy auttamassa pissalle, ottaa viereen nukkumaan jne. Pieniä ja mitättömän tuntuisia asioita, jotka pilkkovat sen yöunen niin hajanaiseksi, ettei kunnollista syvää unta ehdi tulla lainkaan. Osa äideistä kärsii stressioireista. Stressiä voi tuntea tekemättömistä töistä, riittämättömyyden tunteesta, lapsen heräämisistä ja oikeastaan mistä tahansa, mikä tuntuu vaikealta ja uuvuttavalta. Stressiin liittyy aina liian vähäinen uni. Tästä syntyy kierre, jota on itse vaikea katkaista ja usein vaikea tunnistaa.
Aivan yhtä hyvin voisi kysyä, miksi nykyään ihmiset uupuvat niin runsaasti työelämässä. Ei ennen oltu stressilomilla tai koettu burnoutia. Miksi siis nykyään? Työelämän vaatimukset ovat muuttuneet aivan samoin kuin vanhemmuuden vaatimuksetkin. 100 vuotta sitten 6-vuotias vahti pienempiä sisaruksiaan, kun vanhemmat tekivät peltotöitä eikä kukaan miettinyt, mitä muuta se 6-vuotias olisi ehkä tarvinnut.
[/quote]
Ajattelin, että se, että en tarkoita aloituksessa niitä, joilla tosiaan on selvästi elävää vaikeuttavia ongelmia, olisi tullut ilmi lauseessa " Myös muunlaisia tilanteita voi toki olla, jotka vaikeuttavat elämää merkittävästi.", mutta olisi pitänyt varmaan tarkentaa, kun oli niin epämääräistä. Mutta onhan univaje ihan oikea ongelma, joka vaikeuttaa elämää. Mielestäni läheisillä olisi melkeinpä velvollisuus auttaa univajeesta kärsivää äitiä. Minäkin autoin univajeesta kärsivää ystävää välillä hakemalla hänen lapsensa ulos, jotta hän voisi nukkua päiväunet vauvan kanssa. Tuollainen olisi mielestäni aika normaalia ystävällisyyden osoittamista, mutta aika harvinaista moinen näyttää olevan.
Tähän ketjuun tulleiden vastauksien perusteella vaikuttaisi siltä, että yksi ongelma on se, että vanhemmuus saatetaan nähdä jonain supervoimia vaativana juttuna, jossa pitää selvitä kaikessa yksin. Avun pyytäminen on noloa, ja jos sitä tarjotaankin, ei sitä välttämättä kehdata ottaa vastaan. Monessa perheessä asiat olisivat varmasti paremmin, jos asenne avun saamiseen ja antamiseen olisi luontevampaa.
[/quote]
Kuulepa. Kun sinä et voi TIETÄÄ, mitä ongelmia ihmisillä on. Näennäisesti monen elämä näyttää tavalliselta ja harva haluaa romahtaa vieraiden edessä, tai edes erinomaisessa elämässään paistattelevan kaverin tai puolitutun.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ovatko ap:n lapset valvottaneet? Oliko sinulla mahdollisuutta paikata säännöllisesti univajetta?
Me ollaan työssäkäyviä ihmisiä, eli lapset on päivähoidossa. Yhteistä aikaa on lasten kanssa illat ja viikonloput. Mä en kehtaa enkä raaski laittaa lapsia hoitoon enempää kuin on pakko! Eihän ne olisi juuri yhtään mun kanssa, jos päivähoidon lisäksi olisi vielä mummolaviikonloppuja ja kummiviikonloppuja, serkkuyökyliä ja muita. No ei ole tarjolla, tosin. Sukulaisten kanssa voisi vielä ajatella hoitavansa ristiin, jos olisi paljon tekemisissä ja lapsilla turvallinen olo. Mutta kun ei ihan yhäri ole, niin ei sitä halua vain "jollekin naapurille" lykätä lapsia, jos "se" sattuu apua tarjoamaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minun elämäni oli hyvin rikasta ennen lapsia ja vielä rikkaampaa nyt:). Olen kahden lapsen äiti, lapsilla vuoden ikäero. Lapset ovat olleet todella helppoja, ainoa vaikeus oli se että minä sairastuin synnytyksenjälkeiseen masennukseen.
Monesti muiden äitien kanssa jutellessa olen melko hiljaa, koska minusta tuntuu että omien kokemusteni kertominen aiheuttaa pahaa mieltä, aivan kuin haluaisin hieroa suolaa haavoihin. Esimerkkinä Jaana-Kirsin äiti kertoo kuinka huonosti JK nukkuu, heräilee neljästi yössä, kuinka mikään ruokailu ei tahdo sujua ja pottailu ei ainakaan ikinä onnistu, mites teillä? noh, sitten yritän kertoa että meillä lapset ovat aina nukkuneet 10-12h unet, ilman ongelmia, syövät itsenäisesti ja hienosti ja ovat päiväkuivia. Kai sitä sitten tulee puhuttua enemmän niistä negatiivisista puolista; sen kerran kun lapset olivat vatsataudissa tai minä en tahtonut jaksaa...
[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 21:51"]
[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 21:40"]
[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 20:35"]
[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 20:17"]
[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 20:02"]
Minä olin väsynyt esikoisen aikana. Lapsi ei ollut koliikkivauva eikä allerginen mutta univaje teki minusta yllättävän uupuneen ja voin sanoa, ettei ollut herkkua olla niin väsynyt, että poltti vesikattilat pohjaan useammanin kerran. Harva meistä tietää etukäteen, mitkä asiat sen uupumuksen laukaisevat, minulla se oli univaje. Esikoinen kun oli kyseessä, niin valvoin ja kuuntelin jokaista äännähdystäkin ja luulin olevani niin korvaamaton lapselle. Päälle vielä syyllistävät puheet äidin roollista lapsen elämässä, niin soppa oli valmis.
Yksikään lukuisista äiti-ystävistäni ei neuvonut, miten toimia vaan päinvastoin saivat ap:n tavoin tuntemaan itseni epäonnistuneeksi, kun en yllättäen selvinnytkään perusaskareista ja oman helpon lapseni hoitamisesta kunnialla. Väsyneenä jokainen kotiaskare tuntui ylivoimaiselta ja jopa vauvanhoidosta hävisi ilo. Eniten pelotti muistiongelmat ja valvoin jo lopulta pelonkin takia pitkin yötä ja mietin, olinko nyt varmasti muistanut sammuttaa hellan ja lukita oven ja syöttää vauvan ja vaihtaa vaipan. Ehkä hormoneillakin oli oma osuutensa, kun niin herkästi kuuntelin muiden asettamia tavoitteita siitä, mitä minun pitäisi ehtiä tehdä.
Onneksi mies puuttui tilanteeseen, vaikka haroin vastaan kaikin keinoin. Pakotti "nukkumaan" niin, että lopulta ajan kanssa nukahdin kun tiesin, ettei ollut mitään asiaa mennä vauvaa hoitamaan, kun mies pakotti heti takaisin sänkyyn. Taisi mennä reilu viikko, että pystyin nukahtamaan ja nukkumaan kuusi tuntia putkeen. Olo oli kuin aivan toisella ihmisellä. Vauva oli tuossa vaiheessa melkein puolivuotias ja minä pystyin vihdoin nauttimaan elämästä jälleen.
Meidän on vaikea nähdä, mitä tehdä toisin omassa elämässämme ja toisaalta taas ne muut äidit eivät ole parhaita asiantuntijoita koska usein asettavat vain lisää paineita kehumalla omia onnistumisiaan. Minäkin sain neuvoksi vain "nuku silloin kuin vauvakin"-mantraa ja vain päälle ivallisia katseita, kun yritin varovasti kertoa, etten vain pystynyt nukahtamaan. Kyllähän sitä nukkuu, jos vain on riittävän väsynyt... Helpointa on vähätellä toisten vaikeuksia, hankalinta on löytää se oikea toimintamalli, jolla kyseisten ihmisten elämänlaatua nostetaan. Koska olemme ihmisinä hyvin erilaisia, ei meille sovi samat neuvot ja samat keinot. Siinä missä joku pystyy elämään täysin vauvan rytmissä esim. oma äitini, niin toinen taas ei pysty eikä siinä auta se jankutus, että on pystyttävä.
Ap:nkin taivastelul on turhauttavaa eikä auta niitä lukemattomia äitejä, jotka tälläkin hetkellä painiskelevat arjen ongelmien parissa. Saahan ap ja pari muuta nostetta itselleen, kun voivat onnitella itseään oikeanlaisesta elämästä ja kehua itseään mutta tosiasia on, että mitään apua tuosta "miten ei selviä perusarjesta" -kommenteista ei kenellekään ole. Enkä usko, että ap kokisi mitään ahaa-elämystä asiasta ja löytäisi tästä eteenpäin rakentavia keinoja ystäviensä auttamiseen. Eihän tämä ketju ollut tehty siksi, että voitaisiin tukea paremmin toisiamme vaan siksi, että päästään taivastelemaan toisten äitien avuttomuutta ja vääränlaista elämää.
[/quote]
Ja jottei nyt jää mitenkään epäselväksi: aloituksen hieman provoavasti kirjoitetut kauhistelut eivät koske sinunlaisiasi äitejä, eikä sinun tilannettasi, jossa kärsit uniongelmista.
- AP
[/quote]
Mistä voit olla niin varma, että minunkaltaisiani äitejä ei ole suurin osa niistä, joiden kyvyttömyyttä hallita lapsiperhearkea kauhistelet? En minäkään saanut mistään diagnoosia uniongelmaani ja muut äidit sekä myös minä itse kuvittelivat, että tämä on osa lapsiperhearkea. Vauvat valvottavat öisin, joskus päivisinkin ja pahimmillaan lähes koko ajan niin kuin tuolla yhdellä äidillä. Oma vauvanikin oli ns. helppo eli heräsi alkuun noin kolmen tunnin välein syömään ja lopulta enää pari kertaa yössä. Päiväunia nukkui ajoittain neljäkin tuntia putkeen. Yksikään toinen äiti ei takuulla tuntenut sympatiaa minua kohtaan, kun oma vauva nukkui ehkä tunnin päiväunet ja heräili yölläkin 3-5 kertaa syömään mutta silti tämä äiti jaksoi arjessa helposti ja minä taas en.
Väitän, että suurin haaste lapsiperheille on liian vähäinen uni. Sitä ei ehkä itsekään tajua, kun luulee nukkuvansa sen ajan, mitä sängyssä viettää. Tosiasiassa moni äiti käy peittelmässä lapsia useamman kerran yössä, herää yskään, käy auttamassa pissalle, ottaa viereen nukkumaan jne. Pieniä ja mitättömän tuntuisia asioita, jotka pilkkovat sen yöunen niin hajanaiseksi, ettei kunnollista syvää unta ehdi tulla lainkaan. Osa äideistä kärsii stressioireista. Stressiä voi tuntea tekemättömistä töistä, riittämättömyyden tunteesta, lapsen heräämisistä ja oikeastaan mistä tahansa, mikä tuntuu vaikealta ja uuvuttavalta. Stressiin liittyy aina liian vähäinen uni. Tästä syntyy kierre, jota on itse vaikea katkaista ja usein vaikea tunnistaa.
Aivan yhtä hyvin voisi kysyä, miksi nykyään ihmiset uupuvat niin runsaasti työelämässä. Ei ennen oltu stressilomilla tai koettu burnoutia. Miksi siis nykyään? Työelämän vaatimukset ovat muuttuneet aivan samoin kuin vanhemmuuden vaatimuksetkin. 100 vuotta sitten 6-vuotias vahti pienempiä sisaruksiaan, kun vanhemmat tekivät peltotöitä eikä kukaan miettinyt, mitä muuta se 6-vuotias olisi ehkä tarvinnut.
[/quote]
Ajattelin, että se, että en tarkoita aloituksessa niitä, joilla tosiaan on selvästi elävää vaikeuttavia ongelmia, olisi tullut ilmi lauseessa " Myös muunlaisia tilanteita voi toki olla, jotka vaikeuttavat elämää merkittävästi.", mutta olisi pitänyt varmaan tarkentaa, kun oli niin epämääräistä. Mutta onhan univaje ihan oikea ongelma, joka vaikeuttaa elämää. Mielestäni läheisillä olisi melkeinpä velvollisuus auttaa univajeesta kärsivää äitiä. Minäkin autoin univajeesta kärsivää ystävää välillä hakemalla hänen lapsensa ulos, jotta hän voisi nukkua päiväunet vauvan kanssa. Tuollainen olisi mielestäni aika normaalia ystävällisyyden osoittamista, mutta aika harvinaista moinen näyttää olevan.
Tähän ketjuun tulleiden vastauksien perusteella vaikuttaisi siltä, että yksi ongelma on se, että vanhemmuus saatetaan nähdä jonain supervoimia vaativana juttuna, jossa pitää selvitä kaikessa yksin. Avun pyytäminen on noloa, ja jos sitä tarjotaankin, ei sitä välttämättä kehdata ottaa vastaan. Monessa perheessä asiat olisivat varmasti paremmin, jos asenne avun saamiseen ja antamiseen olisi luontevampaa.
[/quote]
Ai että sä ap et sitten luovuta.
Nyt siis se ei ole pelkästään äitien kermaperseisyydestä kiinni, se on lisäksi sitä, että eivät mokomat kehtaa pyytää apua!
ihan kuin sitä apua olisi ainakaan tarpeellisessa määrin saatavissa mistään! Mistä saa apua vaikkapa miehen pettämiseen tai seksuaaliseen haluttomuuteen? Yhdistettynä omiin yt-stresseihin? Omien iäkkäiden vanhempien sairasteluihin? ja kenties yhden lapsen epämääräisiin neurologisiin oireisiin? Kaverille on valitettu väsymystä, mutta kun se on ap:n kaltainen besserwisseri, niin ei sille voi eikä halua kertoa koko vyyhteä, luulkoon vAn, että minä vaan olen niin epärealistinen, enkä osaa pyytää apua...
Kiva, että veit jokusen kerran kaverin leikki-ikäistä leikkimään. Luuletko, että se ratkaisee oikean, toistakin vuotta jatkuneen univelan ja kroonistuneet nukahtamisongelmat? Kun joka hö toista vuotta heräät vähintään neljä kertaa hössä, ei enää tahdo saada unta edes silloin harvoin kuin joku lupaa katsoa lasten perään. Saati nyt että parilla päiväunilla asia korjaantuisi. Kaveriapu on ilman kuuta ihanaa, jo siksikin, että se kertoo välittänisestä - mutta sinulla viiraa päät, jos luulet, että se oikeasti muuttaa tilanteen. Isot ongelmat vaatisivat laajoja kattavia ratkaisuja, eikä kaikilla ole edes sitä parin kerran päiväuni-ulkoiluttajaa saatavilla. Kavereita ei ehkä asu paikkakunnalla tai kaikki ovat töissä. Isovanhempiakaan ei ole likimainkaan kaikilla saatavilla hoitoavuksi. Ei siis ole todellakaan kiinni siitä, etteikö ihmiset osaisi ja kykenisi pyytää apua, jos ongelma on tarpeeksi suuri, vaan siitä, että apua ei saa, koska yhteiskunta on ulkoistanut lapsiperheiden avun yksilöiden omalle vastuulle jo 90-luvun lamassa.
[/quote]
Nyt en enää ymmärrä, millaisten lasien läpi luet viestejä. Siis eiväthän ongelmat häviäkään kaveriavulla tai vastaavalla. Väitinkö jossain, ettei ongelmia saisi olla tai ne olisivat jotenkin väärin? Eikä apua tietysti aina ole saatavilla, eikä se tietenkään ole äidin vika! Tuollainen ajatteluhan olisi aivan sairasta! Ymmärrän kyllä sen, jos apua ei saa, sillä ei minullakaan ollut esikoisen kanssa mitään tukiverkkoa, koska asuimme opiskelupaikkakunnalla, jossa ei ollut ystäväperheitä, ja lähimmät sukulaiset asuivat satojen kilometrien päässä.
Ja kyllä, on todellakin perseestä, että lapsiperheiden palveluita on ajettu alas laman jälkeen. Ei tietenkään mikään kaveriapu asiaa pelasta, mutta on se parempi kuin olla tekemättä mitään.
- AP
[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 21:59"]
Ovatko ap:n lapset valvottaneet? Oliko sinulla mahdollisuutta paikata säännöllisesti univajetta?
[/quote]
Sillä oli omien sanojensa mukaan aikaa ja energiaa hoitaa harrastuksia ja luottamustehtäviä vauvalomillakin, joten mitä siitä voikaan päätellä...
[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 21:56"]
[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 21:48"]
[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 20:40"]
Rankkuus on aina subjektiivinen kokemus. That's it. Tiivistäen näin.
Jos joku jaksaa ajatuksella lukea enemmän, niin:
Ap MUKA ymmärtää sen, kirjoittaa toistuvasti, että "toki ihmiset ovat erilaisia/työt ovat erilaisia blaa-blaa-blaa", mutta päätyy silti kerta toisensa jälkeen julistamaan, kuinka HÄNEN kokemuksensa on ainoa oikea, ja muut vaan lellittyjä kermaperseitä, joilla ei ole mitään realistista syytä valitaa, mitä nyt elättelevät vaan todellisuudelle vieraita kuvitelmia siitä, millaista elämän pitäisi olla....
Toisin sanoen ap on kuullut ihmisten selittävän, mikä heistä on elämässä rankkaa, mutta häneltä puuttuu empatia ja sydämen sivistys oikeasti KUULLA ja YMMÄRTÄÄ, mitä ihmiset hänelle sanovat.
Minä olen työn myötä jutellut aika paljon iäkkäiden naisten kanssa siitä, millaista äitiys oli ennen.
Yllättäen moni heistä sanoo, miten paljon helpompaa ennen oli olla äiti. Juu, tuo on ehkä hiukan epämuodikas kanta kaikkien ap:n kaltaisten äimistelijöiden mielestä, mutta näin moni viisas iäkäs nainen sanoo.
Vaikka ennen oli fyysisesti moni asia rankempaa: ei ollut kodinkoneita, ei omia autoja perheillä, ansiotyökin monella hyvin vaativaa fyysisesti, henkisesti oli helpompaa. Naisilla oli tapana jäädä lasten synnyttyä kotiin (omassa lapsuudessani 1970-luvulla luotiin vähitellen päivähoitoa, mutta esim. kotikunnassani Salossa päivähoitoa oli vuosikymmenen alussa tarjolla vain köyhille yksinhuoltajille. Muut jäivät kotiin hoitamaan lapsia tai hommasivat lapsenlikan), eikä naisten tarvinnut yrittää tasapainoilla lastenhoidon ja uran välillä. Lastenkasvatuskin oli simppelimpää: riitti, kun lapsille hommasi kaksi lämmintä ateriaa ja kuritti niille herrannuhdetta, jos olivat tehneet kolttosia. Kukaan ei ollut edes keksinyt lapsentahtisuutta, virikkeitä tai lapsen kehityskausia.
On perheillä tietysti ollut ennenkin murheita, sairauksia, sotia ja miesten kuolemia tai pettämistä. Mutta sellainen läkähdyttävä kilpajuoksu uran, oman ulkonäön ylläpitämisen, jatkuvan sosiaalisuuden ja ystävyyssuhteiden hoitamisen, lapsen hoidon ja virikkeellisen kasvatuksen yms. välillä. - sitä EI ollut. Vähempi riitti. Ympäripyöreitä päiviä, mutta hiton paljon vähemmän odotuksia ja vaatimuksia.
Joten vaikka ap ja jotkut muut nyt luulevat, että mitään stressiä ei pitäisi kenelläkään olla, koska heillä itselläänkään ei ole (hah), niin näinhän se EI ole. Stressiä on useilla aina vaan enemmän, eikä vähiten siksi, että nyt on lama ja ihmisillä huoli toimeentulosta ja työpaikasta. On stressi sitten mistä alkusyystä tahansa lähtöisin (monella syitä on useampiakin), sitä on olemassa, ja se koettelee myös vanhempien ja perheiden suhteita.
[/quote]
Mitä ihmettä, missä kohtaa olen väittänyt, että muut olisivat lellittyjä kermaperseitä ja oma tapani toimia on ainoa oikea? :D Jestas, mitä rivien välistä lukemista. Laitoit nyt aika paljon sanoja suuhuni ja lisäilit omiasi, minkä lisäksi oletit paljon kaikenlaista ajattelutavastani ja elämäntyylistäni. Missä kohtaa olen esim. väittänyt, ettei minulla ole ollut vaikeuksia tai stressiä?
Vaikka väitit, että en varmaan ymmärrä tai hyväksy pointtejasi, olen samaa mieltä kanssasi. Kyllä elämä oli ennen yksinkertaisempaa, ja olen kuullut vastaavaa vanhempien naisten suusta. Uran ja äitiyden välillä tasapainottelu on varmasti todella paljon stressiä ja hankaluutta lisäävä tekijä. Lisäksi nykyään vanhemmille asetetaan paljon enemmän vaatimuksia, jolloin vanhempien huomio saattaa ohjautua turhista asioista murehtimiseen.
[/quote]
Jos sinulla oli, miksi sinusta on nyt käsirtämätöntä, että muillakin on?
Ei minun tarvinnut lukea yhtään rivien välistä. Luepa ajatuksella sitaatit omista kommenteistasi, jotka 39 on tuolla koonnut yhteen.
[/quote]
Luitko aloituksen? Mielestäni ei ole mitenkään käsittämätöntä, että ihmisellä on vaikeaa, jos hänellä on jokin sairaus, jollainen masennus on.
- AP
[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 22:02"]
[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 21:59"]
Ovatko ap:n lapset valvottaneet? Oliko sinulla mahdollisuutta paikata säännöllisesti univajetta?
[/quote]
Sillä oli omien sanojensa mukaan aikaa ja energiaa hoitaa harrastuksia ja luottamustehtäviä vauvalomillakin, joten mitä siitä voikaan päätellä...
[/quote]
Eivät normaalia pahemmin valvottaneet, joten en ole pahasta univajeesta kärsinyt. Mutta totesin tuossa aiemmassa viestissä, että univaje on ihan oikea ongelma, eikä todellakaan ole mitään turhaa valitusta, jos siitä kärsii.
Sanoinko, että vauva-aikaan sain harrasteltua ja hoidettua luottamustehtäviä? Ehkä sinä aikana ei välttämättä onnistu, mutta lapsethan kasvavat nopeasti.
Meillä on kaksi lasta, leikki-ikäinen ja vauva ja en myöskään ymmärrä valitusta ja varsinkin neuvolassa kauheasti varoitellaan ja pelotellaan väsymisestä jne. Meillä lapset ovat sitten kaiketi helppoja, ei ole siis ollut esim koliikkia tai muuta. Lapset ovat terveitä, mutta allergisia. Eli ehkä Se arjen suurin homma on Se jatkuva kylvetys ja rasvaus ja eri rasvat ja ruokavalioiden ja ruokien tekeminen ja tarkkuus (maito ja muna mm allergisoivien listalla). Mutta en ole missään kohtaa ottanut tätä raskaana. Lapset muuttavat elämää ja arkea ja siihen on oltava valmis. Olen huomannut, että nimenomaan ns normaalien lasten vanhemmat valittavat useammin. Lähipiiristäni löytyy pahasti kehitysvammaisten vanhempaa, koliikkivauvan vanhempaa jne ja he valittavat kaikista vähiten.
Minusta lapsiperhe-elämä on rankkaa. Koen, että olen vastuussa lapsistani, ja että elämän isot päätökset tehdään ajatellen ensisijaisesti lapsien parasta sen aikaa kun he ovat pieniä. Sisäinen ristiriita omien tarpeiden ja lasten tarpeiden välillä on valtava, ja vie paljon energiaa, eikä sitä näissä olosuhteissa oikein voi ratkaista, kun kyseessä on vähän isommat asiat kuin että pääsiskö äiti tiistaisin jumppaan. Lasten edun vuoksi minulla on mennyt vaihtoon ammatti, työ ja asuinpaikkakunta, ja tavallaan se oma aikuinen elämä, jota elin ennen lasta, on mennyt siinä samalla. Se nyt vaan on rankkaa rakentaa uudelle paikkakunnalle sosiaalinen verkosto ja huolehtia lasten kaverisuhteista, tukea heitä kun päiväkodit ja koulut on vaihtuneet ja samalla yrittää sopeutua itse uusiin yhteisöihin ja uuteen työhön. Lapset oireilevat aina muutoksista ja kukapa muu ne kiukut ottaa vastaan kuin äiti. Kun herää viideltä ohjaamaan sitä lasten energiaa sille mallille että päästään asunnosta ulos ilman kilareita, ja jatkaa sitä riitojen sovittelua ja ohjaamista ja hoivaamista sitten rankan päivän jälkeen koko illan, ja yötkin vielä heräilee, niin aika vähissä se energia on, koska itsestään on pitänyt antaa niin valtavasti sen jo itsessään rankan työpäivän päätteeksi.
Tällä hetkellä monilla perheillä on sama tilanne, koska työttömyyttä on niin paljon. Suomen sisällä muutetaan enemmän kuin edellisen muuttihuipun aikana 70-luvulla. Se on iso kriisi, se vaatii vanhemmilta paljon, että perheen dynamiikka pysyy hyvänä ja että pysyy kärryillä siitä mitä lapsille oikeasti kuuluu, ja siinä samalla on käsiteltävä ne omat kriisit omista vaikeuksista.
Mulle saa aina valittaa.:) Jos jotain olen oppinut, niin sen että mitä isompi kriisi, sen herkemmin valitetaan juuri niistä pienistä asioista. Koska ne isot ongelmat on niin isoja ja vaikeita hahmottaa ettei niille löydy sanoja eikä ratkaisuja. Se tunneilmaisu puretaan sitten valittamalla vaikka siitä että aina pitää siivota. Ne sanat löytyvät usein vasta jälkikäteen, kun tilanteet näkee selvemmin. Siinä keskellä hässäkkää riittää, että tulee nähdyksi ja kuulluksi ja joku kuuntelee, ilman että on heti tarjoamassa neuvoja tai tietämässä paremmin, miten elämä tulee elää.