Lue keskustelun säännöt.
Mikä lapsiperhearjessa on niin älyttömän rankkaa?
17.02.2015 |
Lapsiperheiden elämän rankkuutta voivotellaan jatkuvasti joka paikassa, ja ensiodottajia pelotellaan ties millä kauhutarinoilla. Puhutaan, kuinka lastenhoidossa hajoaa pää, ja sitä pidetään täysin ymmärrettävänä, että kuka tahansa äiti tai isä voi uupua aivan normaalista elämästä niin pahasti, että on väkivaltainen lapsiaan kohtaan. Jotkut valittavat koko ajan, kuinka elämä on yhtä helvettiä pikkulasten kanssa, ja kaikki lasten halu toimia omalla tavallaan nähdään hirveänä uhmana ja nimenomaan vanhempaan kohdistuvana vihamielisyytenä. Monilla alle 1-vuotiallakin on kuulemma nykyään uhmaikä.
Toki ymmärrän, että perhe-elämä voi olla rankkaa, jos esim. lapsilla tai vanhemmilla on sairauksia, tai jos kyseessä on yksinhuoltajaperhe tai perheen äiti ei muuten vain saa mitään apua lasten- ja kodinhoitoon. Myös muunlaisia tilanteita voi toki olla, jotka vaikeuttavat elämää merkittävästi. Mutta mitä olen perheitä tavannut, eniten kuitenkin tuntuvat valittavan ne, jotka elävät ydinperheessä ja joiden perheessä ei ole sairauksia tai muita isompia ongelmia. Kaikki lapsen tarvitsevuus nähdään jotenkin tosi rankkana asiana, ja lapsen pitäisi vain olla jatkuvasti hiljaa ja tyytyväinen itsekseen. Onko ihmisten asenteissa nykyään jotain outoa, vai onko ihmisillä epärealistisia kuvitelmia siitä, millaista perhe-elämän kuuluisi olla? Ja sitten muka mitään ei voi tehdä, kun on lapsia, ja lapsia syytetään esim. äidin lihomisesta tai äidin työuran pilaamisesta, vaikka kyse on äitien omista valinnoista (toki raskausaikana voi lihoa ilman omaa valintaansa, mutta jos raskauskilot ovat tallella vielä vuosikausien päästäkin, on kyseessä äidin oma ongelma tai mahdollisesti jokin sairaus).
Minä olen tässä useiden vuosien ajan odotellut, että milloinkohan se kauhean rankka lapsiperhe-elämä alkaa, mutta en ole vieläkään havainnut sitä eläväni, vaikka minulla on nyt kolme lasta. Ja ei, lapseni eivät ole olleet mitenkään poikkeuksellisen helppoja, vaan kaikkien kanssa on ollut omia haasteitaan. Enkä minä ole mikään superihminen, joka ei olisi koskaan väsynyt tai huonolla tuulella. Mutta en nyt vain osaa nähdä, että elämäni olisi jotenkin tavattoman rankkaa tai helvetillistä, kun tässä perusterveitä olemme, eikä nälkääkään tarvitse nähdä, vaikka köyhyysrajan alapuolella elämmekin. Enkä nyt halua tässä jeesustella, esittää hyvää ihmistä tai "kiillottaa sädekehääni" (ihan saamarin ärsyttävä sanonta, jolla pyritään saamaan näyttämään naurettavilta kaikki, jotka tekevät jonkin asian paremmin kuin syyttäjä itse), vaan ihan puhtaasti ihmettelen, että miten jotkut ihmiset voivat pitää normaalia lapsiperhe-elämää jopa helvetillisenä.
Kommentit (137)
[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 22:02"]
[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 21:51"]
[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 21:40"]
[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 20:35"]
[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 20:17"]
[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 20:02"]
Minä olin väsynyt esikoisen aikana. Lapsi ei ollut koliikkivauva eikä allerginen mutta univaje teki minusta yllättävän uupuneen ja voin sanoa, ettei ollut herkkua olla niin väsynyt, että poltti vesikattilat pohjaan useammanin kerran. Harva meistä tietää etukäteen, mitkä asiat sen uupumuksen laukaisevat, minulla se oli univaje. Esikoinen kun oli kyseessä, niin valvoin ja kuuntelin jokaista äännähdystäkin ja luulin olevani niin korvaamaton lapselle. Päälle vielä syyllistävät puheet äidin roollista lapsen elämässä, niin soppa oli valmis.
Yksikään lukuisista äiti-ystävistäni ei neuvonut, miten toimia vaan päinvastoin saivat ap:n tavoin tuntemaan itseni epäonnistuneeksi, kun en yllättäen selvinnytkään perusaskareista ja oman helpon lapseni hoitamisesta kunnialla. Väsyneenä jokainen kotiaskare tuntui ylivoimaiselta ja jopa vauvanhoidosta hävisi ilo. Eniten pelotti muistiongelmat ja valvoin jo lopulta pelonkin takia pitkin yötä ja mietin, olinko nyt varmasti muistanut sammuttaa hellan ja lukita oven ja syöttää vauvan ja vaihtaa vaipan. Ehkä hormoneillakin oli oma osuutensa, kun niin herkästi kuuntelin muiden asettamia tavoitteita siitä, mitä minun pitäisi ehtiä tehdä.
Onneksi mies puuttui tilanteeseen, vaikka haroin vastaan kaikin keinoin. Pakotti "nukkumaan" niin, että lopulta ajan kanssa nukahdin kun tiesin, ettei ollut mitään asiaa mennä vauvaa hoitamaan, kun mies pakotti heti takaisin sänkyyn. Taisi mennä reilu viikko, että pystyin nukahtamaan ja nukkumaan kuusi tuntia putkeen. Olo oli kuin aivan toisella ihmisellä. Vauva oli tuossa vaiheessa melkein puolivuotias ja minä pystyin vihdoin nauttimaan elämästä jälleen.
Meidän on vaikea nähdä, mitä tehdä toisin omassa elämässämme ja toisaalta taas ne muut äidit eivät ole parhaita asiantuntijoita koska usein asettavat vain lisää paineita kehumalla omia onnistumisiaan. Minäkin sain neuvoksi vain "nuku silloin kuin vauvakin"-mantraa ja vain päälle ivallisia katseita, kun yritin varovasti kertoa, etten vain pystynyt nukahtamaan. Kyllähän sitä nukkuu, jos vain on riittävän väsynyt... Helpointa on vähätellä toisten vaikeuksia, hankalinta on löytää se oikea toimintamalli, jolla kyseisten ihmisten elämänlaatua nostetaan. Koska olemme ihmisinä hyvin erilaisia, ei meille sovi samat neuvot ja samat keinot. Siinä missä joku pystyy elämään täysin vauvan rytmissä esim. oma äitini, niin toinen taas ei pysty eikä siinä auta se jankutus, että on pystyttävä.
Ap:nkin taivastelul on turhauttavaa eikä auta niitä lukemattomia äitejä, jotka tälläkin hetkellä painiskelevat arjen ongelmien parissa. Saahan ap ja pari muuta nostetta itselleen, kun voivat onnitella itseään oikeanlaisesta elämästä ja kehua itseään mutta tosiasia on, että mitään apua tuosta "miten ei selviä perusarjesta" -kommenteista ei kenellekään ole. Enkä usko, että ap kokisi mitään ahaa-elämystä asiasta ja löytäisi tästä eteenpäin rakentavia keinoja ystäviensä auttamiseen. Eihän tämä ketju ollut tehty siksi, että voitaisiin tukea paremmin toisiamme vaan siksi, että päästään taivastelemaan toisten äitien avuttomuutta ja vääränlaista elämää.
[/quote]
Ja jottei nyt jää mitenkään epäselväksi: aloituksen hieman provoavasti kirjoitetut kauhistelut eivät koske sinunlaisiasi äitejä, eikä sinun tilannettasi, jossa kärsit uniongelmista.
- AP
[/quote]
Mistä voit olla niin varma, että minunkaltaisiani äitejä ei ole suurin osa niistä, joiden kyvyttömyyttä hallita lapsiperhearkea kauhistelet? En minäkään saanut mistään diagnoosia uniongelmaani ja muut äidit sekä myös minä itse kuvittelivat, että tämä on osa lapsiperhearkea. Vauvat valvottavat öisin, joskus päivisinkin ja pahimmillaan lähes koko ajan niin kuin tuolla yhdellä äidillä. Oma vauvanikin oli ns. helppo eli heräsi alkuun noin kolmen tunnin välein syömään ja lopulta enää pari kertaa yössä. Päiväunia nukkui ajoittain neljäkin tuntia putkeen. Yksikään toinen äiti ei takuulla tuntenut sympatiaa minua kohtaan, kun oma vauva nukkui ehkä tunnin päiväunet ja heräili yölläkin 3-5 kertaa syömään mutta silti tämä äiti jaksoi arjessa helposti ja minä taas en.
Väitän, että suurin haaste lapsiperheille on liian vähäinen uni. Sitä ei ehkä itsekään tajua, kun luulee nukkuvansa sen ajan, mitä sängyssä viettää. Tosiasiassa moni äiti käy peittelmässä lapsia useamman kerran yössä, herää yskään, käy auttamassa pissalle, ottaa viereen nukkumaan jne. Pieniä ja mitättömän tuntuisia asioita, jotka pilkkovat sen yöunen niin hajanaiseksi, ettei kunnollista syvää unta ehdi tulla lainkaan. Osa äideistä kärsii stressioireista. Stressiä voi tuntea tekemättömistä töistä, riittämättömyyden tunteesta, lapsen heräämisistä ja oikeastaan mistä tahansa, mikä tuntuu vaikealta ja uuvuttavalta. Stressiin liittyy aina liian vähäinen uni. Tästä syntyy kierre, jota on itse vaikea katkaista ja usein vaikea tunnistaa.
Aivan yhtä hyvin voisi kysyä, miksi nykyään ihmiset uupuvat niin runsaasti työelämässä. Ei ennen oltu stressilomilla tai koettu burnoutia. Miksi siis nykyään? Työelämän vaatimukset ovat muuttuneet aivan samoin kuin vanhemmuuden vaatimuksetkin. 100 vuotta sitten 6-vuotias vahti pienempiä sisaruksiaan, kun vanhemmat tekivät peltotöitä eikä kukaan miettinyt, mitä muuta se 6-vuotias olisi ehkä tarvinnut.
[/quote]
Ajattelin, että se, että en tarkoita aloituksessa niitä, joilla tosiaan on selvästi elävää vaikeuttavia ongelmia, olisi tullut ilmi lauseessa " Myös muunlaisia tilanteita voi toki olla, jotka vaikeuttavat elämää merkittävästi.", mutta olisi pitänyt varmaan tarkentaa, kun oli niin epämääräistä. Mutta onhan univaje ihan oikea ongelma, joka vaikeuttaa elämää. Mielestäni läheisillä olisi melkeinpä velvollisuus auttaa univajeesta kärsivää äitiä. Minäkin autoin univajeesta kärsivää ystävää välillä hakemalla hänen lapsensa ulos, jotta hän voisi nukkua päiväunet vauvan kanssa. Tuollainen olisi mielestäni aika normaalia ystävällisyyden osoittamista, mutta aika harvinaista moinen näyttää olevan.
Tähän ketjuun tulleiden vastauksien perusteella vaikuttaisi siltä, että yksi ongelma on se, että vanhemmuus saatetaan nähdä jonain supervoimia vaativana juttuna, jossa pitää selvitä kaikessa yksin. Avun pyytäminen on noloa, ja jos sitä tarjotaankin, ei sitä välttämättä kehdata ottaa vastaan. Monessa perheessä asiat olisivat varmasti paremmin, jos asenne avun saamiseen ja antamiseen olisi luontevampaa.
[/quote]
Ai että sä ap et sitten luovuta.
Nyt siis se ei ole pelkästään äitien kermaperseisyydestä kiinni, se on lisäksi sitä, että eivät mokomat kehtaa pyytää apua!
ihan kuin sitä apua olisi ainakaan tarpeellisessa määrin saatavissa mistään! Mistä saa apua vaikkapa miehen pettämiseen tai seksuaaliseen haluttomuuteen? Yhdistettynä omiin yt-stresseihin? Omien iäkkäiden vanhempien sairasteluihin? ja kenties yhden lapsen epämääräisiin neurologisiin oireisiin? Kaverille on valitettu väsymystä, mutta kun se on ap:n kaltainen besserwisseri, niin ei sille voi eikä halua kertoa koko vyyhteä, luulkoon vAn, että minä vaan olen niin epärealistinen, enkä osaa pyytää apua...
Kiva, että veit jokusen kerran kaverin leikki-ikäistä leikkimään. Luuletko, että se ratkaisee oikean, toistakin vuotta jatkuneen univelan ja kroonistuneet nukahtamisongelmat? Kun joka hö toista vuotta heräät vähintään neljä kertaa hössä, ei enää tahdo saada unta edes silloin harvoin kuin joku lupaa katsoa lasten perään. Saati nyt että parilla päiväunilla asia korjaantuisi. Kaveriapu on ilman kuuta ihanaa, jo siksikin, että se kertoo välittänisestä - mutta sinulla viiraa päät, jos luulet, että se oikeasti muuttaa tilanteen. Isot ongelmat vaatisivat laajoja kattavia ratkaisuja, eikä kaikilla ole edes sitä parin kerran päiväuni-ulkoiluttajaa saatavilla. Kavereita ei ehkä asu paikkakunnalla tai kaikki ovat töissä. Isovanhempiakaan ei ole likimainkaan kaikilla saatavilla hoitoavuksi. Ei siis ole todellakaan kiinni siitä, etteikö ihmiset osaisi ja kykenisi pyytää apua, jos ongelma on tarpeeksi suuri, vaan siitä, että apua ei saa, koska yhteiskunta on ulkoistanut lapsiperheiden avun yksilöiden omalle vastuulle jo 90-luvun lamassa.
[/quote]
Nyt en enää ymmärrä, millaisten lasien läpi luet viestejä. Siis eiväthän ongelmat häviäkään kaveriavulla tai vastaavalla. Väitinkö jossain, ettei ongelmia saisi olla tai ne olisivat jotenkin väärin? Eikä apua tietysti aina ole saatavilla, eikä se tietenkään ole äidin vika! Tuollainen ajatteluhan olisi aivan sairasta! Ymmärrän kyllä sen, jos apua ei saa, sillä ei minullakaan ollut esikoisen kanssa mitään tukiverkkoa, koska asuimme opiskelupaikkakunnalla, jossa ei ollut ystäväperheitä, ja lähimmät sukulaiset asuivat satojen kilometrien päässä.
Ja kyllä, on todellakin perseestä, että lapsiperheiden palveluita on ajettu alas laman jälkeen. Ei tietenkään mikään kaveriapu asiaa pelasta, mutta on se parempi kuin olla tekemättä mitään.
- AP
[/quote]
kuule ihan sinä sen tuossa sanot, syyllistät uupuneita äitejä ja väität, että oma ASENNEVIKA, kun nolostelette pyytää apua. Naurettavin väite, mitä olen piiiitkään aikaan kuullut, ja kertoo hitonmoisesta omasta asennevammastasi: kuvittelet tietäväsi kaiken paremmin kuin muut....
"Tähän ketjuun tulleiden vastauksien perusteella vaikuttaisi siltä, että yksi ongelma on se, että vanhemmuus saatetaan nähdä jonain supervoimia vaativana juttuna, jossa pitää selvitä kaikessa yksin. Avun pyytäminen on noloa, ja jos sitä tarjotaankin, ei sitä välttämättä kehdata ottaa vastaan. Monessa perheessä asiat olisivat varmasti paremmin, jos asenne avun saamiseen ja antamiseen olisi luontevampaa."
ps. Vähänkö muuten jännä tuo sinun syyllistämisesi.... Ensin taivastelet aloituksessa, että onpa noloa, kun nykyäidit eivät kestä normaalia arkea. Ja sitten syyllistät uupuneita siitä, että he EIVÄT valita ja pyydä apua...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 22:04"]
[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 21:56"]
[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 21:48"]
[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 20:40"]
Rankkuus on aina subjektiivinen kokemus. That's it. Tiivistäen näin.
Jos joku jaksaa ajatuksella lukea enemmän, niin:
Ap MUKA ymmärtää sen, kirjoittaa toistuvasti, että "toki ihmiset ovat erilaisia/työt ovat erilaisia blaa-blaa-blaa", mutta päätyy silti kerta toisensa jälkeen julistamaan, kuinka HÄNEN kokemuksensa on ainoa oikea, ja muut vaan lellittyjä kermaperseitä, joilla ei ole mitään realistista syytä valitaa, mitä nyt elättelevät vaan todellisuudelle vieraita kuvitelmia siitä, millaista elämän pitäisi olla....
Toisin sanoen ap on kuullut ihmisten selittävän, mikä heistä on elämässä rankkaa, mutta häneltä puuttuu empatia ja sydämen sivistys oikeasti KUULLA ja YMMÄRTÄÄ, mitä ihmiset hänelle sanovat.
Minä olen työn myötä jutellut aika paljon iäkkäiden naisten kanssa siitä, millaista äitiys oli ennen.
Yllättäen moni heistä sanoo, miten paljon helpompaa ennen oli olla äiti. Juu, tuo on ehkä hiukan epämuodikas kanta kaikkien ap:n kaltaisten äimistelijöiden mielestä, mutta näin moni viisas iäkäs nainen sanoo.
Vaikka ennen oli fyysisesti moni asia rankempaa: ei ollut kodinkoneita, ei omia autoja perheillä, ansiotyökin monella hyvin vaativaa fyysisesti, henkisesti oli helpompaa. Naisilla oli tapana jäädä lasten synnyttyä kotiin (omassa lapsuudessani 1970-luvulla luotiin vähitellen päivähoitoa, mutta esim. kotikunnassani Salossa päivähoitoa oli vuosikymmenen alussa tarjolla vain köyhille yksinhuoltajille. Muut jäivät kotiin hoitamaan lapsia tai hommasivat lapsenlikan), eikä naisten tarvinnut yrittää tasapainoilla lastenhoidon ja uran välillä. Lastenkasvatuskin oli simppelimpää: riitti, kun lapsille hommasi kaksi lämmintä ateriaa ja kuritti niille herrannuhdetta, jos olivat tehneet kolttosia. Kukaan ei ollut edes keksinyt lapsentahtisuutta, virikkeitä tai lapsen kehityskausia.
On perheillä tietysti ollut ennenkin murheita, sairauksia, sotia ja miesten kuolemia tai pettämistä. Mutta sellainen läkähdyttävä kilpajuoksu uran, oman ulkonäön ylläpitämisen, jatkuvan sosiaalisuuden ja ystävyyssuhteiden hoitamisen, lapsen hoidon ja virikkeellisen kasvatuksen yms. välillä. - sitä EI ollut. Vähempi riitti. Ympäripyöreitä päiviä, mutta hiton paljon vähemmän odotuksia ja vaatimuksia.
Joten vaikka ap ja jotkut muut nyt luulevat, että mitään stressiä ei pitäisi kenelläkään olla, koska heillä itselläänkään ei ole (hah), niin näinhän se EI ole. Stressiä on useilla aina vaan enemmän, eikä vähiten siksi, että nyt on lama ja ihmisillä huoli toimeentulosta ja työpaikasta. On stressi sitten mistä alkusyystä tahansa lähtöisin (monella syitä on useampiakin), sitä on olemassa, ja se koettelee myös vanhempien ja perheiden suhteita.
[/quote]
Mitä ihmettä, missä kohtaa olen väittänyt, että muut olisivat lellittyjä kermaperseitä ja oma tapani toimia on ainoa oikea? :D Jestas, mitä rivien välistä lukemista. Laitoit nyt aika paljon sanoja suuhuni ja lisäilit omiasi, minkä lisäksi oletit paljon kaikenlaista ajattelutavastani ja elämäntyylistäni. Missä kohtaa olen esim. väittänyt, ettei minulla ole ollut vaikeuksia tai stressiä?
Vaikka väitit, että en varmaan ymmärrä tai hyväksy pointtejasi, olen samaa mieltä kanssasi. Kyllä elämä oli ennen yksinkertaisempaa, ja olen kuullut vastaavaa vanhempien naisten suusta. Uran ja äitiyden välillä tasapainottelu on varmasti todella paljon stressiä ja hankaluutta lisäävä tekijä. Lisäksi nykyään vanhemmille asetetaan paljon enemmän vaatimuksia, jolloin vanhempien huomio saattaa ohjautua turhista asioista murehtimiseen.
[/quote]
Jos sinulla oli, miksi sinusta on nyt käsirtämätöntä, että muillakin on?
Ei minun tarvinnut lukea yhtään rivien välistä. Luepa ajatuksella sitaatit omista kommenteistasi, jotka 39 on tuolla koonnut yhteen.
[/quote]
Luitko aloituksen? Mielestäni ei ole mitenkään käsittämätöntä, että ihmisellä on vaikeaa, jos hänellä on jokin sairaus, jollainen masennus on.
- AP
[/quote]
Suurin osa raskauden jälkeisistä masennuksista on yhä diagnosoimattomia. Siitä kärsivä ei välttämättä itsekään tiedä, mistä kiikastaa ja toipuminen on hidasta. Millainen univaje on riittävä toimintakyvyn huomattavaan huononemiseen? Miten vaikea lapsen erityispiirteiden tulee olla, jotta voi sanoa, että vauva-aika taaperoajasta puhumattakaan ei ollut helppoa, saati elämä oireilevan leikki-ikäisen? Montako läheisen menetystä esim. vuosikymmentä kohden sallitaan, jotta ei valita tyhjästä? Millainen elämäntilanne ylipäätään on sinusta sellainen, ettei pidä valittaa että on rankkaa. Eikun siis PITÄÄ valittaa että on rankkaa, jotta saa apua, ettei epäonnistu siinä avun pyytämisessäkin. Eiku miten se meni.. Ap koita nyt jo päättää - taitaa nyt vaan olla niin, että sun äitiys vaan on ylivertaista samoin kuin jaksamisesi. Toivottavasti elämäsi jatkuu yhtä mukavissa merkeissä, sillä voisi olla pelottavaa todistaa, jos muutos kohdistuisikin sinunlaiseesi ihmiseen. Ja tiesitkö, että jokainen meistä on erilainen voimiltaan. Oma menneisyys vaikuttaa esim. todella paljon äitiyteen ja kokemukseen sen rankkuudesta. Äitiys voi laukaista vaikka mitä ajatuksia menneisyydestä ja kuormittaa arkea. Mutta ehkä sulle on turha tällaisista jutella. Ei kaikille kuormittaville tekijöille ole diagnoosikoodia olemassa, jos nyt päätit että sairaudet ovat hyväksyttävä syy siihen, että lapsiperhepyöritys koetaan väsyttävänä.
Rankinta on olla jatkuvasti läsnä lapselle ja kun et pysty tekemään yhtään mitään ilman keskeytystä ja kun keskeyttää jatkuvasti niin aikaa menee paljon pelkästään astianpesukoneen tyhjennykseen.
Kaikki kokevat asiat erilailla. En voi tietää vaikka naapurilla olisi murheita, joista hän ei vain olisi puhunut minulle. Oli minullakin taloudellisia ongelmia, joista kukaan ei tiennyt (ei edes oma mieheni). Luottotiedot meinasivat mennä.
[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 22:10"]
Minusta on jännä juttu, että kun kysytään, miksi äidit eivät jaksa, ja kun äidit sitten kertovat, se kuitataan sanomalla, että en mä SINUN tilannettasi tarkoittanut, vaan niitä joiden elämä on tavallista. Mä tunnen perheitä, joissa ollaan oltu avioeron partaalla, joissa toisen puolison täytyy vahtia puhelinta koko ajan koska mustasukkainen kumppani soittelee jatkuvasti ja tenttaa, missä tämä menee ja mitä tekee. Maatilallisia tai muita yrittäjiä, joilla on 7-päiväinen työviikko, pätkätyöläisiä jotka eivät tiedä mistä rahaa tulee kuukauden päästä ja ihmisiä joiden läheinen hautoo itsemurhaa tai sukulaisella on syöpä. Perheitä, joiden lasta täytyy kuskata kolme kertaa viikossa kuntoutukseen tai jossa 4-vuotias kastelee sängyn joka yö. Jotenkin karua ajatella, että nämä perheet eivät olisi "tavallisia", samoissa kaupoissa, leikkipuistoissa ja kerhoissa ne käy kuin muutkin, siellä ne samaan aikaan hakevat niiden "tavallisten(?!)" vanhempien kanssa lapsiaan tarhasta. Eikö se ole tavallista elämää, että joskus on helppoa ja joskus vaikeaa, joskus iloa ja joskus surua?
Ja joillekin se lapsen syntyminen ihan itsessäänkin voi olla iso kriisi, jos kaikki vapaa-ajanviettotavat, kotitöiden jako, raha-asiat ym. täytyy laittaa uusiksi. Toiset selviävät vähemmillä mullistuksilla, toisilla tuntuu koko elämä kääntyv'n päälaelleen. Minusta on ihan ymmärrettävää, jos sopeutuminen ottaa aikansa ja vaatii veronsa. Esimerkiksi erotilastoja taitavat johtaa pienten lasten vanhemmat.
[/quote]
En puhunutkaan äideistä tai vanhemmista yleensä, vaan niistä, jotka nimenomaan valittavat turhasta, kun kaikki on hyvin. Olen sellaisen jännän huomion tehnyt, että joskus jopa ne, joilla on kaikista rankinta, valittavat vähiten.
- AP
[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 19:14"]
11: Mulla oli tosi aktiivista ja monipuolista elämää ennen lapsia (opiskelua, töitä, luottamustehtäviä, useita harrastuksia), mutta en lopettanut sitä lasten synnyttyä. Toki pikkuvauva-aikana lapset ovat riippuvaisia äidistä, mutta kyllä kaikenlaista voi tehdä edelleen äitinä, mutta toki asioiden järjestäminen on monimutkaisempaa.
- AP
[/quote]
Ap, et siis taaskaan muista, mitä olet sanonut ketjussa?
No, tuossa sinä julistat, että kyllä sinä likka se vaan reippaana jatkoit opiskeluja, töitä, luottamustehtäviä ja useita harrastuksia lasten synnyttyäkin, katsos kun SINULLA sitä on sitä JÄRJESTELYKYKYÄ (toisin kuin niillä tassukoilla tyhjänvalittajilla...)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulle se ainakin on se, ettei ole tarpeeksi omaa aikaa ja mä tarvitsen sitä tosi paljon. Lisäksi huomasin lasten myötä, että minusta ei ole kivaa huolehtia toisten asioista eikä toisista. Lasten tulevaisuus myös pelottaa ja ahdistaa, itsellä on ollut huono elämä ja pelkään, etteivät lapsenikaan saa nauttia elämästä vaan kaikki on suorittamista ja pakkopullaa.
Lasten kasvaessa omat lapsuudenkodin traumat nousivat pintaan. Äitini suoranainen kiusaus, lannistaminen ja muu sellainen, joiden olemassaolosta en oikein ollut ollut tietoinen, mutta jota pelkään heijastavani omiin lapsiini.
Mitähän vielä...? Ei tule juuri nyt muita vaikeita asioita mieleen. Ehkä vaikeus tunnistaa, että lapset rakastaisivat minua. Se tekee kaiken ponnistelun ihan turhan tuntuiseksi. Mutta kivaa ap, että sulla menee hyvin.
Ja joo, apua olen hakenut ja joo, meillä mies hoitaa lapsia ja heidän asiansa. Mä hoidan lähinnä itseäni kuntoon.
Ap on toisten ihmisten lannistaja, jonka omat lapset tulevat vielä kyseenalaistamaan kunhan kasvavat. Jos heiltä ei ole viety kykyä ajatella itse.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lukematta ketjua... Sähän juuri nimenomaan olet, mitä et väitä olevasi! Yrität "kiillottaa sädekehääsi", et ymmärrä, että muilla on juuri esim. noita kuvailemiasi ongelmia tms. Ole iloinen, että sulla on kaikki hyvin - monella muulla ei ole, vaikket sitä ehkä päältä päin näkisi. Ei kaikki tule juuri sinulle raportoimaan sairauksiaan ym.
[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 19:03"]
Ihan tavallista perhe-elämää meilläkin vietettiin. Mitä nyt eka lapsi ei oppinut nukkumaan (ei nuku vieläkään, raukka äitiinsä tulee), itsellä univelkaa, toinen lapsi ei syö ja kastelee. Päälle normaali työt, pari harrastusta (lapsen 1xvko) oma kun ehtii, kotityöt, synttärit... edelleen se jatkuva univaje... Kyllä siinä kuule elämä aika nopeasti rankaksi muuttuu. Jatkuvalla väsymyksellä ei enää pysty toimimaan täydellä teholla. Pieni oravanpyörä siitä muodostuu.
[/quote]
Just noin siinä käy. Luulen, että kaiken perusta on juuri tuo univaje ja se, ettei enää ehdi olla tietoisesti läsnä ja saada sitä kautta voimia arkisista tilanteista. Ihminen vaipuu sumunomaiseen tilaan, tulee levottomaksi mutta kuitenkin monen pienen lapsen tarpeet on koko ajan täytettävä ja nopeasti. Itsetunto laskee, tulee olo ettei osaa mitään kun niin paljon lapset valittaa, itkee, vaatii. Puolison kanssa ennennäkemättömiä sanaharkkoja, kun molemmat häilyy unen ja valveen rajamailla. Jos yrittää harrastaa jotain, tulee huono omatunto jos puoliso jää yksin usean lapsen kanssa huonon päivän päätteeksi. Arjen kauneus jää huomaamatta ja akut latautumatta, pienistä jutuista joista ennen osasi nauttia ja sai voimaa on jäljellä vain muisto. Päässä jyskyttää vaan ajatus, ettei tämä hullunmylly lopu koskaan...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 22:17"]
[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 22:10"]
Minusta on jännä juttu, että kun kysytään, miksi äidit eivät jaksa, ja kun äidit sitten kertovat, se kuitataan sanomalla, että en mä SINUN tilannettasi tarkoittanut, vaan niitä joiden elämä on tavallista. Mä tunnen perheitä, joissa ollaan oltu avioeron partaalla, joissa toisen puolison täytyy vahtia puhelinta koko ajan koska mustasukkainen kumppani soittelee jatkuvasti ja tenttaa, missä tämä menee ja mitä tekee. Maatilallisia tai muita yrittäjiä, joilla on 7-päiväinen työviikko, pätkätyöläisiä jotka eivät tiedä mistä rahaa tulee kuukauden päästä ja ihmisiä joiden läheinen hautoo itsemurhaa tai sukulaisella on syöpä. Perheitä, joiden lasta täytyy kuskata kolme kertaa viikossa kuntoutukseen tai jossa 4-vuotias kastelee sängyn joka yö. Jotenkin karua ajatella, että nämä perheet eivät olisi "tavallisia", samoissa kaupoissa, leikkipuistoissa ja kerhoissa ne käy kuin muutkin, siellä ne samaan aikaan hakevat niiden "tavallisten(?!)" vanhempien kanssa lapsiaan tarhasta. Eikö se ole tavallista elämää, että joskus on helppoa ja joskus vaikeaa, joskus iloa ja joskus surua?
Ja joillekin se lapsen syntyminen ihan itsessäänkin voi olla iso kriisi, jos kaikki vapaa-ajanviettotavat, kotitöiden jako, raha-asiat ym. täytyy laittaa uusiksi. Toiset selviävät vähemmillä mullistuksilla, toisilla tuntuu koko elämä kääntyv'n päälaelleen. Minusta on ihan ymmärrettävää, jos sopeutuminen ottaa aikansa ja vaatii veronsa. Esimerkiksi erotilastoja taitavat johtaa pienten lasten vanhemmat.
[/quote]
En puhunutkaan äideistä tai vanhemmista yleensä, vaan niistä, jotka nimenomaan valittavat turhasta, kun kaikki on hyvin. Olen sellaisen jännän huomion tehnyt, että joskus jopa ne, joilla on kaikista rankinta, valittavat vähiten.
- AP
[/quote]
Kun sinä et voi tietää, onko heillä oikeasti kaikki hyvin. Koeta nyt yksinkertainen nainen jo se ymmärtää, kun sulle on sitä tässä jo useampi sivullinen kommentoijia yrittänyt sanoa. Lisäksi ihmisten psyykkinen kantokyky vaihtelee, eikä siinä ole sinun tai kenenkään muunkaan syytä olla omahyväinen.
Kannattaa huomioida sekin, että kun on pahin kriisi päällä, on pakko tsempata. Itsellänikin on mies parhaillaan syöpäleikkauksessa, töissä hirveä organisaatiomyllerrys ja nuorimmalla on autismi - mutta en ala sitä purkaa kenellekään livenä, koska en kestäisi säälittelyä tai varsinkaan sinunlaistesi "annas kun kerron, miten sun pitää toi ratkaista" kommentointia. Joten sivullisista varmaan näyttää, että en ole moksiskaan, vaikka oikeasti olen ihan hajalla.
Mulla yksi lapsi ja aikanaan(nyt täysi-ikäinen ja erottu miehen kanssa) oli rankkaa parisuhde, ei lapsi ja lapseen liittyvät asiat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 18:50"]No kotiäitinä ollessa pää tosiaankin hajosi. Ehkä se oli se yksitoikkoisuus. Nyt olen töissä ja kotielämä on mukavaa. Hyvin nollautuu pää työstressistä. Lapset 2.5 ja 4.5 vuotta.
[/quote]
Kuulostaa ehkä "kamalalta", mutta ihana kuulla että näin on muillakin. Olen potenut huonoa omaatuntoa että halusin töihin, mutta minä aloin nauttimaan äitiydestä enemmän kun sain myös älyllistä haastetta elämääni.
[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 22:17"]
En puhunutkaan äideistä tai vanhemmista yleensä, vaan niistä, jotka nimenomaan valittavat turhasta, kun kaikki on hyvin. Olen sellaisen jännän huomion tehnyt, että joskus jopa ne, joilla on kaikista rankinta, valittavat vähiten.
- AP
[/quote]
Mistä sä tiedät, kuka valittaa turhasta, tai kellä on kaikki hyvin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
MInusta ei ole ollut rankkaa, neljä lasta tehnyt ikäh, 17v,15v.9v ja vauva. Onneksi en potenut mitään masennusta parasta aikaa tuo kaikki.
[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 20:16"]
[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 20:02"]
Minä olin väsynyt esikoisen aikana. Lapsi ei ollut koliikkivauva eikä allerginen mutta univaje teki minusta yllättävän uupuneen ja voin sanoa, ettei ollut herkkua olla niin väsynyt, että poltti vesikattilat pohjaan useammanin kerran. Harva meistä tietää etukäteen, mitkä asiat sen uupumuksen laukaisevat, minulla se oli univaje. Esikoinen kun oli kyseessä, niin valvoin ja kuuntelin jokaista äännähdystäkin ja luulin olevani niin korvaamaton lapselle. Päälle vielä syyllistävät puheet äidin roollista lapsen elämässä, niin soppa oli valmis.
Yksikään lukuisista äiti-ystävistäni ei neuvonut, miten toimia vaan päinvastoin saivat ap:n tavoin tuntemaan itseni epäonnistuneeksi, kun en yllättäen selvinnytkään perusaskareista ja oman helpon lapseni hoitamisesta kunnialla. Väsyneenä jokainen kotiaskare tuntui ylivoimaiselta ja jopa vauvanhoidosta hävisi ilo. Eniten pelotti muistiongelmat ja valvoin jo lopulta pelonkin takia pitkin yötä ja mietin, olinko nyt varmasti muistanut sammuttaa hellan ja lukita oven ja syöttää vauvan ja vaihtaa vaipan. Ehkä hormoneillakin oli oma osuutensa, kun niin herkästi kuuntelin muiden asettamia tavoitteita siitä, mitä minun pitäisi ehtiä tehdä.
Onneksi mies puuttui tilanteeseen, vaikka haroin vastaan kaikin keinoin. Pakotti "nukkumaan" niin, että lopulta ajan kanssa nukahdin kun tiesin, ettei ollut mitään asiaa mennä vauvaa hoitamaan, kun mies pakotti heti takaisin sänkyyn. Taisi mennä reilu viikko, että pystyin nukahtamaan ja nukkumaan kuusi tuntia putkeen. Olo oli kuin aivan toisella ihmisellä. Vauva oli tuossa vaiheessa melkein puolivuotias ja minä pystyin vihdoin nauttimaan elämästä jälleen.
Meidän on vaikea nähdä, mitä tehdä toisin omassa elämässämme ja toisaalta taas ne muut äidit eivät ole parhaita asiantuntijoita koska usein asettavat vain lisää paineita kehumalla omia onnistumisiaan. Minäkin sain neuvoksi vain "nuku silloin kuin vauvakin"-mantraa ja vain päälle ivallisia katseita, kun yritin varovasti kertoa, etten vain pystynyt nukahtamaan. Kyllähän sitä nukkuu, jos vain on riittävän väsynyt... Helpointa on vähätellä toisten vaikeuksia, hankalinta on löytää se oikea toimintamalli, jolla kyseisten ihmisten elämänlaatua nostetaan. Koska olemme ihmisinä hyvin erilaisia, ei meille sovi samat neuvot ja samat keinot. Siinä missä joku pystyy elämään täysin vauvan rytmissä esim. oma äitini, niin toinen taas ei pysty eikä siinä auta se jankutus, että on pystyttävä.
Ap:nkin taivastelul on turhauttavaa eikä auta niitä lukemattomia äitejä, jotka tälläkin hetkellä painiskelevat arjen ongelmien parissa. Saahan ap ja pari muuta nostetta itselleen, kun voivat onnitella itseään oikeanlaisesta elämästä ja kehua itseään mutta tosiasia on, että mitään apua tuosta "miten ei selviä perusarjesta" -kommenteista ei kenellekään ole. Enkä usko, että ap kokisi mitään ahaa-elämystä asiasta ja löytäisi tästä eteenpäin rakentavia keinoja ystäviensä auttamiseen. Eihän tämä ketju ollut tehty siksi, että voitaisiin tukea paremmin toisiamme vaan siksi, että päästään taivastelemaan toisten äitien avuttomuutta ja vääränlaista elämää.
[/quote]
Unettomuus ja univaje ovat vakavia ongelmia, eikä ihminen tietenkään väsyneenä pysty hoitamaan asioita yhtä hyvin kuin muuten. Kaikki eivät vain pysty nukkumaan yhtä helposti kuin muut, eivätkä nukahtamaan uudestaan heräämisen jälkeen. Äidit, jotka eivät asiaa ymmärtäneet, olivat todennäköisesti niitä, joilla ei ollut mitään ongelmia unensaannin kanssa. On ikävää, että koit asiasta syyllisyyttä, ja onneksi miehesi päätti auttaa!
Aloitukseni pointtina ei ole haukkua ketään, korostaa omaa mahtavuuttani tai esittää jotain yhtä toimintatapaa, joka sopisi kaikille, ja ihmettelen, miksi se näytetään lukevan niin. Ihmettelen sitä, että miksi tavallinen lapsiperhe-elämä nähdään älyttömän rankkana. En näe esim. uniongelmien ja vakavan univajeen kuuluvan normaaliin elämään, vaan kyseessä on merkittävästi elämää hankaloittava ongelma, johon tarvitaan usein terveydenhuollon apuakin.
En halua kauhistella "väärällä tavalla toimivia äitejä", vaan haluan tietää syitä siihen, miksi normaali elämä koetaan rankkana, ja miten tällaisia asioita voisi ehkä helpottaa ja selvittää. Jos esimerkiksi jotkut tekijät yhteiskunnassamme aiheuttavat sitä, että ihmiset kokevat elämänsä hyvin vaikeaksi, olisi mukava olla niistä tietoinen ja pohtia keinoja siihen, miten niitä voisi vähentää. Ja edelleenkään en aloituksessa puhu yhdestäkään ystävästäni.
- AP
[/quote]
Mun mielestä syy on edellisissä ikäpolvissa, siis siinä, että he eivät ole antaneet huomiota, rakkautta eivätkä ottaneet lasta mukaan kodin toimintaan jolloin ei ole syntynyt näitä normaalilla tunne-elämällä varustettuja aikuisia, joita tässä ketjussa joku peräänkuulutti, että silloin pärjää. Aivan, SILLOIN pärjää, mutta jos on tunne-elämältään vaurioitunut niin ei pärjää.
Ja näitä tunne-elämältään vaurioituneita lapsia kasvatetaan yhä enemmän ja enemmän kun edellinen sukupolvi vielä jotenkin pärjäsi tunnevaikeuksiensa kanssa, mutta heidän kasvattamansa lapset eivät enää niinkään ja kierre on valmis.
Itse toivoisin, että nykyään entistä useampi joko tunnistaisi, ettei jaksa tai osaa hoitaa lapsia tai sitten saataisiin konkreettisempaa apua lapsiin suhteutumiseen, koska nimenomaan ne taidot on monilta varmasti hukassa kiitos siis edellisten sukupolvien ja se tekee kaikesta niin vaikeaa ja raskasta.
[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 21:50"]
Minusta on ainakin rasittavaa jatkuvasti olla läsnä lapselle. Voisin joskus kuunnella omiakin ajatuksia mutta lapsi vie kaiken huomion päivisin. Lisäksi en keksi mitään tekemistä päivisin. Ei tee mieli käydä missään, ja kuitwnkin pitäisi olla toimintaa.
[/quote]
Ole sille lapselle joskus läsnä, niin leikkii sitten keskenään suurimman osan päivää, se hakee sun huomiota koko ajan siksi kun ei sitä saa. Miten et keksi tekemistä? Lue vaikka kirjoja tai tee jotain käsitöitä, sukututkimusta, askartelua, maalausta... mitä tahansa, jos et jaksa kotoa lähteä.
[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 22:14"]
[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 22:04"]
[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 21:56"]
[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 21:48"]
[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 20:40"]
Rankkuus on aina subjektiivinen kokemus. That's it. Tiivistäen näin.
Jos joku jaksaa ajatuksella lukea enemmän, niin:
Ap MUKA ymmärtää sen, kirjoittaa toistuvasti, että "toki ihmiset ovat erilaisia/työt ovat erilaisia blaa-blaa-blaa", mutta päätyy silti kerta toisensa jälkeen julistamaan, kuinka HÄNEN kokemuksensa on ainoa oikea, ja muut vaan lellittyjä kermaperseitä, joilla ei ole mitään realistista syytä valitaa, mitä nyt elättelevät vaan todellisuudelle vieraita kuvitelmia siitä, millaista elämän pitäisi olla....
Toisin sanoen ap on kuullut ihmisten selittävän, mikä heistä on elämässä rankkaa, mutta häneltä puuttuu empatia ja sydämen sivistys oikeasti KUULLA ja YMMÄRTÄÄ, mitä ihmiset hänelle sanovat.
Minä olen työn myötä jutellut aika paljon iäkkäiden naisten kanssa siitä, millaista äitiys oli ennen.
Yllättäen moni heistä sanoo, miten paljon helpompaa ennen oli olla äiti. Juu, tuo on ehkä hiukan epämuodikas kanta kaikkien ap:n kaltaisten äimistelijöiden mielestä, mutta näin moni viisas iäkäs nainen sanoo.
Vaikka ennen oli fyysisesti moni asia rankempaa: ei ollut kodinkoneita, ei omia autoja perheillä, ansiotyökin monella hyvin vaativaa fyysisesti, henkisesti oli helpompaa. Naisilla oli tapana jäädä lasten synnyttyä kotiin (omassa lapsuudessani 1970-luvulla luotiin vähitellen päivähoitoa, mutta esim. kotikunnassani Salossa päivähoitoa oli vuosikymmenen alussa tarjolla vain köyhille yksinhuoltajille. Muut jäivät kotiin hoitamaan lapsia tai hommasivat lapsenlikan), eikä naisten tarvinnut yrittää tasapainoilla lastenhoidon ja uran välillä. Lastenkasvatuskin oli simppelimpää: riitti, kun lapsille hommasi kaksi lämmintä ateriaa ja kuritti niille herrannuhdetta, jos olivat tehneet kolttosia. Kukaan ei ollut edes keksinyt lapsentahtisuutta, virikkeitä tai lapsen kehityskausia.
On perheillä tietysti ollut ennenkin murheita, sairauksia, sotia ja miesten kuolemia tai pettämistä. Mutta sellainen läkähdyttävä kilpajuoksu uran, oman ulkonäön ylläpitämisen, jatkuvan sosiaalisuuden ja ystävyyssuhteiden hoitamisen, lapsen hoidon ja virikkeellisen kasvatuksen yms. välillä. - sitä EI ollut. Vähempi riitti. Ympäripyöreitä päiviä, mutta hiton paljon vähemmän odotuksia ja vaatimuksia.
Joten vaikka ap ja jotkut muut nyt luulevat, että mitään stressiä ei pitäisi kenelläkään olla, koska heillä itselläänkään ei ole (hah), niin näinhän se EI ole. Stressiä on useilla aina vaan enemmän, eikä vähiten siksi, että nyt on lama ja ihmisillä huoli toimeentulosta ja työpaikasta. On stressi sitten mistä alkusyystä tahansa lähtöisin (monella syitä on useampiakin), sitä on olemassa, ja se koettelee myös vanhempien ja perheiden suhteita.
[/quote]
Mitä ihmettä, missä kohtaa olen väittänyt, että muut olisivat lellittyjä kermaperseitä ja oma tapani toimia on ainoa oikea? :D Jestas, mitä rivien välistä lukemista. Laitoit nyt aika paljon sanoja suuhuni ja lisäilit omiasi, minkä lisäksi oletit paljon kaikenlaista ajattelutavastani ja elämäntyylistäni. Missä kohtaa olen esim. väittänyt, ettei minulla ole ollut vaikeuksia tai stressiä?
Vaikka väitit, että en varmaan ymmärrä tai hyväksy pointtejasi, olen samaa mieltä kanssasi. Kyllä elämä oli ennen yksinkertaisempaa, ja olen kuullut vastaavaa vanhempien naisten suusta. Uran ja äitiyden välillä tasapainottelu on varmasti todella paljon stressiä ja hankaluutta lisäävä tekijä. Lisäksi nykyään vanhemmille asetetaan paljon enemmän vaatimuksia, jolloin vanhempien huomio saattaa ohjautua turhista asioista murehtimiseen.
[/quote]
Jos sinulla oli, miksi sinusta on nyt käsirtämätöntä, että muillakin on?
Ei minun tarvinnut lukea yhtään rivien välistä. Luepa ajatuksella sitaatit omista kommenteistasi, jotka 39 on tuolla koonnut yhteen.
[/quote]
Luitko aloituksen? Mielestäni ei ole mitenkään käsittämätöntä, että ihmisellä on vaikeaa, jos hänellä on jokin sairaus, jollainen masennus on.
- AP
[/quote]
Suurin osa raskauden jälkeisistä masennuksista on yhä diagnosoimattomia. Siitä kärsivä ei välttämättä itsekään tiedä, mistä kiikastaa ja toipuminen on hidasta. Millainen univaje on riittävä toimintakyvyn huomattavaan huononemiseen? Miten vaikea lapsen erityispiirteiden tulee olla, jotta voi sanoa, että vauva-aika taaperoajasta puhumattakaan ei ollut helppoa, saati elämä oireilevan leikki-ikäisen? Montako läheisen menetystä esim. vuosikymmentä kohden sallitaan, jotta ei valita tyhjästä? Millainen elämäntilanne ylipäätään on sinusta sellainen, ettei pidä valittaa että on rankkaa. Eikun siis PITÄÄ valittaa että on rankkaa, jotta saa apua, ettei epäonnistu siinä avun pyytämisessäkin. Eiku miten se meni.. Ap koita nyt jo päättää - taitaa nyt vaan olla niin, että sun äitiys vaan on ylivertaista samoin kuin jaksamisesi. Toivottavasti elämäsi jatkuu yhtä mukavissa merkeissä, sillä voisi olla pelottavaa todistaa, jos muutos kohdistuisikin sinunlaiseesi ihmiseen. Ja tiesitkö, että jokainen meistä on erilainen voimiltaan. Oma menneisyys vaikuttaa esim. todella paljon äitiyteen ja kokemukseen sen rankkuudesta. Äitiys voi laukaista vaikka mitä ajatuksia menneisyydestä ja kuormittaa arkea. Mutta ehkä sulle on turha tällaisista jutella. Ei kaikille kuormittaville tekijöille ole diagnoosikoodia olemassa, jos nyt päätit että sairaudet ovat hyväksyttävä syy siihen, että lapsiperhepyöritys koetaan väsyttävänä.
[/quote]
En osaa sanoa, missä raja menee, että on tarpeeksi ongelmia, eikä sellaisen vetäminen ole ehkä tarpeenkaan, koska kuten aiemmin on todettu, on ihmisillä erilaisia sietokykyjä stressille. Oma äitiyteni tai jaksamiseni ei ole ylivertaista, vaan minullakin on ollut vaikeuteni, ja varmasti on ollut hyvää tuuriakin mukana, kun ei ole tullut mitään ylivertaisen isoja ongelmia. Mulla on noita ongelmia jo aika paljon ollut elämässä, esim. perheväkivaltaa, seksuaalista hyväksikäyttöä (tekijänä sukulainen), koulukiusaamista, monta masennusjaksoa ja toisen vanhemman alkoholismi. Siksi minusta onkin hauskaa, että minun kuvitellaan aloitusviestin perusteella olevan ihminen, jolla ei ole ikinä ollut mitään ongelmia ja joka ei ymmärrä elämän ongelmista mitään.
Aloitukseni kritiikki kohdistui ihmisiin, joiden päivä menee pilalle siitä, että kynsi katkesi. Meni ehkä vähän hermo sellaiseen asenteeseen, jossa lapsiperhe-elämän rankkuutta ylikorostetaan ja jossa lapset nähdään lähtökohtaisesti rasitteina ja ikävinä esteinä kaikelle järkevälle aikuisen elämässä. Niitä tyhjänpäiväisiä valituksia, jotka ovat pöyristyttäneet, ovat esimerkiksi seuraavanlaiset jutut:
"Siis toi meidän 3-kuinen nukkuu vain 7 tuntia putkeen, on ihan saamarin rankkaa!"
"Meidän 1-vuotiaalla on kauhea uhmaikä, kun se suuttuu, jos siltä kieltää jotain! Siis en pysty elämään normaalia elämää enää lainkaan, kun se suuttuu, jos sitä estää hajottamasta tavaroita!"
"Siis ihan yhtä kaaosta ja helvettiä noi meidän yöt, kun 4-kuinen herää 3, siis KOLME KERTAA, yössä syömään! Voitko uskoa? Pitäiskö sille pitää joku unikoulu? Sanotaan, et alle 6-kuisille ei sais pitää, mutta ei kai sillä oo niin väliä?" (Kuulemma yösyöttöjen jälkeen nukahti ihan tyytyväisenä, kuten myös äiti.)
"Imetys on kyllä niin rankkaa ja orjuuttaa naisen täysin! Mä sirryin pulloruokintaan, kun en jaksanut sitä orjuutta!" (Äidillä ei ollut kuulemma ollut mitään imetysongelmia tai kipuja, mutta pikkuvauvan imettäminen JOPA 7 KERTAA VUOROKAUDESSA nyt vain oli aivan liikaa.)
"Miks tohon mun 1-vuotiaaseen ei tehoa jäähyt? Kun sil on ihan kauhee uhmaikä, kun se tulee huutamaan mun jalkojen juureen, kun laitan sille ruokaa, eikä tajua, että sen pitää odottaa pari minuuttia. Millainen rangaistus tehoaisi?"
En nyt varmaan ole aivan täysin empatiakyvytön paska, jos nuo ongelmat ovat mielestäni liioiteltuja? Toki voi myös olla, että joissain tapauksissa takana oli jotain muuta ongelmaa, josta ei haluttu puhua, jolloin olen vain luullut, että valitus on turhaa.
Just. Ihmiset kokevat elämän ylipäänsä eri tavalla. Hauska että kerrot, kuinka olet huomannut että ihmiset ottavat lapsen tarvitsevuuden väärällä lailla, mutta ihan samalla lailla sinä nyt kieltäydyt ymmärtämästä sitä, että kaverisi kertovat sinulle negatiivisista tunteistaan. Sinäkään et hyväksyisi heiltä muuta kuin niitä mielipiteitä, jotka itse katsot oikeaksi. Voisi olla avartavaa, jos lakkaisit vertaamasta kaikkea tässä maailmassa itseesi, ja rauhoittuisit kuuntelemaan sitä, mikä kavereitasi oikeasti kuormittaa elämässäsi. Ovathan he muutakin kuin äitejä ja isiä, eikä vanhemmuus suojaa tässä elämässä muilta stressitekijöiltä.
No kotiäitinä ollessa pää tosiaankin hajosi. Ehkä se oli se yksitoikkoisuus. Nyt olen töissä ja kotielämä on mukavaa. Hyvin nollautuu pää työstressistä. Lapset 2.5 ja 4.5 vuotta.
Minusta on jännä juttu, että kun kysytään, miksi äidit eivät jaksa, ja kun äidit sitten kertovat, se kuitataan sanomalla, että en mä SINUN tilannettasi tarkoittanut, vaan niitä joiden elämä on tavallista. Mä tunnen perheitä, joissa ollaan oltu avioeron partaalla, joissa toisen puolison täytyy vahtia puhelinta koko ajan koska mustasukkainen kumppani soittelee jatkuvasti ja tenttaa, missä tämä menee ja mitä tekee. Maatilallisia tai muita yrittäjiä, joilla on 7-päiväinen työviikko, pätkätyöläisiä jotka eivät tiedä mistä rahaa tulee kuukauden päästä ja ihmisiä joiden läheinen hautoo itsemurhaa tai sukulaisella on syöpä. Perheitä, joiden lasta täytyy kuskata kolme kertaa viikossa kuntoutukseen tai jossa 4-vuotias kastelee sängyn joka yö. Jotenkin karua ajatella, että nämä perheet eivät olisi "tavallisia", samoissa kaupoissa, leikkipuistoissa ja kerhoissa ne käy kuin muutkin, siellä ne samaan aikaan hakevat niiden "tavallisten(?!)" vanhempien kanssa lapsiaan tarhasta. Eikö se ole tavallista elämää, että joskus on helppoa ja joskus vaikeaa, joskus iloa ja joskus surua?
Ja joillekin se lapsen syntyminen ihan itsessäänkin voi olla iso kriisi, jos kaikki vapaa-ajanviettotavat, kotitöiden jako, raha-asiat ym. täytyy laittaa uusiksi. Toiset selviävät vähemmillä mullistuksilla, toisilla tuntuu koko elämä kääntyv'n päälaelleen. Minusta on ihan ymmärrettävää, jos sopeutuminen ottaa aikansa ja vaatii veronsa. Esimerkiksi erotilastoja taitavat johtaa pienten lasten vanhemmat.