Lue keskustelun säännöt.
Mikä lapsiperhearjessa on niin älyttömän rankkaa?
17.02.2015 |
Lapsiperheiden elämän rankkuutta voivotellaan jatkuvasti joka paikassa, ja ensiodottajia pelotellaan ties millä kauhutarinoilla. Puhutaan, kuinka lastenhoidossa hajoaa pää, ja sitä pidetään täysin ymmärrettävänä, että kuka tahansa äiti tai isä voi uupua aivan normaalista elämästä niin pahasti, että on väkivaltainen lapsiaan kohtaan. Jotkut valittavat koko ajan, kuinka elämä on yhtä helvettiä pikkulasten kanssa, ja kaikki lasten halu toimia omalla tavallaan nähdään hirveänä uhmana ja nimenomaan vanhempaan kohdistuvana vihamielisyytenä. Monilla alle 1-vuotiallakin on kuulemma nykyään uhmaikä.
Toki ymmärrän, että perhe-elämä voi olla rankkaa, jos esim. lapsilla tai vanhemmilla on sairauksia, tai jos kyseessä on yksinhuoltajaperhe tai perheen äiti ei muuten vain saa mitään apua lasten- ja kodinhoitoon. Myös muunlaisia tilanteita voi toki olla, jotka vaikeuttavat elämää merkittävästi. Mutta mitä olen perheitä tavannut, eniten kuitenkin tuntuvat valittavan ne, jotka elävät ydinperheessä ja joiden perheessä ei ole sairauksia tai muita isompia ongelmia. Kaikki lapsen tarvitsevuus nähdään jotenkin tosi rankkana asiana, ja lapsen pitäisi vain olla jatkuvasti hiljaa ja tyytyväinen itsekseen. Onko ihmisten asenteissa nykyään jotain outoa, vai onko ihmisillä epärealistisia kuvitelmia siitä, millaista perhe-elämän kuuluisi olla? Ja sitten muka mitään ei voi tehdä, kun on lapsia, ja lapsia syytetään esim. äidin lihomisesta tai äidin työuran pilaamisesta, vaikka kyse on äitien omista valinnoista (toki raskausaikana voi lihoa ilman omaa valintaansa, mutta jos raskauskilot ovat tallella vielä vuosikausien päästäkin, on kyseessä äidin oma ongelma tai mahdollisesti jokin sairaus).
Minä olen tässä useiden vuosien ajan odotellut, että milloinkohan se kauhean rankka lapsiperhe-elämä alkaa, mutta en ole vieläkään havainnut sitä eläväni, vaikka minulla on nyt kolme lasta. Ja ei, lapseni eivät ole olleet mitenkään poikkeuksellisen helppoja, vaan kaikkien kanssa on ollut omia haasteitaan. Enkä minä ole mikään superihminen, joka ei olisi koskaan väsynyt tai huonolla tuulella. Mutta en nyt vain osaa nähdä, että elämäni olisi jotenkin tavattoman rankkaa tai helvetillistä, kun tässä perusterveitä olemme, eikä nälkääkään tarvitse nähdä, vaikka köyhyysrajan alapuolella elämmekin. Enkä nyt halua tässä jeesustella, esittää hyvää ihmistä tai "kiillottaa sädekehääni" (ihan saamarin ärsyttävä sanonta, jolla pyritään saamaan näyttämään naurettavilta kaikki, jotka tekevät jonkin asian paremmin kuin syyttäjä itse), vaan ihan puhtaasti ihmettelen, että miten jotkut ihmiset voivat pitää normaalia lapsiperhe-elämää jopa helvetillisenä.
Kommentit (137)
No mulle lapsiperhearki ei ole rankkaa mutta vauva aika oli kun lapsella oli koliikki. 7-10h huutoa joka päivä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Rankkaa on se, että on pitää koko ajan olla lasten saatavilla ja palvella, passata, huolehtia, huomioida.
Se oman ajan ja rauhan puuttuminen. Ikävöin matkustelun helppoutta, sitä että voin väsyneenä ottaa päikkärit tai levätä rauhassa, olla omien ajatusten kanssa rauhassa hetken. Mutta koko ajan on tietynlainen sirkus ympärillä ja pyöritettävänä.
Rankkuuden jokainen määrittelee tavallaan, mutta onhan se elämä ilman lapsia miljoona kertaa helpompaa ja itsekkäämpää.
Meillä on 2 erilaista lasta. Vanhempi on vahvalla temperamentilla varustautunut "hieman hankala" tapaus ja joka päivä toivon, että lapsi on tänään hyvällä tuulella. Odotan ja toivon, että tulee ikä kun ei hypitä tasajalkaa kun hunajapurkki on väärinpäin tai lempivaate on pesussa. Lapsi ei ole 3 vaan 5. Uhma alkoi 1 vuotiaana ja loppua ei näy. Ulkopuoliset katsoo välillä vähän ihmetellen ja vaikka välillä on kuin selvä adhd, on välillä ihan tavallinen, keskittyvä, kiltti lapsi. On vähän tuuliviiri ja joka asiasta väitellään.
Nuorempi on kohta 2 eikä hänen kanssaan mikään ole rankkaa. Samassa iässä isoveljensä huusi bussipysäkillä naama punaisena kun ei saa juosta autotielle. Istuttiin paljon kotona koska oikeen missään lapsen kanssa voinut olla. Lasta on kuvattu hyvin vaativaksi.
Nuoremman kanssa kaikki on ihanaa. Nukkuu hyvin ja pientä uhmaa lukuunottamatta on nauravainen ja sylissä paljon viihtyvä pieni enkeli.
Olen rutiineista vähän eri mieltä. Rutiinit ovat hyvä perusta, hyvä renki mutta huono isäntä.
Minä olin etukäteen tietoinen rutiinien merkityksestä vauvoille ja järjestin elämän hyvin rutiininomaisesti. Univelkaisena lopulta uuvuin täysin, kun kuuntelin lisäksi vielä rutiineja ylistävän lähipiirin jatkuvaa arvostelua esim. siitä, miten ei ole sama asia nukuttaa vauvaa parvekkeella kuin mennä vaunulenkille (olin liian väsynyt ja olisin mieluummin halunnut levätä vauvan päiväunien ajan). Koin vauvaelämän hyvin ahdistavana, vaikka sainkin aikuiskontakteja tarkasta viikko-ohjelmastamme. Jopa nämä aikuiskontaktit uuvuttivat, kun tapaamiset olivat aina sellaista vauvakilpailua ja rutiinien kilpalaulantaa. Erityisen hölmöltä elämän tarkka aikatauluttaminen tuntui siksi, että mitään katastrofia ei meille tapahtunut, jos rutiineista poikettiin. Esim.matkustimme kahdeksi viikoksi Eurooppaan kiertelemään, kun vauva oli 9 kk:n ikäinen, ja päiväunet, yöunet, syömiset ja kaikki muuttuivat mutta lapsi vain oli tyytyväinen ja viihtyi.
Kuopuksen kohdalla päätin, että meillä pidetään kiinni vain nukkumis- ja syömisajoista ja kaikki muu tehdään fiiliksen mukaan. Toki isommalla lapsella oli harrastuksia ja kerho, joiden alkamisista pidettiin kiinni mutta ulos ei menty seisomaan sateeseen vain siksi, että joka päivä on ulkoiltava eikä vauvalle järkätty "seuraa" vaan pidettiin päiviä, jolloin vain nökötettiin kotona (tällaisia ei esikoisen kanssa ollut koskaan). Tämäkin lapsi on iloinen ja reipas tapaus, joka ei sekoa, vaikka aikataulut vähän muuttuvatkin. Molemmat lapset ovat sopeutuvaisia ja heidän kanssaan on esim. todella mukava matkustaa, kun eivät saa kohtauksia uusista asioista.
Ymmärrän rutiinien tarkan noudattamisen, jos lapsi on ns. vaativa. Mutta muuten on mielestäni parempi totuttaa lapsi pieniin muutoksiin, koska rutiinin orjana ei ole hauska olla. Toisen lapsen kanssa mahtavinta oli se, että myös minun tarpeeni otettiin huomioon enkä ollut vain valjastettu orja vauvani (kuviteltujen) tarpeiden täyttäjänä. Ei se vauvan maailma järky, vaikka hänet pakataan vaunuihin päiväuniaikaan ja vietetään se jossain ostoskeskuksessa eikä vastaavasti siitäkään, vaikka vietetään se kotipäivä eikä mennä ulos eikä noudateta mitään kirjottamatonta lakia vauvojen säännöllisestä ulkoilusta. Vauvat pitävät rutiineista mutta niihin rutiineihin riittää tuttu hoitaja ja säännöllinen uni ja ateriarytmi. Se, mitä syö ja missä nukkuu, on vain hienosäätöä.
Ystäväperheessä kaikkien lasten kohdalla on pidetty kiinni todella tarkoista rutiineista. Lapset ovat ensimmäiset elinvuotensa eläneet joka päivä toistuvien rutiinien kanssa esim. nukkumaan mennään klo 19 eikä siinä jousteta, vaikka aamulla herätäänkin klo 5. Kaikki lapset ovat muutosvastaisia eivätkä sopeudu muutoksiin. Isoja kriisinpaikkoja ovat olleet niin päivähoidon aloitus, eskari kuin koulun alkaminenkin. Matkat ovat olleet katastrofeja eikä niistä ole nauttinut kukaan, kun tuttua ruokaa ei ole saatu, sänky on vieras ja kaikkien on oltava unilla klo 19. Ensin ajattelin, että nämä lapset ovat niitä vaativia lapsia, jotka tarvitsevat tarkat rutiinit elämälleen mutta muutin mieltäni, kun näin, miten äiti reagoi siihen, kun kuopus ei nukahtanutkaan klo 19 vaan pomppi sängyssään vielä klo 21. Äidin maailma oli aivan sekaisin, hän oli stresssaantunut ja lähes hysteerinen, väänsi itkua ja etsi syytä valvomiseen siitä, mikä oli mennyt päivällä pieleen (syytti miestään siitä, että tämä oli hidastellut lapsen päiväunien kanssa kokonaista 10 minuuttia ja se nyt kostautui yöunissa). Äidin mieleeenkään ei pälkähtänyt, että joskus se lapsi ei vain nukahda eikä se ole mikään maailman loppu vaan kuuluu sekin ihan tavalliseen elämään.
Niin kuin sanoin, rutiinit ovat hyvä renki mutta huono isäntä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Harva ylistää julkisuudessa nauttivansa ja elävänsä elämänsä parasta aikaa, vaikka minäkin varmasti sitä elän juuri nyt. Odotan toivottua vauvaa ja minulla on isompia lapsia. Olen onnellisesti raskaana ja lapsiperhearki kaikkineen on juuri sitä täyttä elämää, mitä haluan elää. Lapset on terveitä ja iloisia, ihania. Mutta en hehkuta sitä isoon ääneen kuin tietyssä seurassa koska on esim.tahattomasti lapsettomia tuttuja, niitä äitejä jotka ovat tosi väsyneitä valvomaan, vakavasti sairastuneen lapsen vanhemmat jne.
[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 20:16"][quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 20:02"]
Minä olin väsynyt esikoisen aikana. Lapsi ei ollut koliikkivauva eikä allerginen mutta univaje teki minusta yllättävän uupuneen ja voin sanoa, ettei ollut herkkua olla niin väsynyt, että poltti vesikattilat pohjaan useammanin kerran. Harva meistä tietää etukäteen, mitkä asiat sen uupumuksen laukaisevat, minulla se oli univaje. Esikoinen kun oli kyseessä, niin valvoin ja kuuntelin jokaista äännähdystäkin ja luulin olevani niin korvaamaton lapselle. Päälle vielä syyllistävät puheet äidin roollista lapsen elämässä, niin soppa oli valmis.
Yksikään lukuisista äiti-ystävistäni ei neuvonut, miten toimia vaan päinvastoin saivat ap:n tavoin tuntemaan itseni epäonnistuneeksi, kun en yllättäen selvinnytkään perusaskareista ja oman helpon lapseni hoitamisesta kunnialla. Väsyneenä jokainen kotiaskare tuntui ylivoimaiselta ja jopa vauvanhoidosta hävisi ilo. Eniten pelotti muistiongelmat ja valvoin jo lopulta pelonkin takia pitkin yötä ja mietin, olinko nyt varmasti muistanut sammuttaa hellan ja lukita oven ja syöttää vauvan ja vaihtaa vaipan. Ehkä hormoneillakin oli oma osuutensa, kun niin herkästi kuuntelin muiden asettamia tavoitteita siitä, mitä minun pitäisi ehtiä tehdä.
Onneksi mies puuttui tilanteeseen, vaikka haroin vastaan kaikin keinoin. Pakotti "nukkumaan" niin, että lopulta ajan kanssa nukahdin kun tiesin, ettei ollut mitään asiaa mennä vauvaa hoitamaan, kun mies pakotti heti takaisin sänkyyn. Taisi mennä reilu viikko, että pystyin nukahtamaan ja nukkumaan kuusi tuntia putkeen. Olo oli kuin aivan toisella ihmisellä. Vauva oli tuossa vaiheessa melkein puolivuotias ja minä pystyin vihdoin nauttimaan elämästä jälleen.
Meidän on vaikea nähdä, mitä tehdä toisin omassa elämässämme ja toisaalta taas ne muut äidit eivät ole parhaita asiantuntijoita koska usein asettavat vain lisää paineita kehumalla omia onnistumisiaan. Minäkin sain neuvoksi vain "nuku silloin kuin vauvakin"-mantraa ja vain päälle ivallisia katseita, kun yritin varovasti kertoa, etten vain pystynyt nukahtamaan. Kyllähän sitä nukkuu, jos vain on riittävän väsynyt... Helpointa on vähätellä toisten vaikeuksia, hankalinta on löytää se oikea toimintamalli, jolla kyseisten ihmisten elämänlaatua nostetaan. Koska olemme ihmisinä hyvin erilaisia, ei meille sovi samat neuvot ja samat keinot. Siinä missä joku pystyy elämään täysin vauvan rytmissä esim. oma äitini, niin toinen taas ei pysty eikä siinä auta se jankutus, että on pystyttävä.
Ap:nkin taivastelul on turhauttavaa eikä auta niitä lukemattomia äitejä, jotka tälläkin hetkellä painiskelevat arjen ongelmien parissa. Saahan ap ja pari muuta nostetta itselleen, kun voivat onnitella itseään oikeanlaisesta elämästä ja kehua itseään mutta tosiasia on, että mitään apua tuosta "miten ei selviä perusarjesta" -kommenteista ei kenellekään ole. Enkä usko, että ap kokisi mitään ahaa-elämystä asiasta ja löytäisi tästä eteenpäin rakentavia keinoja ystäviensä auttamiseen. Eihän tämä ketju ollut tehty siksi, että voitaisiin tukea paremmin toisiamme vaan siksi, että päästään taivastelemaan toisten äitien avuttomuutta ja vääränlaista elämää.
[/quote]
Unettomuus ja univaje ovat vakavia ongelmia, eikä ihminen tietenkään väsyneenä pysty hoitamaan asioita yhtä hyvin kuin muuten. Kaikki eivät vain pysty nukkumaan yhtä helposti kuin muut, eivätkä nukahtamaan uudestaan heräämisen jälkeen. Äidit, jotka eivät asiaa ymmärtäneet, olivat todennäköisesti niitä, joilla ei ollut mitään ongelmia unensaannin kanssa. On ikävää, että koit asiasta syyllisyyttä, ja onneksi miehesi päätti auttaa!
Aloitukseni pointtina ei ole haukkua ketään, korostaa omaa mahtavuuttani tai esittää jotain yhtä toimintatapaa, joka sopisi kaikille, ja ihmettelen, miksi se näytetään lukevan niin. Ihmettelen sitä, että miksi tavallinen lapsiperhe-elämä nähdään älyttömän rankkana. En näe esim. uniongelmien ja vakavan univajeen kuuluvan normaaliin elämään, vaan kyseessä on merkittävästi elämää hankaloittava ongelma, johon tarvitaan usein terveydenhuollon apuakin.
En halua kauhistella "väärällä tavalla toimivia äitejä", vaan haluan tietää syitä siihen, miksi normaali elämä koetaan rankkana, ja miten tällaisia asioita voisi ehkä helpottaa ja selvittää. Jos esimerkiksi jotkut tekijät yhteiskunnassamme aiheuttavat sitä, että ihmiset kokevat elämänsä hyvin vaikeaksi, olisi mukava olla niistä tietoinen ja pohtia keinoja siihen, miten niitä voisi vähentää. Ja edelleenkään en aloituksessa puhu yhdestäkään ystävästäni.
- AP
[/quote]
Kyselet miksi tavallinen lapsiarki on rankkaa. He jotka valittavat, niin heillä ei ole ollut tavallista lapsiarkea. Kerron sinulle ketkä valittavat.
He, joiden lapset eivät nuku. Lapset pinnistelevät ollakseen hereillä vielä puolenyön aikoihin ja seuraavana ammuna on aikainen herätys. Yrität nukuttaa heitä jo kello yhdeksästä. Aamulla sitten väsyneet lapset riitelevät, parkuvat, kieltäytyvät ja lyövät toisiaan
He, joiden lapset eivät syö. Ovat jo alipainoisia. Neuvola painostaa ja syyllistää. Ruokailuun menee helposti 4-5 tuntia päivästä. Jos sanot näille lapsille, että ole syömättä, he myös ovat sitä.
He, joiden lapset eivät tottele, eivätkä osaa käyttäytyä. Näitä lapsia on kielletty lyömästä tuhansia kertoja. Käsketty olla riehumatta ja huutamatta. Silti kauppareissut ovat yhtä helvettiä. Leikit ei onnistu ja puistossa joudut vahtimaan kokoajan. Koululaisena hänen opettajansa on kokajan yhteydessä käytösongelmista. Kaveritkin karttavat jo heitä. Kukaan ei huoli heitä hoitoon, joten vangempana olet kiinni heissä pysyvästi.
He, joilla on vaikea raskaus. Oksettaa lähes ympärivuorokautisesti. Silti pitäisi jaksaa sen vilkkaan 2 vuotiaa kanssa, vaikka juuri ja juuri jaksaa kääntää sen päänsä ämpäriä kohti.
He, jotka ovat yksin. Keskustelee päivät pitkät sen 1 vuotiaan kanssa tasolla. Brum brum, minne se auto meni? Et jaa mitään kenenkään aikuisen kanssa. Väsymys ei ole heille salittua.
He, jotka ovat köyhiä. Joutuvat näkemään kauheasti vaivaa pystyäkseen tekemään ihan perusjuttuja. Heillä ei ole autoa, vaan joutuvat rahaamaan niitä pieniä lapsia mukanaan paskakelilläkin julkisissa kulkuneuvoissa. Heillä saattaa mennä tunteja päästääksen ihan pakollisiin juttuihin. Kotimatkalla lapset ovat nälissään ja kylmissään. Otat eväät ja parhaassa tapauksessa sotkevat vaatteensa ja yrität josain yleisessä paikassa niitä sitten vaihdella. Syötät niitä bussissa, muut matkustajat arvostelevat sinua ettei bussissa saa syöttää. Et anna ja lapsesi huutavat kostoksi koko loppumatkan.
He, joiden lasten läksyjen tekeminen vie tuhottomasti aikaa. Lapset ovat laiskoja ja haluttomia, eikä edes äly kompensoi. Tuntikausia luetaan kokeisiin, joista tulos on parhaimillaan 7. Liian hyviä kuitenkin erikoisopetukseen.
He, joiden lasten aloitekyky on nolla. Joudut käskemään näitä lapsia non stop. Jopa vessassa käynnistä pitää muistuttaa. Lapset saattavat jumittua asioiden ääreen, kunnes sinun pitää mennä muistuttamaan että nyt olisi aika pestä hampaat, laittaa kengät, pistää yöpuku päälle, tehdä läksyt, korjata tavarat jne. Vuosi toisensa jälkeen.
Siinä nyt sinulle muutama esimerkki miten se arki muuttuu raskaaksi kun päivä toisensa, vuosi toisensa perään kohtaat aina nuo samat asiat.
Yksikin noista on jo raskasta. Monella saatta olla monta noista saman aikaisesti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nykyään lehdissä on niin paljon artikkeleita ja uutisia vanhemmuuden rankkuudesta, että ehkä siitä tulee sellainen vaikutelma, että "kaikki" valittavat. Ihan hyvä, että on, tärkeä aihehan se on. Harvemmin tuntuu vain törmäävän mihinkään hehkutusjuttuihin. Itse olin ennen lapsen syntymää kauhuissani, mihin olen ryhtynyt, ja kuinka saatan ikinä selvitä. Olihan se vauva-arki työlästä, muttei enimmäkseen ollenkaan niin vaikeaa, kuin olin etukäteen pelännyt.
Edellisessä kappaleessa ehkä silti oleellisin sana on tuo "enimmäkseen". Suurimman osan aikaa meni ihan hyvin, mutta noin kuukauden verran oli tosi kamalaa. Vauva sai kiinteiden aloituksesta ummetusta ja oli siitä tuskainen ja huonotuulinen, ja oli pakko kehittää vauvalle jatkuvasti jotain ohjelmaa, joka sai mielen pois mahanpuruista. No minulle tuli samaan aikaan tavallista pahempi flunssa, joka yskineen kesti melkein kolme viikkoa, enkä olisi itse halunnut muuta kuin levätä. Ei nyt kumpikaan asia mitään sinällään ihmeellistä, mutta yhdessä näännyttivät kyllä pahasti. Vielä kun oli se huoli, että kuinka kauan tätä saattaa kestää. Siinä vaiheessa kyllä varmaan valitin jokaiselle vastaantulijalle, joka vain viitsi kuunnella! :P Voihan olla, että kun ihmiset muistelevat minua jälkeenpäin, heille tulee mieleen ensisijassa se valitus, mitä pidin sen kuukauden ajan. Vaikka sitten kaiken muun aikaa olinkin ihan tyytyväinen.
Voisin kuvitella, että samanlaista on useimmilla muillakin vanhemmilla. Välillä on rankkaa, ja välillä taas ihan mukavaa. Silloin kun on rankkaa, valitetaan, ja eipä siinä kai mitään väärää ole. Sitten kun on itse taas paremmassa hapessa, kuuntelee vastavuoroisesti toisten valituksia. :)
[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 22:19"]
[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 19:14"]
11: Mulla oli tosi aktiivista ja monipuolista elämää ennen lapsia (opiskelua, töitä, luottamustehtäviä, useita harrastuksia), mutta en lopettanut sitä lasten synnyttyä. Toki pikkuvauva-aikana lapset ovat riippuvaisia äidistä, mutta kyllä kaikenlaista voi tehdä edelleen äitinä, mutta toki asioiden järjestäminen on monimutkaisempaa.
- AP
[/quote]
Ap, et siis taaskaan muista, mitä olet sanonut ketjussa?
No, tuossa sinä julistat, että kyllä sinä likka se vaan reippaana jatkoit opiskeluja, töitä, luottamustehtäviä ja useita harrastuksia lasten synnyttyäkin, katsos kun SINULLA sitä on sitä JÄRJESTELYKYKYÄ (toisin kuin niillä tassukoilla tyhjänvalittajilla...)
[/quote]
Luin aiemman viestin, eikä se mennyt noin kuin väitit. Onhan se fakta, että kun on lapsia, asiat pitää järjestää uudella tavalla, eikä siihen mikään mun ylivoimaisen hyvä järjestelykyky liity. :D Enkä väittänyt, että olisin jatkanut kaikkea heti vauvalomalla, vaan sanoin epämääräisesti, että voihan noita tehdä lapsista huolimatta. Tokihan niissä voi tulla taukoa, eikä kaikkea voi tehdä samaan aikaan, mutta ei äitiys ole joku mystinen juttu, joka estäisi vuosiksi kaiken tuon tekemisen.
- AP
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 18:55"]Lapsi ei syö. Lapsi ei nuku vaikka on väsynyt. Lapsi ei pue. Lapsi ei pissaa. Lapsi ei suostu kävelemään vaikka on kiire. Nämä + monta muuta juttua satoja kertoja viikossa, muutaman vuoden ajan, tarvitseeko selittää enempää?
[/quote]
No miksi lapsi ei tee/tekee noin? Opetitko hänet sellaiseksi? Annoitko loputtomasti vaihtoehtoja, lapsiko päätti kaikesta?
[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 22:10"]
[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 22:02"]
[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 21:51"]
[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 21:40"]
[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 20:35"]
[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 20:17"]
[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 20:02"]
Minä olin väsynyt esikoisen aikana. Lapsi ei ollut koliikkivauva eikä allerginen mutta univaje teki minusta yllättävän uupuneen ja voin sanoa, ettei ollut herkkua olla niin väsynyt, että poltti vesikattilat pohjaan useammanin kerran. Harva meistä tietää etukäteen, mitkä asiat sen uupumuksen laukaisevat, minulla se oli univaje. Esikoinen kun oli kyseessä, niin valvoin ja kuuntelin jokaista äännähdystäkin ja luulin olevani niin korvaamaton lapselle. Päälle vielä syyllistävät puheet äidin roollista lapsen elämässä, niin soppa oli valmis.
Yksikään lukuisista äiti-ystävistäni ei neuvonut, miten toimia vaan päinvastoin saivat ap:n tavoin tuntemaan itseni epäonnistuneeksi, kun en yllättäen selvinnytkään perusaskareista ja oman helpon lapseni hoitamisesta kunnialla. Väsyneenä jokainen kotiaskare tuntui ylivoimaiselta ja jopa vauvanhoidosta hävisi ilo. Eniten pelotti muistiongelmat ja valvoin jo lopulta pelonkin takia pitkin yötä ja mietin, olinko nyt varmasti muistanut sammuttaa hellan ja lukita oven ja syöttää vauvan ja vaihtaa vaipan. Ehkä hormoneillakin oli oma osuutensa, kun niin herkästi kuuntelin muiden asettamia tavoitteita siitä, mitä minun pitäisi ehtiä tehdä.
Onneksi mies puuttui tilanteeseen, vaikka haroin vastaan kaikin keinoin. Pakotti "nukkumaan" niin, että lopulta ajan kanssa nukahdin kun tiesin, ettei ollut mitään asiaa mennä vauvaa hoitamaan, kun mies pakotti heti takaisin sänkyyn. Taisi mennä reilu viikko, että pystyin nukahtamaan ja nukkumaan kuusi tuntia putkeen. Olo oli kuin aivan toisella ihmisellä. Vauva oli tuossa vaiheessa melkein puolivuotias ja minä pystyin vihdoin nauttimaan elämästä jälleen.
Meidän on vaikea nähdä, mitä tehdä toisin omassa elämässämme ja toisaalta taas ne muut äidit eivät ole parhaita asiantuntijoita koska usein asettavat vain lisää paineita kehumalla omia onnistumisiaan. Minäkin sain neuvoksi vain "nuku silloin kuin vauvakin"-mantraa ja vain päälle ivallisia katseita, kun yritin varovasti kertoa, etten vain pystynyt nukahtamaan. Kyllähän sitä nukkuu, jos vain on riittävän väsynyt... Helpointa on vähätellä toisten vaikeuksia, hankalinta on löytää se oikea toimintamalli, jolla kyseisten ihmisten elämänlaatua nostetaan. Koska olemme ihmisinä hyvin erilaisia, ei meille sovi samat neuvot ja samat keinot. Siinä missä joku pystyy elämään täysin vauvan rytmissä esim. oma äitini, niin toinen taas ei pysty eikä siinä auta se jankutus, että on pystyttävä.
Ap:nkin taivastelul on turhauttavaa eikä auta niitä lukemattomia äitejä, jotka tälläkin hetkellä painiskelevat arjen ongelmien parissa. Saahan ap ja pari muuta nostetta itselleen, kun voivat onnitella itseään oikeanlaisesta elämästä ja kehua itseään mutta tosiasia on, että mitään apua tuosta "miten ei selviä perusarjesta" -kommenteista ei kenellekään ole. Enkä usko, että ap kokisi mitään ahaa-elämystä asiasta ja löytäisi tästä eteenpäin rakentavia keinoja ystäviensä auttamiseen. Eihän tämä ketju ollut tehty siksi, että voitaisiin tukea paremmin toisiamme vaan siksi, että päästään taivastelemaan toisten äitien avuttomuutta ja vääränlaista elämää.
[/quote]
Ja jottei nyt jää mitenkään epäselväksi: aloituksen hieman provoavasti kirjoitetut kauhistelut eivät koske sinunlaisiasi äitejä, eikä sinun tilannettasi, jossa kärsit uniongelmista.
- AP
[/quote]
Mistä voit olla niin varma, että minunkaltaisiani äitejä ei ole suurin osa niistä, joiden kyvyttömyyttä hallita lapsiperhearkea kauhistelet? En minäkään saanut mistään diagnoosia uniongelmaani ja muut äidit sekä myös minä itse kuvittelivat, että tämä on osa lapsiperhearkea. Vauvat valvottavat öisin, joskus päivisinkin ja pahimmillaan lähes koko ajan niin kuin tuolla yhdellä äidillä. Oma vauvanikin oli ns. helppo eli heräsi alkuun noin kolmen tunnin välein syömään ja lopulta enää pari kertaa yössä. Päiväunia nukkui ajoittain neljäkin tuntia putkeen. Yksikään toinen äiti ei takuulla tuntenut sympatiaa minua kohtaan, kun oma vauva nukkui ehkä tunnin päiväunet ja heräili yölläkin 3-5 kertaa syömään mutta silti tämä äiti jaksoi arjessa helposti ja minä taas en.
Väitän, että suurin haaste lapsiperheille on liian vähäinen uni. Sitä ei ehkä itsekään tajua, kun luulee nukkuvansa sen ajan, mitä sängyssä viettää. Tosiasiassa moni äiti käy peittelmässä lapsia useamman kerran yössä, herää yskään, käy auttamassa pissalle, ottaa viereen nukkumaan jne. Pieniä ja mitättömän tuntuisia asioita, jotka pilkkovat sen yöunen niin hajanaiseksi, ettei kunnollista syvää unta ehdi tulla lainkaan. Osa äideistä kärsii stressioireista. Stressiä voi tuntea tekemättömistä töistä, riittämättömyyden tunteesta, lapsen heräämisistä ja oikeastaan mistä tahansa, mikä tuntuu vaikealta ja uuvuttavalta. Stressiin liittyy aina liian vähäinen uni. Tästä syntyy kierre, jota on itse vaikea katkaista ja usein vaikea tunnistaa.
Aivan yhtä hyvin voisi kysyä, miksi nykyään ihmiset uupuvat niin runsaasti työelämässä. Ei ennen oltu stressilomilla tai koettu burnoutia. Miksi siis nykyään? Työelämän vaatimukset ovat muuttuneet aivan samoin kuin vanhemmuuden vaatimuksetkin. 100 vuotta sitten 6-vuotias vahti pienempiä sisaruksiaan, kun vanhemmat tekivät peltotöitä eikä kukaan miettinyt, mitä muuta se 6-vuotias olisi ehkä tarvinnut.
[/quote]
Ajattelin, että se, että en tarkoita aloituksessa niitä, joilla tosiaan on selvästi elävää vaikeuttavia ongelmia, olisi tullut ilmi lauseessa " Myös muunlaisia tilanteita voi toki olla, jotka vaikeuttavat elämää merkittävästi.", mutta olisi pitänyt varmaan tarkentaa, kun oli niin epämääräistä. Mutta onhan univaje ihan oikea ongelma, joka vaikeuttaa elämää. Mielestäni läheisillä olisi melkeinpä velvollisuus auttaa univajeesta kärsivää äitiä. Minäkin autoin univajeesta kärsivää ystävää välillä hakemalla hänen lapsensa ulos, jotta hän voisi nukkua päiväunet vauvan kanssa. Tuollainen olisi mielestäni aika normaalia ystävällisyyden osoittamista, mutta aika harvinaista moinen näyttää olevan.
Tähän ketjuun tulleiden vastauksien perusteella vaikuttaisi siltä, että yksi ongelma on se, että vanhemmuus saatetaan nähdä jonain supervoimia vaativana juttuna, jossa pitää selvitä kaikessa yksin. Avun pyytäminen on noloa, ja jos sitä tarjotaankin, ei sitä välttämättä kehdata ottaa vastaan. Monessa perheessä asiat olisivat varmasti paremmin, jos asenne avun saamiseen ja antamiseen olisi luontevampaa.
[/quote]
Ai että sä ap et sitten luovuta.
Nyt siis se ei ole pelkästään äitien kermaperseisyydestä kiinni, se on lisäksi sitä, että eivät mokomat kehtaa pyytää apua!
ihan kuin sitä apua olisi ainakaan tarpeellisessa määrin saatavissa mistään! Mistä saa apua vaikkapa miehen pettämiseen tai seksuaaliseen haluttomuuteen? Yhdistettynä omiin yt-stresseihin? Omien iäkkäiden vanhempien sairasteluihin? ja kenties yhden lapsen epämääräisiin neurologisiin oireisiin? Kaverille on valitettu väsymystä, mutta kun se on ap:n kaltainen besserwisseri, niin ei sille voi eikä halua kertoa koko vyyhteä, luulkoon vAn, että minä vaan olen niin epärealistinen, enkä osaa pyytää apua...
Kiva, että veit jokusen kerran kaverin leikki-ikäistä leikkimään. Luuletko, että se ratkaisee oikean, toistakin vuotta jatkuneen univelan ja kroonistuneet nukahtamisongelmat? Kun joka hö toista vuotta heräät vähintään neljä kertaa hössä, ei enää tahdo saada unta edes silloin harvoin kuin joku lupaa katsoa lasten perään. Saati nyt että parilla päiväunilla asia korjaantuisi. Kaveriapu on ilman kuuta ihanaa, jo siksikin, että se kertoo välittänisestä - mutta sinulla viiraa päät, jos luulet, että se oikeasti muuttaa tilanteen. Isot ongelmat vaatisivat laajoja kattavia ratkaisuja, eikä kaikilla ole edes sitä parin kerran päiväuni-ulkoiluttajaa saatavilla. Kavereita ei ehkä asu paikkakunnalla tai kaikki ovat töissä. Isovanhempiakaan ei ole likimainkaan kaikilla saatavilla hoitoavuksi. Ei siis ole todellakaan kiinni siitä, etteikö ihmiset osaisi ja kykenisi pyytää apua, jos ongelma on tarpeeksi suuri, vaan siitä, että apua ei saa, koska yhteiskunta on ulkoistanut lapsiperheiden avun yksilöiden omalle vastuulle jo 90-luvun lamassa.
[/quote]
Nyt en enää ymmärrä, millaisten lasien läpi luet viestejä. Siis eiväthän ongelmat häviäkään kaveriavulla tai vastaavalla. Väitinkö jossain, ettei ongelmia saisi olla tai ne olisivat jotenkin väärin? Eikä apua tietysti aina ole saatavilla, eikä se tietenkään ole äidin vika! Tuollainen ajatteluhan olisi aivan sairasta! Ymmärrän kyllä sen, jos apua ei saa, sillä ei minullakaan ollut esikoisen kanssa mitään tukiverkkoa, koska asuimme opiskelupaikkakunnalla, jossa ei ollut ystäväperheitä, ja lähimmät sukulaiset asuivat satojen kilometrien päässä.
Ja kyllä, on todellakin perseestä, että lapsiperheiden palveluita on ajettu alas laman jälkeen. Ei tietenkään mikään kaveriapu asiaa pelasta, mutta on se parempi kuin olla tekemättä mitään.
- AP
[/quote]
kuule ihan sinä sen tuossa sanot, syyllistät uupuneita äitejä ja väität, että oma ASENNEVIKA, kun nolostelette pyytää apua. Naurettavin väite, mitä olen piiiitkään aikaan kuullut, ja kertoo hitonmoisesta omasta asennevammastasi: kuvittelet tietäväsi kaiken paremmin kuin muut....
"Tähän ketjuun tulleiden vastauksien perusteella vaikuttaisi siltä, että yksi ongelma on se, että vanhemmuus saatetaan nähdä jonain supervoimia vaativana juttuna, jossa pitää selvitä kaikessa yksin. Avun pyytäminen on noloa, ja jos sitä tarjotaankin, ei sitä välttämättä kehdata ottaa vastaan. Monessa perheessä asiat olisivat varmasti paremmin, jos asenne avun saamiseen ja antamiseen olisi luontevampaa."
ps. Vähänkö muuten jännä tuo sinun syyllistämisesi.... Ensin taivastelet aloituksessa, että onpa noloa, kun nykyäidit eivät kestä normaalia arkea. Ja sitten syyllistät uupuneita siitä, että he EIVÄT valita ja pyydä apua...
[/quote]
Ymmärsit väärin. Ei ole äitien asennevika, että eivät pyydä apua. Mielestäni suomalainen kulttuuri on tässä asiassa huonossa jamassa. Eli tässä on nimenomaan kyse niistä suuren luoka ongelmista, joista itsekin puhuit. Varsinkin, kun äideille pitäisi olla tarjolla matalan kynnyksen apua ilman rankkojen prosessien läpikäymistä.
Aloituksessa en puhunut äideistä yleensä, vaan niistä, joilla on oikeasti asenneongelma.
- AP
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap kuulostaa ihan minun äidiltäni (omasta mielestään hyvä äiti) mutta oikeasti aivan paska besserwisseri ja nimenomaan toisten lannistaja. Nytpä minä koitan lannistaa sinut ap, mutta odotahan kun omat lapsesi ovat aikuisia, sieltä se oikea arvosana sinun äitiydellesi sitten napsahtaa...
Tosin jos se on mielestäsi kymppi niin voin sanoa, että kunnon bw tajuaa senkin miten itse haluaa. Minun äitini ei edelleenkään näe eikä kuule arvosanaani hänestä (ala-arvoinen) vaan se on täysi kymppi, koska HÄN on sitä mieltä. Onnelksi emme tunne oikeassa elämässä, ap.
AP, noi esimerkit olisit voinut liittää tosiaan jo aloitusviestiin. Ei kai tuollaista voi todellisuudessa olla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meinaatko ap, ettei sinulla ole asenneongelmaa?
[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 22:45"]
Ap kuulostaa ihan minun äidiltäni (omasta mielestään hyvä äiti) mutta oikeasti aivan paska besserwisseri ja nimenomaan toisten lannistaja. Nytpä minä koitan lannistaa sinut ap, mutta odotahan kun omat lapsesi ovat aikuisia, sieltä se oikea arvosana sinun äitiydellesi sitten napsahtaa...
Tosin jos se on mielestäsi kymppi niin voin sanoa, että kunnon bw tajuaa senkin miten itse haluaa. Minun äitini ei edelleenkään näe eikä kuule arvosanaani hänestä (ala-arvoinen) vaan se on täysi kymppi, koska HÄN on sitä mieltä. Onnelksi emme tunne oikeassa elämässä, ap.
[/quote]
En oleta saavani kymppiä, koska olen tehnyt virheitä lasten kanssa.
- AP
[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 19:05"][quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 19:01"]Riippuu mistä tykkää ja minkälaista ja miten rikasta elämä oli ennen lapsia.
[/quote]
No juurikin näin! Jos on elänyt rikasta ja aktiivista elämää ennen lapsia niin kyllä se lapsiarki aika puisevalta tuntuu. Jos taas on elänyt tasaisen tylsää arkea ennen lapsia niin mitäs valitettavaa siinä olisikaan!?
[/quote]
Ei pidä paikkaansa ainakaan kohdallani, tämä perhearki on ollut mukavaa vaihtelua entisen, todella hektisen ja maailmakiertävän elämän jälkeen.
[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 22:46"]
AP, noi esimerkit olisit voinut liittää tosiaan jo aloitusviestiin. Ei kai tuollaista voi todellisuudessa olla.
[/quote]
Joo, olisi pitänyt laittaa jo aloitukseen, kun huomasin, että moni pahoitti mielensä ihan turhaan, kun kuvitteli olevansa jotenkin huono vanhempi,. :( Harmi, kun ei ole käyttäjätunnuksia tänne, niin ei voi muokata tuota aloitusviestiä. Olisi pitänyt olla paljon selväsanaisempi siinä, millaista valittamista tarkoitin.
[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 22:46"]
AP, noi esimerkit olisit voinut liittää tosiaan jo aloitusviestiin. Ei kai tuollaista voi todellisuudessa olla.
[/quote]
Niin eikä noin irralliset esimerkit vielä kerro varsinaisesti vanhemmuudesta mitään. Joku jolle nuo asiat ovat ihan selviä eikä ongelmia voi silti olla epäempaattinen ja huono äiti.
[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 22:49"]
[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 22:46"]
AP, noi esimerkit olisit voinut liittää tosiaan jo aloitusviestiin. Ei kai tuollaista voi todellisuudessa olla.
[/quote]
Niin eikä noin irralliset esimerkit vielä kerro varsinaisesti vanhemmuudesta mitään. Joku jolle nuo asiat ovat ihan selviä eikä ongelmia voi silti olla epäempaattinen ja huono äiti.
[/quote]
Totta, voi toimia ulospäin "täydellisesti", mutta olla silti täysin epäempaattinen.
- AP
Minulle ei äitiyden rankkuudesta juuri puhuttu. Äitini oli uraäiti ja olin hänen ainoa lapsensa. Äidin mielestä kotityöt ja lasten hoito ovat niin yksinkertaisia hommia, että vähä-älyinenkin selviytyy niistä kunnialla. Äitiyshän on helppo nakki, kun eläimetkin sen osaavat!
Sitten kun sain oman vauvan, niin yhtäkkiä tuntuikin kuin koko maailman taakka olisi ollut päälläni, kaikki tulevat ja menneet surut ja murheet. Pelkäsin lapseni puolesta, pelkäsin, että hän kuolee, jos teen jotain väärin, jos hoidan väärin tai en osaa hoitaa oikealla tavalla.
Ehkä se oli jonkinlaista masennusta. Pieni vauva ei osaa huolehtia itsestään yhtään, joten koin, että olen ensimmäistä kertaa elämässäni yksin täysin vastuussa toisen ihmisen elämästä. Jos sitä miettii, niin kuka ei tuntisi sitä asiaa raskaaksi taakaksi? Jos lapsi kävelemään opetellessaan kaatuu ja lyö päänsä, se on äidin syy, koska hän ei ole vahtinut lasta ja ottanut häntä vastaan, kun lapsi kaatuu. Jos lapsi ei syö riittävästi, se on äidin syy, koska hän ei osaa syöttää lasta oikein. Jos lapsella on unirytmi hukassa, se on äidin syy, koska äiti ei ole osannut totuttaa häntä rutiineihin. Jos lapsi leikkikentällä käyttäytyy huonosti, se on äidin syy, koska äiti ei ole osannut tai viitsinyt opettaa hänelle, miten muiden ihmisten kanssa ollaan.
Onko tuo muka helppo nakki ja voiko tuon ottaa rennosti? Minusta ei. Minusta äitiys on maailman vaikein työ. En ihmettele yhtään, että moni palaa mielellään vanhempainvapaalta työpaikalle, missä vastuuta jaetaan ja työ on vähemmän vastuullista kuin kotona.