Nainen 40-50 vuotta: jos eroaisit, haluaisitko enää parisuhdetta?

En tiedä, katsoisin tilanteen mukaan. 

Ja vaihtaisin varmaan naisiin :D 

Vapaat miehet ja naiset 40-50-vuotiaina... Parisuhde.... Ei kiitos.

Vierailija kirjoitti:

Todennäköisesti eroammekin kun lapset ovat omillaan. Molemmat varmaan muutamme sillon pois tältä paikkakunnalta, omiin suuntiimme.

Itse en halua enää koskaan asia yhdessä kenenkään kanssa, haaveilen jo ihan omasta kodista jossa saan elää rauhassa tekemättä kompromisseja. Johonkin aikuisten ihmisten suhteeseen voisin lähteä jos sellainen olisi syntyäkseen. Sellaiseen jossa voitaisiin viettää aikaa yhdessä ja kokea läheisyyttä, mutta pystyttäisiin elämään myös omaa elämää.

Miksi viivytät omaa elämääsi? Mikset eroa nyt?

Paras päätökseni oli ero lasten ollessa alle kouluikäisiä.

Black man kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Todennäköisesti eroammekin kun lapset ovat omillaan. Molemmat varmaan muutamme sillon pois tältä paikkakunnalta, omiin suuntiimme.

Itse en halua enää koskaan asia yhdessä kenenkään kanssa, haaveilen jo ihan omasta kodista jossa saan elää rauhassa tekemättä kompromisseja. Johonkin aikuisten ihmisten suhteeseen voisin lähteä jos sellainen olisi syntyäkseen. Sellaiseen jossa voitaisiin viettää aikaa yhdessä ja kokea läheisyyttä, mutta pystyttäisiin elämään myös omaa elämää.

Voisitko kertoa lisää? Kuulostaa hieman omituiselta että haluat olla rauhassa ilman kompromisseja, mutta aikuisten ihmisten suhde kelpaisi. Mitä aikuinen suhde on muuta kuin kompromisseja? Vai tarkoitatko nimenomaan tuota asumiskuviota?

En ole tuo, jolta kysyt, mutta itselleni tuo tarkoittaisi juuri sitä, että ei muuteta yhteen tai mennä naimisiin, vaan voidaan olla parisuhteessa (vaikka kuinka vakiintuneessa), mutta pidetään omat kodit ja myös omat elämät. Itse en myöskään halua enää muuttaa yhteen enkä halua yhteistaloutta, ja kun mietin omaa elämääni, suunnittelen asioita sen kautta, mitä itse haluan, enkä mitään, että "sitten kumppanin kanssa suunnitellaan ja mietitään yhdessä". Seurustelu sovitetaan sitten molempien elämänkuvioihin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sama ajatus kuin muilla: ei enää yhteenmuuttoa. Siinä vaan ei nainen saa muuta kuin riesan. 

n48

Heh, onhan noista toki riesaa. Mutta iloa enemmän. Itse erosin 43 v ja menin uudelleen avioon ollessani 47. Siis eri mies.

Valikoima on rajallinen tässä iässä, niin paljon päihde ja mt ongelmia. Löysin kuitenkin mieluisen.

Jos tästä tulee ero, niin kyllä haluaisin edelleenkin sitten uuden. Ja yhteenmuutto kyllä kuuluisi suunnitelmiin, en halua kevyt suhdetta. Ymmärrän toki heitä jotka haluavat. Itse nuorena tarpeeksi biletin ja kohelsin, ei kiinnosta enää mikään miesringin pito.

Jaa että parisuhde omilla kodeilla on kevytsuhde? Jos luottamus on kunnossa, suhde toimii hyvin, ellei paremminkin, erillään asuen.

Kun erosta oli jo pari vuotta, löysin ihanan suhteen. Yhteen en halua muuttaa, tyttäreni asuu vielä osin luonani ja kotimme on meidän.

Mutta on todella ihanaa lähteä miesystävän kanssa ulkomaan lomille, viettää viikonloppuja yhdessä. Olla toistemme elämissä ilman yhdessä asumista. Tämä toimii itselleni parhaiten.

Haluaisin, ja halusinkin. Erosin 43-vuotiaana liitosta, joka oli ollut onnetonta kulissia viimeiset 10 vuotta.

Syy eroon oli nimenomaan se, että halusin kokea olevani parisuhteessa, en pyörittää lasten arkea vihollisen kanssa rinnakkain sinnitellen.

 

Ja löytyihän se uusi rakkauskin. Nopeammin kuin ajattelinkaan, sillä 5 kuukautta yksin asuttuani tapasin nykyisen mieheni, jonka kanssa olen ollut 1,5 vuotta onnellisempi kuin kenenkään kanssa koskaan. Aika hyvä tuuri minulla tosin kävi, sillä kun vuoroviikoin on alakouluikäiset lapset, niin moni ikäiseni mies ei tähän lähde. Jos miehellä on samanikäisiä lapsia, hän ymmärtää arkeni haasteet, mutta tuossa kuviossa on monta sovitettavaa palikkaa: 1. Sietävätkö lapset uutta miestä? 2. Tykkääkö mies aidosti minun lapsistani? 3. Sietävätkö miehen lapset minua? 4. Tykkäänkö aidosti miehen lapsista? 5. Miten lapset tulevat keskenään toimeen? 6. Säätävätkö exät pelissä? Ei ihme, että uusperhekuvio on haastava.

 

Jos miehellä on jo aikuiset lapset, niin hän harvoin lähes viiskymppisenä uudestaan jaksaa lähteä perhearkeen. Minun mieheni on tässä poikkeus, ja kaikki viihtyvät toistensa kanssa. Mutta toki koko ajan mietin, että missä vaiheessa miehen alkuhuuma hyytyy, ja kyllästyykö silloin tähän kuvioon? Silti kai tämä kaikki on sen arvoista. Mieluummin rakastan ja petyn kun elämän koko loppuelämäni ilman rakkautta.

Tosin mielessä on käynyt, että jos tämä suhde menee puihin, niin en taida ihan heti jaksaa yrittää uutta.

Kyllä haluaisin, kuulostaa aika karmealta että eläisin kymmeniä vuosia ilman läheisyyttä (henkistä ja fyysistä). Jos ei löytyisi sopivaa, niin pyrkisin löytämään jonkun pitkäaikaisen ei-romanttisen suhteen satunnaisempaan tapailuun. Petihommia en ole valmis lopettamaan. (Siksi kiertoilmaus, että en tiedä, mitä sanoja sallitaan...)

Vierailija kirjoitti:

Kyllä haluaisin, kuulostaa aika karmealta että eläisin kymmeniä vuosia ilman läheisyyttä (henkistä ja fyysistä). Jos ei löytyisi sopivaa, niin pyrkisin löytämään jonkun pitkäaikaisen ei-romanttisen suhteen satunnaisempaan tapailuun. Petihommia en ole valmis lopettamaan. (Siksi kiertoilmaus, että en tiedä, mitä sanoja sallitaan...)

No tuo satunnainen tapailu ei naiselle ole kovin vaativa tehtävä löytää. Pojat ja vaarit 18-85-vuotiaiksi unelmoivat tuosta.

Ilman muuta. Olen nyt 61v ja vieläkin haluaisin. On mukavaa kun on joku jonka kanssa jakaa arki ja juhla, reissata ja suunnitella uutta. 

Tosin mulla on tuo sama karvanaama ollut jo 25v, ihan heti ei vaihdu

Vierailija kirjoitti:

Kyllä haluaisin, kuulostaa aika karmealta että eläisin kymmeniä vuosia ilman läheisyyttä (henkistä ja fyysistä). Jos ei löytyisi sopivaa, niin pyrkisin löytämään jonkun pitkäaikaisen ei-romanttisen suhteen satunnaisempaan tapailuun. Petihommia en ole valmis lopettamaan. (Siksi kiertoilmaus, että en tiedä, mitä sanoja sallitaan...)

Samaa mietin. Erosin juuri 42-vuotiaana, ja tuntuu, että libido on samaa luokkaa kuin parikymppisenä. Kokonaiset neljä kuukautta meni eron jälkeen ilman...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Todennäköisesti eroammekin kun lapset ovat omillaan. Molemmat varmaan muutamme sillon pois tältä paikkakunnalta, omiin suuntiimme.

Itse en halua enää koskaan asia yhdessä kenenkään kanssa, haaveilen jo ihan omasta kodista jossa saan elää rauhassa tekemättä kompromisseja. Johonkin aikuisten ihmisten suhteeseen voisin lähteä jos sellainen olisi syntyäkseen. Sellaiseen jossa voitaisiin viettää aikaa yhdessä ja kokea läheisyyttä, mutta pystyttäisiin elämään myös omaa elämää.

Miksi viivytät omaa elämääsi? Mikset eroa nyt?

Paras päätökseni oli ero lasten ollessa alle kouluikäisiä.

Tätä ihmettelen myös? Lapset aistivat vanhempien paskan suhteen ja saavat kamalan mallin omaa aikuisuuttaan varten! He eivät ole sokeita eivätkä tyhmiä, kärsivät varmaan paljon tuollaisesta väkisin yrittämisestä.

Itse erosin kun lapset olivat 3-12v, uusi perhe perustettiin nykyisen mieheni kanssa kun olivat 6-15v. Olen onnellinen että lapseni ehtivät näkemään arvostavan ja rakastavan parisuhteen mallin, olen varma että tämä on muovannut heitä huomattavasti parempaan suuntaan kuin se että olisin vielä 10-15v sinnitellyt heidän tunnekylmän isänsä kanssa. 

Voisin olla parisuhteessa, jos asutaan erillään ja mies suostuu siihen, että hankin lapsen yksin hedelmöityshoidoilla. Toki voin jättää miehen etsinnän vauvavuosien jälkeiseen aikaan.

En halua pettyä enää miessuhteissa, joten tämä paras ratkaisu.

N. 40

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Todennäköisesti eroammekin kun lapset ovat omillaan. Molemmat varmaan muutamme sillon pois tältä paikkakunnalta, omiin suuntiimme.

Itse en halua enää koskaan asia yhdessä kenenkään kanssa, haaveilen jo ihan omasta kodista jossa saan elää rauhassa tekemättä kompromisseja. Johonkin aikuisten ihmisten suhteeseen voisin lähteä jos sellainen olisi syntyäkseen. Sellaiseen jossa voitaisiin viettää aikaa yhdessä ja kokea läheisyyttä, mutta pystyttäisiin elämään myös omaa elämää.

Miksi viivytät omaa elämääsi? Mikset eroa nyt?

Paras päätökseni oli ero lasten ollessa alle kouluikäisiä.

Tätä ihmettelen myös? Lapset aistivat vanhempien paskan suhteen ja saavat kamalan mallin omaa aikuisuuttaan varten! He eivät ole sokeita eivätkä tyhmiä, kärsivät varmaan paljon tuollaisesta väkisin yrittämisestä.

Itse erosin kun lapset olivat 3-12v, uusi perhe perustettiin nykyisen mieheni kanssa kun olivat 6-15v. Olen onnellinen että lapseni ehtivät näkemään arvostavan ja rakastavan parisuhteen mallin, olen varma että tämä on muovannut heitä huomattavasti parempaan suuntaan kuin se että olisin vielä 10-15v sinnitellyt heidän tunnekylmän isänsä kanssa. 

Itse olen eroamiseni jälkeen ollut 5v sinkku, en ole suuremmin etsiskellyt miestä muuhun kuin lapsivapaiden huveihin.

Mutta mieluummin onnellinen sinkkuvanhempikin kuin vääränlainen parisuhdemalli.

Erosin 45-vuotiaana, nyt olen 49. Mä en pidä todennäköisenä, että asun kenenkään kanssa yhdessä; ainakaan vielä en pitkään aikaan.

Mutta seurustella haluan ja päävaatimuksena in säännöllinen seksi ja keskustelutaidot. Löysinkin toisen eronneen näillä spekseillä.

Samaa mieltä; aikuinen parisuhde ilman perhettä kannattaa kyllä kokea jos siihen on mahdollisuus.

Haluaisin, mutta en tiedä olisinko kovin hyvä kumppani. Jos siis tämänhetkinen suhteeni loppuisi jostain syystä. 43 v.

Erosin pitkästä parisuhteesta miehen alkoholinkäytön vuoksi. Niin varpaillaan sai olla monta vuotta, että en usko enää onnellisiin parisuhteisiin. Eroaminen käy lisäksi kukkaron päälle, aika karmea olo kun lähes viisikymppisenä joudut ottamaan uuden asuntolainan.

Pärjään ja viihdyn oikein hyvin yksin. En halua enää ketään kotiini äksyilemään. En usko että tinderissä on vapaana ikäisiäni kunnollisia miehiä, eikä heitä kyllä ole koskaan tullut missään muutenkaan vastaan. Heidät on jo napattu nuorena.

Joten olen täysin valmis viettämään loppuelämäni yksin.

Minä erosin 40+. Ensimmäisen vuoden ajattelin, ettei ikinä enää… toisena vuonna ajattelin, että seurustella voisin, mutta en muuta yhteen… kolmantena vuonna aloin miettimään, että mikä kai sitä yhdessäkin voisi asua, mutta pienten lasten isääen ota.

No, niin. Sitten vastaan käveli unelmieni mies, jonka kuopus oli vain parivuotias. Elämä on.

Vierailija kirjoitti:

En uusperhettä ainakaan. Omissa kodeissa asuen sopii.

n39v, 2 lasta

Mikähän siinä muuten on että kun vastaavia kyselyitä tehdään sinkkupalstoilla, paljon useammin tuntuu miehet pitävän ainoana oikeana parisuhteena sitä missä asutaan yhdessä, tai vähintään sitä pitäisi suunnitella jo aika alussa.

No kun miehet haluaa ne kodinhoito- ja passauspalvelut, sekä tietysti valvoa ja kontrolloida naisen elämää.

Aikani tuota siedin entisessä elämässä, mutta kun ex löysi uuden ja vapautti minut parisuhteen työtaakasta ja pakkopullaseksistä, niin elämä on ollut todella kevyttä avioliittoon verrattuna. 7 vuotta nyt yksin, enkä huoli saman katon alle ketään enää. Kevyt tapailu- ja seksisuhde minun ehdoillani olisi ok, mikään muu ei. N48

Vierailija kirjoitti:

Kaksi eroa takana. Nyt ikää 52-vuotta. Viimeisestä parisuhteesta kohta kymmenen vuotta. En ole halunnut miestä elämääni, eli olen elänyt kymmenisen vuotta itselleni. Parasta aikaa ollut elämässäni, olen saanut tehdä sitä mitä haluan, eikä elämässäni ole ollut mitään draamaa vaan rauhallista. Minulle sopii yksin eläminen. Voisin kyllä treffailla kevyesti mutta en halua enää jakaa kotiani kenenkään kanssa.

Olen viisikymppinen eronnut nainen. Uuteen liittoon/yhteen asumaan en ryhdy. Mulla on nyt jo kymmennen vuotta kestänyt "viikonloppu"-suhde samanikäisen miehen kanssa. Tapailemme lomilla ja viikonloppuisin emmekä jaa arkea ollenkaan. Näin ollen yhdessäolomme perustuu juhlaan. Noukimme rusinat pullasta.