Lue keskustelun säännöt.
Puoliso, koira ja ristiriita
21.11.2021 |
Jos jollakulla olisi kokemusta samankaltaisesta tilanteesta tai vertaistukea tarjottavana, olisin kiitollinen.
Lyhyesti: olen elellyt uusperheessä pitkään. Olimme puolisoni kanssa molemmat eronneet tahoillamme, kun tapasimme. Puolisollani oli ennestään lapsi, ja minulla oli ennestään koira (minulla ei siis ole omia lapsia - en voi niitä saada, ja kaikeksi onneksi en koskaan omaa lasta suuremmin halunnutkaan). Mutta olen todella eläinrakas, ja elänyt lemmikin kanssa vuosikymmenet.
Olemme puolisoni kanssa naimisissa ja maksamme yhteistä asuntolainaa, eli sitoutumisen aste on näillä mittareilla tarkasteluna korkea. Kaikki on perhekuviossamme toiminut hyvin, ja suhde on aina ollut harmoninen, jopa hämmästyttävänkin harmoninen. Ainakin siihen asti, kun koirani kuoli.
Koira eli kanssani pitkään ja oli minulle kovin rakas. En ole ajatellut jatkavani elämääni ilman koirakaveria. Puolisoni kuitenkin ilmoitti varsin ykskantaan, että hän ehdottomasti vastustaa ajatustani uudesta koirasta. Minkäänlaisesta koirasta, rotuun, kokoon, tyypilliseen luonteeseen katsomatta. Syy: koska hän ei ole eläinihminen, eikä hän halua, että hänen kodissaan on lemmikkiä. Hän sietää niitä vain vaivoin, ja koirat aiheuttavat hänelle ärtymystä.
En odota puolisoltani koiran suhteen mitään. Hoidin koirani viimeistä piirtoa myöten itse ja kustansin kaiken siihen liittyvän itse. Tilanne oli siis sen suhteen sama kuin jos olisin asunut yksin. Puolisoni ei tarvinnut panostaa koiraan millään tavalla. Mutta silti, puolisoni sanoin, koira oli "aina tiellä". Ja nyt hän on sitä mieltä, että koska hän on vuosia sietänyt minun lemmikkiäni, minun on nyt syytä tulla vastaan ja suostua elämään koiratonta elämää.
Tämän herättämiä tunteita on todella vaikea käsitellä. Tunnen surua, epäuskoa, vihaa ja katkeruutta. Puolisoni vapaasta tahdostaan valitsi elämän minun kanssani, vaikka minulla oli jo lemmikki, kun tutustuimme. Lisäksi puolisollani on oma lapsi, jonka kanssa touhuta, jota rakastaa ja jonka varttumista seurata. Minäkin viihdyn lapsen kanssa, ja tulemme hyvin juttuun. Kuitenkin koira oli minun oma erityinen kaverini, minun juttuni, lenkkiseurani ja arkeni ilo. Koira oli minulle valtavan tärkeä.
Nyt ajattelen jälkiviisaasti, että olisinpa tehnyt tämän asian riittävän selväksi heti tavatessa. Olisinpa silloin sanonut: kuulehan, minulla tulee varmaankin aina olemaan lemmikki, joten ota tai jätä. Nyt se on paljon hankalampaa...
En vielä tiedä, saisinko puhumalla puolisoni päätä käännettyä, mutta nykytilanne on tietysti mahdoton. Puolisoni ei ole paha tai tyhmä ihminen, hän on vain jollakin tavalla täysin kyvytön tajuamaan, millaisen asian minulta riistää asettumalla poikkiteloin lemmikin hankinnassa. Turhauttavinta koko hommassa on se, että meillä ei ole muita ristiriitoja, ja elämä on muuten hyvää. Mutta pelkään todella, että tämä syö välejämme ja kylvää sellaiset katkeruuden siemenet, joista en pääse eroon. On vaikea katsoa puolisoni mukavia puuhailuja lapsensa kanssa, ja lähteä sitten yksin iltalenkille marraskuun pimeään.
Kommentit (170)
En ikinä jakaisi elämääni miehen kanssa joka tuolla tavalla kieltäisi minulta oikeastaan yhtään mitään. Jokainen saa ottaa vaikka kymmenen koiraa kunhan hoitaa ne niinkuin kuuluu ja jos ei sellainen elämä toista miellytä niin ei tarvitse katsella. Itse teen mieluummin elämästäni sitä mitä haluan kuin muutan sen sellaiseksi että se kelpaa jollekin toiselle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä mies halusi koiran, minä en. Edelleenkin aamuisin mies sanoo, että "päästä koira ulos", kun nousen ja menen keittämään kahvit. Eipä käy edes mielessä, joten miehen on pakko nousta ja pissattaa koiransa, sadesäällä puhdistettava sen jalat jne. Kun koira päivällä keksii repiä tyynyn palasiksi, en koske jäänteisiin, vaan odotan, että mies tulee töistä ja siivoaa. Kun koira satuttaa jalkansa ulkoillessa, en soittele eläinlääkärlile tai etsi jalkaan sidettä, hoitakoot mies asian.
Koira on miehen koira, ei minun. Nytkin ovat lenkillä- asia, jota mies inhoaa. Kun he palaavat, mies menee saunaan ja koira ulvoo oven takana nälkäänsä. Ihan se ja sama, omistaja ruokkikoot.
Olette molemmat paskapäitä.
Jokainen kantaa vastuun päätöksistään. Koiran hankkinut hyväksyy sen, että siitä on pidettävä huolta eikä voi vaatia muita vastuunkantajiksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä mies halusi koiran, minä en. Edelleenkin aamuisin mies sanoo, että "päästä koira ulos", kun nousen ja menen keittämään kahvit. Eipä käy edes mielessä, joten miehen on pakko nousta ja pissattaa koiransa, sadesäällä puhdistettava sen jalat jne. Kun koira päivällä keksii repiä tyynyn palasiksi, en koske jäänteisiin, vaan odotan, että mies tulee töistä ja siivoaa. Kun koira satuttaa jalkansa ulkoillessa, en soittele eläinlääkärlile tai etsi jalkaan sidettä, hoitakoot mies asian.
Koira on miehen koira, ei minun. Nytkin ovat lenkillä- asia, jota mies inhoaa. Kun he palaavat, mies menee saunaan ja koira ulvoo oven takana nälkäänsä. Ihan se ja sama, omistaja ruokkikoot.
Toivottavasti et ole tosissasi. Itsekkyyttäsi rääkkäät viatonta eläintä ja pidät nälässä tai kivuissaan koska "ei kuulu mulle".
Miten niin rääkkään? Sen koiran omistajan tehtävänä on ruokkia ja hoitaa koiransa eikä mennä saunaan tai katsomaan televisiota, kun koiransa tarvitsee apua.
Vierailija kirjoitti:
Ap täällä, kiitos ihan jokaisesta kommentista! En arvannut että tämä näin herättäisi keskustelua.
Puolisoni suhtautuminen koiraani näytti ulospäin lähinnä neutraalilta. Oli selvää ja täysin ok, ettei hän sitä mitenkään rakastanut, mutta tuli kuitenkin toimeen, kertoipa siitä mukavia juttujakin jne. Koira oli toki valtavan kiintynyt minuun, mutta se ei vaikuttanut meidän ihmisten väleihin - minun ja puolisoni suhde on aina ollut vahva ja jotenkin hyvin selkeä ja ristiriidaton kahden aikuisen ihmisen liitto. Tähän asti.
Nikottelen nimittäin nyt itse keskellä näitä uusia tunteita, joita minun on yllättävän vaikea hillitä. Tilanne on aika ahdistava, ja usein haluaisin vain huutaa ääneen. En voi kuitenkaan purkaa negaatioitani kovasti kotona, koska en halua vetää umpisolmua enää kireämmälle. Pitäisi yrittää lähestyä tätä rauhallisesti, mutta se ei totisesti ole helppoa. Haluan jatkaa tätä rauhallista ja hyvää yhteiseloa, mutta tiedän että haluan myös koiran elämääni.
Puolisoni toi joskus esille, että koiran olemassaolo rasittaa häntä. Tiesin myös, ettei hän ole mitenkään erityisen eläinrakas. Hän ei kuitenkaan koskaan sanonut, että hän ei enää tulisi hyväksymään minulla uutta lemmikkiä. (Nyt kun sanon sen ääneen, ajatus on jotenkin absurdi ja nostattaa kiukkua.)
Emme ole kumpikaan erityisen menevää sorttia. Hoitopaikkojakin koiralle löytyy tarvittaessa lähipiiristä, eikä minulle ole ongelma kustantaa omasta pussistani myöskään hoitolaa tms.
Olin ajatellut samoin kuin muutama kommentoija täällä: että mies lapsineen on paketti ja minä lemmikkeineni olen paketti, ja otamme ja hyväksymme toisemme sellaisina kuin olemme. Puolisoni on nyt kuitenkin perustellut näkökantaansa sillä, että lapsi kasvaa ja aikanaan itsenäistyy, mutta koira ei - koira on siis samanlaisena rasitteena sitten aina vaan. (Lapsi on nyt koulun alaluokilla.)
Lapsi on meillä viikoittain, ja se on minusta mukavaa. Ostimme puoliksi tilavan asunnon, jotta lapsellekin on hyvin tilaa. En vaan tajunnut, että siihen tilaan ei mahdu enää minun pakettini kokonaan.
Jos yhteinen asuntokin on valittu sen perusteella, että siellä on toisen lapselle tilaa, niin totta kai siellä on tilaa ja paikka myös sinun koiralle. Ehkä miehelle ei ole mennyt ihan perille vielä, kuinka paljon se koira tosiaan sinulle merkitsee? Muuten kuulostaa todella itsekkäältä.
Keskustelkaa ja/tai erotkaa. Itse hulluna kissanaisena en voisi kuvitella olevani yhdessä miehen kanssa, jonka mielestä kissani olisi vain tiellä. Kylmäävää tuo, että ilmeisesti miehesi vaivautui kertomaan todellisen mielipiteensä vasta kun rakas koirasi kuoli :/
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Meillä mies halusi koiran, minä en. Edelleenkin aamuisin mies sanoo, että "päästä koira ulos", kun nousen ja menen keittämään kahvit. Eipä käy edes mielessä, joten miehen on pakko nousta ja pissattaa koiransa, sadesäällä puhdistettava sen jalat jne. Kun koira päivällä keksii repiä tyynyn palasiksi, en koske jäänteisiin, vaan odotan, että mies tulee töistä ja siivoaa. Kun koira satuttaa jalkansa ulkoillessa, en soittele eläinlääkärlile tai etsi jalkaan sidettä, hoitakoot mies asian.
Koira on miehen koira, ei minun. Nytkin ovat lenkillä- asia, jota mies inhoaa. Kun he palaavat, mies menee saunaan ja koira ulvoo oven takana nälkäänsä. Ihan se ja sama, omistaja ruokkikoot.
Joo kyllä koiran omistajan eli miehen kuuluu koiransa hoitaa ja huoltaa kun on sen ottanut ja alun alkaen sovittu että hänellä on hoitovastuu. Mutta ei loukkaantunutta koiraa tietenkään saa kivuissaan pitää edes tuollaisesta syystä. Ei edes loukkaantunutta luonnoneläintä saa jättää kitumaan. Täytyy olla todella empatiakyvytön sosiopaatti että pystyy edes niin toimimaan.
Kuulostatte molemmat kamalilta ja vastuuttomilta ihmisiltä, sääli koiraa joka on keskelle teidän valtapeliä joutunut.
Jos deittailette ihmistä joka ei pidä eläimistä, juoskaa karkuun. Ei ole hyvä ihminen sellainen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyökkipsykologin analyysiä, olkaa hyvä:
Mielestäni ap:n mies tavallaan häpäisee ap:n koirakaverin muiston paljastamalla, että oikeastaan koki koiran suurempana rasitteena, kuin oli ääneen sanonut. Lisäksi hän vaatii ap:lta elämäntyylin muutosta, jota ap itse ei halua. Näistä kahdesta asiasta syntyy vakava arvoristiriita (toinen suree ja toinen on helpottunut koiran kuoleman vuoksi). Minä varmaan tuossa samassa tilanteessa eroaisin, enkä ole edes koiraihmisiä.
Sivuhuomautuksena - minusta mies on väärässä väittäessään, että lapsi itsenäistyy lopulta ja koira ei. Jos miehen ja lapsen välit eivät mene poikki (tai lapsi ei kuole), he ovat tavalla tai toisella tekemisissä koko miehen loppuelämän. Tähän voi sisältyä myös esim. lastenlasten hoitamista, perhejuhliin osallistumista ja kyläilyä puolin ja toisin. Dynamiikka on erilainen, kuin tilanteessa, jossa kummallakaan ei ole koskaan lapsia ollutkaan. Mies vain vähättelee oman lapsensa vaikutusta arkeen, kuten valitettavan tavallista on.
Onko teillä ap muista asioista puhuminen helppoa? Koska rivien välistä tulee hieman sellainen vaikutelma, että ns. syvällisten puhuminen tai ikävien tunteiden käsittely ei ole teille sitä luontevinta keskustelua? Johtuuko se kuvaamasi "täydellinen harmonia" siitä, että on konfliktin pelkoa? Ja nyt tämä koira-asia tuokin pintaan paljon muutakin puhumatonta?
Toivottavasti pääsette keskustelemaan niin, että kumpikin tulee kuulluksi ja saa vapaasti kertoa oman näkökantansa. Parhaimmillaanhan käy niin, että pääsette asiassa hyvään sopimukseen ja samalla saatte lisää eväitä vuorovaikutukseen myös näissä haastavissa tilanteissa. Tsemppiä ja rohkeutta puhumiseen!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Omat kodit ja otat sen koiran. Minä en edes asuisi miehen kanssa, jolla pieni tai nuori lapsi. Eläinten kanssa en pysty asumaan. Olen pahasti allerginen. Kylässä voi joskus käydä. Te haluatte eri asioita. Eikä noista tehdä kompromisseja.
Ei se ole välttämättä niin että joko pitää eläimistä tai ei pidä, jollei niitä kotiinsa asumaan halua. Minä pidän kovasti eläimistä, mielelläni otan ystävien kissoja ja koiria hoitoon, rapsuttelen pihassa naapureiden koiria, koirat tykkää minusta ja minä niistä. Se ei kuitenkaan tarkoita, että haluaisin ottaa oman koiran omaan kotiini asumaan. Koiralta saa paljon mutta kyllä se tuo myös vastuuta ja rajoittaa muuta elämää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miehen yksipuolinen kommenttiko on totuus? Minullakaan ei ole lapsia ja olen hirveän eläinrakas. Jos mies sanoisi, ettei koiraa hankita, kyllä harkitsisin eroa. Kyllä koiran pitää mahtua perheeseen, jos toinen ehdottomasti sitä haluaa. Kompromissin paikka.
Minusta tuo on asia, joka keskustellaan ennen avoliittoa. Ja omassa suhteessani olin itse siis se, jolla oli ollut koiria edeltävät 20 vuotta. Minun oli valittava parisuhde rakastamani miehen kanssa tai koira, ja valitsin miehen. Huom! koirani olin siihen mennessä hoitanut tietysti loppuun saakka, en ikimaailmassa olisi luopunut olemassa olevasta koirasta hänen takiaan.
Minä en ainakaan valitsisi miestä, joka haluaa minun luopuvan hyvin tärkeästä asiasta eikä ole asiasta puhunut mitään aiemmin. En olisi apun perinkään tuollaisen miehen kanssa alkanut seurustella saatikka mennyt naimisiin.
Yhtä lailla se on sinun vastuusi puhua asiasta.
No eiköhän se ole aika selvää, että on koiraihmisiä, jos kerran koira jo on.
Vierailija kirjoitti:
Meillä mies halusi koiran, minä en. Edelleenkin aamuisin mies sanoo, että "päästä koira ulos", kun nousen ja menen keittämään kahvit. Eipä käy edes mielessä, joten miehen on pakko nousta ja pissattaa koiransa, sadesäällä puhdistettava sen jalat jne. Kun koira päivällä keksii repiä tyynyn palasiksi, en koske jäänteisiin, vaan odotan, että mies tulee töistä ja siivoaa. Kun koira satuttaa jalkansa ulkoillessa, en soittele eläinlääkärlile tai etsi jalkaan sidettä, hoitakoot mies asian.
Koira on miehen koira, ei minun. Nytkin ovat lenkillä- asia, jota mies inhoaa. Kun he palaavat, mies menee saunaan ja koira ulvoo oven takana nälkäänsä. Ihan se ja sama, omistaja ruokkikoot.
Kuulostat hirveältä ihmiseltä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aavistuksen aiheen vierestä: Arvostan suuresti niitä inhorelististia kommentteja, mitä tässä ketjussa on tullut erittäin koirarakkailtakin ihmisiltä. Joihin kuulun itsekin. Mutta sellaista se on. Koira on lemmikkinä valinta, joka vaikuttaa kokonaisvaltaisesti sen omistajan, ja omistajan lähimpien elämään.
Varsinkin jokainen hansikasta isompi koira vaatii päivittäistä sitoutumista tosi paljon. Niistä lähtee kuolaa, karvaa, hiekkaa, mutaa, pieruja. Tosi menevänä ihmisenä, ellei jatkossa aktiviteetit suuntaudu koiraharrastuksiin, miettisin enemmän kuin kahdesti hankintaa.
Ymmärrän myös siten samalla sen, että joillekin koira on ehdoton ei. Mutta tässä tapauksessa, kyseinen kanta olisi pitänyt tuoda esiin jo vuosia sitten, tapailuvaiheessa. Ja kun miehellä mukana myös kompromisseja vaativa asia, eli lapsi, nyt varsinkin jälkikäteen ap:n kohtaama asia on puhdasta epäreiluutta.
Virhe on tässä tapahtunut molemmin puolin, kun ei olla etukäteen keskusteltu, mitä tapahtuu sitten, kun koira kuolee. Kyllä ap:nkin puolelta on ollut outoa olettaa, että uuden koiran hankinta entisen kuoleman jälkeen on miehelle ilman muuta ok. Tuskin ap:kään on ajatellut, että kun hän on alunperin hyväksynyt miehen lapsen, niin hän on samalla sitoutunut siihen, että hankitaan uusi lapsi siinä vaiheessa, kun nykyinen muuttaa pois kotoa.
Vaikka ap huolehtisikin koirasta täysin, niin kyllä siitä on silti paljon vaivaa muille perheenjäsenille. Ihan varmasti koira pyörii myös miehen jaloissa, kerjää mieheltä huomiota, tuo sisälle likaa ja karvoja, jotka vaivaavat miestä jne. Lisäksi koira rajoittaa aika paljonkin menemisiä ja matkustamista tai ainakin tekee järjestelyistä hankalampia.
On ihan eri asia hyväksyä puolisoehdokkaalta jo olemassaoleva koira kuin suostua uuden hankintaan. Jokainen tajuaa, että olisi kohtuutonta vaatia toista luopumaan lemmikistä, johon hän on jo monen vuoden ajan kiintynyt.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä mies halusi koiran, minä en. Edelleenkin aamuisin mies sanoo, että "päästä koira ulos", kun nousen ja menen keittämään kahvit. Eipä käy edes mielessä, joten miehen on pakko nousta ja pissattaa koiransa, sadesäällä puhdistettava sen jalat jne. Kun koira päivällä keksii repiä tyynyn palasiksi, en koske jäänteisiin, vaan odotan, että mies tulee töistä ja siivoaa. Kun koira satuttaa jalkansa ulkoillessa, en soittele eläinlääkärlile tai etsi jalkaan sidettä, hoitakoot mies asian.
Koira on miehen koira, ei minun. Nytkin ovat lenkillä- asia, jota mies inhoaa. Kun he palaavat, mies menee saunaan ja koira ulvoo oven takana nälkäänsä. Ihan se ja sama, omistaja ruokkikoot.
Joo kyllä koiran omistajan eli miehen kuuluu koiransa hoitaa ja huoltaa kun on sen ottanut ja alun alkaen sovittu että hänellä on hoitovastuu. Mutta ei loukkaantunutta koiraa tietenkään saa kivuissaan pitää edes tuollaisesta syystä. Ei edes loukkaantunutta luonnoneläintä saa jättää kitumaan. Täytyy olla todella empatiakyvytön sosiopaatti että pystyy edes niin toimimaan.
Kuulostatte molemmat kamalilta ja vastuuttomilta ihmisiltä, sääli koiraa joka on keskelle teidän valtapeliä joutunut.
Miksi minun pitää soittaa eläinlääkärille, kun mies sen joka tapauksessa tekee? Tarvitaanko yhtä koiraa hoitamaan ihan oikeasti kaksi aikuista vai voisiko se yksi aikuinen tehdä asiat itse eli ensin tarkistaa vauriot ja sitten soittaa eläinlääkärille vai oikeastiko mies saa siirtää vastuun lemmikistään minulle silloin, kun on kiire katsomaan jotain peliä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä mies halusi koiran, minä en. Edelleenkin aamuisin mies sanoo, että "päästä koira ulos", kun nousen ja menen keittämään kahvit. Eipä käy edes mielessä, joten miehen on pakko nousta ja pissattaa koiransa, sadesäällä puhdistettava sen jalat jne. Kun koira päivällä keksii repiä tyynyn palasiksi, en koske jäänteisiin, vaan odotan, että mies tulee töistä ja siivoaa. Kun koira satuttaa jalkansa ulkoillessa, en soittele eläinlääkärlile tai etsi jalkaan sidettä, hoitakoot mies asian.
Koira on miehen koira, ei minun. Nytkin ovat lenkillä- asia, jota mies inhoaa. Kun he palaavat, mies menee saunaan ja koira ulvoo oven takana nälkäänsä. Ihan se ja sama, omistaja ruokkikoot.
Kuulostat hirveältä ihmiseltä.
Miksi?
Mies halusi koiran, minä en. Mies on vastuussa koirastaan, minä en. En ulkoiluta koiraa, en käytä sitä pissalla, en hoida sitä, koska kaikki tämä on miehen tehtävää, jota ei voi siirtää minulle. Jos ei halua ulkoiluttaa koiraansa, niin sitten hankkii jonkun, joka sen tekee. Jos mies asuisi yksin, hänen pitäisi se koiransa pissittää eikä voisi olettaa, että joku naapuri tulee apuun. Kun mies niin haluaisi nukkua ja eilenkin joutui käyttämään koiraa ulkona.
Mies tiesi koiraa hankkiessaan, että en sitä hoida, joten miksi olen hirveä, kun toimin juuri niin kuin olen luvannut?
Moni koiraihminen tuntuu täällä ajattelevan, että on itsestään selvää, että koiranomistaja haluaa hankkia uuden koiran, kun nykyinen kuolee, ja sen pitäisi olla kaikille sanomattakin selvää. Mutta ei ei-koiraihmisten logiikka mene näin. Heille koira on yksilö, josta ei voi ilman pätevää syytä luopua, kun se kerran on hankittu. Mutta ei heille sen yhden yksilön olemassaolo suoraan tarkoita sitä, että tämän kuoltua tilalle hankitaan ilman muuta uusi.
Minä ymmärrän puolisoasi. En tykkää yhtään isoista lemmikeistä talossa ja minusta ne ovat tiellä ja vievät aikaa niiltä ihmisiltä joiden kanssa haluan seurustella. Lisäksi ne karvat on ihan älyttömiä! Yhdestä kaverista pidän paljon mutten käy usein koska ne karvat jää kaikkiin mun vaatteisiin!!
Jos olet eläinrakas ja haluat ymmärtää puolisoa niin pliis ota joku pienempi eläin vaikka hamsteri. Tai innostu jostain uudesta lemmikistä niinku joku lisko joka voi maata terraariossa. Minusta liskot on mielenkiintoisia ja ihania eläimiä hitaine liikkeineen. Lisäksi ei vie paljoa tilaa eikä pyöri jaloissa. Opettele käymään lenkeillä ilman lemmikkiä, käy yksin, puolison tai kaverin kanssa.
Vaikuttaa kuitenkin siltä, että se koira oli sulle jotain sellaista mitä puolisoltasi et saa. Jotain kuoli sen mukana jota koitat paikkailla uudella lemmikillä. Koita miettiä mitä sulta kuoli sen lemmikin mukana ja käsittele asia. Sitten otat jonkun muun eläimen ku koran tai kissan.
Olette molemmat paskapäitä.