Lue keskustelun säännöt.
Puoliso, koira ja ristiriita
21.11.2021 |
Jos jollakulla olisi kokemusta samankaltaisesta tilanteesta tai vertaistukea tarjottavana, olisin kiitollinen.
Lyhyesti: olen elellyt uusperheessä pitkään. Olimme puolisoni kanssa molemmat eronneet tahoillamme, kun tapasimme. Puolisollani oli ennestään lapsi, ja minulla oli ennestään koira (minulla ei siis ole omia lapsia - en voi niitä saada, ja kaikeksi onneksi en koskaan omaa lasta suuremmin halunnutkaan). Mutta olen todella eläinrakas, ja elänyt lemmikin kanssa vuosikymmenet.
Olemme puolisoni kanssa naimisissa ja maksamme yhteistä asuntolainaa, eli sitoutumisen aste on näillä mittareilla tarkasteluna korkea. Kaikki on perhekuviossamme toiminut hyvin, ja suhde on aina ollut harmoninen, jopa hämmästyttävänkin harmoninen. Ainakin siihen asti, kun koirani kuoli.
Koira eli kanssani pitkään ja oli minulle kovin rakas. En ole ajatellut jatkavani elämääni ilman koirakaveria. Puolisoni kuitenkin ilmoitti varsin ykskantaan, että hän ehdottomasti vastustaa ajatustani uudesta koirasta. Minkäänlaisesta koirasta, rotuun, kokoon, tyypilliseen luonteeseen katsomatta. Syy: koska hän ei ole eläinihminen, eikä hän halua, että hänen kodissaan on lemmikkiä. Hän sietää niitä vain vaivoin, ja koirat aiheuttavat hänelle ärtymystä.
En odota puolisoltani koiran suhteen mitään. Hoidin koirani viimeistä piirtoa myöten itse ja kustansin kaiken siihen liittyvän itse. Tilanne oli siis sen suhteen sama kuin jos olisin asunut yksin. Puolisoni ei tarvinnut panostaa koiraan millään tavalla. Mutta silti, puolisoni sanoin, koira oli "aina tiellä". Ja nyt hän on sitä mieltä, että koska hän on vuosia sietänyt minun lemmikkiäni, minun on nyt syytä tulla vastaan ja suostua elämään koiratonta elämää.
Tämän herättämiä tunteita on todella vaikea käsitellä. Tunnen surua, epäuskoa, vihaa ja katkeruutta. Puolisoni vapaasta tahdostaan valitsi elämän minun kanssani, vaikka minulla oli jo lemmikki, kun tutustuimme. Lisäksi puolisollani on oma lapsi, jonka kanssa touhuta, jota rakastaa ja jonka varttumista seurata. Minäkin viihdyn lapsen kanssa, ja tulemme hyvin juttuun. Kuitenkin koira oli minun oma erityinen kaverini, minun juttuni, lenkkiseurani ja arkeni ilo. Koira oli minulle valtavan tärkeä.
Nyt ajattelen jälkiviisaasti, että olisinpa tehnyt tämän asian riittävän selväksi heti tavatessa. Olisinpa silloin sanonut: kuulehan, minulla tulee varmaankin aina olemaan lemmikki, joten ota tai jätä. Nyt se on paljon hankalampaa...
En vielä tiedä, saisinko puhumalla puolisoni päätä käännettyä, mutta nykytilanne on tietysti mahdoton. Puolisoni ei ole paha tai tyhmä ihminen, hän on vain jollakin tavalla täysin kyvytön tajuamaan, millaisen asian minulta riistää asettumalla poikkiteloin lemmikin hankinnassa. Turhauttavinta koko hommassa on se, että meillä ei ole muita ristiriitoja, ja elämä on muuten hyvää. Mutta pelkään todella, että tämä syö välejämme ja kylvää sellaiset katkeruuden siemenet, joista en pääse eroon. On vaikea katsoa puolisoni mukavia puuhailuja lapsensa kanssa, ja lähteä sitten yksin iltalenkille marraskuun pimeään.
Kommentit (170)
Eniten minua ihmetyttää se, miten ei pitkässä parisuhteessa ole aiemmin tullut ilmi, että toinen ei pidä eläimistä? Vai onko mies valehdellut asiasta aiemmin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuntuu oudolta, ettette ole asiasta keskustelleet aiemmin. Onko mies valehdellut pitävänsä koirista aiemmin?
Minulla oli itselläni viidentoista vuoden ajan koira, joka oli todella rakas. Kun koira kuoli, en kuitenkaan halunnut enää toista koiraa. Minua alkoi ällöttää se kotona oleva karvan ja hiekan määrä ja kesäisin punkit. Lisäksi oli (varsinkin viimeisinä vuosina) jatkuva huoli siitä, että koira sairastuu tai loukkaantuu pahasti ja pitää käyttää suuria summia eläinlääkäriin tai vaihtoehtoisesti lopettaa ihan parannettavissa oleva koira. Myös koiran levottomuus ja huomion vaatiminen ärsyttivät välillä, kun oli paljon muutenkin kiireitä ja stressiä.
Lähipiirissä on edelleen paljon koiria, ja ne ovat mielestäni aivan ihania, mutta on myös suuri helpotus, ettei tarvitse itse huolehtia niistä, varsinkaan pentuaikaa. Miehesi ei siis välttämättä ole valehdellut, vaan saattaa olla ihan eläinrakas. Se vaan on ihan eri asia ottaa eläin omaan kotiin, vaikka siitä ei tarvitsisi edes kantaa vastuuta. Pienen lapsen kanssa pitää vielä lisäksi jatkuvasti katsoa, ettei lapsi ärsytä koiraa.
Ymmärrän siis teitä molempia. Suurimman osan elämästäni olen ehdottomasti halunnut, että minulla on koira, mutta nyt tuntuu suurelta helpotukselta, ettei tarvitse sellaista kotiinsa. Tuossa on myös vaikea tehdä mitään kompromissia, vaan jomman kumman on annettava periksi. Ikävä tilanne siis.
Sanot että hoidit koiran viimeistä piirtoa myöten, onko ihan näin? Itse aloin seurustella koirallisen miehen kanssa joka rupesi aika pian vaatimaan multa sen koiran hoitoa. Tämä tuli yllätyksenä, koska odotin, että voin koiraa viedä välillä lenkille ja hoitaa sen verran kun huvittaa, mutta mies hoitaa sen edelleen koska on sinkkuna lemmikin ottanut. Meni siihen pisteeseen että sanoin että uutta koiraa ei tule kun se entinen kuolee.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No onpa kiva tietää, että on naimisiinkin asti ehättänyt ja mies vaan odottanut että millon koira kuolee... :/
Hyvinkin voi olla näin. APlla on ollut koira, kun ovat tutustuneet. Mies on ymmärtänyt, että pitää ottaa koko paketti, AP ja koira, jos APn kanssa yhdessä haluaa olla. Ja ehkä myös alusta asti ajatellut, ettei se ole loppuelämän päätös, että koiran kanssa pitää elää, ne kun kuolevat yleensä 10-15 vuoden iässä. Niin kuin AP sanoi, hänen olisi pitänyt ymmärtää jo alussa sanoa, että ei tule lemmikittä olemaan koiran kuoltua. Samoin miehen olisi pitänyt tuoda julki jo alussa ajatuksensa siitä, että ottaa tuon paketin, mutta kun koira kuolee, uutta ei tule. APn tai kenenkään on turha sanoa, ettei puolisolle ole vaivaa koirasta, kun itse koirastaan huolehtii. Siitä on aina vaivaa, jota ei vaan halua sietää, jollei koirista pidä. Eikä hän nähtävästi ole oppinut pitämään, kun edelleen on tuota mieltä. Ainakin meillä (minun koirani) se on tosiaan aina tiellä, se pyörii jaloissa, mitä ikinä tehdäänkin, se varastaa pyykkipallot kun ripustaa pyykkejä, sen makaa jaloissa kun laittaa ruokaa, se toheltaa mukana kun koittaa ruuvata tai naulata, se tuo kuraa ja karvoja sisälle, se loiskuttaa kipostaan vettä pitkin kodinhoitohuonetta, matkakohteet pitää valita niin että se joko voi olla mukana tai sille on hoitaja, sen aikataulujen mukaan on elettävä (ruoka- ja ulkoiluaikaan oltava kotona)… Ihan oikeasti siitä on vaivaa ja se vaikuttaa todella paljon perheen muuhun elämään. Vaikka se niin paljon rakkautta tuo ja ihana on.
Se on totta, ettei koiran läsnäolosta pääse koira taloudessa eroon, vaikka itse hoitoon ei toisen osapuolen tarvitsisikaan osallistua.
Sitä en ymmärrä, että miksi otatte puolisoiksi miehiä, jotka eivät välitä eläimistä, kun myös eläinrakkaita miehiä on olemassa? Ottaisitko itsellesi miehen, joka ei pidä lapsista (jos olet yh)?
Molemmissa sama juttu, lapsi tai koira on jatkuvasti läsnä ja määrittelee melko paljon arjen kulkua, halusipa toinen osapuoli sitä tai ei.
Riitelyyn tai katkeruuteen tilanne johtaa ennemmin tai myöhemmin, jos lemmikki ei ole molemmille ok ja toivottu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kysyisin mieheltä että miksi hän ei kertonut näkökantaansa aikaisemmin eli ei halua jatkossa asua koiran kanssa samassa taloudessa. Veikkaan että mies vastaa ettei ole ajatellutkaan että hankittaisiin uutta koiraa tai sitten että pelkäsi ettet suostuisi yhteenmuuton jos olisi kertonut asian aikaisemmin.
Meillä on kissa koska lapsi halusi sitä todella paljon ja kaikki tykkäämme kissoista. Minulla oli lapsena aina kissa itsellänikin. Kun kissa katosi niin olimme kaikki tosi surullisia ja kissaa etsittiin viikko ja laitettiin ilmoituksia ym. Kun kaksi viikkoa oli ollut kissatonta päätin jo ettei oteta uutta kissaa koska elämä paljon mukavampaa. No eiköhän kolli ollut seuraavana aamuna oven takana takaisin. No tottakai oltiin iloisia ja tuossa se nytkin kehrää. Mutta edelleen olen sitä mieltä että kun tuosta aika jättää niin uutta ei tule. On se tosi kiva kissa mutta silti myös rasittava ja pitää huomioida monessa asiassa.
Eli eläimeen sopeutuu mutta kun sitä ei ole niin tuntuu helpolta elää joten uutta eläintä ei tee välttämättä mieli.
Voi olla myös että mies inhoaa esim pentuvaihetta ja siksi sanoo noin. Siitäkin voisitte selvitä jos otatte vaikka rescue koiran joka jo sisäsiisti jne.
Jos mies inhoaa koiria niin silloin voisi olla vaikea jatkaa onnellista yhteiselämää. Pitäisin niin suurena petturuutena ettei kerro ajoissa etten sitten jatkossa siedä koiria.
Miksi kissa on vapaana ulkona? Tosi vaarallista. Pitäkää sisällä, ulos vain valjaissa.
Ap täällä, kiitos ihan jokaisesta kommentista! En arvannut että tämä näin herättäisi keskustelua.
Puolisoni suhtautuminen koiraani näytti ulospäin lähinnä neutraalilta. Oli selvää ja täysin ok, ettei hän sitä mitenkään rakastanut, mutta tuli kuitenkin toimeen, kertoipa siitä mukavia juttujakin jne. Koira oli toki valtavan kiintynyt minuun, mutta se ei vaikuttanut meidän ihmisten väleihin - minun ja puolisoni suhde on aina ollut vahva ja jotenkin hyvin selkeä ja ristiriidaton kahden aikuisen ihmisen liitto. Tähän asti.
Nikottelen nimittäin nyt itse keskellä näitä uusia tunteita, joita minun on yllättävän vaikea hillitä. Tilanne on aika ahdistava, ja usein haluaisin vain huutaa ääneen. En voi kuitenkaan purkaa negaatioitani kovasti kotona, koska en halua vetää umpisolmua enää kireämmälle. Pitäisi yrittää lähestyä tätä rauhallisesti, mutta se ei totisesti ole helppoa. Haluan jatkaa tätä rauhallista ja hyvää yhteiseloa, mutta tiedän että haluan myös koiran elämääni.
Puolisoni toi joskus esille, että koiran olemassaolo rasittaa häntä. Tiesin myös, ettei hän ole mitenkään erityisen eläinrakas. Hän ei kuitenkaan koskaan sanonut, että hän ei enää tulisi hyväksymään minulla uutta lemmikkiä. (Nyt kun sanon sen ääneen, ajatus on jotenkin absurdi ja nostattaa kiukkua.)
Emme ole kumpikaan erityisen menevää sorttia. Hoitopaikkojakin koiralle löytyy tarvittaessa lähipiiristä, eikä minulle ole ongelma kustantaa omasta pussistani myöskään hoitolaa tms.
Olin ajatellut samoin kuin muutama kommentoija täällä: että mies lapsineen on paketti ja minä lemmikkeineni olen paketti, ja otamme ja hyväksymme toisemme sellaisina kuin olemme. Puolisoni on nyt kuitenkin perustellut näkökantaansa sillä, että lapsi kasvaa ja aikanaan itsenäistyy, mutta koira ei - koira on siis samanlaisena rasitteena sitten aina vaan. (Lapsi on nyt koulun alaluokilla.)
Lapsi on meillä viikoittain, ja se on minusta mukavaa. Ostimme puoliksi tilavan asunnon, jotta lapsellekin on hyvin tilaa. En vaan tajunnut, että siihen tilaan ei mahdu enää minun pakettini kokonaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sanot että hoidit koiran viimeistä piirtoa myöten, onko ihan näin? Itse aloin seurustella koirallisen miehen kanssa joka rupesi aika pian vaatimaan multa sen koiran hoitoa. Tämä tuli yllätyksenä, koska odotin, että voin koiraa viedä välillä lenkille ja hoitaa sen verran kun huvittaa, mutta mies hoitaa sen edelleen koska on sinkkuna lemmikin ottanut. Meni siihen pisteeseen että sanoin että uutta koiraa ei tule kun se entinen kuolee.
Kyllä, asia on juuri näin. Hoidin lenkit, ruuat, eläinlääkärit, lääkkeiden annot, kynsien leikkuut, pesut, harjaukset, leikitykset, kaiken. Muutaman kerran näinä vuosina koira oksensi sisällä kun en ollut kotona ja silloin puoliso siivosi jäljet, kun oli paikalla. Jos joskus hyvin poikkeuksellisesti tarvin puolisoltani apua esim. koiran lyhyessä pissireissussa, kysyin aina etukäteen. Terveisin ap.
Onhan se koira riesa. Miten lähdet viikonloppureissulle paikkaan , johon ei saa tuoda koiraa? Tai viikon reissulle? Onko varma hoitopaikka koiralle tarvittaessa? Tosi epämukavaa sekä koiralle että ihmisille raahata koira lentokoneessa tai pitkillä automatkoilla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Me puhuttiin tuo asia selväksi jo ennen yhteenmuuttoa. Siinä vaiheessa, kun muutimme yhteen, minulla ei enää ollut koiria koska ne olivat kuolleet jo pari vuotta aikaisemmin (noin 14 vuoden ikäisinä), mutta tietysti puhuimme niin isosta asiasta kuin lemmikit. Ja puolisoni, vaikka hän kovasti pitikin koiristani, teki sen selväksi, että yhteiseen kotiin koiria ei tule.
(Sittemmin tuli koronavuosi, etätyöt ja koirakin taloon, mutta hän itse siihen ensin ihastui.)
Vierailija kirjoitti:
Miehen yksipuolinen kommenttiko on totuus? Minullakaan ei ole lapsia ja olen hirveän eläinrakas. Jos mies sanoisi, ettei koiraa hankita, kyllä harkitsisin eroa. Kyllä koiran pitää mahtua perheeseen, jos toinen ehdottomasti sitä haluaa. Kompromissin paikka.
Minusta tuo on asia, joka keskustellaan ennen avoliittoa. Ja omassa suhteessani olin itse siis se, jolla oli ollut koiria edeltävät 20 vuotta. Minun oli valittava parisuhde rakastamani miehen kanssa tai koira, ja valitsin miehen. Huom! koirani olin siihen mennessä hoitanut tietysti loppuun saakka, en ikimaailmassa olisi luopunut olemassa olevasta koirasta hänen takiaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miehen yksipuolinen kommenttiko on totuus? Minullakaan ei ole lapsia ja olen hirveän eläinrakas. Jos mies sanoisi, ettei koiraa hankita, kyllä harkitsisin eroa. Kyllä koiran pitää mahtua perheeseen, jos toinen ehdottomasti sitä haluaa. Kompromissin paikka.
Minusta tuo on asia, joka keskustellaan ennen avoliittoa. Ja omassa suhteessani olin itse siis se, jolla oli ollut koiria edeltävät 20 vuotta. Minun oli valittava parisuhde rakastamani miehen kanssa tai koira, ja valitsin miehen. Huom! koirani olin siihen mennessä hoitanut tietysti loppuun saakka, en ikimaailmassa olisi luopunut olemassa olevasta koirasta hänen takiaan.
Minä en ainakaan valitsisi miestä, joka haluaa minun luopuvan hyvin tärkeästä asiasta eikä ole asiasta puhunut mitään aiemmin. En olisi apun perinkään tuollaisen miehen kanssa alkanut seurustella saatikka mennyt naimisiin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miehen yksipuolinen kommenttiko on totuus? Minullakaan ei ole lapsia ja olen hirveän eläinrakas. Jos mies sanoisi, ettei koiraa hankita, kyllä harkitsisin eroa. Kyllä koiran pitää mahtua perheeseen, jos toinen ehdottomasti sitä haluaa. Kompromissin paikka.
Minusta tuo on asia, joka keskustellaan ennen avoliittoa. Ja omassa suhteessani olin itse siis se, jolla oli ollut koiria edeltävät 20 vuotta. Minun oli valittava parisuhde rakastamani miehen kanssa tai koira, ja valitsin miehen. Huom! koirani olin siihen mennessä hoitanut tietysti loppuun saakka, en ikimaailmassa olisi luopunut olemassa olevasta koirasta hänen takiaan.
Minä en ainakaan valitsisi miestä, joka haluaa minun luopuvan hyvin tärkeästä asiasta eikä ole asiasta puhunut mitään aiemmin. En olisi apun perinkään tuollaisen miehen kanssa alkanut seurustella saatikka mennyt naimisiin.
Yhtä lailla se on sinun vastuusi puhua asiasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihme ukko kun alkaa koiranomistajan kanssa odottaen että koirasta aika jättää ja olettaen että voi määrätä puolisonsa elämästä ettei uutta koiraa saa enää hankkia. Tekisin miehelle selväksi ettei tuollainen peli vetele.
Mutta ap saa määräillä miestä ja ilmoittaa, että koira otetaan?
Entä jos se saa myrkkyä ja kuolee, siis koira.
Tai entäs jos miehen lapsi saa myrkkyä ja kuolee? Molemmat täysin laitonta
Harvan lapsi konuaa valvonatta pensaidenalusia ja syö kaiken, mitä sieltä löytää, joten eiköhän tuossa ole se sama asiaa eli valvonnan puute syynä.
Meillä mies halusi koiran, minä en. Edelleenkin aamuisin mies sanoo, että "päästä koira ulos", kun nousen ja menen keittämään kahvit. Eipä käy edes mielessä, joten miehen on pakko nousta ja pissattaa koiransa, sadesäällä puhdistettava sen jalat jne. Kun koira päivällä keksii repiä tyynyn palasiksi, en koske jäänteisiin, vaan odotan, että mies tulee töistä ja siivoaa. Kun koira satuttaa jalkansa ulkoillessa, en soittele eläinlääkärlile tai etsi jalkaan sidettä, hoitakoot mies asian.
Koira on miehen koira, ei minun. Nytkin ovat lenkillä- asia, jota mies inhoaa. Kun he palaavat, mies menee saunaan ja koira ulvoo oven takana nälkäänsä. Ihan se ja sama, omistaja ruokkikoot.
No en suostuisi. Minulla myös elämä pyörinyt niin pitkään koiranomistajan arkena etten muuta osaa edes nähdä enkä haluakkaan. Tosi töykeää vaatia toiselta tuollaista. Itse hommaisin uuden koiran ja jos mies haluaa lähteä niin heippa sitten. Aika pienestä olisi sitten ollut kiinni muutenkin koko touhu.
KOIRA VOITTAA, OTA KOIRA, JÄTÄ TYHMÄ TYYPPI.
Vierailija kirjoitti:
Meillä mies halusi koiran, minä en. Edelleenkin aamuisin mies sanoo, että "päästä koira ulos", kun nousen ja menen keittämään kahvit. Eipä käy edes mielessä, joten miehen on pakko nousta ja pissattaa koiransa, sadesäällä puhdistettava sen jalat jne. Kun koira päivällä keksii repiä tyynyn palasiksi, en koske jäänteisiin, vaan odotan, että mies tulee töistä ja siivoaa. Kun koira satuttaa jalkansa ulkoillessa, en soittele eläinlääkärlile tai etsi jalkaan sidettä, hoitakoot mies asian.
Koira on miehen koira, ei minun. Nytkin ovat lenkillä- asia, jota mies inhoaa. Kun he palaavat, mies menee saunaan ja koira ulvoo oven takana nälkäänsä. Ihan se ja sama, omistaja ruokkikoot.
Toivottavasti et ole tosissasi. Itsekkyyttäsi rääkkäät viatonta eläintä ja pidät nälässä tai kivuissaan koska "ei kuulu mulle".
Ota koira ja muuta eri asuntoon ja deittailette vaan, tai sitten unohdat koko suhteen. Ihmiset jotka eivät tykkää eläimistä ovat tylsimyksiä.
Minkäikäinen lapsi? Tuliko toimeen koiran kanssa ennen? Pentu vaatii paljon työtä ja opetusta ja pienten lasten kanssa linjan oltava yhtenäinen. Suosittelen, että puhut vielä miehesi kanssa.