Lue keskustelun säännöt.
Ei vieläkään vauvakuumetta, ikää 30 v.
12.02.2015 |
Heippa! Olen kolmekymmentä vuotta ja ollut kerran pitkässä ihanassa avoliitossa, jossa valitettavasti tuli ero. Mies tuntui "elämäni mieheltä", mutta tuona aikana en kuitenkaan kertaakaan tuntenut vauvakuumetta. Ensin ajattelin olevani järkevä,kun olin rahaton opiskelija, eikä olisi ollut varaa lapselle juuri mitään kustantaa. Myöhemmin työelämään siirryttyä rahaa oli enemmän ja olsii ollut sopiva aika lapselle mutta hinkua lapsen hankintaan ei tullut. Päin vastoin, juurikin innostuin kaikesta sellaisesta, mitä on (olettaisin) helpompi tehdä kaksin. Matkoja, ravintolaillallisia, kesäyöpiknikkejä, festareita, yhteistä urheilua. Ei ehkä "aikuismaisimmasta" päästä, mutta asioita, joista nautin.
Eron jälkeen oli shokki kun ikä läheni kolmeakymmentä ja ajattelin, kuinka käy, mikäli haluaisin perheen. Nyt olen kuitenkin löytänyt uuden ihanan miehen, johon olen rakastunut. Toki aina näin rakastuneena luonnostaankin ajattelee, että tämän kanssa voisi perustaa perheen - joskus. Vieläkin siis nautin elämästä ihan aikuisten kesken ihan hirmuisesti. Ikää on nyt yli kolmekymmentä vuotta, ja mikään ei tunnu vieläkään muuttuneen. Minulla on sukulaislapsia ja kummilapsia, ja lapset ovat mukavia, mutta vieläkään minulla ei ole hinkua äitiyteen ja ehkäpä nimenomaan kotona olemiseen lasten kanssa. Varsinkin vauva-aika ja ihan pienten lasten äitiys tuntuu sellaiselta elämältä, joka vain ei ole mikään unelmani. Nautin työelämästäkin ja työkavereiden seurasta, ja varmaan innoissani odottaisin lasten kasvua kouluikään.
Varsinainen kysymykseni onkin, onko jollekin tullut ns. vauvakuume vasta yli kolmekymppisenä, vai onko vain niin, että kaikille ei sitä tule?
Itse vasrmaan järkeilen, että kun talous on kunnossa ja itse tasapainossa, tulisi ehkä olla jokin takaraja, jollin viimeistään voisi koittaa, suodaanko minulle lapsia. Lapsi toki on aina siunaus, en edes pidä itsestään selvyytenä, että minulle sitä suodaan, mutta kiinnostisi vain, onko monella tullut enemmän järki- kuin tunneperäinen suhtautuminen lapsen hankintaan. Vai olenko ainoa ihminen maailmassa, joka todennäköisesti tulee yrittämään lasta ihan vaan, koska aika sille loppuu ja pelkää, että myöhemmin katuisi, jos ei lasta yrittäisi.
Kommentit (43)
[quote author="Vierailija" time="12.02.2015 klo 14:05"]
Mä olen jo 40 ja mulla on 1 lapsi. Ihana tyyppi, rakastan häntä ja meillä on perheessä kaikki hyvin. Mullakaan ei nuorena ollut vauvakuumetta, mutta olen aina ajatellut, että haluan joskus perustaa perheen, jos sellaisen sopivan miehen, johon rakastun, löydän. Kun tapasin nykyisen ihanan mieheni tuli vahva tarve sitoutua ja mennä naimisiin ja halusin ilman muuta lapsen. Toki se oma vauva on ihana jne. mutta ei musta vieläkään vauvat ole mitenkään ylitsepääsemättömän ihania ja söpöjä. Ei mulle tule jonkun toisen vauvan nähdessäni sellaista vauvakuumetta ja haikeutta vauva-aikaan, kuten joillekin tulee. En kokenut synnytystä jonain ihmeellisen ihanana tapahtumana. Melkeinpä enemmän tykkään puuhastella vähän isomman lapsen kanssa, jutella ja harrastaa. Mulle ei tullut myöskään mitään erityistä tarvetta tehdä toinen lapsi. Jos sellainen suunnittelemattomasti saisi alkunsa, niin olisin iloinen ja lapsi olisi tervetullut, mutta en erityisesti kaipaa juuri vauvaa tai toista lasta ylipäänsä.
[/quote]
Tämä on ihan kuin minun kirjoittamani! Eli ei koskaan varsinaista vauvakuumetta, mutta yksi erittäin rakas lapsi. Toisten vauvat ei mitenkään erityisesti kiinnosta ja tykkään olla isomman lapsen kanssa nemmän kuin ihan pienen. Elämä on hyvää näin. Jos tulisin vahingossa raskaaksi, pitäisimme lapsen ilman muuta, mutta mitään kaipuuta lapsiluvun kasvattamiseen ei ole. Ja kohtahan se olisi jo biologisestikin mahdotonta, kun ikää on jo yli 40.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joku kyseli, mitä ne järkisyyt lapsen tekemiseen on niillä, joilla ei ole ollut vauvakuumetta. Mulla syynä oli mielenkiinto, halusin nähdä millainen miehen ja mun jälkeläinen olisi ja mitä tuntisin sitä kohtaan. Haluan elämän aikana kokea paljon kaikkea, ja tämä on yksi kokemus muiden joukossa. Tosin, erittäin iso sellainen ja joka samalla rajaa mahdollisuuden kokea monia muita asioita. Mutta mulla lapsen saaminen on alkuahdistuksen jälkeen ollut hyvä juttu, ja haluan vielä toisenkin...
[quote author="Vierailija" time="12.02.2015 klo 18:26"]
[quote author="Vierailija" time="12.02.2015 klo 18:19"]
[quote author="Vierailija" time="12.02.2015 klo 16:41"]
En koe että minun olisi pakko tehdä lapsia, eikä missään nimessä siksi kun muutkin, mutta tiedän että tekisin miehestäni maailman onnellisimman sillä. [/quote]
Tätä oletusta kannattaa tarkastella kriittisesti. Monet niistä isistä, jotka päätyvät vetäytymään pois perhe-elämästä joko henkisesti tai fyysisesti, ovat alunperin suhtautuneet vanhemmuuteen myötämielisesti. Mutta niin kuin meille lapsettomille usein sanotaan: ei voi tietää etukäteen, miten uuteen tilanteeseen reagoi. Vaikea vauva-aika, lapsen vamma tai sairaus, stressin lisääntyminen, väsymys ja muut vastaavat seikat murskaavat kyllä nopeasti ruusunpunaiset kuvitelmat. -5
[/quote]
Tämäkin on jotenkin outoa minulle, että ihmisillä on niitä ruusunpunaisia kuvitelmia vauvoista ja lapsiperheen elämästä. Sitten hämmästellään, kun kukaan ei kertonut, ettei ehdi nukkua tai harrastaa tai edes käydä vessassa. Ja että kroppa hajosi synnytksessä. Sitten sitä erotaan ennen kuin lapset täyttävät 2 vuotta. Eräällä tuttavalla oli koko elämän ollut haavena iso perhe. Niinpä hän vähän päälle kolmekymppisenä kaivoi tieten tahtoen netistä miehen, jolla oli samanlainen haave. Yhden lapsen lopulta tekivät. Raskaus- ja pikkulapsiajan rankkuus tuli kuulemma yllätyksenä.
Niin, ehkä mulla puolestani on liiankin realistinen kuva lapsiperheen arjesta? :) Mutta uskon silti, että lapsista voi olla uskomatonta iloa.
t: 19
[/quote]
Tuli tästä elävästi mieleen: http://theoatmeal.com/comics/kids