Lue keskustelun säännöt.
Miksi jotkut äidit "omii" vauvan itselleen?
03.02.2015 |
En ole ikinä ymmärtänyt tätä ja siksi kysynkin ja toivon saavani vastauksen sellaiselta joka kokee lapsen/vauvan jotenkin enemmän omaksi kuin miehensä lapseksi?
Meillä on 3 lasta, kaksi poikaa jo isompia ja nyt tyttövauva, jonka kanssa olen kotona äitiyslomalla. Jokaisen lapsen kohdalla mies on ollut itsestäänselvä osa lasten elämää JO vauva-aikana. Vaikka olen kaikkia lapsiani imettänyt, tämä ei ole estänyt sitä ettäkö minun tarvitsisi olla vauvan kanssa 24/7. Ja minun mielestä on itsekästä äidistä ajatellakin niin että vain ja ainoastaan hän on kykenevä olemaan lapsensa kanssa. Ikäänkuin lapsen kehitykselle äidin jatkuva läsnäolo olisi jotenkin välttämätön, mutta isän ei ollenkaan. (Eri asia jos täysimetyksellä oleva vauva ei SUOSTU vaikkapa pullosta juomaan, silloin ymmärrän lähes jatkuvan äidin läsnäolon, mutta nyt puhun asiasta, jossa näin ei ole)
On ollut tosi ihana lähteä johonkin illaksi tai muutamaksi tunniksi ja huomata kuinka mies mielellään jää vauvan kanssa kotiin. On ollut hänellekin ihan mukavaa saada keskenään lasten kanssa tehdä juttuja ihan omalla tyylillä ja tavalla. Ehkä erilaisella kuin minä, mutta ei varmastikaan mitenkään huonommalla tai vahingollisella.
Mulle tämä ajatus olisi niin vieras että pitäisin itseäni vain ja ainoastaan ylivertaisena lapseni huoltajana etten koskaan ikinä milloinkaan uskaltaisi/haluaisi jättää vastuuta miehelleni.
Kommentit (25)
[quote author="Vierailija" time="03.02.2015 klo 17:03"]Minä puolestani ihmettelen sitä, miksi niin harva uskaltaa olla perheenä yhdessä. Kaikki äidit eivät tarvitse vapaata vauvasta, kaikki äidit eivät nauti yksinäisyydestä, kaikille äideille ei tuota iloa ero vauvasta. Miksi väkisin täytyy keksiä tekosyitä jättää vauva isälle, kun koko perhe voi olla yhdessä?
Vai ajatteletteko te puolisostannekin niin, että on ihanaa, kun saa olla tuosta erossa?
[/quote]
Eikö perheenä olla yhdessä yleensäkin suurin osa ajasta? Eikö tällöin isällä ole yhtä paljon "päävastuu" (syömiset, pukemiset, pesut, vessat, ohjelma, lohduttamiset, leikit jne) lapsista, kuin äidilläkin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="03.02.2015 klo 18:46"][quote author="Vierailija" time="03.02.2015 klo 17:03"]Minä puolestani ihmettelen sitä, miksi niin harva uskaltaa olla perheenä yhdessä. Kaikki äidit eivät tarvitse vapaata vauvasta, kaikki äidit eivät nauti yksinäisyydestä, kaikille äideille ei tuota iloa ero vauvasta. Miksi väkisin täytyy keksiä tekosyitä jättää vauva isälle, kun koko perhe voi olla yhdessä?
Vai ajatteletteko te puolisostannekin niin, että on ihanaa, kun saa olla tuosta erossa?
[/quote]
Eikö perheenä olla yhdessä yleensäkin suurin osa ajasta? Eikö tällöin isällä ole yhtä paljon "päävastuu" (syömiset, pukemiset, pesut, vessat, ohjelma, lohduttamiset, leikit jne) lapsista, kuin äidilläkin?
[/quote]
Arkisin ainakin toinen vanhemmista on päivät töissä joten ne illat ovat niitä yhteisiä perhehetkiä. Jos sitä omaa aikaa otetaan ja harrastellaan kaikenlaista, viikolla ei joissain perheissä ole lainkaan perheaikaa.
Asenteet paljastuu jo siinä, kun puhutaan, että "äiti jättää lapsen isälle". Hän ikäänkuin lainaa sitä isälle hetkeksi.
23 jatkaa, että anoppini puhui aina kuinka hänen Heikki-pojan vaimo (=minä) saa lapsen. Korjasin aina, että ME saadaan.
[quote author="Vierailija" time="03.02.2015 klo 17:04"]
[quote author="Vierailija" time="03.02.2015 klo 16:42"]
Mulle tämä ajatus olisi niin vieras että pitäisin itseäni vain ja ainoastaan ylivertaisena lapseni huoltajana etten koskaan ikinä milloinkaan uskaltaisi/haluaisi jättää vastuuta miehelleni.
[/quote]
Ei kysymys ole siitä, että äiti pitäisi itseään jotenkin ylivertaisena huoltajana. Hän ei vain halua olla lapsestaan erossa, ellei ole pakko. Ajatus erossaolosta on vastenmielinen ja ahdistava, kaikkea muuta kuin houkutteleva.
Miksi vauvaa pitäisi lähteä karkuun vain osoittaakseen toisille, että ei, en minä ole äiti eikä minulla ole tunteita, elän niin kuin ennenkin? Jos ei itse halua eikä koe siihen tarvetta.
[/quote]
Eli sun mielestä jos äiti haluaa lähteä vaikka 2 x viikossa kuntosalille yksikseen ja lapsen isä on kotona tämän ajan vauvan kanssa kahdestaan niin hän tekee tämän halutakseen osoittaa toisille olevansa tunteeton ei- äiti, jonka on lähdettävä karkuun vauvaa??
Pehmittääkö äitiys kaikkien aivot totaalisesti?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuttu ei antanut miehensä olla lapsensa kanssa, pelkäsi että mies tiputtaisi lapsen tai jotain. Väkisin mietin, miksi tehdä lapsi miehen kanssa jolle ei uskalla lasaan jättää.
[quote author="Vierailija" time="03.02.2015 klo 16:45"]
Tuttu ei antanut miehensä olla lapsensa kanssa, pelkäsi että mies tiputtaisi lapsen tai jotain. Väkisin mietin, miksi tehdä lapsi miehen kanssa jolle ei uskalla lasaan jättää.
[/quote]
Niin siis juuri tämänkaltaisia juttuja on minunkin tuttavapiirissäni tullut vastaan ja mistä tämmöset johtuu?? En ymmärrä. Kilahtaako jollain äitiys vain niin nuppiin, että pitää itseään aivan ylijumalana vai mikä on syynä? AP
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Näin sivusta seuraajana minusta tuntuu että ilmiötä pohjustaa epäluottamus kumppaniin. Ehkäpä huolestuttavinta tässä on se että tällainen on vieläpä yleistä ja sitä pidetään ihan tavallisena tai normaalina parisuhteessa.
Yhdessä perheessä mies jopa muutti kokonaan nukkumaan toiseen huoneeseen, kun tuli vauva. Puoli vuotta ainakin asui alakertaa, kun äiti ja vauva asuivat yläkertaa... Ei pärjännyt hetkeäkään lapsen kanssa kahdestaan, vaan soitteli äidille perätään, jos tämä yritti vähän käydä jossain kodin ulkopuolella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei tarvinnut omia. Mies ei suostunut osallistumaan. Ihan naimisissa OLTIIN...heivasin kun ei ollut mitään hyötyä meille
Ulkopuolisten mielestä varmaan meistäkin luultiin, että omin lapsemme. Kyse oli kuitenkin siitä, että mieheni pelkäsi olla kaksin lapsemme kanssa (on esikoinen ja imetin yli 1-vuotiaaksi). Ystäväni käskivät minun ottaa omaa aikaa, en halunnut jättää miestä "pulaan" , pelkäsi kuollakseen lapsen nälkää (ei suostunut syömään pullosta). Oli helpompaa antaa ystävien luulla, että olin kiinni lapsessa aloituksen mainitsemalla tavalla, sen sijaan, että olisin kertonut mieheni arastavan olla lapsemme kanssa. Nyt lapsi on tosin jo taapero ja pärjää hyvin isänsä kanssa. Kahdestaankin. Pitkiäkin aikoja, jos tarvetta vaan on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minusta oli luontevaa olla vauvan kanssa tiiviisti yhdessä. Kyllä mieskin osallistui, mutta hänellä oli enemmän statistin rooli. Vielä kun lapsi oli 2-vuotias, minulla oli kova työ selvittää miehelle, miksi haluan mennä yksin vaatekauppaan ostamaan liivejä. Jouduin rautalangasta vääntämään, ettei sovitus oikein onnistu jos lapsi juoksentelee pitkin kauppaa. Mutta kyllä jo tuota ennen mies kokkaili yhdessä lapsen kanssa, lapsi kantoliinassa lonkalla, ja selitti mitä hän puuhaa.
Ehkä siinä vaiheessa kun lapsi oli 3-vuotias, mies alkoi olla enemmän kuvioissa mukana. Kun lapsi oli 4-vuotias, hän oli ensimmäistä kertaa miehen kanssa kahdestaan mummolassa yötä ja hyvin sujui. Myöhemmin isälle ja tyttärelle on tulleet omat juttunsa, mitä tekevät kahdestaan ja nykyisin mieheni pystyy keskustelemaan tyttären kanssa aiheista, joista itse olen kuutamolla (esim. historia).
Se alkuvaiheen tiivis symbioosi on ihan luonnollinen juttu ja auttaa terveen kiintymyssuhteen muodostumista. Lapsi ja äiti irtaantuvat toisistaan kyllä sitten ajan kanssa ihan ilman että sitä prosessia täytyy mitenkään kiirehtiä. Minä ja tyttö olimme tosi tiiviisti toisissamme kiinni ensimmäiset vuodet, mutta niin vain on tytöstä tullut todella reipas ja itsenäinen nuori, paljon rohkeampi kuin itse olin saman ikäisenä. Eikä minullakaan tee enää heikkoa olla hänestä erossa, viikko pari sujuu hyvin molemmin puolin - ei itke äiti eikä tyttö. Meillä on hyvä ja läheinen suhde.
Minä puolestani ihmettelen sitä, miksi niin harva uskaltaa olla perheenä yhdessä. Kaikki äidit eivät tarvitse vapaata vauvasta, kaikki äidit eivät nauti yksinäisyydestä, kaikille äideille ei tuota iloa ero vauvasta. Miksi väkisin täytyy keksiä tekosyitä jättää vauva isälle, kun koko perhe voi olla yhdessä?
Vai ajatteletteko te puolisostannekin niin, että on ihanaa, kun saa olla tuosta erossa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="03.02.2015 klo 16:42"]
Mulle tämä ajatus olisi niin vieras että pitäisin itseäni vain ja ainoastaan ylivertaisena lapseni huoltajana etten koskaan ikinä milloinkaan uskaltaisi/haluaisi jättää vastuuta miehelleni.
[/quote]
Ei kysymys ole siitä, että äiti pitäisi itseään jotenkin ylivertaisena huoltajana. Hän ei vain halua olla lapsestaan erossa, ellei ole pakko. Ajatus erossaolosta on vastenmielinen ja ahdistava, kaikkea muuta kuin houkutteleva.
Miksi vauvaa pitäisi lähteä karkuun vain osoittaakseen toisille, että ei, en minä ole äiti eikä minulla ole tunteita, elän niin kuin ennenkin? Jos ei itse halua eikä koe siihen tarvetta.
[quote author="Vierailija" time="03.02.2015 klo 17:03"]
Minä puolestani ihmettelen sitä, miksi niin harva uskaltaa olla perheenä yhdessä. Kaikki äidit eivät tarvitse vapaata vauvasta, kaikki äidit eivät nauti yksinäisyydestä, kaikille äideille ei tuota iloa ero vauvasta. Miksi väkisin täytyy keksiä tekosyitä jättää vauva isälle, kun koko perhe voi olla yhdessä?
Vai ajatteletteko te puolisostannekin niin, että on ihanaa, kun saa olla tuosta erossa?
[/quote]
Ei tarvikaan väkisin keksiä syitä, mutta liian monesti äidillä syyt ovat pelkästään itsekkäät, ei pysähdytä miettimään että haluaisiko se mieskin joskus viettää kahdestaan vauvan/lapsen kanssa aikaa tehden juttuja omalla tavalla?
En ole itsekään käsittänyt tuommoista. En tekisi lasta miehelle jolle en uskaltaisi omaa lastaan jättää (oikeasti, ihan absurdi ajatus) tai huithapelille joka ei halua viettää aikaa oman perheensä kanssa. Tyttö oli jo 1,5 v:nä isänsä mukana työreissuilla ja mummulassa 700km päässä olivat kun lapsi oli n 2v. Sitä ennen paljon muita reissuja ym. Meillä on kaksi tasavertaista vanhempaa. Vauvasta asti.
[quote author="Vierailija" time="03.02.2015 klo 17:06"]
[quote author="Vierailija" time="03.02.2015 klo 17:03"]
Minä puolestani ihmettelen sitä, miksi niin harva uskaltaa olla perheenä yhdessä. Kaikki äidit eivät tarvitse vapaata vauvasta, kaikki äidit eivät nauti yksinäisyydestä, kaikille äideille ei tuota iloa ero vauvasta. Miksi väkisin täytyy keksiä tekosyitä jättää vauva isälle, kun koko perhe voi olla yhdessä?
Vai ajatteletteko te puolisostannekin niin, että on ihanaa, kun saa olla tuosta erossa?
[/quote]
Ei tarvikaan väkisin keksiä syitä, mutta liian monesti äidillä syyt ovat pelkästään itsekkäät, ei pysähdytä miettimään että haluaisiko se mieskin joskus viettää kahdestaan vauvan/lapsen kanssa aikaa tehden juttuja omalla tavalla?
[/quote]
Mistä te nuoret äidit olette keksineet, että voidakseen olla kahden lapsen kanssa täytyy äidin lähteä pois? Tai että ylipäätään on tarpeen olla kahdestaan, koska isälle se on tärkeää - ei välttämättä lapselle.
Isät kyllä usein esittää etteivät osaa hoitaa lasta kun ovat niin laiskoja. Tai sitten niiden itseluottamus ei riitä ja se saa äidinkin epäröimään. Itse en kai ominut, mutta ymmärrän jos josasin ulkopuolisesta tuntui siltä, lapset usein haluavat olla minun sylissäni, lähelläni, kun pyytävät jotain pyytävät minulta, hokevat äiti äiti ja saan sitten patistella menkää isille!
Ja minä kyllä todellakin koen olevani ensisijaisesti paras ihminen hoitamaan lapsiamme, mies on vähän höveli joskus ja voi jättää vaikka iltapalat antamatta kun ei itselläkään ollut nälkä yms. uskallan kyllä isän hoiviin lapset, mutta kyllä niitä sellaisia vaara tilanteitakin on ollut joissa miehellä on hidas sytytys tai reaktio. Lisäksi itse olen kai ylisuojeleva kun heräsin yölläkin tarkistamaan että hengittääkö. Ehkä usein ne lapset omiikin toisen vanhemman ja menee sykleissä kumpi on in.
Miehenä tämä suuresti surettaa. Lapsi on lähtökohtaisesti naisen. Nainen päättää hankkia lapsen, ja mies on vain siittiöiden lahjoittaja ja myöhemmin tyyppi jonka tarkoitus on vain hengailla perheen periferialla kun ytimessä ovat äiti ja lapset.
Miehenä huomaa jos menee lasten kanssa perhetapahtumaan jossa on paljon äitejä ja lapsia niin naiset katsovat minua kieroon. Heidän mielestään naisilla on joku monopoli vanhemmuuteen ja miehenä jotenkin kuokin heidän tapahtumassaan.
Tuttavaperheessä oli tällainen "täydellinen" äiti, joka muuttui vauvan saatuaan aivan rasittavaksi ihmiseksi. Ennen ihan kivasta ja fiksun oloisesta ihmisestä tuli hirveä pätemään jokaisessa asiassa eikä mistään muusta -ei yhtään mistään muusta- osannut puhua kuin vauvaan liittyvästä.
Ymmärrän kyllä itsekin äitinä että vauvan tulo -etenkin sen ensimmäisen- mullistaa maailman aika lailla ja niin pitääkin olla, mutta se jos et kuukausien jälkeenkään osaa keskustella muusta kuin vauvan kakan koostumuksesta, on totaalinen pehmennys aivoissa päässyt mielestäni tapahtumaan. No tämä äiti siis oli aivan "täydellinen" joka asiassa, vain ja ainoastaan hänen tapansa toimia oli se ainoa ja oikea ja arvosteluryöpyn kohteeksi jouduttiin me muut äitituttavat kerta toisensa jälkeen. Eikä vähiten paskaa niskaansa saanut hänen miehensä. Mies on mukava kaveri joka varmasti oli huolehtivainen ja osasi hoitaa lastaan, jos vain hänen olisi annettu.Mutta tälle äidille se ei kelvannut. Ei mitenkään yllättävää ettei mies jaksanut häntä loputtomiin katsoa ja kuunnella, vaan teki omat johtopäätöksensä perheeseen täysin kolmantena pyöränä kuuluvana ja häipyi. Nyt tämä nainen on ollut muutaman vuoden yksinhuoltajana. Sitä en tiedä kuinka tyytyväinen nykyiseen olotilaansa on, koska meidän tuttavuus ja jonkinlainen ystävyyskin hiipui tuossa hänen vauvansa äitiysloman aikana. Ei vaan enää hermo kestänyt.