Onko täällä muita, jotka eivät koskaan ole olleet ihastuneita puolisoonsa, mutta ovat silti olleet onnellisesti pitkään yhdessä?

Minä koen ihastumisen tunteita miestä kohtaan jos en nyt joka päivä niin viikottain. Jokin pieni hetki läikähtää sydämessä.

En olisi alkanut suhteeseen ilman ihastumista. 17 vuotta takana.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse tavismiehenä luulen, että en pääsisi koskaan seurustelemaan jos vaatisin ihastumista ja rakastumista.

Oma taso ei riitä ihastuttaviin naisiin ja olisi äärimmäisen riskialtista odotella jotain joka ei ehkä koskaan tule.

Ikää on jo 35 vuotta ja kertaakaan ei ihastuminen ole ollut molemminpuolista.

No miten luulet, että se  eroaa tavisnaisesta?

Kyllä mäkin haluan David Beckhamin näköisen miehen mutta ei oma naama riitä siihen.

Niin se menee, että kauniit ja komeat ihastuu ja pariutuu keskenään ja loput lähinnä tyytyy.

Noin tekevät lähinnä teinien tasolle jääneet. Kypsät aikuiset kykenevät kyllä ihastumaan ja rakastumaan ihan tavallisiin ihmisiin ja olemaan oikein onnellisia heidän kanssaan. Ei ihminen tyydy mihinkään kun oikeasti rakastuu oli se kohde millainen vain.

No jaa. Aika vähän loppujenlopuksi on tosi eritasoisia pareja. Aika moni on ulkonäöllisesti samaa kastia.

Juu, kaveriliitto. 10 vuotta yhdessä. Mies ei edes välitä seksistä ja sitä harrastetaan hyyyvin harvoin, olemme toistemme parhaat kaverit ja tämä toimii näin. Yhdessä saatu hommattua hieno talo ja matkustellaan eli kelpaa. En koskaan ihastunut mieheeni niin, että olisi ollut perhosia vatsassa mutta muuten jutut meni yhteen ja koin jotenkin painetta löytää kumppani, koska olen aina halunnut olla jonkun kanssa.

Tässä pitäisi jotenkin enemmän avata ja määritellä ihastumisen käsitettä. Ilmeisesti se on eri kuin rakastuminen ja rakastaminen? Eikö kumppaniin voi suoraan rakastua ilman ihastumista?

En osaa kuvitella tilannetta, jossa minulla olisi intohimoista seksiä ihmisen kanssa, johon en ole ihastunut. Enkä osaa kuvitella, että seksitön parisuhde olisi onnellinen.

Olen puolisoni kanssa, koska ihastuin häneen ja olin jo ensikohtaamisella head over heels. Naputtelin hänelle ensimmäisen meseviestini vielä samana iltana kuin joku teinityttö ja olin ihan maani myynyt, kun hän ei vastannut ennen kuin seuraavana päivänä soittamalla (hän ei juuri käytä somea). Eihän se silti tarkoita, että parisuhteemme ei perustuisi järkeen. Kyllä se alkuajan kova ihastuminen ensimmäisten parin vuoden aikana muuttui syväksi kiintymykseksi. Ja kun yhdessäoloa oli jatkunut vielä toiset pari vuotta, totesimme molemmat haluavamme sitoutua jatkamaan sitä saman katon alla.

En lähtisi järkiliittoon. Suhteen alkuun kuuluu ihastuminen ja seksuaalinen kiinnostuminen toisesta. Koska en ole enää perustamassa perhettä, vaan kaipaan aikuista parisuhdetta, en näkisi mitään järkeä olla toisen kanssa pelkästään kaveripohjalta. Toki ystävyys ja syvä kiintymys ovat myös tärkeitä sen fyysisen ja henkisen vetovoiman lisäksi, eivätkä sulje pois toisiaan.

Vetovoimaa voi kokea myös vääriin ihmisiin, totta kai, mutta kokemuksen kautta noita oppii varomaan.

Sitten ihmetellään kun ihmiset väsyneitä,äkäisiä ja agressiivisia, jos on vaan jonkun kanssa mentaliteetilla että kunhan on vaan joku niin pitemmän päälle se ei toimi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse tavismiehenä luulen, että en pääsisi koskaan seurustelemaan jos vaatisin ihastumista ja rakastumista.

Oma taso ei riitä ihastuttaviin naisiin ja olisi äärimmäisen riskialtista odotella jotain joka ei ehkä koskaan tule.

Ikää on jo 35 vuotta ja kertaakaan ei ihastuminen ole ollut molemminpuolista.

Mieslogiikkaa. Haluan kaunottaren, mutta kauniin ei tarvi syttyä musta, riittää et mä sytyn.

En minä sanonut, että täytyy olla kaunotar enkä sitä että vain oma syttyminen riittäisi.

Eiköhän jokainen mies halua molemminpuolista ihastumista, mutta se ei ole realistista.

Jokainen suhde missä minä olen ollut on vain jompikumpi ollut ihastunut ja toinen tyytynyt. Olen kokenut ne molemmat puolet tästä ilmiöstä. On tosi hienoa kun toinen himoitsee eikä malta pitää käsiä erossa mutta... sitten itsellä on laimeat fiilikset naisesta hänen matalan tason vuoksi.

Silloin et ole mikään James Bond. Koita elää asian kanssa. Niin me muutkin tehdään.

Ja jotkut vaan kestää kun ei pysty yksin olemaan  eikä pärjää taloudellisesti jos jää yksin.  Ei se köyhän elämä herkkua ole mutta surkeeta se tuollainenkin, olla toisen armoilla vaikka turpiin tuleekin.

En oikeastaan ihastunut mieheen mitenkään "ensisilmäyksellä", ajattelin että on yhden illan suhde. Ikäeroakin oli. Mies ihastui kuitenkin minuun ja ajattelin että mikäs siinä, tapaillaan. Ajan kuluessa ihastuin ja rakastuin sitten itsekin, ja nyt liki 30 vuoden kuluttua ensitapaamisesta olen jo ihan hurjan rakastunut. Luulen että miehen ihastus on jo hieman hiipunut, mutta mukavaa meillä silti on vieläkin. 

Tiedän.  Useammankin.   Mielenkiintoisin oli kollegallani, joka kertoi täysin avoimesti omastaan.  Hän oli varsin monikulttuurinen persoona, jolta löytyi intilaista ja afrikkalaisia jo isovanhempien tasolta ja siitä taaksepäin.

Hän tapasi länsi-eurooppalaisen miehensä työpaikallaan, johon mies oli lähetty erityishommiin useammaksi kuukaudeksi.  Siinä tutustuivat ja  mies sitten aikoinaan kosi, kun tuli kotiin palaamisen aika.  Nainen oli todennut miehelle, että voi kyllä mennä hänen kanssaan naimisiin, koska mies on hyvä, mutta todennut myös ettei rakasta tätä.  Hyvä liitto syntyi ja vaimo totesi että ajan mittaan suhde on muuttunut rakkaudeksi.  

Naiselle tämä ei ollut outo järjestys, koska hänen ajattelunsa mukaan ei ole olemassa nopeaa rakastumista, vaan rakkaus on jotakin joka kasvaa ajan myötä yhdessä eläen.

Tunnettu stoori on myös aikoinaan Great British Bake-offin (Koko Suomi leipoo perustuu tähän formaattiin) voittaneen pakistanilaisen perhetaustan omaavan nuoren naisen kertomukseen.  Hänellä oli järjestetty avioliitto.  Isä ja miehen isä sopivat liitosta. Tässä toki oli jotakin ihastumiseen verrattavaa ehkä, koska nainen oli varsin tyytyväinen kun tapasivat ensimmäisen kerran. Mies kun oli ihan hvyännäköinen ja toimi vielä jossain atk/It-tehtävissä.  -  noin jälkeenpäin naureskeli että olivathan varsin  merkityksettömiä asioita avioliiton onnistumisen kannalta.   Naimisiin menivät ja nainen totesi, että kolmannen lapsen jälkeen hän voi jo sanoa rakastavansa miestään. 

Vierailija kirjoitti:

Ja jotkut vaan kestää kun ei pysty yksin olemaan  eikä pärjää taloudellisesti jos jää yksin.  Ei se köyhän elämä herkkua ole mutta surkeeta se tuollainenkin, olla toisen armoilla vaikka turpiin tuleekin.

Mistä taas väänsit perheväkivallan tähänkin?   Ei ollut aloituksessa lainkaan tämän tapaisesta puhetta.

Tunteet vaihtelee elämän aikana. Todellisessa rakkaudessa on kyse päätöksestä sitoutua tunteista ja vaikeuksista huolimatta. Avioliitossa tämä on varsinkin tärkeää. Näin myös meillä, enkä voisi tyytyväisempi olla valintaani.

Tuntisin itseni halvaksi naiseksi tuollaisessa liitossa, jossa ei rakasteta. Harrastan seksiä vain rakkaudesta, en edes pystyisi ilman sitä tai tuntisin itseni syntiseksi ja likaiseksi, enkä olisi kyllä onnellinenkaan.

Vierailija kirjoitti:

En osaa kuvitella tilannetta, jossa minulla olisi intohimoista seksiä ihmisen kanssa, johon en ole ihastunut. Enkä osaa kuvitella, että seksitön parisuhde olisi onnellinen.

Olen puolisoni kanssa, koska ihastuin häneen ja olin jo ensikohtaamisella head over heels. Naputtelin hänelle ensimmäisen meseviestini vielä samana iltana kuin joku teinityttö ja olin ihan maani myynyt, kun hän ei vastannut ennen kuin seuraavana päivänä soittamalla (hän ei juuri käytä somea). Eihän se silti tarkoita, että parisuhteemme ei perustuisi järkeen. Kyllä se alkuajan kova ihastuminen ensimmäisten parin vuoden aikana muuttui syväksi kiintymykseksi. Ja kun yhdessäoloa oli jatkunut vielä toiset pari vuotta, totesimme molemmat haluavamme sitoutua jatkamaan sitä saman katon alla.

En usko, että suhteessa ilman ihastumista/rakastumista/kipinää on intohimoista seksiä. Siinä voi kyllä olla sellaista seksiä, että tyydytetään kummankin seksuaalisia tarpeita, tuotetaan orgasmeja, kokeillaan leluja ja uudenlaisia asentoja piristykseksi jne. Jotkut sitten kuvaavat tällaistakin seksiä intohimoiseksi. Mutta onhan se eri asia haluta seksiä toisen kanssa siksi, että haluaa häntä, kuin että haluaa seksiä hänen kanssaan, koska itsellä on sellainen olo että täytyy purkaa seksuaaliset paineet.

Ja jotkut eivät sitten kaipaa seksiä niin paljon. He voivat olla onnellisia kaverisuhteessa, jossa seksiä on harvakseltaan, ja lähinnä puuhaillaan kaikkea muuta yhdessä.

Vierailija kirjoitti:

Yksi kaverini aina tätä jauhaa, että ei ollut ihastunut mieheensä ikinä, mutta on kuitenkin onnellinen. Tähän sitten kysyn että eikö siis minkäänlaista vetovoimaa ollut niin hän sanoo, että kyllähän sitä vetovoimaa oli. Eli siis mitä? Eikö sekin ole sitä ihastumista? Ihastumista voi olla joko älyttömän voimakasta tai lievää, mutta väittäisin että sellaista täytyy olla jos esim. sänkyhommia miettii.

Sana "ihastus" on aika epämääräinen, koska ihmiset käyttävät sitä tarkoittaen kukin hyvin eri asioita. Oma veikkaukseni on se, että tuo kaverisi on tarkoittanut vetovoimalla esim. sitä, että toisen ulkonäkö ja persoona miellyttivät, oli kiva olla hänen kanssaan ja flirttailla, jne. Joku voisi kutsua tätä jo ihastukseksi, mutta ilmeisesti kaverisi kuuluu niihin, joille myös voimakas, pään sekoittava ihastus on mahdollinen, ja sellaista hän ei kokenut. Eli hän ei kokenut, että kipinöi, ei kokenut pakottavaa tarvetta, halua ja vetoa juuri tiettyyn ihmiseen, ei tuntenut sellaista suurta INTOHIMOA. Mutta koki kuitenkin tykkäävänsä miehestä. Onhan nämä ihan eri asioita.

Mutta kaikki eivät sellaista päätä sekoittavaa tunnetta, suurta intohimoa ja valtavaa kipinöivää vetovoimaa tunne koskaan. Sen vuoksi heille ihastuminen ja rakastuminen sanoina tarkoittavat ihan eri asioita.

Vierailija kirjoitti:

Voin samaistua ap:n tilanteeseen, sillä oma vaimoni on enemmän juuri elämänkumppani kuin suuri rakkaus. Aikaisemmin uskoin että parisuhteen piti olla suurta räiskettä, mutta opin että nämä suhteen hiipuivat hyvin nopeasti alkuhuuman jälkeen ja silloin avautui silmät että se kumppani oli jotain aivan muuta kuin halusin. Sen sijaan vaimoni kanssa kaikki lähti hyvin arkisesti liikkeelle ja vuosien aikana meistä on hitsaantunut hyvä tiimi, joka pitää huolta toisesta. Koskaan meillä ei ollut suurta rakkautta, mutta voimakas toisesta välittäminen ja toisesta huolen pitäminen.

Jos mä oisin kirjoittanut tämän, niin olisin kirjoittanut että koskaan meillä ei ole ollut suurta jalat alta vievää ihastumista, mutta rakkautta sitäkin enemmän. Ei mulle ainakaan rakkaus ole sitä että sukat pyörii jaloissa, vaan juuri tuota kuvailemaasi.

Vierailija kirjoitti:

Minulla oli tuollainen järkisuhde reilu parikymppisenä. Yhdessä oli ihan mukavaa, emme riidelleet ja elämän tavoitteet olivat samansuuntaiset. Silti jokin kipinä puuttui ja lopulta erosimme. Tapasin pian tämän jälkeen nykyisen mieheni, jonka kanssa koin tajunnan räjäyttävän rakastumisen ja huuman. Yhä onnellisena yhdessä 15 vuoden jälkeen.

Tavallaan ymmärrän, että jotkut jäävät tuohon ensimmäisen suhteeni kaltaiseen suhteeseen ja itsekin saattaisin yhä olla siinä ihan semityytyväisenä. Mutta olen onnellinen, että lähdin, koska nykyinen suhde on niin paljon antoisampi ja parempi. Ei sitä vaan tiennyt paremmasta silloin.

Parikymppisenä vielä odottaakin sitä räiskyntää suhteelta, mutta näin vanhempana se lähinnä vituttaisi, ja nyt arvostaa sitä että toinen on siinä rinnalla eikä tarvi koko aikaa tapella. Ei se ole mitään jäämistä sellaiseen suhteeseen, vaan se voi olla ihan oma valinta jota ei olisi valmis vaihtamaan mihinkään vuoristorataan.

Vierailija kirjoitti:

Ja jotkut vaan kestää kun ei pysty yksin olemaan  eikä pärjää taloudellisesti jos jää yksin.  Ei se köyhän elämä herkkua ole mutta surkeeta se tuollainenkin, olla toisen armoilla vaikka turpiin tuleekin.

En saanut kuvaa että ap tai moni muukaan mitenkään erityisesti kestäisi parisuhdettaan, vaan että he ovat aivan tyytyväisiä ja onnellisia niissä. Itse olin 15 vuotta lapseni yh, ja 8 vuotta putkeen parisuhteetta. Voinee sanoa etten pariutunut nykyisen mieheni kanssa yksinjäämisen pelosta :p

Minä en ole tuntenut puolisooni koskaan palavaa ihastusta/rakastumista.

On kuitenkin väärin sanoa, että välillämme ei olisi romanttista rakkautta.

Vain alkuvaiheen euforinen huuma(joka ei kuitenkaan kestä kauan) liitostamme puuttuu, ei muuta.

Rakastan puolisoani, pidän häntä kauniina ja haluttavana, meillä on hyvä seksielämä...

Olin nuorena hirvittävän ujo, ihastuksen lähellä en kyennyt mihinkään järkevään käyttäytymiseen.

Ensimmäiset seksikokemukseni sain alkoholin voimalla, mutta seurusteluun ne eivät johtaneet.

Sitten tapasin tytön, joka oli kiinnostunut minusta meillä sopi jutut hyvin yhteen, hän oli aloitteellinen, mutta ei liian hyökkäävä ja mikä tärkeintä: ei ollut liian suurta ihastuksen tunnetta estämässä minun järkeni juoksua niin, että kykenin hänen seurassaan käyttäytymään jokseenkin järkevästi.

30v yhteistä taivalta takana.