Onko täällä muita, jotka eivät koskaan ole olleet ihastuneita puolisoonsa, mutta ovat silti olleet onnellisesti pitkään yhdessä?

Elämäni ns. suuri rakkaus jätti minut 4 vuoden avoliiton jälkeen juuri siinä vaiheessa, kun häitä suunniteltiin innolla ja varattiin juhlatilaa jne. Meni kaksi vuotta toipuessa tästä.

Kohtasin miehen, jossa ei ollut mitään varsinaista vikaa ja joka oli minusta kiinnostunut, mutta ei varsinaisesti ihastunut. Muutimme yhteen, perustimme perheen ja olemme nyt olleet yhdessä yli 20 vuotta ilman mitään huimaa tunteiden paloa. Elämme hyvää elämää, josta ei puutu yhtään mitään muuta kuin hullua rakkautta, jonka vuoksi on valmis uhraamaan kaiken. Olen kerran sen jo kokenut, joten kiitos ei enää uudestaan, nyt tämä on hyvä.

Mieluummin hyvä olo koko ajan kuin jatkuva menettämisen pelon ja palavan rakkauden vuoristorata. Järkiliitto tai ei, mutta paljon enemmän tämä antaa kuin jatkuva ihastumisen kuplaan pyrkiminen.

Jostain syystä ne ihastumiset ja rakkaudet näyttävät ainakin minun lähipiirissäni johtavan itkuun ja sydänsuruihin, kun suhteessa ei sitten lopulta ollutkaan muuta kuin hetken intohimo ja ihanat tunteet. Mikä siinä, jos haluaa elää koko ajan jossain suhteen alkuhuumassa tai loppuitkussa, mutta aika rasittavalta ainakin sivustakatsottuna tuo tuntuu.

Tavallaan joo.

Edellinen suhteeni oli juurikin sitä hullua ihastumista jossa ei ollut järjen kanssa mitään tekemistä.

En kuunnellut muiden varoitteluita. Pieleen meni se suhde. Mies oli ihan kauhea. Meni menojaan, petti ja käytti huumeitakin.

Tein vielä lapsenkin tuon kanssa! Voi että olin kyllä typerä.

Onneksi älysin kuitenkin erota kun lapsi oli muutaman kuukauden ikäinen. Riidat olivat niin repiviä ja kuluttavia etten kestänyt sitä enää.

Siinä oli eron jälkeen vaikka minkälaista miestä tulossa leikkimään perhettä. Näitä exäni kavereita varsinkin. Ihan komeita miehiä joo ja periaatteessa olisin voinutkin jonkun ottaa jos en olisi kuunnellut järkeäni.

Sitten tapasin kivalta vaikuttavan miehen josta olin kuullut hyvää. Otin hänestä ensin selvää ja kun selvisi että on ihan luottotietoinen, vakitöissä ja oma asunto niin ajattelin että tästä pidän kiinni. Elämänhallinta siis oli kunnossa.

Ei ollut mitään suurta alkuhuumaa mutta oli silti tunne että tämä on se oikea.

Jokusen kerran olen ajatellut eroa vuosien varrella mutta aina päätynyt järkiratkaisuun ja olen pysynyt suhteessa. Meillä 2 yhteistä lasta ja se yksi lapsi minun aiemmasta suhteesta.

Lapseni oli juuri täyttänyt vuoden kun tavattiin ja mieheni pitää häntä omanaan ja lapsi kutsuu häntä isäksi. Nämä oli aina ne syyt miksi jäin. Lasten takia siis. Mietin myös että en saa välttämättä näin luotettavaa miestä enää ja tulen katumaan eroa.

Nyt meillä menee näin 13 vuiden jälkeen paremmin kuin koskaan!

Meillä on paljon kemiaa ja himoitsen miestäni. Toki sitä kemiaa oli jo suhteen alussakin. Enhän muuten olisi pystynyt suhteeseen mutta nyt jotenkin on niin seesteistä ja ihanaa arki. On paljon läheisyyttä ja hellyyttä.

Mutta sius harrastimme esim sek$iä ekan kerran vasta 2 kk tapailtuamme eli se kertoo varmaan vähän siitä ettei suhde ollut niin intohimoinen. Tosin siinä kesti kyllä myös jännittämisen takia noin kauan.

En usko että ap ei olisi ollut yhtään ihastunut mieheensä. Tai jotain kemiaa on täytynyt olla. Eihän sitä nyt kenen kanssa tahansa voi suhteeseen alkaa? "Naapurin Pentti vaikuttaa hyvältä mieheltä. Eipä minua yhtään kiinnosta mutta menenpä nyt naimisiin kun se haluaa"

Tartu hetkeen, elät vain tässä ja nyt, kerrankos ihminen saa olla onnellinen.

Nuorena kannattaa pitää hauskaa, mutta vanhana käyttää järkeä. Sanonta on naisia joita naidaan ja on naisia joiden kanssa mennään naimisiin, pitää hyvin paikkaansa.

Kyse on mielestäni sopeutumisesta.  kun säännöt on selvät ja niitä noudatetaan  niin mikäs siinä on ollessa vaikka ilman rakkauttakin.