Onko täällä muita, jotka eivät koskaan ole olleet ihastuneita puolisoonsa, mutta ovat silti olleet onnellisesti pitkään yhdessä?

L O L 🤣🤣

En nyt tiedä onko siinä kyse onnesta  vaan pikemminkin  onnistumisen ilosta.  Eli homma toimii kun järkeilee eikä tunteile.

Hmmmm…

Miten sitten päädyit hänen kanssaan naimisiin?

Ihmiset kaipaavat eri asioita. Toisille tyydytystä tuo romanttinen rakkaus, toisille toimiva arki. Ei siinä mitää yleispätevää ohjetta ole. Itse koen olevani onnekas, koska olen saanut molemmat.

EI. En olisi nähnyt mitään syytä alkaa olla ihmisen kanssa, johon en olisi ollut korviani myöten ihastunut.

luulen että suurin osa avioliitoista ainakin ennenvanhaan oli tälläisiä.Mentiin naimisiin jos tuli raskaaksi ei siinä tunteiltu vaan hoidettiin velvollisuus.  Järkiliittojakin oli paljon ja kyllä ne kestivätkin mutta kun perheen kunnia yms. painaa enemmän kuin oma onni niin ei se mielestäni onnea ole.

En mä olisi kyllä koskaan alkanut olemaan ihmisen kanssa, johon en ole ihastunut. Kavereita minulla on muutenkin. Eli ei, en ymmärrä.

Mä olen. Ollaan oltu miehen kanssa 10v yhdessä.

Hän ei ollut yhtään sellainen henkilö kenen kanssa kuvittelin seurustelevani, ajattelin kuitenkin antaa mahdollisuuden. No, tässä ollaan edelleen. Rakastan häntä kovasti, rakkaus on kasvanut vuosien varrella ja hän on hyvä tyyppi vaikka onkin erilainen kun minä. 

Mutta mitään huumaa ei ole ikinä ollut. Kadehdin kavereitani jotka ovat aina ensihuumassa niin pilvien päällä. Itse en ole sitä koskaan kokenut.

En olisi edes ryhtynyt suhteeseen, ellei olisi ollut hullua rakastumista ja seksuaalista vetovoimaa. Samat 20 vuotta aviota takana ja edelleen kipinöi.

Kokeilin tapailua ok-miehen kanssa. Ei kestänyt mitään vastoinkäymisiä tuo liitto, kun ihastuminen ei sitouta suhteeseen. Uusi ok-mies tai -nainen odottaa kulman takana. Suhde ilman tunnetta on helppo korvata toisella.

Heti erimielisyyden tullen meni lusikat jakoon miehen aloitteesta.

Vierailija kirjoitti:

Miten sitten päädyit hänen kanssaan naimisiin?

Tapasin luotettavan  miehen, jonka kanssa viihdyin. Meillä oli molemmilla kova halu sitoutua ja perustaa perhe, koska ikää oli molemmilla jo yli 35 v.  Mentiin aika pian tapamisesta kihloihin, naimisiin ja tulin raskaaksi. Vietämme jatkuvasti paljon aikaa yhdessä. Harrastamme ja matkustelemme. Monet palavasti miehiinsä rakastuneet, ovat eronneet jo vuosia sitten. Meillä ei koskaan ole puhuttu erosta. 

Vierailija kirjoitti:

Mä olen. Ollaan oltu miehen kanssa 10v yhdessä.

Hän ei ollut yhtään sellainen henkilö kenen kanssa kuvittelin seurustelevani, ajattelin kuitenkin antaa mahdollisuuden. No, tässä ollaan edelleen. Rakastan häntä kovasti, rakkaus on kasvanut vuosien varrella ja hän on hyvä tyyppi vaikka onkin erilainen kun minä. 

Mutta mitään huumaa ei ole ikinä ollut. Kadehdin kavereitani jotka ovat aina ensihuumassa niin pilvien päällä. Itse en ole sitä koskaan kokenut.

Minä taas en kadehdi heitä yhtään. Olen huomannut, että huumalla alkaneet suhteet ei välttämättä kestä arkea. Olen siis itse kokenut ennen tätä liittoa näitä jalat alta vieviä ihastumisia, jotka eivät sitten kuitenkaan johtaneet pitemmälle. Ap 

Ei ole kokemusta "ihastumattomuudesta", mutta voisin kuvitella sen kyllä monessa tapauksessa toimivan. Eli sellainen toveri- tai kumppanuusliitto on ihan ok, jos kummallekin riittää. Ongelmia tulee lähinnä siinä tapauksessa, jos toinen sitten kuitenkin ihastuu johonkuhun muuhun. Tiedän, että niin voi käydä kenelle tahansa, mutta jos tunne tuntuu ainutkertaiselta (ja onkin sitä), saattaa siihen suhtautua eri tavalla, kuin jos se olisi jotain, mitä on jo kokenut (nykyisen kumppanin kanssa)

"Romanttinen" rakkaus on lapsellista kuvittelua. 

Minä. Päädyin 15-vuotiaana seurustelemaan pitkäaikaisen ystäväni kanssa kun hän oli minuun ihastunut. Itse ihastuin palavasti vain kusipäihin, muutaman sellaisen kanssa olinkin mutta ne päättyivät sydänsuruihin. Päätin antaa tilaisuuden tälle ystävälleni ja nyt ollaan vuosien jälkeen edelleen yhdessä, rakkaus kasvoi pikkuhiljaa minunkin puoleltani ja nyt meillä on kaksi yhteistä lasta. Olen erittäin tyytyväinen elämään, arkeen ja parisuhteeseen ylipäätään. Seksielämäkin on aina ollut erinomaista vaikkei palavia tunteita minun puoleltani ollutkaan aluksi. Olen iloinen etten lähtenyt niiden kuspäiden matkaan pysyvästi vaikka niihin ihastuinkin.

Olin valtavan ihastunut ajatukseen ihastumisesta ja luulin olleeni ihastunut. Ei koskaan kyllä mitään perhosia vatsassa lennellyt tai sydän hypähtänyt innosta kun viestiä tuli. Se vaan oli sillä hetkellä hyvä juttu. No aikaa kului ja suhde pysyi hyvänä. Ollaan melko samantyylisiä ja nauretaan paljon. Hän on minulle erittäin rakas ystävä ja joskus hullutellaan lakanoiden välissä, mutta vähenemässä määrin jo pitkän aikaa. Suhdetta takana nyt 15 vuotta enkä ole mihinkään lähdössä ja toivottavasti ei hänkään. 

No tavallaan joo. En ollut koskaan korvia myöten ihastunut, sellaisella kokonaisvaltaisella tavalla, jota olen joskus kokenut. Mutta tunsin oloni turvalliseksi miehen seurassa, meillä oli hauskaa (huumori natsasi) ja oli seksuaalista vetovoimaa. Edelleen sama tunne, oltu 13 vuotta yhdessä. Sen sijaan niissä suhteissa, joissa on ollut voimakas alkuhuuma, on arki jossain vaiheessa astunut kuvioihin ja sellaista kumppanuutta ei ole muodostunut tilalle, joka minulla on mieheni kanssa.

Kokeilin tällaista suhdetta, mutta siitä tuli täysi fiasko. Oma kiinnostukseni läheisyyteen ja seksiin lopahti aika nopeasti (normaalisti olen todella halukas ja harrastan itsetyydytystäkin usein, ja lopulta kävi juuri kuten yksi toinenkin kirjoittaja sanoi: kaikki ei-kivat asiat alkoivat syödä suhdetta. Enkä edes puhu suhteen ongelmista, vaan jos kumppani valitti jostain työasioistaan tms, se tuntui ylenpalttiselta negatiivisuudelta enkä olisi jaksanut kuunnella ollenkaan. Eli minulla suhde ilman ihastusta toimi niin kauan, kuin se oli pelkästään kivaa ajanviettoa ja kivaa fiilistelyä. Ei se kestänyt edes normaalia arkea.

Vierailija kirjoitti:

Ei ole kokemusta "ihastumattomuudesta", mutta voisin kuvitella sen kyllä monessa tapauksessa toimivan. Eli sellainen toveri- tai kumppanuusliitto on ihan ok, jos kummallekin riittää. Ongelmia tulee lähinnä siinä tapauksessa, jos toinen sitten kuitenkin ihastuu johonkuhun muuhun. Tiedän, että niin voi käydä kenelle tahansa, mutta jos tunne tuntuu ainutkertaiselta (ja onkin sitä), saattaa siihen suhtautua eri tavalla, kuin jos se olisi jotain, mitä on jo kokenut (nykyisen kumppanin kanssa)

Mä olen ihastunut aina jossain vaiheessa toiseen mieheen, ja aina tilanne on ollut se että olen mennyt yhteen koska olin niiiiiin rakastunut. Vasta kun menin nykyisen mieheni kanssa yhteen muista syistä kuin palavasta ihastumisesta vaaleanpunaiset lasit silmilläni, olen ollut 7 vuotta ihastumatta keneenkään toiseen mieheen. Kun ei ajattele koko elämäänsä jonkin joutavanpäiväisen tunteiden roihahtelun kautta ja niiden vietätvänä, niin huomaa mitä rakkaus oikeastaan on.