Miksi vanhemmat väittää ettei ainoa lapsi kaipaa sisaruksia?

Siksi, ettei olla valmiita miettimään sitä lapsen elämää kokonaisuutena. Useimmille ihmisille suku ja juuret ovat tärkeitä ja jos lapsia hankkii, täytyy miettiä sitä kokonaisuutta.

Ystävistäni ainakin kolmella on ollut vanhempi sisarus joka on tehnyt lapsuudesta helvettiä kiusaamisella ja vainoamisella. Tieysti aina silloin kun vanhemmat eivät näe. Näistä kiusaajista 2 oli poikaa ja yksi tyttö. 

Itselläni taas oli lapsena ok välit sisarukseen. Emme kyllä leikkineet yhdessä ja kummallakin oli omat kaverit. Mitä vanhemmaksi tultiin sitä enemmän hän arvosteli minua ja valintojani. Aina minussa oli jotain hävettävää ja omituista. Itsetuntoni korjaantui kuin tein muutaman vuoden "pesäeron" ja tapasimme enää kerran vuodessa. 

Kun vanhemmat kuolivat, alkoivat perintöriidat. Täytyy sanoa että oli helvettiä kestää surun hetkellä kaikenlaista uhkailua ja syyttelyä. Minulta jäi surutyökin tekemättä, pelkäsin vain kaikki yöt ja päivät koska taas tulee jotain riitaa tai agressiivisia yhteydenottoja. Ja niitähän tuli. Hoidettavat asiat jäivät minun niskoilleni, apua toisesta ei ollut. 

Että ei se aina ole auvoista sisarusten kerakaan. Ei lapsena tai aikuisena.

Ap:lle on sattunut oudot vanhemmat; eihän normaalit vanhemmat jätä huomiotta lapsen tunteita ja vääristele niitä ulkopuoliselle. Sillä perusteella ei kuitenkaan kannata muita tuomita.

Kannattaa muistaa että sekundäärinen lapsettomuus voi olla erittäin kipeä asia, eikä siitä haluta (eikä tarvitse) kertoa jokaiselle vastaantulijalle. Voi olla hyvin loukkaavaa kysellä yhden lapsen vanhemmilta että miten te voitte jättää tuon lapsen yksinäiseksi. 

[quote author="Vierailija" time="25.01.2015 klo 22:33"]

Kyllä, minä kaipaan sisaruksia. Joka päivä. Lapsena en ehkä niinkään ajatellut asiaa, mutta aikuisena ajatus nousee pintaan. Lapsillani ei ole minun puoleltani tätejä, enoja tai serkkuja. Minulla ei ole veljen- tai siskonlapsia, joille olisin tärkeä. Ja joku sanoi että sitten riitelyn ja sopimisen taitoa harjoitellaan kavereiden kanssa... Eihän se niin mene. Kaveri etsii äkkiä uuden kaverin jos toinen käy ärsyttäväksi. Aina on sellainen hylätyksi tulemisen pelko.

[/quote]

Tuota...mulla on kyllä sisaruksia, mutta ihan sama hylätyksi tulemisen pelko mua on (ja sisaruksellisia kavereitani) on vaivannut lapsuudessa. :)

Sitähän se ainakin tyttöjen kesken oli; mä oon sun bestis, eikun oonkin ton toisen bestis, me ei nyt haluta leikkiä sun kanssa... Ihan yhtä pahalta se tuntui. Ei auttanut sekään kun meni kotiin ja sai siskolta kuulla että ootko vähän idiootti. ;)

Vähitellen opittiin kavereiden kanssa että hei voitas kaikki käyttäytyä sivistyneesti niin ei olis kaikilla vähän väliä paha mieli. Tadaa, kasvua ja kehitystä! 

Mutta oikeasti, jos asia tosiaan päivittäin vaivaa sinua, kannattaisi ehkä käydä puhumassa jollekin ammattilaiselle. Ei tuollaista ole hyvä hautoa yksin.

Jotkut ne vaan selittelee itselleen elämänsä ongelmia ja oikeuttaa jopa huonon käytöksensä vanhempiensa lapsiluvun perusteella. "En mä muuten, mutkun vanhemmat ei antanut sisaruksia niin musta tuli näin itsekäs ja epäsosiaalinen, enkä suinkaan aio tehdä asialle mitään".
Meillä kärsittiin ihan konkreettisesti siitä kun vanhempien oli heikosta taloudesta huolimatta pakko hankkia sisarus ja vielä toinenkin kun "oli väärää sukupuolta". Olisin mieluummin jäänyt syntymättä kuin elänyt siinä helvetissä, nähnyt nälkää...

Ei ole ihme että Suomessa on niin paljon masentuneita kun aikuiset ihmiset jahkaa olemattomia asioita päässään. Jos ei ole siskoa tai veljeä niin ei ole ja se ei siitä muuksi muutu. Ja tosiaan se kaipaus on täysin turhaa sillä sitä "haavekuva" siskoa ja/tai veljeä ei olisi vaikka vanhemmat olisivat 2.lapsen tehneetkin.

Todellisuus ei ikinä vastaa haavetta ja turha myös kadehtia toisten "suurperheitä" sillä ulospäin näytetään yleensä vain hyvät asiat.

Ovatko nämä "elämäni on pilalla kun olen ainut lapsi"-ihmiset tehneet monta lasta paikkaamaan lapsuuden traumaa mikä tietysti on täysin väärä syy lisääntyä!

Uskomatonta porukkaa. Ei varmasti ole fiksua tehdä toista tai kolmatta lasta ihan ääreisköyhiin olosuhteisiin tai pakosta tms. Ja ei, aina ei välit ole hyvät ja sisaruksista ei ole pelkästään iloa kenellekään, vaikka olisikin hyvät välit.

Silti väitän, että useimmiten sisaruksista on enemmän iloa elämässä kuin harmia. Useimmat ainoat lapset kaipaavat sisaruksia jossain vaiheessa elämää. Hyvät vanhemmat tekevät kyllä ainakin sen kaksi lasta, jos sille ei ole jotain selkeää estettä, kuten sekundäärinen lapsettomuus tms. Tätä on mielestäni kohtuullisen turha selitellä millään.

Mikä ihmeen ongelma tämä on? Kuka jaksaa tällaista miettiä aikuisena. Ei meidän kenenkään elämä mene valmiin kaavan mukaan. Ihan yhtä paljon voisi miettiä, miksi vanhempani halusivat asua Suomessa. Ei he koskaan kysyneet missä minä haluaisin asua

Olin ainoa lapsi 7-vuotiaaksi ja sitten sitten iski mustasukkaisuus. Toki vanhemmillani oli kädet täynnä kahden vauvan kanssa. Olin silloin ensimmäistä kertaa yksinäinen.

Eivät sisarukset aina rakasta tai siedä toisiaan.

Silloin sitä sisarusta kaipasin eniten kun vanhempani kuolivat. Silloin sen tajusin ettänyt sitä totaalisen yksin. Ei ole enää olemassa sitä lapsuuden perhettä,ei ketään jonka kanssa olisin sen jakanut ei ketään jonka kanssa muistella lapsuutta ja vanhempia. Siinä ei ystävät ja oma perhe ole mitään,he eivät ole sitä eläneet. Sitä vaan oli yksin sen kaiken keskellä.

minulla on 2 sisarrusta ja halusin aina isää. ap aina voi kaipailla jotain mitä sinulla ei ollut mutta oikeasti kannattaa mieluummin iloita jos on saanut kasvaa omassa kodissa ja on ollut vanhemmat jotka ovat pitäneet huolta sinusta. ei kannata aina ajatella miten tyhjä kuppisi on vaan miten täynnä se on,

[quote author="Vierailija" time="26.01.2015 klo 08:32"]

Olen kyllä sitä mieltä, että jos perheessä ei ole pakottavaa syytä jäädä vain yhteen lapseen (esim. äidin terveys, lapsettomuus, äkillisesti heikentynyt talous...) on vanhemmilta pelkästään ajattelematonta tehdä vain yksi lapsi. Moni lapsi kyllä pärjää, eikä lapsena välttämättä seuraa kaipaa, jos verkostot muuten kunnossa, mutta vanhemmiten väitän, että useimmat kaipaavat sitä sisarussuhdetta. Tietenkään aina ei mene kuin elokuvissa, on huonot välit ymsyms. mutta siihenkin vanhemmat voivat monilla tavoin vaikuttaa tai ainakin yrittää.

[/quote]

kyllä voi tulla esim syöpä tai mielensairaus joka estää muut raskaudet. minusta parempi ottaa vastuu omasta perheestään ja keskittyä siinä selviämiseen kuin kaivata jotain mitä ei ole tarkoitettu. Monet yksilapsiset perheet eivät kaipaa mitään lisää, eivät myöskään lapset ja sisarkateus jää kokematta. monilla ainoilla lapsilla on myös paljon ystävyyssuhteita ja erityisen läheiset välit vanhempiinsa. <3

[quote author="Vierailija" time="26.01.2015 klo 09:44"]

Uskomatonta porukkaa. Ei varmasti ole fiksua tehdä toista tai kolmatta lasta ihan ääreisköyhiin olosuhteisiin tai pakosta tms. Ja ei, aina ei välit ole hyvät ja sisaruksista ei ole pelkästään iloa kenellekään, vaikka olisikin hyvät välit.

Silti väitän, että useimmiten sisaruksista on enemmän iloa elämässä kuin harmia. Useimmat ainoat lapset kaipaavat sisaruksia jossain vaiheessa elämää. Hyvät vanhemmat tekevät kyllä ainakin sen kaksi lasta, jos sille ei ole jotain selkeää estettä, kuten sekundäärinen lapsettomuus tms. Tätä on mielestäni kohtuullisen turha selitellä millään.

[/quote]

Noniin, tässähän tämä tulikin selvitettyä. Kun kerran hyvät vanhemmat tekevät aina ne kaks lasta niin ainoastaan huonot vanhemmat jättävät tekemättä, ja sehän on fiksua, kun kerran ovat huonoja vanhempia. Case closed.

Ikinä ei voi tietää mitä elämä tuo tullessaan. Minä haluan monta lasta ja olen surullinen sekä itseni että tämän nykyisen yhden lapseni puolesta, jos en jossain vaiheessa enempää lapsia saa. Omat sisarukseni ovat olleet elämäni suurimpia onnia, vaikka tapeltukin ollaan. Ymmärrän hyvin, että monet ainoat lapset kokevat aikuisena katkeruutta, enkä kyllä näe kauheasti syitä, miksi hankkia vain yksi lapsi (äidin terveys ja lapsettomuus poikkeuksia, tai jos kumppani kuolee/jättää eikä löydy uutta parisuhdetta).

Keskustelun ideana on näköjään alapeukuttaa sellaisia ainoiden lasten viestejä, joissa kertovat kaipaavansa sisaruksia. Asiaa ei siis saisi myöntää.

[quote author="Vierailija" time="26.01.2015 klo 09:49"]Mikä ihmeen ongelma tämä on? Kuka jaksaa tällaista miettiä aikuisena. Ei meidän kenenkään elämä mene valmiin kaavan mukaan. Ihan yhtä paljon voisi miettiä, miksi vanhempani halusivat asua Suomessa. Ei he koskaan kysyneet missä minä haluaisin asua
[/quote]

Kyllä sitä vaan jaksaa miettiä kun tajuaa aikuisena ettei ole sisaruksia joiden luona käydä ja ketään kenen kanssa jakaa vastuu vanhenevista vanhemmista. Aika kylmää väittää ettei se enää aikuisena tunnu että ei ole sisaruksia.

[quote author="Vierailija" time="25.01.2015 klo 19:18"]

Minulla on isoveli, jonka kanssa olemme vielä aikuisenakin todella läheisiä. Lapsena meillä oli toki omat kinat ja erimielisyydet, muistan elävästi esim. kuinka riitelimme hiekkalaatikolla siitä, kummalla on enemmän tilaa rakentaa "autolinnoja". Riitelyn vuoksi hiekkalaatikko piti jakaa puoliksi, jotta molemmilla oli yhtä paljon tilaa :D Vaikka meillä on 3v ikäeroa, meistä on ollut paljon seuraa toisillemme. Tai ainakin veljestä minulle, sillä vietin paljon aikaa hänen ja hänen kavereidensa kanssa. Myös teininä. Nyt aikuisina soittelemme useamman kerran viikossa ja näemme noin kerran viikossa tai kahdessa. Veljeni on henkilö, jonka puoleen voin kääntyä missä vain asiassa (niin kuin parhaiden ystävienkin) ja hän ymmärtää minua, koska on kasvanut kanssani. Veljelle voi puhua, jos joku vanhemmissa/suvussa ärsyttää. Nyt kun mietin, niin me pidämme aina toistemme puolta, oli asia mikä vain. Se on mahtava tunne :) Ja kun veljeni joskus on humalassa, saan ajoittain kuulla kuinka olen maailman paras pikkusisko :') Tällaista ei sentään ihan selvinpäin voi kyseinen suomalainen mies sanoa ;) Kai se on niin kuin kaikissa ihmissuhteissa, että koskaan ei voi tietää kenen kanssa kemiat pelaa ja kenen kanssa ei. Ei sisaruksetkaan aina läheisiä ole. Se on kyllä mielestäni harmi.

[/quote]

Kuin omasta kynästäni, sillä erotuksella että olen pikkuveli. Isoveljeni on koko elämäni ollut paras kaverini ja luotetuin ihmiseni. Totta kai lapsena oli riitoja, mutta niin oli kavereidenkin kanssa. Silti jaoimme aina lelut ja karkitkin tasan. Ja edelleen aikuisena jos tarvii apua, niin puolin ja toisin soitamme toisillemme ensimmäiseksi. Hän on myös molempien lasteni kummisetä ja hyvin rakas pienille.

Tiedän kyllä, ettei se aina mene näin. Yhdellä kaverilla oli samanikäinen isoveli, ja he olivat ihan koko ajan hakkaamassa toisiaan, eivät nyt aikuisena juuri ole tekemisissä. Muistan aina, miten vanhempani korostivat veljessidettä, sen tärkeyttä ja pysyvyyttä ja kohtelivat meitä tasapuolisesti. Tästä olen heille ikuisesti kiitollinen. Eli uskoisin vanhempien mallin vaikuttavan melko paljon myös sisarusten väleihin.

Ainokaisemme ei ole koskaan sanonut kaipaavansa sisaruksia. Mutta vaikka olisikin, lapsi ei tee päätöksiä perheen lapsiluvusta. Toista (eikä kolmatta jne....) lasta ei mielestäni myöskään pidä tehdä olemassa olevalle sisarukseksi. Minä en halua lisää lapsia, monestakaan syystä, ja se on todellakin riittävä syy ollla hankkimatta lisää. Se on niin hyvä syy, että vaikka mieskin olisi halunnut toisen yhteen jäädään. Lapsella on oikeus syntyä toivottuna, molempien vanhempien taholta.

Minä en lapsena kaivannut sisaruksia, mutta aikuisena kaipaan. Kaipaan sitä siskokaveria tai veljeä kenen kanssa puhua vanhemmista tai sitä että joku tuntee sinut täysin. Kaipaan sitä, että joku tietää just minkälaista lapsena on ollut ilman erillistä selvitystä. Sitä jonka kanssa voi riidellä huutoriitaa ja sitten kuitenkin sovitaan, kun tiedetään, että "toi on vaan tommonen äääärrrsyttävä joskus". Haluaisin, että joku olisi jakamassa huolta ikääntyvistä vanhemmista.

Tiedän, että on myös vaihtoehtona etten olisi missään väleissä sisarusteni kanssa tai että saisin yksin hoitaa vanhempani. Silti. Olisi mahtavaa, jos olisi sisko tai veli.