Miksi vanhemmat väittää ettei ainoa lapsi kaipaa sisaruksia?

[quote author="Vierailija" time="26.01.2015 klo 14:02"]

Sisaruussuhde on useimmille pitkäaikaisin ihmissuhde, joka jatkuu läpi koko elämän (jos nyt kaikki menee suhteellisen normaalisti). Siksi se on monelle erityinen, eikä mikään suhde ole oikein vastaava. 

[/quote]

Tälle iso peukku!! 

Itselle on aina ollut selvää, että jos lapsia meille suodaan, niitä pitää olla kaksi tai enemmän. Nyt kolmatta odotellaan. Oma siskoni ja veljeni ovat myös mieheni ja lasteni jälkeen maailman tärkeimmät ihmiseni.

[quote author="Vierailija" time="26.01.2015 klo 10:52"]

[quote author="Vierailija" time="26.01.2015 klo 09:49"]Mikä ihmeen ongelma tämä on? Kuka jaksaa tällaista miettiä aikuisena. Ei meidän kenenkään elämä mene valmiin kaavan mukaan. Ihan yhtä paljon voisi miettiä, miksi vanhempani halusivat asua Suomessa. Ei he koskaan kysyneet missä minä haluaisin asua [/quote] Kyllä sitä vaan jaksaa miettiä kun tajuaa aikuisena ettei ole sisaruksia joiden luona käydä ja ketään kenen kanssa jakaa vastuu vanhenevista vanhemmista. Aika kylmää väittää ettei se enää aikuisena tunnu että ei ole sisaruksia.

[/quote]

Ei aikuisena enää voi jossitella. Elämä meni nyt näin. Tämä ei ole murehdittava asia. Ihan yhtälailla voisi kaivata mitä tahansa asiaa, jota nyt itsellä vain ei ole.

[quote author="Vierailija" time="26.01.2015 klo 14:02"]

Kaverisuhteet muuttuvat läpi elämän, parisuhteet purkautuvat jne. Vanhemmat yleensä kuolevat ennen lapsiaan. Sisaruussuhde on useimmille pitkäaikaisin ihmissuhde, joka jatkuu läpi koko elämän (jos nyt kaikki menee suhteellisen normaalisti). Siksi se on monelle erityinen, eikä mikään suhde ole oikein vastaava.

Se ei tietenkään tarkoita, etteikö voisi olla tyytyväinn ilmankin sisaruksia tai että voisi jopa toivoa, ettei sisaruksia olisi, jos välit ovat huonot. Mutta silloin kun asiat menevät hyvin, ei oikein mikään voi korvata sisarussuhdetta.

[/quote]

Tästä sisarussuhteen pitkäaikaisuudesta on pakko myös huomauttaa että se vaikuttaa myös ihmisen persoonaan ja käytökseen. Yksin kasvaessa on mahdollisuus kasvaa itsenäisemmäksi ja ihailen niitä jotka siinä ovat onnistuneet.

[quote author="Vierailija" time="25.01.2015 klo 20:31"]

En tajua mikä pakko useamman lapsen vanhemmilla on tulla hurskastelemaan yhden lapsen perheille. Ainoa lapsi saa vanhempiensa koko perinnön, miettikää vaikka sitä.

[/quote]

Sehän varmaan lohduttaa... 

Olen ainoa lapsi. Lapsena olin todella tyytyväinen tilanteeseen, aikuisena kaipaan kovasti sisaruksia. Minulla on serkkuja ja ystäviä, mutta se ei ole sama asia. Kun päätimme tehdä lapsen, sovimme, että kovin helpolla ei häntä ainoaksi jätetä. Te jotka mietitte, että miksi se kakkonen pitäisi tehdä vaikka rahaa ei ole, niin eikö se kerro jo sen, että ei olisi pitänyt tehdä sitä ensimmäistäkään. On kurjaa antaa jo lähtijään tahallaan lapselleen huonommat eväät.

Mä olen ainoa lapsi, kaipasin isoveljeä (ja vain sitä, en isosiskoa enkä pikkusisaruksia) joskus tarhaikäisenä parin vuoden ajan koska paras tarhakaverini oli vuotta vanhempi poika. Muutoin en ole sisaruksia kaivannut, en kouluikäisenä, en lomareissuilla, en opiskeluaikoina, en saatuani lapsen (lapsella 2 tätiä muttei yhtään serkkua eikä luultavasti tulekaan eli monilapsisuus ei takaa että serkkuja), en vanhempien sairastuttua ja kuoltua. Eli ei kaikki tosiaan oikeasti kaipaa sisarusta, vaikka välillä olidikin kaivannut jotain sisaruksen oman mielikuvan ideaalimuotoa. Ikävää tietysti jos kaipuu jää ikuiseksi, mutta ehkä kannattaisi silloin miettiä myös niitä huonompia vaihtoehtoja, eli että sisarus on sim pahasti sairas tai vaikka päihteiden väärinkäyttäjä, tai ihan vaan tyystin erilainen joka vielä asuisi toisrlla puolella planeettaa. Ihan vaan realistisena muistutuksena että niinkin olisi voinut mennä, ettei liikaa takertuisi siigen mitä EHKÄ olisi voinut olla.

Ehkäpä joillekin vanhemmille on vaikea myöntää itselleenkään, että oma lapsi haluaisikin sisaruksen.

Toisaalta en oikein usko, että lapset kaipaavat oikeasti niitä sisaruksia vaan enemmänkin vain ajatusta siitä. He toivovat leikkikaveria, jotain josta voisivat huolehtia tai jotain muuta vastavaa eivätkä niinkään sitä ihmistä, joka todellisuudessa olisi tulossa perheeseen. 

Joskus haaveet kohtaavat todellisuuden ja voi saada itselleen veljen tai siskon, jonka kanssa on paita ja peppu jne., mutta voi käydä niinkin, että kemiat eivät kohtaa ollenkaan ja päivät kuluvat lähinnä tapellessa ja kylmenevät aikuisina kokonaan.

Koskaan ei tiedä mitä saa, joten en lähtisi ikinä hankkimaan toista lasta sisarustoiveiden perusteella. Todellisuus kun ei välttämättä ole se mitä ajateltiin ja toivottiin. Mutta jos on valmis ottamaan perheeseen uuden yksilön ja hyväksyy ettei lapsista välttämättä tule parhaita kavereita niin mikä jottei.

Minusta yhden lapsen hankkiminen ei ole hyvä idea. Itse en aio lapsia hankkia juuri siitä syystä, että niitä pitäisi mielestäni olla kaksi, eikä se vammaisena äitinä varmaan olisi kovin helppoa. Ei se ole mikään pelkkä leikkikaverikysymys. On tärkeää oppia jakamaan vanhempien huomio, ja toisaalta on helpompaa, kun vanhemmat eivät ole koko ajan sen ainokaisen kimpussa hössöttämässä, kun se toinenkin lapsi on siinä. Sisarusten kesken syntyy luonnollisesti erimielisyyksiä, ja molemmat oppivat pitämään puolensa ja tekemään kompromisseja. Ja kun vanhemmat päättävät, että pitää lähteä jonnekin kesämökille tms missä ei niitä kavereitakaan ole, niin siellä ssse ainokainen sitten möllöttää yksinään, ja vanhemmat ihmettelevät, miksei se haluaisi lähteä sinne! Minun vanhemmilleni oli lämpimästi suositeltu toisen lapsen hankkimista, mutta he eivät sitä tehneet varmaan siinä pelossa, että tälläkin olisi ollut näkövamma. Olen heille siitä ikuisesti jossain määrin katkera. Minulla on vanhempia sisarpuolia, mutta emme asuneet yhdessä, joten se ei ole sama asia, ja meillä on aika paljon ikäeroa. Nyt heistä toisella on kaksi lasta. Heillä on todella paljon seuraa toisistaan ja ovat aika läheisiä. Olisin itse niin toivonut vastaavaa. Ja uskon, että sosiaaliset taitoni olisivat huomattavasti paremmat, jos minulla olisi lapsena ollut sisar tai veli aina siellä kotona ja olisi ollut pakko tulla toimeen, jakaa toisen kanssa lelut, herkut jne, ja niin paljon muuta sellaista, mitä en oikein osaa tässä edes kuvailla.

[quote author="Vierailija" time="25.01.2015 klo 23:03"]

Minä kaipasin lapsena joskus sisarusta, varsinkin niinä tylsinä hetkinä kun piti olla kotona tai kaverit oli jossain kyläilemässä tai eivät saaneet lupaa leikkiä.

Mutta aikuisena kaipaan sisarusta ihan todella. Olisi helpottavaa jakaa sen kanssa perheen asioita, nyt esim. vanhenevien vanhempieni hoito ja huolehtiminen on vain yksin minun harteilla ja päätettävissä.

Itse hankin kaksi lasta, ja vähän kaduttaa, ettei tehty kolmattakin.

[/quote]

Kuulostaa enemmänkin siltä, että sinä kaipaat ystävää.

[quote author="Vierailija" time="25.01.2015 klo 17:24"]

 Miksi on vaikea sanoa että "Me emme halua/voi saada enempää lapsia ja onhan se meidän X siitä vähän surullinen" ja käsitellä sitä lapsen tunnetta.

[/quote]

Juuri siksi, että on vanhemmalle tosi kova paikkaa myöntää nimenomaan itselleen, että lapsi on surullinen heidän (luultavasti itsekkään) päätöksen vuoksi. Asiaa ei halua myöntää itselleen, vaan on helpompi valehdella ja uskotella (nimenomaan siis itselleen) ettei toinen niitä kaipaa.

Ylipäätään ihmisen on aika vaikea myöntää itselleen, että on tehnyt "huonoja" (hipsuissa siksi, että tämä on aina subjektiivinen käsite) valintoja elämässään tai tekee niitä edelleen ja toimii tavalla, jonka alitajunnassaan kokee vääräksi. Silloin on helpompaa sulkea vain silmät totuudelta ja samalla uskotella itselleen, että homma on ihan ok, vaikka ei se oikeasti ole. Tätä tekee ihan jokainen ja monien eri asioiden kanssa, tämä kirjoittamasi tapaus vain yksi monien joukossa, joka on korostunut erityisen paljon sinun elämässäsi.

[quote author="Vierailija" time="26.01.2015 klo 00:25"][quote author="Vierailija" time="25.01.2015 klo 17:24"]

 Miksi on vaikea sanoa että "Me emme halua/voi saada enempää lapsia ja onhan se meidän X siitä vähän surullinen" ja käsitellä sitä lapsen tunnetta.

[/quote]

Juuri siksi, että on vanhemmalle tosi kova paikkaa myöntää nimenomaan itselleen, että lapsi on surullinen heidän (luultavasti itsekkään) päätöksen vuoksi. Asiaa ei halua myöntää itselleen, vaan on helpompi valehdella ja uskotella (nimenomaan siis itselleen) ettei toinen niitä kaipaa.

Ylipäätään ihmisen on aika vaikea myöntää itselleen, että on tehnyt "huonoja" (hipsuissa siksi, että tämä on aina subjektiivinen käsite) valintoja elämässään tai tekee niitä edelleen ja toimii tavalla, jonka alitajunnassaan kokee vääräksi. Silloin on helpompaa sulkea vain silmät totuudelta ja samalla uskotella itselleen, että homma on ihan ok, vaikka ei se oikeasti ole. Tätä tekee ihan jokainen ja monien eri asioiden kanssa, tämä kirjoittamasi tapaus vain yksi monien joukossa, joka on korostunut erityisen paljon sinun elämässäsi.
[/quote]

Tämä on juuri se pointti jota hain tällä keskustelulla. En kehota ketään hankkimaan enempää lapsia, vaan pohdin sitä että miksei kukaan myönnä että se sisaruksettomuus voisi harmittaa lasta. Vastasit aika hyvin kysymykseeni, kiitos sinulle. Ap.

[quote author="Vierailija" time="25.01.2015 klo 23:08"]

Sisaruussuhde on uskomattoman vahva jo aivan pienestä. Juuri tänään seurasin kun nelivuotiasta laitoimme jäähylle omaan huoneeseen, niin puolitoistavuotias yritti puolustaa isoveljeään huitomalla isiä joka isoveljeä vei.

Aamuisin istuvat toistensa kainaloissa sohvalla ja katselevat aamutv:tä. Tärkein kysymys on kotiin tullessa missä toinen on.

[/quote]

Ihan kuin eivät luottaisi vanhempiinsa...

Olen kans ainoa lapsi ja kyllä olisin niitä sisaruksia kaivannut :( Varsinkin lomat oli aina tosi yksinäisiä, kun ei ollut mahdollisuutta nähdä kavereita. Kesälomilla musta tuli aina tosi sulkeutunut, vanhemmillekaan en puhunut paljoa vaikka läheisiä oltiinkin. Kouluaikana olin taas tosi avoin ja puhelias, sain helposti kavereita. Yläasteella sitten rupes se koulun jälkeinen (asuin kaukana koulusta) ja lomien aikainen yksinäisyys tekemään tuhoja toisin kuin ala-asteella, musta tuli paljon hiljaisempi jne. Välillä tuntuu, että olisin paljon avautuneempi ja sosiaalisesti taidokkaampi kun olis ollut niitä sisaruksia :(

Suoraan sanottuna v*tuttaa olla ainoa lapsi.

Mä en osannut lapsena kaivata sisarusta, oikeastaan tykkäsin olla ainut lapsi. Nyt aikuisena kyllä kaipaan sisarusta todella paljon ja ajattelen asiaa usein. Sisaruussuhde on kuitenkin yleensä elämän pisin ihmissuhde ja parhaimmillaan se voi olla hyvin läheinen. Kyllä mä haluaisin elämääni ihmisen, joka tulee kanssani samasta perheestä ja jonka kanssa olisin voinut jakaa tunteita esim. vanhempien erotessa.

[quote author="Vierailija" time="25.01.2015 klo 17:27"]Meidän 6v ainokaisemme ei ole ikinä sanonut haluavansa sisaruksia vaan on erittäin tyytyväinen ainoana lapsena. On itse sanonut että tykkää olla ainoa lapsi. Hänellä on kyllä paljon kavereita ja hän on luonteeltaan hyvin avoin ja sosiaalinen.
[/quote] Minäkin olen pienestä pitäen sanonut äidilleni että tykkään olla ainoa lapsi enkä kaipaa sisaruksia yhtään, vaikka totuus on toinen. Jo lapsen kaipasin sisarusta vaikka kavereita minulla kovasti olikin, suurin toiveeni olisi ollut saada pikkuveli tai -sisko. Noloa myöntää, mutta toivoisin sitä vieläkin, vaikka äitini on jo 48 ja hänen miesystävänsä 46, olisin todella onnellinen jos he saisivat vielä iltatähden ja minä sisaruksen vaikka tiedänkin että se on oikeastaan mahdotonta.

Vaan enhän minä sitä voi äidilleni kertoa.

Se nyt on vähän tämmöinen itsestäänselvyys. Ainoa lapsi haluaisi pienempänä ehkä sisaruksia, mutta on isona vain tyytyväinen ettei saanut. Lapsi jolla on sisaruksia, olisi pienenä ehkä halunnut olla ainut lapsi, mutta isona on vain mukavaa että on sisaruksia.

Tätä voi verrata siihen, että tyttö ei halua olla poika, mutta jos hän olisi poika, hän ei haluaisi olla tyttö. Itse olen ainut lapsi eikä kyllä ollut pienenä tylsiä hetkiä. Sain päiväkodista ja koulusta helposti kavereita, ja minulle oli ok olla ainokainen.

Ainoa olen minäkin, enkä ole koskaan kaivannut sisaruksia. Olen introvertti, ja kasvatan toista samanlaista, ainokainen hänkin. Tytär juuri jokin aika sitten kiitteli, kun kotona on niin rauhallista. Eipä ole jälkikasvuaan sisaruksia kaivannut.

Kaipaa tai ei. Joka tapauksessa niitä ei ole. Whats the matter...

Olin ainoa lapsi ja kaipasin aina sisaruksia. Isoin toiveeni oli saada isoveli. Sitä ei tietysti olisi pystytty toteuttamaan, mutta olisi se pienempikin sisarus kelvannut. Olin paljon yksin pihalla esim. kesäisin. Meillä ei ollut mökkiä, kavereilla oli ja he olivat siellä sisaruksineen.

Oli minulla paljon serkkuja, mutta ei se vain ole sama asia. Ei serkun kanssa olla yhtä läheisiä kuin sisaruksen. Vaikka kuinka kivaa oli heidän kanssaan, niin olin kateellinen serkuilleni/kavereilleni, joilla oli sisaruksia. Ja aina piti heidän luotaan kuitenkin pois lähteä.

Toki opin viihtymään yksikseni. Ja opin liiankin hyvin. Nyt aikuisena viihdyn mahtavasti yksin kotona, välillä odotan, että muu perhe lähtee jonnekin ja saan olla rauhassa. En kaipaa aikuisia kavereita juurikaan elämääni, tapaaminen kerran pari vuodessa riittää. Tunnistan itsessäni sen, että minun on vaikea osata jakaa tavaroitani ja asioitani, sitä olisin sisaruksiltani oppinut yhdessä eläessäni. Vanhemmat kehuivat, että meidän lapsi on niin hyvä keksimään tekemistä yksinkin, niinhän minä olin. Ja olen vieläkin. Toivoisin olevani sosiaalisempi, mutta ennemminkin ihmiskontaktit ovat rasittavia ja olen ihan poikki päästessäni/joutuessani istumaan iltaa kavereiden kanssa. He ovat mukavia, mutta olen varsin erakoksi oppinut.

Minulla on nyt kaksi lasta enkä ole koskaan saanut kokea samanlaista läheisyyttä ja toisensa tuntemista mitä heillä on. Olen onnellinen, että saimme nuo kaksi ja että heillä on toisensa. Tukevat toisiaan, riitelevät, puolustavat, heillä on omia sisäisiä vitsejä, jos ei ole kaveria tarjolla niin aina on se oma sisarus siinä lähellä. Sitä on ihana seurata vierestä. Ja samalla olen surullinen, että nyt aikuisena minulla ei ole sitä siskon/veljen perhettä, jolle mennä kylään eikä lapsilla ole omalta puoleltani serkkuja. Toivoisin kolmatta lasta ihan siksi, että lapsilla olisi iso perhe ja suku hieman laajenisi, mutta mies on tyytyväinen kahteen.

Sisarukset ovat rikkaus.

Vierailija kirjoitti:

Se nyt on vähän tämmöinen itsestäänselvyys. Ainoa lapsi haluaisi pienempänä ehkä sisaruksia, mutta on isona vain tyytyväinen ettei saanut. Lapsi jolla on sisaruksia, olisi pienenä ehkä halunnut olla ainut lapsi, mutta isona on vain mukavaa että on sisaruksia.

Tätä voi verrata siihen, että tyttö ei halua olla poika, mutta jos hän olisi poika, hän ei haluaisi olla tyttö. Itse olen ainut lapsi eikä kyllä ollut pienenä tylsiä hetkiä. Sain päiväkodista ja koulusta helposti kavereita, ja minulle oli ok olla ainokainen.

Tätäkään ei voi yleistää, kokemukset ovat yksilöllisiä. Minäkin olen ainut lapsi ja olen aina kaivannut sisarusta. Minulla on ystäviä ja viihdyn myös yksinäni, mutta edelleen, aikuisenakin, kaipaan sitä, että olisi sisarus, jonka kanssa jakaa huolet esim. omista vanhemmista. Olen onnellinen, että sain itse useamman lapsen, tiedän liiankin hyvin, että kaikille se ei ole mahdollista.