Te jotka ette yleensä "pety" ihmisiin tai loukkaannu!

Minusta odotat ehkä vähän liikaa. Mun kaverit eivät juuri koskaan soita onnitellakseen, mutta hyväksyn sen, että heillä voi elämässään olla vaikka mitä menossa. Sinun kaverisi tapauksessa suosittelisin, että laittaisit kaverillesi viestin, johon kirjoittaisit, että "olipa tosi harmi kun et päässyt, minusta olisi ollut mukava, kun olisit ollut paikalla". Ehkä hän sitten voi kertoa, miksi ei päässyt - ja sinä saattaisit ymmärtää.

Esimerkeistä toinen oli kuin omasta elämästäni. Ensimmäinen ei, sillä olisin iloinen jos joku ei-sukulainen muistaisi synttärini edes jotenkin. Tunnistan omaksi ongelmakseni nimenomaan sen, että välitän liikaa, oletan ystävyyttä siinä missä vastapuoli vain tuota toisten kuvaamaa "oli kiva keskustelu, se siitä" ja petyn, kun huomaan että minusta ei sittenkään välitetä. Tiedän, että minusta saisi hyvän ystävän, mutta tuntuu, että ystävyyttäni ei tarvita. En pysty suhtautumaan ihmisiin pinnallisesti, ja siksi koen aina tulleeni hylätyksi, kun huomaan, että minuun suhtaudutaan pinnallisesti. Olen nykyään aika yksinäinen, koska olen tietoisesti vähentänyt yhteydenpitoa ihmisiin, jotka tekevät oloni pettyneeksi.

Minullakin on tuo sama, etten kauheasti välitä tai odota muilta ihmisiltä mitään. Itse tykkään antaa lahjoja, mutta omia synttäreitä ja juhlapäiviä on ole koskaan kokenut tarpeelliseksi juhlistaa (paitsi saatan ostaa itselleni jotain spesiaalia, kuten lomamatkan tms, mutta se onkin eri asia). En ole tempperamenttinen enkä helposti loukkaantuvaa sorttia. Olen peruspositiivinen ja helposti innostuva, mutta suuttumaan minua ei saa helpolla (paitsi esim. eläinten tai muiden ihmisten huono kohtelu). En osaa loukkaantua pienistä asioista (joku ei muistanut minua, joku ei tervehtinyt, joku joutui perumaan tapaamisen tms). Ne saattavat harmittaa minuutin, mutta ei pidempää. En halua tuhlata energiaa sellaiseen. Nautin elämästäni riippumatta liikaa muista ja se saa minut onnelliseksi.

Todella hyvä aloitus! Olen itse opetellut pettymään vähemmän. Toisaalta on hyvä itsekseen miettiä mikä sen pettymyksen oikeastaan aiheuttaa. Kerronpa yhden omakohtaisen pettymyskokemuksen, minulla on kiva sukulaistäti, joa on aina pitänyt minuun yhteyttä, ihan lapsuudestani asti. Kun sain omia lapsia, sukulaistäti kävi meillä aluksi noin vuoden pari melko useasti, lapseni olivat tuolloin ihan pieniä vauva ja taaperoikäisiä. Kerran käydessään tämä täti kertoi tutustuneensa perheeseen, jossa oli minun lapseni ikäinen lapsi, ja sanoi että hän on alkanut ottaa tätä lasta luokseen hoitoon ja yökylään. Olin ihmeissäni, sillä tämä uusi ystäväperhe vei niin hänen huomionsa että hän tavallaan jätti minut ja lapseni. Olen aina halunnut puhua vaikeistakin asioista, joten otin asian esille hänen kanssaan huonoin seurauksin, välimme vain etääntyivät tuosta ja hän edelleen antaa aikaansa lähinnä tälle toisele perheelle. Alku tuon episodin jälkeen oli vaikeinta, sillä lapseni kyselivät koska täti taas tulee, ja minä nieleskelin kyyneleitä kun yritin vastata ettei täti nyt tule. Nyt tärkeä lisäys tähän asiaan, en olisi ollut pettynyt, jos tuon uuden ystäväperheen saaminen olisi silti mahdollistanut meidän ystävyytemme ja tapaamistemme jatkumisen, mutta kun se merkitsi meidän lähes hylkäämistä. Voiko olla muuta kuin pettynyt kun itse ja oma perhe ei enää kelpaa ystäväksi? Ja se kun saan kuulla että nuo toisen perheen lapset kyläilevät tädin luona, yöpyvät hänen luonaan, heitä viedään retkille yms, ja minut ja lapseni on ikään kuin unohdettu...voinko vaan siivuuttaa olankohautuksella pitkän vuosikymmenten ystävyyden tuntematta surua ja pettymystä, hylkäämisen tunnettakin? Myönnän että kyllä tuo teki kipeää. Tämän asian kanssa on vaan elettävä, keskityttävä niihin ihmisiin, joile on tärkeä ja joille kelpaa omana itsenään. Jokin surumielinen pohjavire minuun kyllä tuon tapahtuman jälkeen jäi....

Olenko ainoa, jonka mielestä suurin osa vastauksista oli surullista luettavaa: "en odota muilta mitään." Siis mitä? Itse ainakin luotan ystäviini ja odotan, että heillä on esim. aikaa nähdä mua ja pitää lupauksensa, ja jos joutuisin hätään ystäväni auttaisivat Ym. Itsekin olen lojaali ystävä. Tottakai ystävyyssuhteisiin kuuluu myös pettymyksen tunteet, mutta näistä asioista jutellaan ystävien kanssa, ja läheisyys palaa.

Pettymykset kuuluvat elämään, myös pettymykset ihmissuhteissa. Aika kylmältä tuntuu, jos esim. ystävä jättää eikä se tunnu missään, enemminkin aika suojamuuri täytyy olla jos kaikki kielteiset tunteet kanssaihmsiä kohtaan torjutaan ja näytetään vain ulos se tai myönnetään itselle vain se osa ihmissuhteista , joka menee hyvin ja on ristiriidatonta!

Minä olen kävellyt täyden ympyrän tässä asiassa. Ensin viihdyin itsekseni enkä välittänyt muista ihmisistä juurikaan. Sitten oli kamala tarve samaistua, löytää itsenkaltaisia ihmisiä ja jutella jatkuvasti jonkun kanssa. Tämän, ja lukuisten huonojen kaverisuhteiden jälkeen, olen taas tilanteessa jossa viihdyn itsekseni enkä viitsi haaskata aikaani muihin. Esim. en enää lähde varta vasten tapaamaan ketään kaupungille, vaan sovin tapaamisen niin, että minulla on joka tapauksessa jokin asia hoidettavana = ei tarvitse jännittää, tuleeko toinen tänäänkään paikalle ja meneekö vaan bussirahat hukkaan.

[quote author="Vierailija" time="25.01.2015 klo 17:22"]

Olenko ainoa, jonka mielestä suurin osa vastauksista oli surullista luettavaa: "en odota muilta mitään." Siis mitä? Itse ainakin luotan ystäviini ja odotan, että heillä on esim. aikaa nähdä mua ja pitää lupauksensa, ja jos joutuisin hätään ystäväni auttaisivat Ym. Itsekin olen lojaali ystävä. Tottakai ystävyyssuhteisiin kuuluu myös pettymyksen tunteet, mutta näistä asioista jutellaan ystävien kanssa, ja läheisyys palaa.

[/quote]Minun puolestani ei ainakaan kannata olla surullinen, koska olen aivan tyytyväinen näin. Jos asiat olisivat kohdallani näin vastoin tahtoani, voisi ehkä surkutella, mutta nyt se on täysin turhaa. 

-5-

Ihmiset ovat helposti pinnallisia. Täytyy osata lukea tilanteita ja valita oikeat ystävät. Uskon myös että kohtalolla on sormensa pelissä monessa. Tietyt ihmiset vain löytävät vääjäämättä toinen toisensa... Ja molemmilla on toiselta opittavaa. Ihan ne paskimmatkin ihmissuhteet ovat merkityksellisiä ja tekevät meistä loppujenlopuksi sen mitä olemme tänäpäivänä. Kohtalon siskot/veljet ovat juuri niitä joiden kanssa yhteys säilyy vaikka asuinpaikka muuttuisi ja näkemisestä tulisi harvinaista herkkua. Aina nähdessään nämä kaksi jatkaisivat siitä mihin jäivät, eikä henkinen yhteys ikinä katkea.. Uskon että elämä tuo juuri oikeat ihmiset eteen. 

Ap, kun unohdat hetkeksi itsesi niin voit nähdä toisetkin sellaisina kuin ovat.

Sitä pettyy, jos odottaa toiselta ihmiseltä jotain. Ei pidä olettaa eikä odottaa mitään.

Olen itse yleensä ollut se joka sen "pettymyksen" varmaan monelle tuottaa. Kun moni on kovasti halunnut ystävystyä. En vaan ole sen luonteinen että kaipaisin isoa määrää kaiken maailman kavereita, jos ei tunnu oikeasti olevan kovin paljon yhteistä. En pidä yhtään siitä että joku ripustautuu ja pitää koko ajan yhteyttä. Vika ei ole niinkään siinä toisessa, vaan syynä on se etten vaan jaksa ja kaipaa sellaista.

Minulla on muutama läheinen ystävä ja tiivis suku joiden kanssa oman perheeni lisäksi olen tekemisissä ja se riittää.

Mutta tuon pettymyksen olen joskus joutunut itsekin kokemaan. Kun eteen on tullut ihminen joka on tuntunut jotenkin erityisen omantyyliseltä ja olisin halunnut ystävystyä. Toista ei kiinnostanut ja se oli suuri harmi.

En pety ihmisiin, koska en odota heiltä mitään enkä lataa mitään odotuksia. Järjestän asiani niin, etten ole riippuvainen kenenkään avusta, enkä lainaa tai ole velkaa kenellekään. En oleta ihmisten muistavan synttäreitäni tai asioitani, jos muistavat niin tosi kiva. Kenenkään velvollisuus ei ole myöskään tehdä minua onnelliseksi.

Minulla on ystäviä jotka ovat ystäviäni ja auttaisivat varmasti jos tarvitsisin apua. Minäkin auttaisin heitä. En vaan lataa mitään odotuksia mihinkään asiaan, minusta on mukavampaa olla vapaa ja riippumaton ja olla ystäviä ystävieni kanssa siksi että olemme ystäviä, meillä on mukavaa yhdessä eikä kyseessä ole mikään avunanto- ja riippuvuussuhde. 

Olen dumpannut elämästäni kaikki turhasta loukkaantuvat nipottajat, energiasyöpöt, läheisriippuvaiset roikkujat ja draamanarkit. Ap viestinsä perusteella kuuluisi näihin dumpattaviin, en vaan jaksaisi - sorry.

Todellakin hyvä ketju!

Minusta tähän ketjuun vastanneet edustavat suomalaista vähemmistöä. Ok, kylmähenkisyys kyllä kuuluu kulttuurimme ominaispiirteisiin - jos vertaa suurimpaan osan maailman kansallisuuksista. Mutta kyllä fakta on se että ainakin naispuoliset immeiset loukkaantuvat pienestä pitäen joka pikku jutustakin, ihan jo siitäkin, jos joku toinen tyttö ei toimi niin kuin he itse. Normatiivisuus on naisjoukoille leimallinen piire eli kaikkien pitää olla samanlaisia, tai siis se ero saa olla korkeintaan lempivärissä.

Naiskulttuuriin kuuluu ehdottomasti se, että kaverin syntymäpäivää tai muuta juhlapäivää muistetaan. Jos on kohtuuhyvä ja pitkäaikainen ystävätär niin vähintäänkin soitetaan. Pelkkä lahjan työntäminen postiluukusta ilman mitään tervehdystä tai soittoa on aika kylmää jos ei loukkaavaa.

Opettele olemaan onnellinen yksin. Roikut omissa luuloissasi ja odotuksissasi ihan liikaa.

En ole riippuvainen muista, en kaipaa seuraa. Pessimisti ei pety. Puoliso riittää ainoaksi ihmiseksi elämässäni. Plus tietty lapset.

Minulla on tiiviit perhesiteet ja tiivis parisuhde, ja muilta ihmisiltä en odota sen enempää. Tässä syy, miksi on niin helppo kestää pettymyksiä ja torjuntaa - niihin ihmissuhteisiin on ladattu mitättömän vähän odotuksia.

Minäkin puhun itsestäni avoimesti ja kuuntelen mielelläni muiden ihmisten kertomuksia itsestään. Kun tilanne on ohi, yleensä unohdan mitä ollaan puhuttu. Se oli sen hetken tilanne, jommalla kummalla oli tarve purkaa mieltään, ja se jäi siihen. Sellaista elämä on, enkä koe että siinä kehiteltäisiin mitään ystävyyssuhteita. Ihmisillä on elämässään iloja ja suruja, kaikilla, eikä niistä uskoutuminen ole suuri juttu. Elän sillä lailla hetkessä, että asiat on tässä hetkessä juuri kuten ne on, enkä mieti miten niiden pitäisi olla. 

Mutta ap, sulla on selkeästi tarve syvempiin ihmissuhteisiin ja olet ihminen joka sitoutuu ihmissuhteisiin. Eihän sinä ole mitään väärää, nehän ovat hyviä ominaisuuksia. Ihmiset ovat häilyväisiä, itsekeskeisiä, unohtelevia jne. Se kuuluu ihmisyyteen. On ihan normaalia olla pettynyt, varsinkin jos itse panostaa ihmissuhteisiin. Muilta vain ei voi odottaa kovin paljoa. Voit ehkä itsekin vapauttaa itsesi olemasta muita varten niin paljoa, se voi vapauttaa sinusa paljon energiaa, ja helpottaa muiden kanssa toimimista.

Minulla lienee se syynä, etten ole kiinnostunut. Minua ei vain kiinnosta toisten ihmisten asiat ja mielipiteet. On siinä varjopuolensakin, mutta hyvä puoli on ainakin se, etten turhaa pahastu ja loukkaannu, kun en ollut alunperinkään joko tietoinen jostain asiasta ollenkaan, tai jos tiesinkin, en välitä. Oudosti kyllä saatan pahastua toisten, etenkin läheisteni, puolesta ja joskus ihan ventovierraittenkin.

Minä puhun syvällisiä miltei jokaisen ihmisen kanssa jonka tapaan, välillä ihan ventovieraankin kanssa jossain tapahtumassa. En kuitenkaan oleta että meistä tulee sydänystäviä. Se oli vain yksittäinen kohtaaminen, toki yleensä hieno sellainen.

Sinulla on huono itsetunto, ja se saa sinut välillä käyttäytymään omituisesti. Useimmat ihmiset karttavat sellaisia ihmisiä, joiden toiminta vaikuttaa välillä hieman epänormaalilta, esimerkiksi ripustautuvalta.

Minusta on iso juttu, että ostaa ja lähettää noinkin kivan lahjan. En olisi tippaakaan loukkaantunut.

Tasapainoinen ja hyvällä itsetunnolla varustettu ihminen ei loukkaannu pienestä. Sellainen ajattelee, että jos joku ei halua olla hänen ystävänsä niin hän etsii parempia. Lisäksi elämässä pitää monesti koittaa ymmärtää toisten valintoja ja antaa mielessään toisille anteeksi moniakin pikkujuttuja. Minulle ja sinullekin varmasti on hiljaisesti annettu anteeksi joitakin juttuja.

Mutta koita kasvattaa itsetuntoasi, niin saat toimintasi iloiseksi, tasapainoiseksi ja riippumattomaksi - sellaiseksi, jollaista seuraa moni kaipaa.