Mitä ihmeen TÖITÄ sen parisuhteen eteen pitää tehdä?

[quote author="Vierailija" time="21.01.2015 klo 14:15"][quote author="Vierailija" time="21.01.2015 klo 14:12"]

Minusta on hyvä se, että parisuhde on tahdon asia. Mulla oli ihan hyvä suhde 20 vuotta. En olisi voinut kuvitellakaan että erottaisiin. Sitten tapahtui jotain omassa päässä. Ärsytti, ihastuin helposti muihin ja mietin millaista elämä olisi jonkun toisen kanssa, ärsytti vielä enemmän, en jaksanut jutella enkä ratkoa erimielisyyksiä, toisen lähestyminen ällötti ym. Huom siis en pettänyt enkä ottanut mitään kontakia muihin miehiin. Toisin sanoen siis luovutin, en halunnut yrittää, en viettää yhteistä aikaa tms. Toiselle tuli luonnollisesti nämä samat fiilikset ja pienten kipuilujen kautta erosimme. Nyt kolme vuotta eron jälkeen mietin että jos olisimme tehneet jotain toisin, olisimme saattaneet päästä tuon ajan yli,mkuten niin monesti aiemminkin. Me ei enää vain tahdottu. Rakastamme toisiamme edelleen, mutta emme enää palaa yhteen.

[/quote]

Minulla taas on kokemus 12 vuoden suhteesta jossa sitten en enää tahtonut, en todellakaan. Löysin ihmisen, jonka kanssa on sujunut tahtomattakin 18v. Enkä ole milloinkaan katunut sitä, että vaihdoin.

t: se joka alussa ihmetteli sitä miksi parisuhteen pitää olla tahdon asia.
[/quote]

Joo, en minäkään tahdo siihen vanhaan suhteeseen palata. Just aloittelen uutta, ja on varmasti mulle sopivampi. Tarkoitin tuolla sitä, että ero tulee jos ei mitään tee yhteisen elämän ylläpitämiseksi. Koska vaikeita aikoja tulee ihan varmasti, myös parisuhteen ulkopuolisista syistä (esim työuupumus, masennus, kunnianhimo, perheongelmat).

En enää tahtonut, mutta jos pitkä parisuhde on jonkun tavoite, ja näkee toisen yrittämisen arvoiseksi, kannattaa huomata näitä hiipumisen merrkejä ja kysyä vaikka siltä tahtomisen kohteena olevalta että miten päivä meni, vaikka ei sillä hetkellä kiinnostaisikaan.
T. 180

Onko lapsetkin joku uhraus, kun moni täällä kirjoittaa, että mitä sitten, kun on lapsia ja lapset muuttaa parisuhteen melkein helvetiksi, minkä jälkeen on urakalla tehtävä töitä.

Kuulostaa aika karmealta. Oikeasti.

[quote author="Vierailija" time="21.01.2015 klo 14:10"]

[quote author="Vierailija" time="21.01.2015 klo 13:12"]

[quote author="Vierailija" time="21.01.2015 klo 13:00"]

[quote author="Vierailija" time="21.01.2015 klo 12:56"]

Mitenkä teillä jotka ovat niin kärkkäästi "työtä" vastaan, tapahtuu jos toinen sairastuu vakavasti tai loukkaantuu? Eikö viimeistään siinä vaiheessa tarvitse tehdä uhrauksia, kun toinen joutuu esimerkiksi pyörätuoliin? Vai kannattaako moiseen enää sitten kuluttaa omaa arvokasta aikaa? Tokihan se on mukavampaa heivata pyörätuolissa istuva ihminen pois elämästä ja ottaa tilalle toinen terve yksilö.:D

[/quote] Meinaatko että rakkaus loppuu sitten niiltä, joilla on parisuhde soljunut ilman ylimääräistä työtä? Miten musta tuntuu, ettö ne pysyy yhdessä entistä paremmin.

[/quote]

Minä taas luulen, että ne parit, jotka ovat suhteessaan jo aiemmin joutuneet ratkomaan pienempiä murheita ovat isomman kriisin sattuessa vahvemmilla kuin ne, jotka ovat siihen asti elelleet tyystin ilman konflikteja. 

[/quote]

Systeemin aiempi käytös ennustaa parhaiten tulevaa käytöstä. 

[/quote]

Eli minä, joka en vaihda edes renkaita autooni itse, osaan toden näköisesti sen tarpeen vaatiessa korjata paremmin, kuin naapurini joka rassaa koslaansa harva se päivä?

Parisuhde ei ole suljettu systeemi, vaikka niin moni toivoisikin.

Tää on ihme vääntämistä. Jos haluat olla jonkun kanssa, ole. Jos et, lähde. Jos olet niin onnekas että puoliso ei koskaan ärsytä etkä ikinä ihastu muihin, pistä kädet kyynärpäitä myöten ristiin ja toivo että teistä molemmat kuuluu tuohon yhteen miljoonasosaan ihmisistä.

[quote author="Vierailija" time="21.01.2015 klo 14:22"]

Onko lapsetkin joku uhraus, kun moni täällä kirjoittaa, että mitä sitten, kun on lapsia ja lapset muuttaa parisuhteen melkein helvetiksi, minkä jälkeen on urakalla tehtävä töitä.

Kuulostaa aika karmealta. Oikeasti.

[/quote]

no... Minä olin onnellisesti naimisissa 10 v ennen lapsia. Lasten jälkeen tuli ero. En haluaisi ajatella niin, mutta ajattelen, että lapset ovat paitsi seksitappajia, myös parisuhteen näivettäjiä. 

[quote author="Vierailija" time="21.01.2015 klo 13:29"]

[quote author="Vierailija" time="21.01.2015 klo 13:24"]

Se työ on sitä, että järjestää aikaa parisuhteelle silloinkin kun sitä ei ole. Lasten ollessa pieniä, vanhempien sairastuessa, työn vaatiessa myös kaiken vapaa-ajan. Se työ on sitä, että hyväksyy toisen ihmisen henkisen ja fyysisen muutoksen (kasvaminen, vanheneminen) parisuhteen aikana; tukee ja kannustaa kumppaniaan niissäkin asioissa mitkä ei itseä muuten kiinostaisi; pitää toisesta huolta. Se työ on sitä, että on itse hyvä kumppani eikä vain vaadi itsekkäästi kaikenlaista. 

Usein noi menee ihan huomaamatta, välillä pitää tehdä vähän töitä. Kun huomaa, että toisessa alkaa joku asia nyppimään, tehdään hetki töitä ja sitten soljutaan taas pitkän aikaa. 

[/quote]

Minusta nämä ovat ihan arkisia ja tavallisia asioita. Normaaleja. Jos sinun suhteessasi nämä ovat työn tekemistä ja vaativat erityisponnisteluja, ota huomioon, että aika monessa suhteessa ne ovat sitä normaalia, kun rakastaa toista ja haluaa olla toisen kanssa.

Miksi olet ihmisen kanssa, jonka kanssa yhdessä vietetty aika on työntekoa

[/quote]

Tässä taitaa olla kyseessä kielellinen ero, sulle ilmeisesti sanalla työ on negatiivinen lataus. Itse teen työtä mitä rakastan. Silti kutsun sitä työksi. Teen sitä mielelläni, usein intuitiivisesti, toisinaan ajatuksella ja harkiten. Suunnitelmallisuus ja intohimo käy sujuvasti käsi kädessä. Samoin parisuhteessa. Rakastan miestäni ja nautin nautin suhteestamme, joten mielelläni teen hieman töitä että saamme viettää aikaa yhdessä silloinkin kun sitä aikaa ei ilman panostusta olisi. Panostan myös siihen, että olen hyvä kumppani, koska tiedän alttiuteni haahuilla muissa maailmoissa. Keskustelen hänen työasioistaan, vaikka kyseinen ala ei aiemmin ole kiinnostanut lainkaan. Harrastamme nykyään yhdessä asioita, joita toinen ei ole tehnyt ennen suhdettamme. Se vaatii toisinaan tietoista heittäytymistä, positiivista työtä, etenkin kun parisuhteen osapuolet osaavat toisinaan olla hieman jääräpäisiä.

Lyhyesti siis: listasin alussa asioita, joiden tulisi olla ihan itsestäänselvyyksiä parisuhteessa, mutta saattavat joskus vaatia joiltain ihmisiltä vähän tietoista valintaa, työtä. 

[quote author="Vierailija" time="21.01.2015 klo 14:24"]

[quote author="Vierailija" time="21.01.2015 klo 14:10"]

[quote author="Vierailija" time="21.01.2015 klo 13:12"]

[quote author="Vierailija" time="21.01.2015 klo 13:00"]

[quote author="Vierailija" time="21.01.2015 klo 12:56"]

Mitenkä teillä jotka ovat niin kärkkäästi "työtä" vastaan, tapahtuu jos toinen sairastuu vakavasti tai loukkaantuu? Eikö viimeistään siinä vaiheessa tarvitse tehdä uhrauksia, kun toinen joutuu esimerkiksi pyörätuoliin? Vai kannattaako moiseen enää sitten kuluttaa omaa arvokasta aikaa? Tokihan se on mukavampaa heivata pyörätuolissa istuva ihminen pois elämästä ja ottaa tilalle toinen terve yksilö.:D

[/quote] Meinaatko että rakkaus loppuu sitten niiltä, joilla on parisuhde soljunut ilman ylimääräistä työtä? Miten musta tuntuu, ettö ne pysyy yhdessä entistä paremmin.

[/quote]

Minä taas luulen, että ne parit, jotka ovat suhteessaan jo aiemmin joutuneet ratkomaan pienempiä murheita ovat isomman kriisin sattuessa vahvemmilla kuin ne, jotka ovat siihen asti elelleet tyystin ilman konflikteja. 

[/quote]

Systeemin aiempi käytös ennustaa parhaiten tulevaa käytöstä. 

[/quote]

Eli minä, joka en vaihda edes renkaita autooni itse, osaan toden näköisesti sen tarpeen vaatiessa korjata paremmin, kuin naapurini joka rassaa koslaansa harva se päivä?

Parisuhde ei ole suljettu systeemi, vaikka niin moni toivoisikin.

[/quote]

Niin no. Jos yrittää tunkea nelikulmaista palikkaa pöyreään koloon, niin kyllähän se varmaan sinne menee ennen pitkään mutta eikö olisi järkevämpää kokeilla sitä pyöreää palikkaa pyöreään koloon?

[quote author="Vierailija" time="21.01.2015 klo 14:25"]

[quote author="Vierailija" time="21.01.2015 klo 14:22"]

Onko lapsetkin joku uhraus, kun moni täällä kirjoittaa, että mitä sitten, kun on lapsia ja lapset muuttaa parisuhteen melkein helvetiksi, minkä jälkeen on urakalla tehtävä töitä.

Kuulostaa aika karmealta. Oikeasti.

[/quote]

no... Minä olin onnellisesti naimisissa 10 v ennen lapsia. Lasten jälkeen tuli ero. En haluaisi ajatella niin, mutta ajattelen, että lapset ovat paitsi seksitappajia, myös parisuhteen näivettäjiä. 

[/quote]

Kiva panna lasten syyksi ero. Kova on vastuu lapsilla, jotka eivät edes itse pyytäneet päästä maailmaan.

[quote author="Vierailija" time="21.01.2015 klo 14:20"]

Eli toisin sanoen teet kuitenkin kompromisseja, kunhan ne eivät ole liikaa sinulta pois. Tulihan se sieltä pitkän kiertelyn jälkeen :)

[/quote]

Sinulla on selvästi eri määritelmä kompromissille kuin minulla. Voit sinä tästä semantiikkakysymyksenkin tehdä, jos siltä tuntuu. Oma kantani on ollut koko ajan sama: Parisuhteen ei tarvitse edellyttää uhrauksia, ponnisteluja, omia arvoja vastaan toimimista tai toisen painostamista. Toisen auttaminen, toisesta huolehtiminen ja kiva yhteinen tekeminen ovat parisuhdetta, ei sen ylläpitoa. Hyvälle parisuhteelle on ominaista halujen toteuttaminen, ei niistä luopuminem. -72

[quote author="Vierailija" time="21.01.2015 klo 14:34"]

[quote author="Vierailija" time="21.01.2015 klo 13:29"]

[quote author="Vierailija" time="21.01.2015 klo 13:24"]

Se työ on sitä, että järjestää aikaa parisuhteelle silloinkin kun sitä ei ole. Lasten ollessa pieniä, vanhempien sairastuessa, työn vaatiessa myös kaiken vapaa-ajan. Se työ on sitä, että hyväksyy toisen ihmisen henkisen ja fyysisen muutoksen (kasvaminen, vanheneminen) parisuhteen aikana; tukee ja kannustaa kumppaniaan niissäkin asioissa mitkä ei itseä muuten kiinostaisi; pitää toisesta huolta. Se työ on sitä, että on itse hyvä kumppani eikä vain vaadi itsekkäästi kaikenlaista. 

Usein noi menee ihan huomaamatta, välillä pitää tehdä vähän töitä. Kun huomaa, että toisessa alkaa joku asia nyppimään, tehdään hetki töitä ja sitten soljutaan taas pitkän aikaa. 

[/quote]

Minusta nämä ovat ihan arkisia ja tavallisia asioita. Normaaleja. Jos sinun suhteessasi nämä ovat työn tekemistä ja vaativat erityisponnisteluja, ota huomioon, että aika monessa suhteessa ne ovat sitä normaalia, kun rakastaa toista ja haluaa olla toisen kanssa.

Miksi olet ihmisen kanssa, jonka kanssa yhdessä vietetty aika on työntekoa

[/quote]

Tässä taitaa olla kyseessä kielellinen ero, sulle ilmeisesti sanalla työ on negatiivinen lataus. Itse teen työtä mitä rakastan. Silti kutsun sitä työksi. Teen sitä mielelläni, usein intuitiivisesti, toisinaan ajatuksella ja harkiten. Suunnitelmallisuus ja intohimo käy sujuvasti käsi kädessä. Samoin parisuhteessa. Rakastan miestäni ja nautin nautin suhteestamme, joten mielelläni teen hieman töitä että saamme viettää aikaa yhdessä silloinkin kun sitä aikaa ei ilman panostusta olisi. Panostan myös siihen, että olen hyvä kumppani, koska tiedän alttiuteni haahuilla muissa maailmoissa. Keskustelen hänen työasioistaan, vaikka kyseinen ala ei aiemmin ole kiinnostanut lainkaan. Harrastamme nykyään yhdessä asioita, joita toinen ei ole tehnyt ennen suhdettamme. Se vaatii toisinaan tietoista heittäytymistä, positiivista työtä, etenkin kun parisuhteen osapuolet osaavat toisinaan olla hieman jääräpäisiä.

Lyhyesti siis: listasin alussa asioita, joiden tulisi olla ihan itsestäänselvyyksiä parisuhteessa, mutta saattavat joskus vaatia joiltain ihmisiltä vähän tietoista valintaa, työtä. 

[/quote]

Pakko myöntää, että olen onnellinen, että meille nuo mainitsemasi asiat ovat rakkautta ja toisesta välittämistä, eikä työtä.  Minulle työ ja rakkaus ovat kuitenkin kaksi eri asiaa.

[quote author="Vierailija" time="21.01.2015 klo 14:36"]

Kiva panna lasten syyksi ero. Kova on vastuu lapsilla, jotka eivät edes itse pyytäneet päästä maailmaan.

[/quote]

Sekoitan keskenään kausaalisen syyn ja moraalisen vastuun. Lapsia ei tosiaan voi pitää moraalisesti vastuullisina vanhempien erosta, koska eivät he ole pyytäneet syntyä. Ero saattaa kuitenkin johtua siitä, että pariskunta hankkii lapsia. -72

[quote author="Vierailija" time="21.01.2015 klo 14:22"]

Onko lapsetkin joku uhraus, kun moni täällä kirjoittaa, että mitä sitten, kun on lapsia ja lapset muuttaa parisuhteen melkein helvetiksi, minkä jälkeen on urakalla tehtävä töitä.

Kuulostaa aika karmealta. Oikeasti.

[/quote]

Niinpä- Uskoisin, että monet kuitenkin kokevat asian juuri näin. -72

[quote author="Vierailija" time="21.01.2015 klo 13:01"]

[quote author="Vierailija" time="21.01.2015 klo 12:46"]

en osaa kuvitella molempia parisuhteen osapuolia tyydyttävää, läpi elämän kestävää parisuhdetta jossa toinen on miten itseä huvittaa ja toinen tykkää siitä loputtomasti.

[/quote]

Paljastan sinulle hyvän ja helpon parisuhteen salaisuuden: valitse kumppani, jonka luonne sopii yhteen omasi kanssa ja joka haluaa elämältä samoja asoita kuin sinä. 

Tunnut tuossa yllä olettavan, että ensin mainittu osapuoli haluaa asioita, jotka ovat vahingollisia tälle jälkimmäiselle osapuolelle. Näinhän ei tarvitse olla. Itse asiassa jos ne "itseä huvittavat asiat" ovat niin erilaisia, että parisuhteen onnistuminen vaatii jatkuvia kompromisseja ja kovaa työtä, ei parisuhde ole välttämättä kovinkaan antoisa. -72

[/quote]

Minäpä paljastan sinulle vastineeksi kaksi sellaista salaisuutta, joista et näemmä ole tietoinen:

1. Jokainen ihminen muuttuu jatkuvasti, koko elämänsä ajan. Se, että on suhteen alkaessa samanlainen kumppaninsa kanssa, ei takaa että tilanne on sama 20 vuoden kuluttua. Jos omasta kasvusta/muutoksesta ei olla tietoisia, sen suhteen ei ole asetettu mitään tavoitteita eikä sitä kommunikoida toiselle osapuolelle mitenkään, ei valitettavasti ole todennäköistä että pariskunnan kumpikin osapuoli kasvaisi automaattisesti täsmälleen samaan suuntaan.

2. Parisuhde on itse asiassa antoisampi silloin, kun sen osapuolet ovat keskenään erilaisia mutta tulevat siitä huolimatta toimeen, ihailevat ja rakastavat toisiaan. Silloin kummankin elämänpiiri on selvästi rikkaampi kuin yksin ollessa, ja myös verrattuna pariin, jossa kummankin persoonallisuus ja mielenkiinnon kohteet ovat samanlaisia.

Oma ensimmäinen vakava parisuhteeni oli tuollainen kuvailemasi kahden samanlaisen suhde, jossa asiat sujuivat kuin omalla painollaan. Mm. riitelimme koko 6 vuoden suhteen aikana vain kerran, 4 vuoden kohdalla. Lopulta lähdin suhteesta vaikka mitään ei ollutkaan konkreettisesti pielessä, koska koin tukehtuvani. Jälkeenpäin olen ymmärtänyt, että minulla ei ollut tilaa kasvaa ihmisenä tuossa suhteessa. Kaikki oli ikään kuin jo valmista, kunhan minä olisin säilynyt ikuisesti sellaisena ihmisenä joka silloin olin.

Elin silloin niin pienissä ympyröissä, että olen nyt tyytyväinen että lähdin. Nyt olen elänyt 12 vuotta miehen kanssa, joka osallistuu ja tukee henkistä kasvuani (samoin kuin minä hänen), ja tunnen voivani oikeasti sitoutua tähän koko loppuelämäkseni. Nimittäin vaikka en tiedäkään millainen ihminen minusta on tulossa, ja millainen miehestäni, sen kuitenkin tiedän ja siihen luotan että meillä on keinot ja tahto pysyä yhdessä riippumatta siitä, miten elämä heittelee. Voin tarttua tielleni tuleviin tilaisuuksiin pelkäämättä että mies jää rannalle, ja samoin voin luottaa siihen että miehen kasvaminen ja elämässä eteneminen eivät aiheuta sitä että itse jäisin rannalle ruikuttamaan.

Korjaan vielä sen väärinkäsityksen, että parisuhteen eteen työskentely olisi jonkinlaista pakkopullaa, jota tehdään haluttomasti. Väärin. Minähän en muuta haluakaan kuin juuri tällaista parisuhdetta, jossa vain taivas on rajana. Kaiken, minkä sen eteen teen, teen sydämellä ja riemulla, ja suurella nautinnolla. Silti se on välillä haastavaa ja pelottavaakin, vaikkapa nyt miehen tukeminen tilanteessa, jossa hän ihastui suhteemme ulkopuoliseen henkilöön. Silti en vaihtaisi päivääkään pois, enkä ikimaailmassa vaihtaisi nykyistä suhdettamme siihen "työvapaaseen" entiseen suhteeseeni.

74

[quote author="Vierailija" time="21.01.2015 klo 14:20"]

[quote author="Vierailija" time="21.01.2015 klo 13:31"]

a.

Parisuhteessa toista täytyy tietysti kohdella kunnioittavasti ja huomioiden, mutta se ei ole työn tekemistä. 

[/quote]

Taas väännetään semantiikasta. Työ on sanana selvästi monelle täällä hirveän negatiivisesti latautunut.

[/quote]

Ei se ole semantiikkaa. Jos nyt joku sanoo juuri noin, että täytyy "kohdella kunnioittavasti", niin suomeksi se tarkoittaa, että "minä muutan käytöstäni niin, että toinen ihminen luulee minun kunnioittavan häntä". Se on siis laskelmointia.

Voi olla olemassa parisuhteita joissa puolisot kohtelevat toisiaan siten miten itse näkevät parhaaksi sen kummemmin ajattelematta miten toinen sen kokee ja jotenkin jonkin aivan ihmeellisen sattuman kautta se toinen kokee sen kohtelun ihan kivana. 

[/quote]

Toisen kunnioittaminen manipulointia, höpsis. Tai tietysti kunnioitusta voi teeskennelläkin jollain tavalla. Hyvässä parisuhteessa toista tietysti kunnioitetaan. Ihminen oppii kunnioittamaan yleensäkin toisia ihmisiä jo lapsena. Jos vanhemmat kohtelevat toisiaan ja lapsiaan kunnioittavasti ja rakastavaksi, tästä tulee lapsillekin se normaali tapa toimia. On todella surullista, jos lapsi sen sijaan saa lapsuuskodistaan sellaisen mallin, että toista manipuloimalla saa itselleen asioita. Sellaistakin varmaan paljon on. Luoja varjelkoon.

[quote author="Vierailija" time="21.01.2015 klo 14:37"]

[quote author="Vierailija" time="21.01.2015 klo 14:20"]

Eli toisin sanoen teet kuitenkin kompromisseja, kunhan ne eivät ole liikaa sinulta pois. Tulihan se sieltä pitkän kiertelyn jälkeen :)

[/quote]

Sinulla on selvästi eri määritelmä kompromissille kuin minulla. Voit sinä tästä semantiikkakysymyksenkin tehdä, jos siltä tuntuu. Oma kantani on ollut koko ajan sama: Parisuhteen ei tarvitse edellyttää uhrauksia, ponnisteluja, omia arvoja vastaan toimimista tai toisen painostamista. 

[/quote]

Ei kun se ihan tavallinen määritelmä, jossa kompromissi tarkoittaa sitä, että ristiriitatilanteessa kumpikin tinkii alkuperäisistä vaatimuksistaan sen verran että päästään sopuratkaisuun. Määritelmällisesti vaatii jonkinasteisen uhrauksen. Arvoja vastaan toimimisesta tai painostamisesta olen täysin samaa mieltä, niille ei ole terveessä parisuhteessa mitään sijaa. 

Jokainen parisuhde on erilainen. Meillä takana reilut 20 vuotta yhdessä ja eron partaalla viimeiset pari vuotta. Arki on erinäisistä syistä ollut erityäin kuormittavaa ja olemme molemmat hyvin väsyneitä.
Väsyneenä tulee helpommin pientä riitaa, toisen naama alkaa vituttaa, seksi ei huvita, yhdessä oloon ei jaksa panostaa jne.
Haluamme kuitenkin olla yhdessä ja jotta se onnistuu, meidän on tehtävä tietoisesti töitä sen eteen koko ajan. JOS olisimme pitäneet parisuhteesta huolta koko ajan, emme olisi nyt tässä tilanteessa missä olemme.

[quote author=" Vierailija " time="21.01.2015 klo 14:44"]

[quote author="Vierailija" time="21.01.2015 klo 13:01"]

[quote author="Vierailija" time="21.01.2015 klo 12:46"]

en osaa kuvitella molempia parisuhteen osapuolia tyydyttävää, läpi elämän kestävää parisuhdetta jossa toinen on miten itseä huvittaa ja toinen tykkää siitä loputtomasti.

[/quote]

Paljastan sinulle hyvän ja helpon parisuhteen salaisuuden: valitse kumppani, jonka luonne sopii yhteen omasi kanssa ja joka haluaa elämältä samoja asoita kuin sinä. 

Tunnut tuossa yllä olettavan, että ensin mainittu osapuoli haluaa asioita, jotka ovat vahingollisia tälle jälkimmäiselle osapuolelle. Näinhän ei tarvitse olla. Itse asiassa jos ne "itseä huvittavat asiat" ovat niin erilaisia, että parisuhteen onnistuminen vaatii jatkuvia kompromisseja ja kovaa työtä, ei parisuhde ole välttämättä kovinkaan antoisa. -72

[/quote]

Minäpä paljastan sinulle vastineeksi kaksi sellaista salaisuutta, joista et näemmä ole tietoinen:

1. Jokainen ihminen muuttuu jatkuvasti, koko elämänsä ajan. Se, että on suhteen alkaessa samanlainen kumppaninsa kanssa, ei takaa että tilanne on sama 20 vuoden kuluttua. Jos omasta kasvusta/muutoksesta ei olla tietoisia, sen suhteen ei ole asetettu mitään tavoitteita eikä sitä kommunikoida toiselle osapuolelle mitenkään, ei valitettavasti ole todennäköistä että pariskunnan kumpikin osapuoli kasvaisi automaattisesti täsmälleen samaan suuntaan.

2. Parisuhde on itse asiassa antoisampi silloin, kun sen osapuolet ovat keskenään erilaisia mutta tulevat siitä huolimatta toimeen, ihailevat ja rakastavat toisiaan. Silloin kummankin elämänpiiri on selvästi rikkaampi kuin yksin ollessa, ja myös verrattuna pariin, jossa kummankin persoonallisuus ja mielenkiinnon kohteet ovat samanlaisia.

Oma ensimmäinen vakava parisuhteeni oli tuollainen kuvailemasi kahden samanlaisen suhde, jossa asiat sujuivat kuin omalla painollaan. Mm. riitelimme koko 6 vuoden suhteen aikana vain kerran, 4 vuoden kohdalla. Lopulta lähdin suhteesta vaikka mitään ei ollutkaan konkreettisesti pielessä, koska koin tukehtuvani. Jälkeenpäin olen ymmärtänyt, että minulla ei ollut tilaa kasvaa ihmisenä tuossa suhteessa. Kaikki oli ikään kuin jo valmista, kunhan minä olisin säilynyt ikuisesti sellaisena ihmisenä joka silloin olin.

Elin silloin niin pienissä ympyröissä, että olen nyt tyytyväinen että lähdin. Nyt olen elänyt 12 vuotta miehen kanssa, joka osallistuu ja tukee henkistä kasvuani (samoin kuin minä hänen), ja tunnen voivani oikeasti sitoutua tähän koko loppuelämäkseni. Nimittäin vaikka en tiedäkään millainen ihminen minusta on tulossa, ja millainen miehestäni, sen kuitenkin tiedän ja siihen luotan että meillä on keinot ja tahto pysyä yhdessä riippumatta siitä, miten elämä heittelee. Voin tarttua tielleni tuleviin tilaisuuksiin pelkäämättä että mies jää rannalle, ja samoin voin luottaa siihen että miehen kasvaminen ja elämässä eteneminen eivät aiheuta sitä että itse jäisin rannalle ruikuttamaan.

Korjaan vielä sen väärinkäsityksen, että parisuhteen eteen työskentely olisi jonkinlaista pakkopullaa, jota tehdään haluttomasti. Väärin. Minähän en muuta haluakaan kuin juuri tällaista parisuhdetta, jossa vain taivas on rajana. Kaiken, minkä sen eteen teen, teen sydämellä ja riemulla, ja suurella nautinnolla. Silti se on välillä haastavaa ja pelottavaakin, vaikkapa nyt miehen tukeminen tilanteessa, jossa hän ihastui suhteemme ulkopuoliseen henkilöön. Silti en vaihtaisi päivääkään pois, enkä ikimaailmassa vaihtaisi nykyistä suhdettamme siihen "työvapaaseen" entiseen suhteeseeni.

74

[/quote]

Joudumme olemaan eri mieltä ainakin tuosta kakkoskohdasta. Minä arvostan parisuhteessani nimenomaan sitä, että siinä on tavattoman helppo ja luonteva olla. Olemme keskenämme samanlaisia, ymmärrämme toisiamme paremmin kuin kukaan ulkopuolinen ja tulemme tavattoman hyvin toimeen. Haluamme elämältä samoja asioita. En itse puhuisi sielunkumppanuudesta, mutta kaipa yhdessäoloamme voisi tuollakin sanalla luonnehtia.

Olen jossain määrin eri mieltä myös ensimmäisestä kohdasta. En usko ihmisen muuttuvan perusluonteeltaan kovinkaan paljon. Kaikkein vahvimmat luoneenpiirteeni ovat peräisin lapsuudestani, ja ne tuntuvat vain syvenevän vuosi vuodelta. Tuollainen tavoitteellinen persoonansa muokkaaminen, josta viestissäsi puhut, on minulle hyvin vierasta. -72

[quote author="Vierailija" time="21.01.2015 klo 13:54"]

[quote author="Vierailija" time="21.01.2015 klo 13:43"]

Sinäkö et koskaan ole joutunut tekemään ainuttakaan kompromissia suhteessasi? Et näkemään vaivaa, että saisitte yhteistä aikaa? Ellet, epäilen, että sun miehelläsi on hyvin erilainen kuva teidän parisuhteestanne ja siitä, kuinka paljon sen eteen pitää "töitä" tehdä. Kuulostaa muuten erittäin pinnalliselta touhulta. Kuinka kauan olitkaan muuten suhteessasi ollut? 

[/quote]

Toistan itseäni: En tee parisuhteessa kompromisseja siinä merkityksessä, että taipuisin tekemään jotakin itselleni vastenmielistä tai epämiellyttävää, koska toinen sitä vaatii. En myöskään vaadi itse muilta tällaisia uhrauksia. Uhrauksien tekeminen ja eräänlainen vuorotellen kärsiminen ei kuulu sellaiseen parisuhteeseen, josta minä olisin kiinnostunut. Parisuhde on olemassa siksi, että molemmat voivat saada, mitä haluavat.

Yhteistä aikaa ei ole koskaan ollut vaikea järjestää. Satumme nimittäin pitämään toistemme seurasta ja hakeudumme siihen kuin itsestään. Siksi mm. asumme yhdessä.

Olemme olleet yhdessä kahdeksan vuotta, ja suhteemme on kummankin mielestä oikein hyvä. Kumpikaan meistä ei pidä sitä pinnallisena vaan elämänsä syvimpänä ihmissuhteena. -72

[/quote]

Teet siis suhteen eteen asioita eli töitä? Vai otatko miehesi itsestäänselvyytenä? Tuosta ajan järjestämisestä, eikö teillä todellakaan ole mitään ulkopuolisia velvotteita elämässänne? Se, että tekee töitä suhteen eteen, ei tarkoita sitä, että se olisi lähtökohtaisesti aina vastenmielistä. Joskus pitkässä suhteessa (mitä kahdeksan vuotta ei vielä oikein ole) tulee väistämättä eteen konflikteja. Mutta se ei todellakaan tarkoita sitä, että parinvalinnassa oltaisiin epäonnistuttu. Se tarkoittaa sitä, että vuosien myötä on kasvettu, on eletty, on tapahtunut asioita. Elämä ei ole staattinen tila, parisuhde vielä vähemmän. Ei kukaan ihminen pysy elämäänsä samanlaisena, jos pysyy, ihmisessä on jokin vika. Koska kyseessä on kaksi erillistä ihmistä, ajatukset ja toiminta ei voi aina ja ikuisesti käydä yksiin. Tämä on syytä oivaltaa, tai edessä on hirvittäviä pettymyksiä. Muutostilanteissa vaaditaan joskus jopa vaivannäköä (IIIIIIIIIIIIIIKKK), että suhde säilyy ja kehittyy.

[quote author="Vierailija" time="21.01.2015 klo 15:03"]Joudumme olemaan eri mieltä ainakin tuosta kakkoskohdasta. Minä arvostan parisuhteessani nimenomaan sitä, että siinä on tavattoman helppo ja luonteva olla. Olemme keskenämme samanlaisia, ymmärrämme toisiamme paremmin kuin kukaan ulkopuolinen ja tulemme tavattoman hyvin toimeen. Haluamme elämältä samoja asioita. En itse puhuisi sielunkumppanuudesta, mutta kaipa yhdessäoloamme voisi tuollakin sanalla luonnehtia.

Olen jossain määrin eri mieltä myös ensimmäisestä kohdasta. En usko ihmisen muuttuvan perusluonteeltaan kovinkaan paljon. Kaikkein vahvimmat luoneenpiirteeni ovat peräisin lapsuudestani, ja ne tuntuvat vain syvenevän vuosi vuodelta. Tuollainen tavoitteellinen persoonansa muokkaaminen, josta viestissäsi puhut, on minulle hyvin vierasta. -72

[/quote]

Myös minä ja mieheni olemme sielunkumppaneita, vaikka emme ole samasta puusta veistettyjä. Kyllä, se on mahdollista. Meidän on nimenomaan helppo olla toistemme seurassa ja tulemme toimeen erinomaisesti - mieheni on itse asiassa ensimmäinen koskaan tapaamani henkilö, jonka kanssa olen kokenut että joku todella ymmärtää minua. Toisin sanoen olemme niissä olennaisissa asioissa samanlaisia ja muilta osin sitten hyvinkin erilaisia. Suhteeseemme on mahtunut erilaisuudesta johtuen myös ristiriitoja, mutta ajan myötä kun olemme oppineet ymmärtämään toisen persoonallisuutta ja sen etuja, ne ovat lieventyneet tai poistuneet. Näin saamme kummankin persoonallisuuden edut hyödyksemme ja voimme myös useimmiten paikata toistemme huonoja puolia. Selviydymme erilaisista haasteista paremmin kuin jos olisimme täsmälleen samanlaisia.

Minäkin uskon, että tietyt persoonallisuuden piirteet säilyvät ja niitä on vaikeaa muuttaa. Ihmisillä on kuitenkin paljon myös sellaisia opittuja piirteitä, jotka ovat peräisin mm. lapsuudenkodissa saaduista malleista, eivätkä millään tavalla osa ihmisen pysyvää persoonaa. Tällaista "ohjelmointia" on modernissa ihmisessä aika paljon, yhteiskunnan toiminnot kun ovat nykyään niin kompleksisia että elääkseen nykyihmisenä hyväksytyllä tavalla, meidän on opeteltava paljon kaikenlaista sellaista jota emme saa syntymälahjaksi. Kaikki se on myös poisopittavissa ja muokattavissa tarpeen mukaan.

Tällä hetkellä yhteiskuntamme ja maailma muuttuvat nopealla syklillä, ja ihmiset siinä mukana. Se, mitä sinä "haluat elämältä", ei välttämättä ole tarkoituksenmukaista enää kymmenen vuoden kuluttua. Voi myös tulla aika, jolloin sinun on pakko miettiä uusiksi mitä haluat ja miksi, samoin miehesi. Jos teillä ei silloin ole kehittynyt taitoja avata ja jakaa tätä prosessia toisillenne, ja osallistua siihen rakentavasti, on todennäköistä että ette pysy yhdessä vaan kumpikin etsii tahollaan itselleen siinä tilanteessa sopivamman kumppanin. Voi toki käydä niinkin, että elämänne menee alussa asettamaanne rataa keskeytyksettä loppuun asti, kummallekaan ei tule ikäkriisejä jotka muuttavat ihmistä, jne. Silloin suhdemallisi on varmaan teille ihan ok. Mutta riskin sinä mielestäni tuossa otat. Ainakaan en suosittele väheksymään heitä, jotka tietoisesti haluavat panostaa henkiseen kasvuunsa ja parisuhteeseensa. Se saa sinut vaikuttamaan tietämättömältä, naiivilta ja ylimieliseltä.

74

Ketjussa on mielestäni kahdenlaisia ihmisiä: yrittäjähenkisiä ja palkansaajatyyppisiä. Palkansaaja odottaa että hänen työpaikkansa, etunsa ja palkkansa tipahtavat kuin manulle illallinen, kunhan hän vain ilmaantuu työpaikalle sovittuna aikana ja leikkii tekevänsäkin jotain päivän mittaan. Yrittäjähenkinen on valmis rakentamaan itselleen työpaikan alusta asti tyhjästä, vaikka se vaatii panostamista, riskinottoa, pyrkimystä oppia tekemään oikeasti hyödyllisiä asioita ja vaikka työtuntejaan ei voi laskea.

Kummankinlaisia ihmisiä tarvitaan, mutta Suomessa kyllä tarvittaisiin tällä hetkellä tuota yrittäjähenkeä lisää.