Olen todella kateellinen luonne: olen kateellinen niillekin ihmisille, jotka eivät ole kateellisia mistään eivätkä kestään!

Kateus on yksi hyödyllisimmistä tunteista. Oikeasti. Tutki kateuttasi, ja saat tietää, mitä OIKEASTI haluat. Älä tartu pintaan, vaan seuraa syviä virtoja, sitä kaikkea, mikä tekee kateutesi kohteesta kadehdittavan. Mieti, mikä tekee omasta elämästäsi erilaista.

Vastaukset eivät yleensä ikinä ole raha, maine ja hieno sukupuu, vaan jotain sellaista mitä voi itse muuttaa - ja jonka todella VOIT muuttaa itse, kun tiedostat ja järjestelmällisesti pyrit tiettyyn suuntaan. Ja kun muutat, huomaat jonain päivänä että et tunne kateutta enää, vaan onnea siitä että muutkin ovat sinut itsensä kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Kateus on yksi hyödyllisimmistä tunteista. Oikeasti. Tutki kateuttasi, ja saat tietää, mitä OIKEASTI haluat. Älä tartu pintaan, vaan seuraa syviä virtoja, sitä kaikkea, mikä tekee kateutesi kohteesta kadehdittavan. Mieti, mikä tekee omasta elämästäsi erilaista.

Vastaukset eivät yleensä ikinä ole raha, maine ja hieno sukupuu, vaan jotain sellaista mitä voi itse muuttaa - ja jonka todella VOIT muuttaa itse, kun tiedostat ja järjestelmällisesti pyrit tiettyyn suuntaan. Ja kun muutat, huomaat jonain päivänä että et tunne kateutta enää, vaan onnea siitä että muutkin ovat sinut itsensä kanssa.

Kiitos! Autoit sisäistä vihreää hirviötäni!

Itse en ole kateellinen yleensä muille. Mutta on yksi tuttu jonka elämän näkeminen somessa aiheuttaa sellaisen jännän sivalluksen vatsassa, sellainen että vois, oispa mullakin. Se liittyy siihen että hän elää sellaista elämää mitä itsekin olen joskus nuorempana haaveillut eläväni, mutta oma elämä meni vähän eri suuntaan. Mutta se ei ole pahantahtoista kateutta, enemmänkin ihailen tätä ihmistä ja pidän hänen persoonastaan, on jotenkin samanhenkinen kuin minä. Mutta en seuraa hänen someaan enää aktiivisesti kun se aiheuttaa niitä tuntemuksia että haluan omaan elämään muutoksia. Olen ihan tyytyväinen omaan elämään, mutta se on sellainen vaihtoehtotodellisuus mikä mietityttää. Ehkä pääsen toteuttamaan sen haaveen joskus, ei ole vain minusta riippuvainen kun en elä yksin.

Minulla on sen sijaan sellainen äiti joka on vihamielisesti katkera ja kateellinen kaikille, myös minulle, ja myöntääkin sen. Hän haukkuu toisia ihmisiä jatkuvasti ja minuakin yrittää "huomaamattomasti" piikitellä koko ajan. Myös yksi vanha ystävänä pitämä henkilö alkoi käyttäytyä vähän samalla tavalla, ja havahduin että hänhän oli itsekin myöntänyt olevansa negatiivinen ihminen, joten kun mietin sitä tajusin että hänellä saattaa olla negatiivisia ajatuksia minuakin kohtaan. Tuntui että piti aina vähän himmailla hänen kanssaan onnistumisiaan ja mitä kertoo. Ja sitten alkoi tulla avoimesti negatiivisia kommentteja. Koska ei käyty keskustelua tästä koskaan niin en tiedä mikä siellä oli taustalla, jos olin itse loukannut jotenkin, mutta voi olla perusluonnekin? Välimme etääntyivät.

Kateus on kyllä jännä tunne. Samaistun paljon sinuun, joka kerroit isäsi kateudesta ja negatiivisuudesta. Itse olen vasta vanhemmiten ymmärtänyt, että omat vanhempani ovat kovin herkästi muita kadehtivia ja olen huomaamattani kasvanut tähän kulttuuriin.

Olen aina kadehtinut jopa omia hyviä ystäviäni oikeastaan ihan kaikesta, mitä heillä on. Heidän hyvästä työstään, ihanista lapsistaan ja varallisuudestaan. Paradoksaalista on se, että itsellänikin asiat ovat ihan järjettömän hyvin ja minullakin on tuota kaikkea. En osaa siis selittää sitä, miksi kateuden tunne nostaa aina päätään, mutta sieltä se vain tulee:). Ärsyttävää. Ihan kuin en haluaisi, että muillakin menee hyvin, vaikka tietenkin haluan sitä haluta.

En tokikaan koskaan tuo tätä muille esille vaan ihastelen ja tsemppaan muiden saavutuksia aina positiivisessa valossa. Tämä kateuden tunne on tahtomattani syvällä sisälläni enkä sitä koskaan muille näytä.

No se että kysyt neuvoa on jo hyvä merkki ja askel kohti vapautumista.

Mut suosittelen terapeuttia. Voit käydä yksityisellä ja niin usein kuin haluat. Itse olen käynyt vuosia mutta eri syistä.

Itse kuulun niihin jotka eivät ymmärrä kateutta muissa. Ymmärrän silti etteivät kaikki koe samoin, että empatiat puolellesi. Luulen että kateudessa on kyse omasta kipeästä lapsuudesta tai riittämättomyyden tunteesta. Se pitää miettiä mistä se kumpuaa.

Oletko aina samalle vai eri ihmisille kateellinen? Jos kyseessä sama niin voisiko kyse olla anteeksiantamattomuudesta, riidasta tai jostain että olet kokenut ko. ihmisen kohtelevan sinua väärin? Jos olet kateellinen useammalle ihmiselle kyse on todennäköisesti jonkinlaisesta riittämättömyyden tunteesta.

Kannattaa käsitellä asiat, koska kateellisten seurassa on muiden vaikeaa olla ja silloin työnnät ihmisiä vain pois itsestäsi mikä voi vain lisätä omaa pahaa oloasi.

Vierailija kirjoitti:

En tiedä, ehkä elämällä sellaista elämää kuin haluat itse, siis oikeasti arvojesi mukaan, se kateus laantuu? Silloin ei ole asioita mistä tuntea kateutta, kun itsellä asiat ovat hyvin.

Itse olen juuri näitä joille kateus on melko vieras tunne. Siis sellainen myrkyllinen, ikävä, katkera tunne joka vetää mielen matalaksi.

Sen sijaan saatan kyllä ihailla joitain asioita muissa/muilla ihmisillä, ja jos ihailen tarpeeksi, että tulee tunne että itsekin haluaisin samaa, alan tavoitella sitä. Esim. halusin oppia soittamaan kitaraa, no nyt olen vuoden opetellut. Ja oppinutkin jo jotain.

Niin ehkä yksi keino olisi opetella tunnistamaan omat rajat ja itseä liikaa rajoittavat ajatusmallit.. että ymmärtäisi vihdoin viimein sen että sulle on kaikki mahdollista, mikä muillekin jos niin haluat.

Vierailija kirjoitti:

Kateus ja ilkeys ovat usein samassa ihmisessä. Lähipiiriini kuuluu henkilö, jonka seurassa ei yksinkertaisesti uskalla jakaa mitään iloista asiaa tai vaikka saavutusta, koska siitä seuraa heti ilkeä sivallus ja nälväisy. Mitätöintiä ja vähättelyä jatkuu usein pitkään. Parhaiten pärjää, kun kertoo aina jostakin pienestä epäonnistumisesta ja salaa kivat asiat.

Minulla on myös yksi ystävä, jonka seurassa olen oppinut jo pitkään vaikenemaan kivoista asioista.

Olen myös lopulta alkanut tuntemaan kateutta hänen asioistaan. Muita ystäviä kohtaan en tunne ikinä kateutta. Onko kenelläkään muulla käynyt niin, että on muuttunut kateelliseksi kateelliselle? Minusta se on surullista ja en mielläni enää tapaa tätä ystävää. Emme oikein voi enää keskutella mistään.

Vierailija kirjoitti:

Kateus on kyllä jännä tunne. Samaistun paljon sinuun, joka kerroit isäsi kateudesta ja negatiivisuudesta. Itse olen vasta vanhemmiten ymmärtänyt, että omat vanhempani ovat kovin herkästi muita kadehtivia ja olen huomaamattani kasvanut tähän kulttuuriin.

Olen aina kadehtinut jopa omia hyviä ystäviäni oikeastaan ihan kaikesta, mitä heillä on. Heidän hyvästä työstään, ihanista lapsistaan ja varallisuudestaan. Paradoksaalista on se, että itsellänikin asiat ovat ihan järjettömän hyvin ja minullakin on tuota kaikkea. En osaa siis selittää sitä, miksi kateuden tunne nostaa aina päätään, mutta sieltä se vain tulee:). Ärsyttävää. Ihan kuin en haluaisi, että muillakin menee hyvin, vaikka tietenkin haluan sitä haluta.

En tokikaan koskaan tuo tätä muille esille vaan ihastelen ja tsemppaan muiden saavutuksia aina positiivisessa valossa. Tämä kateuden tunne on tahtomattani syvällä sisälläni enkä sitä koskaan muille näytä.

Ehkä et haluaisi olla yksin tuntemustesi kanssa?

Muiden elämä näyttää helposti ongelmattomalta, koska emme näe heidän ajatuksiaan tai niitä riitoja tms mitä heillä on.

Tuli mieleen että ehkä muiden perheet (vaikka itselläsikin on) aiheuttavat tunteen, ettet koe hallitsevasi kaikkea niin hyvin kuin toivoisit. Että et hyväksy vaikkapa itsessäsi sitä piirrettä että äitiys on sinulle rankkaa.

Siis että toivoo että muillakaan ei menisi hyvin koska ei halua olla yksin oman tilanteensa kanssa.. jos on ainut jolla menee huonosti, tulee helposti tunne että "onko minussa jotakin vikaa?".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kateus ja ilkeys ovat usein samassa ihmisessä. Lähipiiriini kuuluu henkilö, jonka seurassa ei yksinkertaisesti uskalla jakaa mitään iloista asiaa tai vaikka saavutusta, koska siitä seuraa heti ilkeä sivallus ja nälväisy. Mitätöintiä ja vähättelyä jatkuu usein pitkään. Parhaiten pärjää, kun kertoo aina jostakin pienestä epäonnistumisesta ja salaa kivat asiat.

Minulla on myös yksi ystävä, jonka seurassa olen oppinut jo pitkään vaikenemaan kivoista asioista.

Olen myös lopulta alkanut tuntemaan kateutta hänen asioistaan. Muita ystäviä kohtaan en tunne ikinä kateutta. Onko kenelläkään muulla käynyt niin, että on muuttunut kateelliseksi kateelliselle? Minusta se on surullista ja en mielläni enää tapaa tätä ystävää. Emme oikein voi enää keskutella mistään.

Mulla on täysin sama! Ja ei olisi mitään järkevää syytä olla tälle kateelliselle ystävälle kateellinen. Omat tunteet varmaan patoutuneet siitä kun ei ole vuosiin voinut sanoa mitään omia hienoja asioita siitä seuraavan kateusmyrskyn takia. 

Vierailija kirjoitti:

Kateus ja ilkeys ovat usein samassa ihmisessä. Lähipiiriini kuuluu henkilö, jonka seurassa ei yksinkertaisesti uskalla jakaa mitään iloista asiaa tai vaikka saavutusta, koska siitä seuraa heti ilkeä sivallus ja nälväisy. Mitätöintiä ja vähättelyä jatkuu usein pitkään. Parhaiten pärjää, kun kertoo aina jostakin pienestä epäonnistumisesta ja salaa kivat asiat.

Olen samalla kannalla. Oma kateellinen ystäväni ei pysty peittämään onnellisuuttaan silloin jos minulle sattuu jotain huonompaa elämässä. Järkytyin tällaisesta käytöksestä aluksi hyvin paljon. Olen vuosien myötä etäännyttänyt tämän entisen ystävän vain kaveritasolle ja silti hän yrittää aina udella olisiko mitään huonoa tapahtunut? En voi ymmärtää enää. Harmittaa koska olemme tunteneet niin kauan, mutta ihmiset muuttuu. Ja olen satavarma että tämän täytyy kummuta jostain hänen omista epävarmuuksistaan. En ole loukannut häntä koskaan mitenkään. 

Vierailija kirjoitti:

En tiedä, ehkä elämällä sellaista elämää kuin haluat itse, siis oikeasti arvojesi mukaan, se kateus laantuu? Silloin ei ole asioita mistä tuntea kateutta, kun itsellä asiat ovat hyvin.

Itse olen juuri näitä joille kateus on melko vieras tunne. Siis sellainen myrkyllinen, ikävä, katkera tunne joka vetää mielen matalaksi.

Sen sijaan saatan kyllä ihailla joitain asioita muissa/muilla ihmisillä, ja jos ihailen tarpeeksi, että tulee tunne että itsekin haluaisin samaa, alan tavoitella sitä. Esim. halusin oppia soittamaan kitaraa, no nyt olen vuoden opetellut. Ja oppinutkin jo jotain.

Oman kokemuksen mukaan kateellisuus on persoonassa, eikä sillä ole väliä onko itsellä aivan kaikki vai ei. 

Kateus on mielenkiintoinen tunne, koska en ole itse kokenut sitä kuin ohimennen ehkä kerran 10 vuodessa. Silloin jään miettimään syitä kateudelle, joka paljastaa omat tyytymättömyydestä tilanteesta sekä pelon oman riittämättömyyden paljastumisesta itselleni. Yleensä saan kateuden käänneettyä motivaatioksi pyrkiä johonkin. Koska tunne on harvinainen ja olen yleistyytyväinen ihminen, ei minulla ole vallanhimoa, ja vertaan itseäni harvoin kehenkään. Tämä toki tuo omia sosiaalisia haasteita, mutta toisaalta sen kääntöpuoli on taas se, että nykyinen some maailma ei ahdista minua.

Tein silti pikaisen Wikipedia-vilkaisun aiheesta... https://fi.m.wikipedia.org/wiki/Kateus

Kuten aloitin, kateus on mielenkiintoinen tunne. Erikoinen, ja parhaimmillaan myös ruokkii motivaatiota pyrkiä elämässään eteenpäin esim. urallaan. Meille perustyytyväisille usein se tulee lähinnä ihan vahingossa.

Olen ollut aikoinaan tosi kateellinen. Olen sitä jossain määrin edelleen. Olen vaikeasti sairas ja elämään on muutenkin mahtunut todella paljon itsestäni riippumattomia vastoinkäymisiä.

Pikkuisen sieppaa toteamukset siitä, että jokainen voi saavuttaa mitä vain ja jokainen voi rakentaa itselleen haluamansa elämän. Kun ei vain voi!

Olen ollut kateellinen hyvästä lapsuudenperheestä, terveydestä, liikuntakyvystä, työelämästä, perheestä, omista lapsista, matkustelusta, siedettävästä toimeentulosta, näin esimerkiksi.

Voin kyllä luvata että kukaan minunkaltaisessa tilanteessa elävä ei ole niin pyhimys, ettei olisi koskaan kateellinen mistään.

Vierailija kirjoitti:

Inhoan kateellisia ihmisiä, jotkut ovat kateellisia kaikesta ja esimerkiksi olen niin kyllästynyt siihen, että ihmiset kadehtii mun koiraa.

Mäki näin kerran nuorena sellasen kuvan, että tulin sille koiralle vähän kateelliseksi.

Vierailija kirjoitti:

Niin minäkin. Eilen mm olin kade

- kaverille joka näytti tosi hyvältä juhlamekossaan.

- toiselle kaverille jolle mies tekee ruokaa

- kolmannelle kaverille joka lähti miehensä kanssa mökille

En pysty, en niin millään, samaistumaan tuollaiseen.

Vierailija kirjoitti:

Itse en ole kateellinen yleensä muille. Mutta on yksi tuttu jonka elämän näkeminen somessa aiheuttaa sellaisen jännän sivalluksen vatsassa, sellainen että vois, oispa mullakin. Se liittyy siihen että hän elää sellaista elämää mitä itsekin olen joskus nuorempana haaveillut eläväni, mutta oma elämä meni vähän eri suuntaan. Mutta se ei ole pahantahtoista kateutta, enemmänkin ihailen tätä ihmistä ja pidän hänen persoonastaan, on jotenkin samanhenkinen kuin minä. Mutta en seuraa hänen someaan enää aktiivisesti kun se aiheuttaa niitä tuntemuksia että haluan omaan elämään muutoksia. Olen ihan tyytyväinen omaan elämään, mutta se on sellainen vaihtoehtotodellisuus mikä mietityttää. Ehkä pääsen toteuttamaan sen haaveen joskus, ei ole vain minusta riippuvainen kun en elä yksin.

Minulla on sen sijaan sellainen äiti joka on vihamielisesti katkera ja kateellinen kaikille, myös minulle, ja myöntääkin sen. Hän haukkuu toisia ihmisiä jatkuvasti ja minuakin yrittää "huomaamattomasti" piikitellä koko ajan. Myös yksi vanha ystävänä pitämä henkilö alkoi käyttäytyä vähän samalla tavalla, ja havahduin että hänhän oli itsekin myöntänyt olevansa negatiivinen ihminen, joten kun mietin sitä tajusin että hänellä saattaa olla negatiivisia ajatuksia minuakin kohtaan. Tuntui että piti aina vähän himmailla hänen kanssaan onnistumisiaan ja mitä kertoo. Ja sitten alkoi tulla avoimesti negatiivisia kommentteja. Koska ei käyty keskustelua tästä koskaan niin en tiedä mikä siellä oli taustalla, jos olin itse loukannut jotenkin, mutta voi olla perusluonnekin? Välimme etääntyivät.

Mulla myös viileni välit kateelliseen kaveriin, ja nyt ei olla oletu enää vuoteen tekemisissä. 

Hänen kateuteensa kuului myös sellainen että hän yritti loukata niissä asioissa jotka olivat minulle herkkiä. Esim. tietää fyysisestä rajoitteestani, ja että haluaisin patikoida, niin hieroi omia patikoimisiaan naamaani. Kun hän loukkaantui siitä että minulle oli tapahtunut jotain ihanaa, nniin hän alkoi mykkäkoulun kateuksissaan. Eli ei kateus ole tosiaankaan vain pelkkä kiva pikku tunne, vaan se voi johtaa myös tällaiseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kateus ja ilkeys ovat usein samassa ihmisessä. Lähipiiriini kuuluu henkilö, jonka seurassa ei yksinkertaisesti uskalla jakaa mitään iloista asiaa tai vaikka saavutusta, koska siitä seuraa heti ilkeä sivallus ja nälväisy. Mitätöintiä ja vähättelyä jatkuu usein pitkään. Parhaiten pärjää, kun kertoo aina jostakin pienestä epäonnistumisesta ja salaa kivat asiat.

Minulla on myös yksi ystävä, jonka seurassa olen oppinut jo pitkään vaikenemaan kivoista asioista.

Olen myös lopulta alkanut tuntemaan kateutta hänen asioistaan. Muita ystäviä kohtaan en tunne ikinä kateutta. Onko kenelläkään muulla käynyt niin, että on muuttunut kateelliseksi kateelliselle? Minusta se on surullista ja en mielläni enää tapaa tätä ystävää. Emme oikein voi enää keskutella mistään.

Tavallaan näin on käynyt yhden kanssa. En sinänsä tunne kateutta, mutta koska hän on niin iloinen aina kun minulle sattuu jotain ikävää, niin olen alkanut tuntea samalla tavoin häntä kohtaan. Ikään kuin peilaan sitä hänen touhuaan. Meillä on molemmilla vanhahkot talot, enkä kerro enää hänelle mitä meillä on tullut talon kanssa vastaan, niin monta kertaa on saanut oman hädän keskellä katsoa sitä maireaa naamaa että "onneksi meillä ei ole tuollaista ongelmaa" että ei vain enää jaksa sen muutenkin inhottavan tilanteen lisäksi vielä kuulla ja katsella sitä kaverin iloa asiasta. Hän sen sijaan edelleen kertoo minulle jos on tullut ongelmia, ja väkisinkin tuntuu että meni ihan oikeaan osoitteeseen se ongelma. En pidä itsestäni enää tuon ihmisen läheisyydessä, joten olen vähentänyt tapaamisia reilusti.

Vierailija kirjoitti:

Kateus ja ilkeys ovat usein samassa ihmisessä. Lähipiiriini kuuluu henkilö, jonka seurassa ei yksinkertaisesti uskalla jakaa mitään iloista asiaa tai vaikka saavutusta, koska siitä seuraa heti ilkeä sivallus ja nälväisy. Mitätöintiä ja vähättelyä jatkuu usein pitkään. Parhaiten pärjää, kun kertoo aina jostakin pienestä epäonnistumisesta ja salaa kivat asiat.

Miksi pidät tätä ihmistä lähelläsi? Itselläni oli samanlainen lähisukulainen emmekä enää ole tekemisissä. Olisi ollut parasta säilyä tuttavuustasolla, mutta se ei onnistunut, itse asiassa parempi näin. Surullista tavallaan, mutta nyt koetan muistaa hänestä vain hyviä asioita. Ehkä hänellekin on parempi, ettei kateutta aiheuttava ole koko ajan lähellä ja voi nyt paremmin. Minä ainakin voin paremmin enkä kadu.

Esimerkkisi ovat muuten aika räikeitä, miten kestät tuollaista? Omalla kohdalla oli piilotetumpaa esimerkiksi muisteltiin asioita, missä olin nolo tai huono, joskus ne muistot olivat ihan keksittyjä. Nolaaminen, mitätöinti, vähättely, naurunalaiseksi tekeminen julkisesti, valheiden levittäminen ovat kateellisen työkaluja.  

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kateus on kyllä jännä tunne. Samaistun paljon sinuun, joka kerroit isäsi kateudesta ja negatiivisuudesta. Itse olen vasta vanhemmiten ymmärtänyt, että omat vanhempani ovat kovin herkästi muita kadehtivia ja olen huomaamattani kasvanut tähän kulttuuriin.

Olen aina kadehtinut jopa omia hyviä ystäviäni oikeastaan ihan kaikesta, mitä heillä on. Heidän hyvästä työstään, ihanista lapsistaan ja varallisuudestaan. Paradoksaalista on se, että itsellänikin asiat ovat ihan järjettömän hyvin ja minullakin on tuota kaikkea. En osaa siis selittää sitä, miksi kateuden tunne nostaa aina päätään, mutta sieltä se vain tulee:). Ärsyttävää. Ihan kuin en haluaisi, että muillakin menee hyvin, vaikka tietenkin haluan sitä haluta.

En tokikaan koskaan tuo tätä muille esille vaan ihastelen ja tsemppaan muiden saavutuksia aina positiivisessa valossa. Tämä kateuden tunne on tahtomattani syvällä sisälläni enkä sitä koskaan muille näytä.

Ehkä et haluaisi olla yksin tuntemustesi kanssa?

Muiden elämä näyttää helposti ongelmattomalta, koska emme näe heidän ajatuksiaan tai niitä riitoja tms mitä heillä on.

Tuli mieleen että ehkä muiden perheet (vaikka itselläsikin on) aiheuttavat tunteen, ettet koe hallitsevasi kaikkea niin hyvin kuin toivoisit. Että et hyväksy vaikkapa itsessäsi sitä piirrettä että äitiys on sinulle rankkaa.

Kateellisella todella on tuo ajatus vahvana, että hän pystyy näkemään muiden elämän vaikkei tietäisi siitä juuri mitään. Mutta on myös kateellisia, jotka tietävät vastoinkäymisistä ja sairauksista mitä kateellisella on ollut, mutta jättävät ne huomiotta ja se on lähinnä sairasta. Eli annetaan kuva että toisen elämä on ollut helppoa ja kaikki on tipahtanut taivaasta itsekseen.