Kaipaako kukaan koskaan niitä aikoja kun oli parikymppinen

Varaa aika itsellesi vaikka Kurikasta.

Totta kai

Kurikassa on kuulemma hyvä psykologi.

Aika selvää, että miehet kaipaa ja naiset ei.

No en oikeastaan. Oli tuollaisiakin iltoja, vasta vähän vanhempana tajusin lopettaa, kun oikeastaan etkoilu, valvominen, tanssiminen tai ylipäänsä bilettäminen eivät ole minun juttuni. Yritin vain esittää että ovat.

Ja psykologilla etiikan osaava kaveri. Hoitotyössä.

Turha sitä on arvostella miten jotkut elänyt nuoruutta. 2000luvun alussa oli hieman eri kuin nykyisin.Silloin oltiin sosiaalisia eikä kännykät ollut se paras kaveri ja silloin osattiin kommunikoida kasvotusten.

Lasketaanko me nyt kaikki pahoinpitelijä yhteen?

Kumpa louskuttavat kaverini saisi baariin itselleen seuraa.

Siis kännien vetäminen oli ihanaa.

Heidän elämänsä siisteimmät hetket he koki baarissa.

Silleen että elämä olisi vielä edessä, ja just tehdä eri opiskeluvalintoja ja ihmisissäkin tällä tietämyksellä minkätyyppisiä kannattaa vältellä eikä hukata aikaa, energiaa ja terveyttään pahansuopiin kuspäihin jne. Ja kaikki kaverit ei ihan vielä silloin ollut hautautunut täysin ainakaan parisuhde-ja lapsikupliinsa möllöttämään. Rahahuolet on samalla tavalla ja pysyykin, kun oma utaputki ei ikinä alkanutkaan:(

Tottakai minulla oli hauskaa muttei aina. Eikä läheskään aina niin hauskaa mitä muille vaikutti.

Baareihin meni liikaa rahaa. Ja jouduin valvomaan usein liian myöhään kun känniset eivät suostu lähtemään kotiin.

Olihan se hauskaa :) mutta kyllästyin siihen lopulta, ne ensimmäiset vuodet oli parasta.

Hauskaa oli mutta olisin halunnut myös luopua kyseisestä elämäntavasta ilman niin suurta vastarintaa.

En kaipaa omaa itseäni parikymppisenä enkä kyllä kaipaa mitään baareja ja bileitä (en niissä käynytkään), mutta kaipaan kyllä sitä maailmaa silloin, joka tuntui paljon enemmän kodilta ja siltä kuin se olisi vielä täynnä mahdollisuuksia.

Jos voisin tämänikäisenä päästä takaisin tuohon aikaan, olisin onnellinen.

Kaipaan. Ikävuodet 18 -27 v. oli elämäni parhaimpia. Oli ihanaa olla nuori. Elämä oli edessä. Kaikki oli mahdollista. Onnistuin yhteensovittamaan yliopisto-opinnot, liikunnan, osa/aikatyöt, seurustelun ja bilettämisen. Arkipäivät sai viettää mielenkiintoisten opintojen parissa, arki-illat tein töitä/urheilin ja viikonloppuisin biletin ystävien kans. Välillä biletin arkenakin. Kohtuus oli mukana alkoholin käytössä ja liikunta piti kropan kunnossa. Seurustelusuhde toi tietynlaista turvaa ja pysyvyyttä.

Mitä mun arki nykyään on.. no arkipäivät menee vaativissa työtehtävissä, joskus tai usein työstressi vie yöunet ja jos ei se niin sitten joku lapsista valvottaa, arkipäivät suoritetaan - vie lapsi päiväkotiin, mene töihin, hae lapsi päiväkodista, auta koululaista läksyissä, käy kaupassa, tee ruokaa, pese pyykkiä, valmistaudu seuraavaan päivään.. ja toista tämä ja viikonloppuisin muuten sama, paitsi ei päiväkotia eikä työtehtäviä, mutta enemmän kotihommia.

Pe-iltaisin yrität katsoa väsyneenä jotakin viihdeohjelmaa tv:stä mutta siitäkään ei mitään tule kun lapsille kehkeytyy keskinäisiä riitoja ja sitten aina joku lapsista itkee, toinen huutaa jne. Niin että kummastako nautin.. ei varmaan tarvitse kysyä. :D

Vierailija kirjoitti:

Todellakin kaipaan. Olin tosi kaunis ja hyväkroppainen. Miehet kääntyivät katsomaan perään ja aina oli joku iskemässä. Parasta kuitenkin oli se vapaus kun perjantai/lauantai-iltana aloiteltiin kaveriporukalla ja siitä sitten baariin. Tosi hauskaa

T. Mamma 33v

Sama! Nykyään rupsahtanut, lihonut ja työn tappama 30 v. eikä mitään pelkoa että kukaan katsoisi perään. Ja nimenomaan jotenkin tuo vapaus, koko elämä oli silloin edessä, kaveriporukka vielä koossa. Rahasta oli tiukkaa mutta kummasti sitä baariin jotenkin aina riitti. Facebook oli ainut some, älypuhelimia ei ollut. Jollakin oli aina kamera mukana baarissa ja jokaisessa tapahtumassa, valtava määrä kuvia otettiin ja ne kaikki ladattiin albumeina faceen. Joskus olisi hauska palata käymään hetkeksi vielä parikymppisen elämässä, ammatinvalinnan ainakin tekisin toisin enkä lähtisi hoitoalalle.

Toisinaan todella paljon. Oli ihan älyttömän hauskaa ja oma tiivis kaveriporukka. Se kuolemattomuuden tunne kun tehtiin kaikkea hauskaa ja älytöntä. Nyt kieltämättä kauhistuttaa se kaikki mitä tehtiin ja on ihme ettei kenellekkään käynyt mitään mutta hauskaa oli. Kaikki oli niin uutta ja hienoa. Harvoin saa enää samaa tunnetta mistään. Olen toki nuori vieläkin (28) mutta henkisesti kasvanut ihan eri ihmiseksi jo. Olen siitä kyllä kiitollinen että tapasin nykyisen mieheni ja meno alkoi sen myötä rauhoittua. Moni sen aikainen kaveri ei lopettanut ajoissa ja on nyt vankilakierteessä ja enemmän tai vähemmän päihdeongelmainen.