Mitä tehdä kun kasvatusnäkemykset lapsen isän kanssa eroaa paljon?

Vierailija kirjoitti:

Voisitko antaa joitain käytännön esimerkkejä eroavaisuuksista? Meillä on vähän sama juttu, mies on vanhanaikainen ja minä sitten kuulemma lepsuilen. Yritämme pitää yhtenäistä linjaa lasten edessä ja olla perumatta toisen antamaa lupaa/kieltoa, mutta hankalaahan tämä on.

Olen vanhanaikainen isä. Vaimo puhui lapsille jatkuvasti konditionaalissa. Esim. olisitko ystävällinen, ja veisit roskat. No, teini sanoo tähän, että ei huvita. Vastaavasti minä annoin käskyjä. Sanoin, että vie roskat. Teini vänkää ja sanoo vievänsä ihan kohta. Minä siihen, että ei kun nyt! Sitten ne roskat vietiin kovalla mutinalla ja protestilla. Joskus teinit vetosivat siihen, että "peli on kesken". Vedin töpselin irti seinästä ja sanoin, että nyt se peli loppui. Parin kerran jälkeen ymmärsivät, että kotihommia on tehtävä ja että peli ei ole mikään selitys.

Totta kai lapset haluaa päästä itse helpolla. Ja totta kai ne oppii siihen, että äiti tekee kaiken, jos äiti koko ajan tekee kaiken.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Perinteinen kasvatus on toiminut hyvin vuosituhansien ajan. Lapset kaipaavat sen auktoriteetin ja johtohahmon joka uskaltaa komentaa heitä ja joka uskaltaa varmistaa tottelemisen myös silloin, jos lapset ovat eri mieltä asioista eivätkä haluaisi totella.

Pelkällä loputtomalla argumentoinnilla ja kiva-kivalla pärjää lähinnä niiden kaikkein helppoluonteisimpien lasten kanssa jotka suunnilleen tottelevat pientä viittaustakin.

Perinteinen kasvatus ei ole toiminut aina hyvin. Olen työskennellyt lasten psykiatristen sairauksien hoitotyössä jo 1970- luvulla. Tavannut lukemattomia perheitä, nähnyt kaltoin kohdeltuja, hakattuja lapsia ym. Minulla oli ns. 'hyvä koti' mutta kaikilla naapurien, tuttavien, koulutovereiden lapsilla ei kyllä tuo 'perinteinen' kasvatus toiminut. Lasten alistamista, lyöntejä, solvaamista. Lapsilla paljon pelkoja ja ahdistusta.

Ajat ovat myös kyllä muuttuneet vuosituhansien aikana. Myös me aikuiset. Miksi ei sitten lapset saisi muuttua? Ja ennenkaikkea kasvatus?

Perinteinen kasvatus oli valtavirtaa noin vuosina 10.000 eKr–2000 jKr. Mikä nyt viimeisen 20 vuoden aikana on muuttunut niin radikaalisti, että kaikki perinteiset opit kuuluvat romukoppaan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voisitko antaa joitain käytännön esimerkkejä eroavaisuuksista? Meillä on vähän sama juttu, mies on vanhanaikainen ja minä sitten kuulemma lepsuilen. Yritämme pitää yhtenäistä linjaa lasten edessä ja olla perumatta toisen antamaa lupaa/kieltoa, mutta hankalaahan tämä on.

Esimerkkejä:

Minä kannustan ja kehun paljon aina kun lapsi/lapset tekee oikein tai yrittää hyvin, mies ei koskaan vaan alkaa vain huutamaan jos lapsi toimii väärin.

Minä ohjaan lapsia paljon eli kerron miten heidän tulisi toimia, mies ei vaan mies antaa käskyn ja vaatii että sitä noudatetaan vaikka se olisi liian vaikea käsky lapselle ymmärtää että miten pitäisi toimia (mies ei selvästi itse ymmärrä mitä minkäkin ikäinen lapsi osaa ymmärtää).

Minä ohjaan oikeaan toimintaan selittämällä miksi niin pitää tehdä, mies taas pelottelee joillain ihan ihme asioilla (tyyliin ei saa mennä yksin rantaan koska järvessä asuu näkki joka syö lapsia).

Minusta lapset saa näkyä ja kuulua, miesten mielestä ei vaan lasten täytyy olla kiltisti hiljaa. Jos eivät ole niin mies karjuu täysiä että hiljaa. Ja lapset on ihmeissään koska minä tietenkin annan heidän leikkiessä pitää ääntäkin, vaikka en toki mitään aivan kamalaa riehumista salli.

Jos lapsi uhmaa tai kiukuttelee, niin sanoitan tunteita ja autan lasta kiukun yli. Mies vain karjaisee että hiljaa.

Ap

Kuulostaa keksityiltä jutuilta... Muuten voidaan sanoa, että sinä halusit jakaa loppuelämäsi juuri tämän ihmisen kanssa; halusit monta lasta juuri hänen kanssaan. Ei kai hänen luonteensa yllätyksenä tullut - sinulla pitäisi olla jotain ihmistuntemusta, alasi puolesta. Vai onko miehellä skitsofrenia tms.? Et voi muuttaa häntä. Keskity lapsiin niin, ettei tule aihetta luettemillesi ongelmatilanteille.

Eli ajatustenlukija ja ennustaja olisi pitänyt olla? Lasten saaminen on valtava muutos, ja monilla vanhemmiksi tulevilla ei sitä ennen ole mitään kokemusta lasten seurasta. Niinpä nämä tilanteet tulevat monissa perheissä yllätyksenä vaikka mitä kasvatuskeskusteluja olisi pidetty. 

Ja mitä tämä "Keskity lapsiin niin, ettei tule aihetta luettemillesi ongelmatilanteille." - tarkoittaa? Sitäkö, että "keskity pitämään lapset miehen mielen mukaan hiljaisina, ettei hänen tarvitse suuttua" Miehen ei tietenkään tarvitse korjata asennettaan.

Väitätkö tosiaan, että lapset syntyi niin mies alkoi käyttäytymään kuin lapsi itsekkin, huutaa ja raivoaa, eikä keskustele ja sovi niinkuin aikuinen ihminen? Ennen lapsia mies oli rauhallinen, hyvä keskustelemaan, järkevä ja johdonmukainen, mutta kaikki tämä muuttui hetkessä? Ja höpö höpö. 

Sitähän minä en voi varmasti, tietää, mutta se on aivan mahdollista. ensinnäkin, jos

1. On itse saanut lapsuudenkodissaan autoritäärisen kasvatuksen, ja lapsien synnyttyä alkaa toistaa samaa mallia

2. On siihenastisessa aikuiselämässän ollut tekemisissä pääasiassa muiden aikuisten ihmisen kanssa, ei lasten.

Kun omia lapsia tulee, on ärsyttävää että ne ovat irrarationaalisia, eivät ymmärrä puhetta, ovat hallitsemattomia ja rasittavia ja ne pitää vaan karjua hiljaisiksi.

Täysin mahdollisia molemmat. Monet ihmiset pitävät lapsia ärsyttävinä olentoina muutenkin, ja joillekin omatkin lapset ovat kohtuuton stressi kaikessa kaoottisuudessaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mua tuossa kuviossa kyllä eniten ihmetyttää se että minkä ihmeen takia joku antaa kohdella omia lapsiaan huonosti? Ihan sama kuka se ihminen on joka näin tekee, vanhemman tehtävä on puolustaa lastaan. Jos joku karjuisi mun pienelle lapselle niin mä sanoisin sille karjujalle että nyt pidät turpavärkkisi kiinni, minun lapselle et karju.

Lapsi on yhtälailla sen miehen lapsi. Ja se mikä yhden mielestä on huonoa kohtelua saattaa toisen mielestä olla hyvää kohtelua ja päinvastoin.

Suhtautuminen lasten huutamiseen on hyvä esimerkki tästä. Konservatiivisesti ajattelevan kasvattajan mielestä se on kaunista käytöstä olla huutamatta, eli lapsille tulee opettaa hiljaa oleminen jotta he oppivat hyvät tavat ja ovat miellyttävää seuraa toisille. Liberaalisti ajattelevan kasvattajan mielestä taas lasten tulee saada vapaasti ilmaista tunteitaan ja jos huutaminen kielletään, niin se vaurioittaa vakavasti lapsen psyykettä ja heikentää hänen tunnetaitojaan.

Mikä ihmeen perustelu voi olla sille, että aikuinen saa huutaa lapselle, että lapsi ei saa huutaa?

Siitä, että kuinka paljon esimerkiksi kiljumista sallitaan voidaan olla eri mieltä ja pitää tehdä kompromissi, mutta se, että lapsille huudetaan ja pelotellaan ei ole oikein. Huutamalla komentaminen on oikein vain, jos lapsi on satuttamassa itseään tai muita.

Entä miksi lapsi saa huutaa, mutta isä ei saa huutaa?

Vai olisiko kuitenkin niin, että huutamista on monenlaista ja on tilannekohtaista, että koska se on ok.

Lapsi ei ole vielä oppinut, sitä miksi ei voi huutaa. Jos lapsi lyö, niin lasta saa lyödä takaisin? Ei vaan lasta pitää opettaa olemaan lyömättä.

Toki kaikilla menee joskus perheessä hermot, niin aikuiselle kuin lapsella, ja silloin voi tulla huutoa, sitten pyydetään anteeksi ja yhdessä mietitään miten saisi niin, ettei äidillä mene kuppi nurin. Mutta tässä tapauksessa perheen isä näkee, että lapselle huutaminen on ihan hyväksyttävä kasvatuskeino. Ei ole, lapsikin on ihminen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mua tuossa kuviossa kyllä eniten ihmetyttää se että minkä ihmeen takia joku antaa kohdella omia lapsiaan huonosti? Ihan sama kuka se ihminen on joka näin tekee, vanhemman tehtävä on puolustaa lastaan. Jos joku karjuisi mun pienelle lapselle niin mä sanoisin sille karjujalle että nyt pidät turpavärkkisi kiinni, minun lapselle et karju.

Lapsi on yhtälailla sen miehen lapsi. Ja se mikä yhden mielestä on huonoa kohtelua saattaa toisen mielestä olla hyvää kohtelua ja päinvastoin.

Suhtautuminen lasten huutamiseen on hyvä esimerkki tästä. Konservatiivisesti ajattelevan kasvattajan mielestä se on kaunista käytöstä olla huutamatta, eli lapsille tulee opettaa hiljaa oleminen jotta he oppivat hyvät tavat ja ovat miellyttävää seuraa toisille. Liberaalisti ajattelevan kasvattajan mielestä taas lasten tulee saada vapaasti ilmaista tunteitaan ja jos huutaminen kielletään, niin se vaurioittaa vakavasti lapsen psyykettä ja heikentää hänen tunnetaitojaan.

Mikä ihmeen perustelu voi olla sille, että aikuinen saa huutaa lapselle, että lapsi ei saa huutaa?

Siitä, että kuinka paljon esimerkiksi kiljumista sallitaan voidaan olla eri mieltä ja pitää tehdä kompromissi, mutta se, että lapsille huudetaan ja pelotellaan ei ole oikein. Huutamalla komentaminen on oikein vain, jos lapsi on satuttamassa itseään tai muita.

Entä miksi lapsi saa huutaa, mutta isä ei saa huutaa?

Vai olisiko kuitenkin niin, että huutamista on monenlaista ja on tilannekohtaista, että koska se on ok.

Lapsi ei ole vielä oppinut, sitä miksi ei voi huutaa. Jos lapsi lyö, niin lasta saa lyödä takaisin? Ei vaan lasta pitää opettaa olemaan lyömättä.

Toki kaikilla menee joskus perheessä hermot, niin aikuiselle kuin lapsella, ja silloin voi tulla huutoa, sitten pyydetään anteeksi ja yhdessä mietitään miten saisi niin, ettei äidillä mene kuppi nurin. Mutta tässä tapauksessa perheen isä näkee, että lapselle huutaminen on ihan hyväksyttävä kasvatuskeino. Ei ole, lapsikin on ihminen.

Kyllä jo melko pieni lapsi osaa olla huutamatta, jos sitä häneltä edellytetään. Siis oikeasti edellytetään, eikä vain yritetä opettaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Perinteinen kasvatus on toiminut hyvin vuosituhansien ajan. Lapset kaipaavat sen auktoriteetin ja johtohahmon joka uskaltaa komentaa heitä ja joka uskaltaa varmistaa tottelemisen myös silloin, jos lapset ovat eri mieltä asioista eivätkä haluaisi totella.

Pelkällä loputtomalla argumentoinnilla ja kiva-kivalla pärjää lähinnä niiden kaikkein helppoluonteisimpien lasten kanssa jotka suunnilleen tottelevat pientä viittaustakin.

Perinteinen kasvatus ei ole toiminut aina hyvin. Olen työskennellyt lasten psykiatristen sairauksien hoitotyössä jo 1970- luvulla. Tavannut lukemattomia perheitä, nähnyt kaltoin kohdeltuja, hakattuja lapsia ym. Minulla oli ns. 'hyvä koti' mutta kaikilla naapurien, tuttavien, koulutovereiden lapsilla ei kyllä tuo 'perinteinen' kasvatus toiminut. Lasten alistamista, lyöntejä, solvaamista. Lapsilla paljon pelkoja ja ahdistusta.

Ajat ovat myös kyllä muuttuneet vuosituhansien aikana. Myös me aikuiset. Miksi ei sitten lapset saisi muuttua? Ja ennenkaikkea kasvatus?

Miksi aina oletetaan, että tiukat rajat ja kuri tarkoittaa väkivaltaa? Kuri on eri asia kuin lapsen hakkaaminen. Vaikka olisi tiukka kuri, niin se ei tarkoita, etteikö lasta oteta syliin. Mielestäni kuri tarkoittaa, että vanhemmat sanoo säännöt ja lapset tottelevat. Tiukat rajat ei suinkaan tarkoita rakkaudettomuutta.

En usko loputtomiin neuvotteluihin lasten kanssa. Mitä pienempi lapsi, sitä enemmän käskyjä noudatetaan. Isommilla lapsilla luonnollisesti on enemmän keskustelun varaa, koska he ymmärtävät seuraukset. Pienelle annetaan ehdoton kielto, esim. että tielle ei juosta. Mitä enemmän pienelle lapselle selitetään syitä ja seuraussuhteita, sen vähemmän hän asiasta ymmärtää ja sen vähemmän muistaa kieltoa.

Jätä se sika!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Perinteinen kasvatus on toiminut hyvin vuosituhansien ajan. Lapset kaipaavat sen auktoriteetin ja johtohahmon joka uskaltaa komentaa heitä ja joka uskaltaa varmistaa tottelemisen myös silloin, jos lapset ovat eri mieltä asioista eivätkä haluaisi totella.

Pelkällä loputtomalla argumentoinnilla ja kiva-kivalla pärjää lähinnä niiden kaikkein helppoluonteisimpien lasten kanssa jotka suunnilleen tottelevat pientä viittaustakin.

Perinteinen kasvatus ei ole toiminut aina hyvin. Olen työskennellyt lasten psykiatristen sairauksien hoitotyössä jo 1970- luvulla. Tavannut lukemattomia perheitä, nähnyt kaltoin kohdeltuja, hakattuja lapsia ym. Minulla oli ns. 'hyvä koti' mutta kaikilla naapurien, tuttavien, koulutovereiden lapsilla ei kyllä tuo 'perinteinen' kasvatus toiminut. Lasten alistamista, lyöntejä, solvaamista. Lapsilla paljon pelkoja ja ahdistusta.

Ajat ovat myös kyllä muuttuneet vuosituhansien aikana. Myös me aikuiset. Miksi ei sitten lapset saisi muuttua? Ja ennenkaikkea kasvatus?

Lasten kaltoinkohtelu ja hakkaaminen ei ole ikinä ollut yleisesti hyväksyttyä.

Mitä mielenterveysongelmiin tulee, niin ne eivät ainakaan vähentymään päin ole olleet vaikka kasvatus on liberalisoitunut. Enemmänkin päinvastoin.

Lasten hakkaaminen oli laajasti hyväksyttyä vielä 1950-luvulla.

Aikaisemmin fyysinen väkivalta on ollut vielä hurjempaa. Ainakin 1900-luvun alkuun asti saattoi sattua niin, että jos jossakin kylässä lapset tai nuoret olivat jonkun (yleensä auktoriteetin) mielestä olleet tottelemattomia, laiskoja tai huonosti käyttäytyviä, oli saatettu järjestää yleiset pieksäjäiset, joissa koko kylän kaikki lapset ja nuoret viisivuotiaista rippikouluikäisiin olivat saaneet kovan selkäsaunan, huolimatta siitä, että vain osa porukasta oli käyttäytynyt (väitetysti) huonosti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Perinteinen kasvatus on toiminut hyvin vuosituhansien ajan. Lapset kaipaavat sen auktoriteetin ja johtohahmon joka uskaltaa komentaa heitä ja joka uskaltaa varmistaa tottelemisen myös silloin, jos lapset ovat eri mieltä asioista eivätkä haluaisi totella.

Pelkällä loputtomalla argumentoinnilla ja kiva-kivalla pärjää lähinnä niiden kaikkein helppoluonteisimpien lasten kanssa jotka suunnilleen tottelevat pientä viittaustakin.

Perinteinen kasvatus ei ole toiminut aina hyvin. Olen työskennellyt lasten psykiatristen sairauksien hoitotyössä jo 1970- luvulla. Tavannut lukemattomia perheitä, nähnyt kaltoin kohdeltuja, hakattuja lapsia ym. Minulla oli ns. 'hyvä koti' mutta kaikilla naapurien, tuttavien, koulutovereiden lapsilla ei kyllä tuo 'perinteinen' kasvatus toiminut. Lasten alistamista, lyöntejä, solvaamista. Lapsilla paljon pelkoja ja ahdistusta.

Ajat ovat myös kyllä muuttuneet vuosituhansien aikana. Myös me aikuiset. Miksi ei sitten lapset saisi muuttua? Ja ennenkaikkea kasvatus?

Miksi aina oletetaan, että tiukat rajat ja kuri tarkoittaa väkivaltaa? Kuri on eri asia kuin lapsen hakkaaminen. Vaikka olisi tiukka kuri, niin se ei tarkoita, etteikö lasta oteta syliin. Mielestäni kuri tarkoittaa, että vanhemmat sanoo säännöt ja lapset tottelevat. Tiukat rajat ei suinkaan tarkoita rakkaudettomuutta.

En usko loputtomiin neuvotteluihin lasten kanssa. Mitä pienempi lapsi, sitä enemmän käskyjä noudatetaan. Isommilla lapsilla luonnollisesti on enemmän keskustelun varaa, koska he ymmärtävät seuraukset. Pienelle annetaan ehdoton kielto, esim. että tielle ei juosta. Mitä enemmän pienelle lapselle selitetään syitä ja seuraussuhteita, sen vähemmän hän asiasta ymmärtää ja sen vähemmän muistaa kieltoa.

Juuri näin. Lasten on turvallisempi olla silloin, kun he tietävät, että aikuiset ovat niitä perheen päitä, jotka asettavat rajat ja pitävät kuria yllä. Että lasten on toteltava aikuisia.

Tiukat rajat ja kuri ovat rakkautta. Niistä lipsuminen ja epäjohdonmukainen kasvatus ei ole rakkautta. Ei myöskään jatkuva neuvottelu tai se, että lapset saavat vaatimalla tahtonsa läpi. 

Itse tiukkojen rajojen ja kurin ylläpitäjänä taas toisaalta osoitan paljon positiivista huomiota ja annan rakkautta lapsilleni.

Ja annan myös omien tunteideni näkyä. Minusta on tärkeää, että lapsi näkee, että aikuinen voi olla lapsen käytöksestä tai tekemisistä myös suuttunut, surullinen tai pettynyt - kuten myös lapsi aikuisen käytöksestä tai tekemisestä. Tärkeintä on, että tunteet ja asiat käydään läpi, ja pyydetään tarvittaessa anteeksi, jos siihen on tarvetta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voisitko antaa joitain käytännön esimerkkejä eroavaisuuksista? Meillä on vähän sama juttu, mies on vanhanaikainen ja minä sitten kuulemma lepsuilen. Yritämme pitää yhtenäistä linjaa lasten edessä ja olla perumatta toisen antamaa lupaa/kieltoa, mutta hankalaahan tämä on.

Olen vanhanaikainen isä. Vaimo puhui lapsille jatkuvasti konditionaalissa. Esim. olisitko ystävällinen, ja veisit roskat. No, teini sanoo tähän, että ei huvita. Vastaavasti minä annoin käskyjä. Sanoin, että vie roskat. Teini vänkää ja sanoo vievänsä ihan kohta. Minä siihen, että ei kun nyt! Sitten ne roskat vietiin kovalla mutinalla ja protestilla. Joskus teinit vetosivat siihen, että "peli on kesken". Vedin töpselin irti seinästä ja sanoin, että nyt se peli loppui. Parin kerran jälkeen ymmärsivät, että kotihommia on tehtävä ja että peli ei ole mikään selitys.

Totta kai lapset haluaa päästä itse helpolla. Ja totta kai ne oppii siihen, että äiti tekee kaiken, jos äiti koko ajan tekee kaiken.

Meillä isä yritti tuommoista ihme käskyttämistä myös. Lähdin aina viikoksi kaverille vetämään viinaa, kun äijä vtutti. Kun se muutti pois, niin loppui viinan juonti ja mutsin kanssa sujui loppu nuoruus ihan hyvin. Mutsia näen edelleen joka viikko, äijän puheluihin en edes vastaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Perinteinen kasvatus on toiminut hyvin vuosituhansien ajan. Lapset kaipaavat sen auktoriteetin ja johtohahmon joka uskaltaa komentaa heitä ja joka uskaltaa varmistaa tottelemisen myös silloin, jos lapset ovat eri mieltä asioista eivätkä haluaisi totella.

Pelkällä loputtomalla argumentoinnilla ja kiva-kivalla pärjää lähinnä niiden kaikkein helppoluonteisimpien lasten kanssa jotka suunnilleen tottelevat pientä viittaustakin.

Perinteinen kasvatus ei ole toiminut aina hyvin. Olen työskennellyt lasten psykiatristen sairauksien hoitotyössä jo 1970- luvulla. Tavannut lukemattomia perheitä, nähnyt kaltoin kohdeltuja, hakattuja lapsia ym. Minulla oli ns. 'hyvä koti' mutta kaikilla naapurien, tuttavien, koulutovereiden lapsilla ei kyllä tuo 'perinteinen' kasvatus toiminut. Lasten alistamista, lyöntejä, solvaamista. Lapsilla paljon pelkoja ja ahdistusta.

Ajat ovat myös kyllä muuttuneet vuosituhansien aikana. Myös me aikuiset. Miksi ei sitten lapset saisi muuttua? Ja ennenkaikkea kasvatus?

Lasten kaltoinkohtelu ja hakkaaminen ei ole ikinä ollut yleisesti hyväksyttyä.

Mitä mielenterveysongelmiin tulee, niin ne eivät ainakaan vähentymään päin ole olleet vaikka kasvatus on liberalisoitunut. Enemmänkin päinvastoin.

Lasten hakkaaminen oli laajasti hyväksyttyä vielä 1950-luvulla.

Aikaisemmin fyysinen väkivalta on ollut vielä hurjempaa. Ainakin 1900-luvun alkuun asti saattoi sattua niin, että jos jossakin kylässä lapset tai nuoret olivat jonkun (yleensä auktoriteetin) mielestä olleet tottelemattomia, laiskoja tai huonosti käyttäytyviä, oli saatettu järjestää yleiset pieksäjäiset, joissa koko kylän kaikki lapset ja nuoret viisivuotiaista rippikouluikäisiin olivat saaneet kovan selkäsaunan, huolimatta siitä, että vain osa porukasta oli käyttäytynyt (väitetysti) huonosti.

En usko tuohon laajasti. Voi olla yksittäisiä tapauksia. Muistan, kun eräs sukulaismies sanoi vetäneensä miesopettajaa turpaan rippikouluikäisenä (-40 luvulla).

Muistan, miten monet puhuivat isoisästäni, miten miellyttävä hän oli, eikä ollut ankara omia lapsia kohtaan. Näin muisteli isäni ja jotkut sukulaiset. (Myös -40 lukua).

Väitän siis, että ennen kaikki ei ollut väkivaltaisia omia lapsia kohtaan. Fyysinen kuritus oli yleisempää, mutta varmasti siinä oli perheiden kesken isoja eroja. Ja toinen väitteeni on, että ennen aikuiset eivät aina olleet auktoriteetteja, joita lapset tai teinit orjamaisesti tottelivat.

Todellisuus on ollut paljon monimuotoisempaa, kuin em. kirjoittaja luulee. Kaikki entisaikojen aikuiset eivät olleet väkivaltaisia lastenhakkaajia, eivätkä lapset olleet pelkästään tahdottomia ja alistettuja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voisitko antaa joitain käytännön esimerkkejä eroavaisuuksista? Meillä on vähän sama juttu, mies on vanhanaikainen ja minä sitten kuulemma lepsuilen. Yritämme pitää yhtenäistä linjaa lasten edessä ja olla perumatta toisen antamaa lupaa/kieltoa, mutta hankalaahan tämä on.

Olen vanhanaikainen isä. Vaimo puhui lapsille jatkuvasti konditionaalissa. Esim. olisitko ystävällinen, ja veisit roskat. No, teini sanoo tähän, että ei huvita. Vastaavasti minä annoin käskyjä. Sanoin, että vie roskat. Teini vänkää ja sanoo vievänsä ihan kohta. Minä siihen, että ei kun nyt! Sitten ne roskat vietiin kovalla mutinalla ja protestilla. Joskus teinit vetosivat siihen, että "peli on kesken". Vedin töpselin irti seinästä ja sanoin, että nyt se peli loppui. Parin kerran jälkeen ymmärsivät, että kotihommia on tehtävä ja että peli ei ole mikään selitys.

Totta kai lapset haluaa päästä itse helpolla. Ja totta kai ne oppii siihen, että äiti tekee kaiken, jos äiti koko ajan tekee kaiken.

On muuten eri asia käskytetäänkö lusmuilevia teinejä, jotka täysin ymmärtävät mitä heiltä vaaditaan, kunhan testailevat rajoja, VAI komennetaanko taaperoita huutamalla, vaikka nämä eivät ymmärrä miksi.

Voi tietysti olla, että ns vanhanaikaiset isät ovat jättäneet taaperoikäiset kokonaan vaimon hoidettaviksi, joten niistä ei ole yhtä paljon kokemusta.

Siitä olen samaa mieltä, että vanhemman ei tarvitse käyttää konditionaalia, koska loppupeleissä hän/ he kotia johtavat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voisitko antaa joitain käytännön esimerkkejä eroavaisuuksista? Meillä on vähän sama juttu, mies on vanhanaikainen ja minä sitten kuulemma lepsuilen. Yritämme pitää yhtenäistä linjaa lasten edessä ja olla perumatta toisen antamaa lupaa/kieltoa, mutta hankalaahan tämä on.

Olen vanhanaikainen isä. Vaimo puhui lapsille jatkuvasti konditionaalissa. Esim. olisitko ystävällinen, ja veisit roskat. No, teini sanoo tähän, että ei huvita. Vastaavasti minä annoin käskyjä. Sanoin, että vie roskat. Teini vänkää ja sanoo vievänsä ihan kohta. Minä siihen, että ei kun nyt! Sitten ne roskat vietiin kovalla mutinalla ja protestilla. Joskus teinit vetosivat siihen, että "peli on kesken". Vedin töpselin irti seinästä ja sanoin, että nyt se peli loppui. Parin kerran jälkeen ymmärsivät, että kotihommia on tehtävä ja että peli ei ole mikään selitys.

Totta kai lapset haluaa päästä itse helpolla. Ja totta kai ne oppii siihen, että äiti tekee kaiken, jos äiti koko ajan tekee kaiken.

Meillä isä yritti tuommoista ihme käskyttämistä myös. Lähdin aina viikoksi kaverille vetämään viinaa, kun äijä vtutti. Kun se muutti pois, niin loppui viinan juonti ja mutsin kanssa sujui loppu nuoruus ihan hyvin. Mutsia näen edelleen joka viikko, äijän puheluihin en edes vastaa.

Eli isäsi olisi pitänyt lässyttää sinulle empaattisesti, kun sinä et tottele? Onko sinulla omia lapsia? En usko, että olisi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Perinteinen kasvatus on toiminut hyvin vuosituhansien ajan. Lapset kaipaavat sen auktoriteetin ja johtohahmon joka uskaltaa komentaa heitä ja joka uskaltaa varmistaa tottelemisen myös silloin, jos lapset ovat eri mieltä asioista eivätkä haluaisi totella.

Pelkällä loputtomalla argumentoinnilla ja kiva-kivalla pärjää lähinnä niiden kaikkein helppoluonteisimpien lasten kanssa jotka suunnilleen tottelevat pientä viittaustakin.

Perinteinen kasvatus ei ole toiminut aina hyvin. Olen työskennellyt lasten psykiatristen sairauksien hoitotyössä jo 1970- luvulla. Tavannut lukemattomia perheitä, nähnyt kaltoin kohdeltuja, hakattuja lapsia ym. Minulla oli ns. 'hyvä koti' mutta kaikilla naapurien, tuttavien, koulutovereiden lapsilla ei kyllä tuo 'perinteinen' kasvatus toiminut. Lasten alistamista, lyöntejä, solvaamista. Lapsilla paljon pelkoja ja ahdistusta.

Ajat ovat myös kyllä muuttuneet vuosituhansien aikana. Myös me aikuiset. Miksi ei sitten lapset saisi muuttua? Ja ennenkaikkea kasvatus?

Miksi aina oletetaan, että tiukat rajat ja kuri tarkoittaa väkivaltaa? Kuri on eri asia kuin lapsen hakkaaminen. Vaikka olisi tiukka kuri, niin se ei tarkoita, etteikö lasta oteta syliin. Mielestäni kuri tarkoittaa, että vanhemmat sanoo säännöt ja lapset tottelevat. Tiukat rajat ei suinkaan tarkoita rakkaudettomuutta.

En usko loputtomiin neuvotteluihin lasten kanssa. Mitä pienempi lapsi, sitä enemmän käskyjä noudatetaan. Isommilla lapsilla luonnollisesti on enemmän keskustelun varaa, koska he ymmärtävät seuraukset. Pienelle annetaan ehdoton kielto, esim. että tielle ei juosta. Mitä enemmän pienelle lapselle selitetään syitä ja seuraussuhteita, sen vähemmän hän asiasta ymmärtää ja sen vähemmän muistaa kieltoa.

Juuri näin. Lasten on turvallisempi olla silloin, kun he tietävät, että aikuiset ovat niitä perheen päitä, jotka asettavat rajat ja pitävät kuria yllä. Että lasten on toteltava aikuisia.

Tiukat rajat ja kuri ovat rakkautta. Niistä lipsuminen ja epäjohdonmukainen kasvatus ei ole rakkautta. Ei myöskään jatkuva neuvottelu tai se, että lapset saavat vaatimalla tahtonsa läpi. 

Itse tiukkojen rajojen ja kurin ylläpitäjänä taas toisaalta osoitan paljon positiivista huomiota ja annan rakkautta lapsilleni.

Ja annan myös omien tunteideni näkyä. Minusta on tärkeää, että lapsi näkee, että aikuinen voi olla lapsen käytöksestä tai tekemisistä myös suuttunut, surullinen tai pettynyt - kuten myös lapsi aikuisen käytöksestä tai tekemisestä. Tärkeintä on, että tunteet ja asiat käydään läpi, ja pyydetään tarvittaessa anteeksi, jos siihen on tarvetta.

En ymmärrä, miten se, ettei lapsille halua huutaa tai fyysisesti kurittaa tarkoittaa, mukamas sitä ettei ole rajoja tai kuria. Kyllä meillä ilman huutamistakin ihan normaaleja lapsia on tullut. Toki välillä pitää sanoa tiukemmalla äänensävyllä, mutta aina ensin aloitetaan ystävällisestä ja keskustevasta lähtökohdasta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voisitko antaa joitain käytännön esimerkkejä eroavaisuuksista? Meillä on vähän sama juttu, mies on vanhanaikainen ja minä sitten kuulemma lepsuilen. Yritämme pitää yhtenäistä linjaa lasten edessä ja olla perumatta toisen antamaa lupaa/kieltoa, mutta hankalaahan tämä on.

Olen vanhanaikainen isä. Vaimo puhui lapsille jatkuvasti konditionaalissa. Esim. olisitko ystävällinen, ja veisit roskat. No, teini sanoo tähän, että ei huvita. Vastaavasti minä annoin käskyjä. Sanoin, että vie roskat. Teini vänkää ja sanoo vievänsä ihan kohta. Minä siihen, että ei kun nyt! Sitten ne roskat vietiin kovalla mutinalla ja protestilla. Joskus teinit vetosivat siihen, että "peli on kesken". Vedin töpselin irti seinästä ja sanoin, että nyt se peli loppui. Parin kerran jälkeen ymmärsivät, että kotihommia on tehtävä ja että peli ei ole mikään selitys.

Totta kai lapset haluaa päästä itse helpolla. Ja totta kai ne oppii siihen, että äiti tekee kaiken, jos äiti koko ajan tekee kaiken.

On muuten eri asia käskytetäänkö lusmuilevia teinejä, jotka täysin ymmärtävät mitä heiltä vaaditaan, kunhan testailevat rajoja, VAI komennetaanko taaperoita huutamalla, vaikka nämä eivät ymmärrä miksi.

Voi tietysti olla, että ns vanhanaikaiset isät ovat jättäneet taaperoikäiset kokonaan vaimon hoidettaviksi, joten niistä ei ole yhtä paljon kokemusta.

Siitä olen samaa mieltä, että vanhemman ei tarvitse käyttää konditionaalia, koska loppupeleissä hän/ he kotia johtavat.

Usein kaupassa ym. näkee, miten jotkut äidit syyllistävät ja huutavat pienille lapsilleen. En käsitä sellaista. En koskaan huutanut omille lapsille. Sellainen olisi erittäin typerää ja veisi uskottavuuden. Tiukkoja käskyjä ja komentoja annoin kylläkin. Ja kun pieni lapsi kiukutteli, niin otin hänet kainaloon ja kannoin tekemään jonkin asian. Esim. lelujen siivous lattialta. Se tehtiin loppuun saakka ja vasta sitten sai mennä katsomaan telkkarin lastenohjelmia ym.

t.isä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Perinteinen kasvatus on toiminut hyvin vuosituhansien ajan. Lapset kaipaavat sen auktoriteetin ja johtohahmon joka uskaltaa komentaa heitä ja joka uskaltaa varmistaa tottelemisen myös silloin, jos lapset ovat eri mieltä asioista eivätkä haluaisi totella.

Pelkällä loputtomalla argumentoinnilla ja kiva-kivalla pärjää lähinnä niiden kaikkein helppoluonteisimpien lasten kanssa jotka suunnilleen tottelevat pientä viittaustakin.

Perinteinen kasvatus ei ole toiminut aina hyvin. Olen työskennellyt lasten psykiatristen sairauksien hoitotyössä jo 1970- luvulla. Tavannut lukemattomia perheitä, nähnyt kaltoin kohdeltuja, hakattuja lapsia ym. Minulla oli ns. 'hyvä koti' mutta kaikilla naapurien, tuttavien, koulutovereiden lapsilla ei kyllä tuo 'perinteinen' kasvatus toiminut. Lasten alistamista, lyöntejä, solvaamista. Lapsilla paljon pelkoja ja ahdistusta.

Ajat ovat myös kyllä muuttuneet vuosituhansien aikana. Myös me aikuiset. Miksi ei sitten lapset saisi muuttua? Ja ennenkaikkea kasvatus?

Miksi aina oletetaan, että tiukat rajat ja kuri tarkoittaa väkivaltaa? Kuri on eri asia kuin lapsen hakkaaminen. Vaikka olisi tiukka kuri, niin se ei tarkoita, etteikö lasta oteta syliin. Mielestäni kuri tarkoittaa, että vanhemmat sanoo säännöt ja lapset tottelevat. Tiukat rajat ei suinkaan tarkoita rakkaudettomuutta.

En usko loputtomiin neuvotteluihin lasten kanssa. Mitä pienempi lapsi, sitä enemmän käskyjä noudatetaan. Isommilla lapsilla luonnollisesti on enemmän keskustelun varaa, koska he ymmärtävät seuraukset. Pienelle annetaan ehdoton kielto, esim. että tielle ei juosta. Mitä enemmän pienelle lapselle selitetään syitä ja seuraussuhteita, sen vähemmän hän asiasta ymmärtää ja sen vähemmän muistaa kieltoa.

Juuri näin. Lasten on turvallisempi olla silloin, kun he tietävät, että aikuiset ovat niitä perheen päitä, jotka asettavat rajat ja pitävät kuria yllä. Että lasten on toteltava aikuisia.

Tiukat rajat ja kuri ovat rakkautta. Niistä lipsuminen ja epäjohdonmukainen kasvatus ei ole rakkautta. Ei myöskään jatkuva neuvottelu tai se, että lapset saavat vaatimalla tahtonsa läpi. 

Itse tiukkojen rajojen ja kurin ylläpitäjänä taas toisaalta osoitan paljon positiivista huomiota ja annan rakkautta lapsilleni.

Ja annan myös omien tunteideni näkyä. Minusta on tärkeää, että lapsi näkee, että aikuinen voi olla lapsen käytöksestä tai tekemisistä myös suuttunut, surullinen tai pettynyt - kuten myös lapsi aikuisen käytöksestä tai tekemisestä. Tärkeintä on, että tunteet ja asiat käydään läpi, ja pyydetään tarvittaessa anteeksi, jos siihen on tarvetta.

Minä taas en tuossa aloittajan puheenvuorossa lukenut sitä, että heillä ei olisi sääntöjä (selvästi oli) tai että lasten kanssa ”neuvoteltaisiin jatkuvasti, tai saisivat tahtonsa läpi vaatimalla”.

Ei edes sitä, etteikö heillä olisi selvä kuka tekee päätökset.

Mielestäni irrationaalista kasvatusta on se, että vanhempi huutaa ja sättii, mutta koskaan ei selviä mistä tarkalleen. Hermonsa helposti menettävän säännöt voivat olla mielivaltaa, jotka vaihtelevat sen mukaan mikä vanhempaa ärsyttää.

Kiellot ovat kieltoja ja niistä pitääkin pitää kiinni, mutta muuten kommunikoiva ja hyvää käytöstä kannustava kasvatus toimii paremmin kuin satunnainen räjähtely joka saa lähinnä pelkäämään vanhempaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voisitko antaa joitain käytännön esimerkkejä eroavaisuuksista? Meillä on vähän sama juttu, mies on vanhanaikainen ja minä sitten kuulemma lepsuilen. Yritämme pitää yhtenäistä linjaa lasten edessä ja olla perumatta toisen antamaa lupaa/kieltoa, mutta hankalaahan tämä on.

Olen vanhanaikainen isä. Vaimo puhui lapsille jatkuvasti konditionaalissa. Esim. olisitko ystävällinen, ja veisit roskat. No, teini sanoo tähän, että ei huvita. Vastaavasti minä annoin käskyjä. Sanoin, että vie roskat. Teini vänkää ja sanoo vievänsä ihan kohta. Minä siihen, että ei kun nyt! Sitten ne roskat vietiin kovalla mutinalla ja protestilla. Joskus teinit vetosivat siihen, että "peli on kesken". Vedin töpselin irti seinästä ja sanoin, että nyt se peli loppui. Parin kerran jälkeen ymmärsivät, että kotihommia on tehtävä ja että peli ei ole mikään selitys.

Totta kai lapset haluaa päästä itse helpolla. Ja totta kai ne oppii siihen, että äiti tekee kaiken, jos äiti koko ajan tekee kaiken.

On muuten eri asia käskytetäänkö lusmuilevia teinejä, jotka täysin ymmärtävät mitä heiltä vaaditaan, kunhan testailevat rajoja, VAI komennetaanko taaperoita huutamalla, vaikka nämä eivät ymmärrä miksi.

Voi tietysti olla, että ns vanhanaikaiset isät ovat jättäneet taaperoikäiset kokonaan vaimon hoidettaviksi, joten niistä ei ole yhtä paljon kokemusta.

Siitä olen samaa mieltä, että vanhemman ei tarvitse käyttää konditionaalia, koska loppupeleissä hän/ he kotia johtavat.

Kyllä minä ainakin viihdyn töissäkin paremmin, kun pelkkien päättömien käskyjen sijaan pomolta tulee ensin selvitys mihin lopputulokseen pyritään, miten siihen on ajateltu päästä ja ottaa vastaan kommentteja ja ehdotuksia, jonka jälkeen ystävällisesti pyytää minua toteuttamaan asiaa. Ja kotona vielä tärkeämpää, koska niistä lapsista yrittää kasvattaa itsenäisesti ajattelivia mukavia ihmisiä.

Toki jos yhteistyöllä ei pääse eteenpäin, niin silloin pitää siinä tilanteessa enemmän ottaa auktoriteettia, mutta seuraavalla kerralla taas yhteistyön voimalla. Samoin pitää muistaa, että lapsetkin ovat ihmisiä, joskus on vaan huono päivä, eikä silloin kaikki suju, eikä kaikille lapsille sovi sama metodi. Tilannekohtaisesti, mutta minusta lähtökohta on se, että kaikilla on hyvä olla kotona.

Pienille lapsille ei kannata huutaa ja isommat ymmärtää huutamattakin.

Lapsille huutava isä ilmeisesti haluaa, että lapset pelkäävät häntä. Mikäs siinä, voihan sitä välit lapsiin tuolla tavalla pilata, jos niin tahtoo.

Itse inhosin jo ihan pienenä lapsena sitä, että minua käskettiin, mutta kerrottu miksi ja mitä siitä seuraa. Pelkkä kielto olla tekemättä jotain ei tuntunut hyvälle. Enhän minä lapsena tajunnut, että jos juoksen pihalta tien toiselle puolelle, niin nurkan takaa tuleva auto ei näe minua eikä ehdi jarruttaa ajoissa. Samoin kiellettiin ottamasta karkkia, jos joku sitä tarjoaa. Sitä minä pohdin pitkään, kun tykkäsin makeasta eikä kotona karkkia ollut. Noihinkin vanhemmat olisivat voineet kertoa perustelut.

Ap, en tietenkään yhtään tiedä teidän perheen hoitokäytännöistä, mutta tällainen ajatus tuli:

Olisiko mahdollista, että isälle järjestettäisiinkin ENEMMÄN aikaa, jolloin hän on ainoa aikuinen lasten kanssa?

Tällöin hän ehkä joutuisi laskeutumaan alas käytännön tasolle roolistaan käskyttävänä kenraalina jota ei saa häiritä. Hän ehkä oikeasti myös tutustuisi paremmin omiin lapsiinsa ja saisi paremman käsityksen siitä miten saa säännöt heille ymmärretyksi ja millaisia he oikeastaan ovat. Ehkä se voisi pehmentää hänen käsityksiään siitä miten lapset saadaan mahtumaan hänen haluamaansa muottiin. Myöskään ei olisi aikaa esittää perheen päätä ja ulkoistaa ”tilanteen hoitaminen” jollekin muulle, eli sinulle. Heidän välillään voisi tapahtua joitain kivaakin ja jotain ihan omia juttuja.

Tämä tuli mieleen siitä, kun kerroit, että mies sanoi ”kasvata ne sitten kokonaan itse jos kerran paremmin osaat”. Ehkä häntä oikeasti rassaa lasten ”häiritsevyys” eikä tiedä miten heidän kanssaan oltaisiin.

Eli ehdotan, että järjestät itsellesi lisää menoja ja muulle perheelle yhteistä aikaa.