Mitä tehdä kun kasvatusnäkemykset lapsen isän kanssa eroaa paljon?

Tuollainen isä minullakin oli. Suhde isään on aina ollut etäinen emmekä edes puhu toisillemme nykyäänkään.

Vierailija kirjoitti:

Kai sä nyt olet osoittanut miehelles sen ristiriidan, että ei voi huutaa toisia hiljaiseksi? Mitä mies vastaa? Jos haluaa, että lapset ovat rauhallisia ja keskustelevia, niin onko tämä se esimerkki? Niinkun mitä aktuaalista kettua te touhuatte.

Olen osoittanut. Loukkaantuu. Myöhemmin asiasta puhuessa on yhä loukkaantunut ja käskee minut hoitaa sitten yksin lasten kasvattamisen. Ei suostu kuuntelemaan neuvojani koska ole kuulemma ärsyttävä. Ap

Itse tunnustan, että kasvattajana minulla on joitakin ap:n miehen piirteitä, mutta toimin taas joissakin asioissa kuten ap.

Esimerkiksi mielestäni ohjaan ja opastan lapsiani paljon, ja käyn paljonkin keskusteluja siitä, miksi joku asia on tärkeä ja miksi joku asia ei ole sillä tavalla tärkeä. Puhun paljon myös oikeasta ja väärästä jne. Rakastan tietenkin lapsiani ja näytän sen joka päivä, hellin ja kehun heitä. Kehun ja kiitän silloin, kun he onnistuvat tai toimivat oikein.

Sen sijaan asetan tietyissä asioissa melko tiukat rajat, ja vaadin, että niitä noudatetaan. Pidän huolta siitä, että lapset tietävät ja ymmärtävät rajat ja myös sen, miksi niitä on olemassa. Jos lapset uhmaavat, esimerkiksi tekemällä (tai uhkaamalla tekevänsä) jotakin, mikä ei ole sallittua, muistutan heitä tiukkasävyisesti. Jos lapset jatkavat uhmaamista, ärähdän kovaäänisesti. 

Sama pätee riehumiseen ja huutamiseen. Jos leikit menevät liian rajuiksi, raisuiksi ja äänekkäiksi, rauhoittelen ja kiellän heitä useaan kertaan. Mutta jos metakka ei vaimene tai riehuminen ei lopu, korotan tosiaankin ääntäni.

Jos edellisissä tapauksissa joudun korottamaan ääntäni, ja lapset mahdollisesti säikähtävät, perustelen heille heti sen jälkeen, miksi toimin niin. Jos on tarpeen, pyydämme puolin ja toisin anteeksi.

Ei lapsille huutaminen tai ärähtely ole mikään huippukasvattajan tapa toimia, mutta tehokas se ainakin on: lapset oppivat rajojen olemassaolon ja tietävät, mikä reaktioni on, jos he ylittävät rajansa. He ovat myös oppineet entistä paremmin rajojen ja muiden ihmisten kunnioittamisen merkityksen. En usko, että siitä jää mitään erityisiä traumoja, koska toimin johdonmukaisesti ja asiat käsitellään, kun tilanne on mennyt ohi. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voisitko antaa joitain käytännön esimerkkejä eroavaisuuksista? Meillä on vähän sama juttu, mies on vanhanaikainen ja minä sitten kuulemma lepsuilen. Yritämme pitää yhtenäistä linjaa lasten edessä ja olla perumatta toisen antamaa lupaa/kieltoa, mutta hankalaahan tämä on.

Esimerkkejä:

Minä kannustan ja kehun paljon aina kun lapsi/lapset tekee oikein tai yrittää hyvin, mies ei koskaan vaan alkaa vain huutamaan jos lapsi toimii väärin.

Minä ohjaan lapsia paljon eli kerron miten heidän tulisi toimia, mies ei vaan mies antaa käskyn ja vaatii että sitä noudatetaan vaikka se olisi liian vaikea käsky lapselle ymmärtää että miten pitäisi toimia (mies ei selvästi itse ymmärrä mitä minkäkin ikäinen lapsi osaa ymmärtää).

Minä ohjaan oikeaan toimintaan selittämällä miksi niin pitää tehdä, mies taas pelottelee joillain ihan ihme asioilla (tyyliin ei saa mennä yksin rantaan koska järvessä asuu näkki joka syö lapsia).

Minusta lapset saa näkyä ja kuulua, miesten mielestä ei vaan lasten täytyy olla kiltisti hiljaa. Jos eivät ole niin mies karjuu täysiä että hiljaa. Ja lapset on ihmeissään koska minä tietenkin annan heidän leikkiessä pitää ääntäkin, vaikka en toki mitään aivan kamalaa riehumista salli.

Jos lapsi uhmaa tai kiukuttelee, niin sanoitan tunteita ja autan lasta kiukun yli. Mies vain karjaisee että hiljaa.

Ap

Väärin menee niin että hujahtaa, molemmilla. Sinä yliselität, ylikehut ja helikopteroit ja mies käyttäytyy kuin keskenkasvuinen räyhäävä mieslapsi. Ei hyvää päivää miksi te olette lisääntyneet.

Minä taas en näe tuossa yhtään mitään helikopterointia tai ylikehumista. Kun kannustetaan yrittämisestä ja selitetään (helposti ymmärrettäviä) syy-ja seuraussuhteita, lapsi oppii että kannataakin yrittää, haluaa tehdä oikein ja olla avuksi. Kieltoja pitää kunnioittaa, mutta perusteena ei ole  "siksi että sanon niin" tai "siksi että muuten saan irrationaaliset kilarit ja opit pelkäämään minua"

Tämä on ollut ainakin oma kasvatusperiaatteni. Tyhjästä en kehu. 

Lapsi täyttää kymmenen, pärjää koulussa hyvin ja saa jatkuvasti kehuja kekseliäisyydestä, hyväntahtoisuudesta ja ratkaisuksekeisyydestä. 

Myös tuo milloin pitää olla hiljaa ja kuinka hiljaa on asia, joka pitää jotenkin ratkaista. Isän kyllä pitäisi osata antaa siihen jotkut suuntaviivat: esimerkiksi että leikeissä ei huudeta ja aikuisille annetaan työrauha. Se, että mitään ääntä ei saa päästää on epäreilu vaatimus lapsiperheessä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kai sä nyt olet osoittanut miehelles sen ristiriidan, että ei voi huutaa toisia hiljaiseksi? Mitä mies vastaa? Jos haluaa, että lapset ovat rauhallisia ja keskustelevia, niin onko tämä se esimerkki? Niinkun mitä aktuaalista kettua te touhuatte.

Olen osoittanut. Loukkaantuu. Myöhemmin asiasta puhuessa on yhä loukkaantunut ja käskee minut hoitaa sitten yksin lasten kasvattamisen. Ei suostu kuuntelemaan neuvojani koska ole kuulemma ärsyttävä. Ap

ero ja hetiiiiiii, pelasta lapsesi. Lapset ansaitsee tasapainoisen, rauhallisen ja turvallisen ympäristön. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voisitko antaa joitain käytännön esimerkkejä eroavaisuuksista? Meillä on vähän sama juttu, mies on vanhanaikainen ja minä sitten kuulemma lepsuilen. Yritämme pitää yhtenäistä linjaa lasten edessä ja olla perumatta toisen antamaa lupaa/kieltoa, mutta hankalaahan tämä on.

Esimerkkejä:

Minä kannustan ja kehun paljon aina kun lapsi/lapset tekee oikein tai yrittää hyvin, mies ei koskaan vaan alkaa vain huutamaan jos lapsi toimii väärin.

Minä ohjaan lapsia paljon eli kerron miten heidän tulisi toimia, mies ei vaan mies antaa käskyn ja vaatii että sitä noudatetaan vaikka se olisi liian vaikea käsky lapselle ymmärtää että miten pitäisi toimia (mies ei selvästi itse ymmärrä mitä minkäkin ikäinen lapsi osaa ymmärtää).

Minä ohjaan oikeaan toimintaan selittämällä miksi niin pitää tehdä, mies taas pelottelee joillain ihan ihme asioilla (tyyliin ei saa mennä yksin rantaan koska järvessä asuu näkki joka syö lapsia).

Minusta lapset saa näkyä ja kuulua, miesten mielestä ei vaan lasten täytyy olla kiltisti hiljaa. Jos eivät ole niin mies karjuu täysiä että hiljaa. Ja lapset on ihmeissään koska minä tietenkin annan heidän leikkiessä pitää ääntäkin, vaikka en toki mitään aivan kamalaa riehumista salli.

Jos lapsi uhmaa tai kiukuttelee, niin sanoitan tunteita ja autan lasta kiukun yli. Mies vain karjaisee että hiljaa.

Ap

Väärin menee niin että hujahtaa, molemmilla. Sinä yliselität, ylikehut ja helikopteroit ja mies käyttäytyy kuin keskenkasvuinen räyhäävä mieslapsi. Ei hyvää päivää miksi te olette lisääntyneet.

Minä taas en näe tuossa yhtään mitään helikopterointia tai ylikehumista. Kun kannustetaan yrittämisestä ja selitetään (helposti ymmärrettäviä) syy-ja seuraussuhteita, lapsi oppii että kannataakin yrittää, haluaa tehdä oikein ja olla avuksi. Kieltoja pitää kunnioittaa, mutta perusteena ei ole  "siksi että sanon niin" tai "siksi että muuten saan irrationaaliset kilarit ja opit pelkäämään minua"

Tämä on ollut ainakin oma kasvatusperiaatteni. Tyhjästä en kehu. 

Lapsi täyttää kymmenen, pärjää koulussa hyvin ja saa jatkuvasti kehuja kekseliäisyydestä, hyväntahtoisuudesta ja ratkaisuksekeisyydestä. 

Myös tuo milloin pitää olla hiljaa ja kuinka hiljaa on asia, joka pitää jotenkin ratkaista. Isän kyllä pitäisi osata antaa siihen jotkut suuntaviivat: esimerkiksi että leikeissä ei huudeta ja aikuisille annetaan työrauha. Se, että mitään ääntä ei saa päästää on epäreilu vaatimus lapsiperheessä.

Kyllä siinä täyttyy helikopterin tunnusmerkit, kun ap sanoi että selittää miten pitää toimia ja ohjaa ja kehuu yrittämisestä. Ei näin. Yrittämisestä ei pidä kehua, jatkuva kehuminen saa aikaan sen ettei lapsi tee oikein ilman kehua. Kehun sijaan pitäisi osoittaa konkreettinen hyöty, joka oikein toimimisesta seuraa. Jatkuva ohjaaminen ja selittäminen myös vähentää lapsen ongelmaratkaisutaitoja, jos joku koko ajan kertoo miten pitää toimia, eikä saa itse yrittää ja erehtyä. 

Oletko AP koskaan miettinyt minkälaisen kasvatuksen ovat saaneet ihmiset joilla on aina pahamieli jostain ja hirveitä ongelmia kun esim. työelämässä ei kukaan paapokkaan koko aikaa ja kehu että hyvä Irma-Johanna osasit istua tuolissa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voisitko antaa joitain käytännön esimerkkejä eroavaisuuksista? Meillä on vähän sama juttu, mies on vanhanaikainen ja minä sitten kuulemma lepsuilen. Yritämme pitää yhtenäistä linjaa lasten edessä ja olla perumatta toisen antamaa lupaa/kieltoa, mutta hankalaahan tämä on.

Esimerkkejä:

Minä kannustan ja kehun paljon aina kun lapsi/lapset tekee oikein tai yrittää hyvin, mies ei koskaan vaan alkaa vain huutamaan jos lapsi toimii väärin.

Minä ohjaan lapsia paljon eli kerron miten heidän tulisi toimia, mies ei vaan mies antaa käskyn ja vaatii että sitä noudatetaan vaikka se olisi liian vaikea käsky lapselle ymmärtää että miten pitäisi toimia (mies ei selvästi itse ymmärrä mitä minkäkin ikäinen lapsi osaa ymmärtää).

Minä ohjaan oikeaan toimintaan selittämällä miksi niin pitää tehdä, mies taas pelottelee joillain ihan ihme asioilla (tyyliin ei saa mennä yksin rantaan koska järvessä asuu näkki joka syö lapsia).

Minusta lapset saa näkyä ja kuulua, miesten mielestä ei vaan lasten täytyy olla kiltisti hiljaa. Jos eivät ole niin mies karjuu täysiä että hiljaa. Ja lapset on ihmeissään koska minä tietenkin annan heidän leikkiessä pitää ääntäkin, vaikka en toki mitään aivan kamalaa riehumista salli.

Jos lapsi uhmaa tai kiukuttelee, niin sanoitan tunteita ja autan lasta kiukun yli. Mies vain karjaisee että hiljaa.

Ap

Kuulostaa keksityiltä jutuilta... Muuten voidaan sanoa, että sinä halusit jakaa loppuelämäsi juuri tämän ihmisen kanssa; halusit monta lasta juuri hänen kanssaan. Ei kai hänen luonteensa yllätyksenä tullut - sinulla pitäisi olla jotain ihmistuntemusta, alasi puolesta. Vai onko miehellä skitsofrenia tms.? Et voi muuttaa häntä. Keskity lapsiin niin, ettei tule aihetta luettemillesi ongelmatilanteille.

Eli ajatustenlukija ja ennustaja olisi pitänyt olla? Lasten saaminen on valtava muutos, ja monilla vanhemmiksi tulevilla ei sitä ennen ole mitään kokemusta lasten seurasta. Niinpä nämä tilanteet tulevat monissa perheissä yllätyksenä vaikka mitä kasvatuskeskusteluja olisi pidetty. 

Ja mitä tämä "Keskity lapsiin niin, ettei tule aihetta luettemillesi ongelmatilanteille." - tarkoittaa? Sitäkö, että "keskity pitämään lapset miehen mielen mukaan hiljaisina, ettei hänen tarvitse suuttua" Miehen ei tietenkään tarvitse korjata asennettaan.

mies on perheen pää, häntä kuuluu totella.

Vierailija kirjoitti:

Perinteinen kasvatus on toiminut hyvin vuosituhansien ajan. Lapset kaipaavat sen auktoriteetin ja johtohahmon joka uskaltaa komentaa heitä ja joka uskaltaa varmistaa tottelemisen myös silloin, jos lapset ovat eri mieltä asioista eivätkä haluaisi totella.

Pelkällä loputtomalla argumentoinnilla ja kiva-kivalla pärjää lähinnä niiden kaikkein helppoluonteisimpien lasten kanssa jotka suunnilleen tottelevat pientä viittaustakin.

Perinteinen kasvatus ei ole toiminut aina hyvin. Olen työskennellyt lasten psykiatristen sairauksien hoitotyössä jo 1970- luvulla. Tavannut lukemattomia perheitä, nähnyt kaltoin kohdeltuja, hakattuja lapsia ym. Minulla oli ns. 'hyvä koti' mutta kaikilla naapurien, tuttavien, koulutovereiden lapsilla ei kyllä tuo 'perinteinen' kasvatus toiminut. Lasten alistamista, lyöntejä, solvaamista. Lapsilla paljon pelkoja ja ahdistusta.

Ajat ovat myös kyllä muuttuneet vuosituhansien aikana. Myös me aikuiset. Miksi ei sitten lapset saisi muuttua? Ja ennenkaikkea kasvatus?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voisitko antaa joitain käytännön esimerkkejä eroavaisuuksista? Meillä on vähän sama juttu, mies on vanhanaikainen ja minä sitten kuulemma lepsuilen. Yritämme pitää yhtenäistä linjaa lasten edessä ja olla perumatta toisen antamaa lupaa/kieltoa, mutta hankalaahan tämä on.

Esimerkkejä:

Minä kannustan ja kehun paljon aina kun lapsi/lapset tekee oikein tai yrittää hyvin, mies ei koskaan vaan alkaa vain huutamaan jos lapsi toimii väärin.

Minä ohjaan lapsia paljon eli kerron miten heidän tulisi toimia, mies ei vaan mies antaa käskyn ja vaatii että sitä noudatetaan vaikka se olisi liian vaikea käsky lapselle ymmärtää että miten pitäisi toimia (mies ei selvästi itse ymmärrä mitä minkäkin ikäinen lapsi osaa ymmärtää).

Minä ohjaan oikeaan toimintaan selittämällä miksi niin pitää tehdä, mies taas pelottelee joillain ihan ihme asioilla (tyyliin ei saa mennä yksin rantaan koska järvessä asuu näkki joka syö lapsia).

Minusta lapset saa näkyä ja kuulua, miesten mielestä ei vaan lasten täytyy olla kiltisti hiljaa. Jos eivät ole niin mies karjuu täysiä että hiljaa. Ja lapset on ihmeissään koska minä tietenkin annan heidän leikkiessä pitää ääntäkin, vaikka en toki mitään aivan kamalaa riehumista salli.

Jos lapsi uhmaa tai kiukuttelee, niin sanoitan tunteita ja autan lasta kiukun yli. Mies vain karjaisee että hiljaa.

Ap

Väärin menee niin että hujahtaa, molemmilla. Sinä yliselität, ylikehut ja helikopteroit ja mies käyttäytyy kuin keskenkasvuinen räyhäävä mieslapsi. Ei hyvää päivää miksi te olette lisääntyneet.

Minä taas en näe tuossa yhtään mitään helikopterointia tai ylikehumista. Kun kannustetaan yrittämisestä ja selitetään (helposti ymmärrettäviä) syy-ja seuraussuhteita, lapsi oppii että kannataakin yrittää, haluaa tehdä oikein ja olla avuksi. Kieltoja pitää kunnioittaa, mutta perusteena ei ole  "siksi että sanon niin" tai "siksi että muuten saan irrationaaliset kilarit ja opit pelkäämään minua"

Tämä on ollut ainakin oma kasvatusperiaatteni. Tyhjästä en kehu. 

Lapsi täyttää kymmenen, pärjää koulussa hyvin ja saa jatkuvasti kehuja kekseliäisyydestä, hyväntahtoisuudesta ja ratkaisuksekeisyydestä. 

Myös tuo milloin pitää olla hiljaa ja kuinka hiljaa on asia, joka pitää jotenkin ratkaista. Isän kyllä pitäisi osata antaa siihen jotkut suuntaviivat: esimerkiksi että leikeissä ei huudeta ja aikuisille annetaan työrauha. Se, että mitään ääntä ei saa päästää on epäreilu vaatimus lapsiperheessä.

Kyllä siinä täyttyy helikopterin tunnusmerkit, kun ap sanoi että selittää miten pitää toimia ja ohjaa ja kehuu yrittämisestä. Ei näin. Yrittämisestä ei pidä kehua, jatkuva kehuminen saa aikaan sen ettei lapsi tee oikein ilman kehua. Kehun sijaan pitäisi osoittaa konkreettinen hyöty, joka oikein toimimisesta seuraa. Jatkuva ohjaaminen ja selittäminen myös vähentää lapsen ongelmaratkaisutaitoja, jos joku koko ajan kertoo miten pitää toimia, eikä saa itse yrittää ja erehtyä. 

Tässä on hyvä pointti. Yrittämisestä ei tarvitse erikseen kehua, vaan rohkaista yrittämään uudelleen. Itse yritän opettaa lapset siihen, että kertaus on opintojen äiti: jos jokin asia ei suju tai onnistu, harjoitellaan, ja toistetaan asiaa uudelleen. Muistutan aina, että kukaan ei osaa mitään ensi yrittämällä. 

Sitten kun jokin asia sujuu tai selkeää edistystä tapahtuu, on kiitoksen ja kehujen vuoro. Tärkeää on opastaa lapsi myös nauttimaan onnistumisesta ja sen tuomista hyödyistä tai iloista.

Sama pätee riehumiseen ja muuhun rajojen ylittämiseen. Lasta on kiellettävä toimimasta väärin, ja jos muu ei auta, korotettava ääntä. Sen jälkeen on tietenkin selitettävä tilanne auki ja ohjattava lapsia toimimaan oikein.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voisitko antaa joitain käytännön esimerkkejä eroavaisuuksista? Meillä on vähän sama juttu, mies on vanhanaikainen ja minä sitten kuulemma lepsuilen. Yritämme pitää yhtenäistä linjaa lasten edessä ja olla perumatta toisen antamaa lupaa/kieltoa, mutta hankalaahan tämä on.

Esimerkkejä:

Minä kannustan ja kehun paljon aina kun lapsi/lapset tekee oikein tai yrittää hyvin, mies ei koskaan vaan alkaa vain huutamaan jos lapsi toimii väärin.

Minä ohjaan lapsia paljon eli kerron miten heidän tulisi toimia, mies ei vaan mies antaa käskyn ja vaatii että sitä noudatetaan vaikka se olisi liian vaikea käsky lapselle ymmärtää että miten pitäisi toimia (mies ei selvästi itse ymmärrä mitä minkäkin ikäinen lapsi osaa ymmärtää).

Minä ohjaan oikeaan toimintaan selittämällä miksi niin pitää tehdä, mies taas pelottelee joillain ihan ihme asioilla (tyyliin ei saa mennä yksin rantaan koska järvessä asuu näkki joka syö lapsia).

Minusta lapset saa näkyä ja kuulua, miesten mielestä ei vaan lasten täytyy olla kiltisti hiljaa. Jos eivät ole niin mies karjuu täysiä että hiljaa. Ja lapset on ihmeissään koska minä tietenkin annan heidän leikkiessä pitää ääntäkin, vaikka en toki mitään aivan kamalaa riehumista salli.

Jos lapsi uhmaa tai kiukuttelee, niin sanoitan tunteita ja autan lasta kiukun yli. Mies vain karjaisee että hiljaa.

Ap

Kuulostaa keksityiltä jutuilta... Muuten voidaan sanoa, että sinä halusit jakaa loppuelämäsi juuri tämän ihmisen kanssa; halusit monta lasta juuri hänen kanssaan. Ei kai hänen luonteensa yllätyksenä tullut - sinulla pitäisi olla jotain ihmistuntemusta, alasi puolesta. Vai onko miehellä skitsofrenia tms.? Et voi muuttaa häntä. Keskity lapsiin niin, ettei tule aihetta luettemillesi ongelmatilanteille.

Eli ajatustenlukija ja ennustaja olisi pitänyt olla? Lasten saaminen on valtava muutos, ja monilla vanhemmiksi tulevilla ei sitä ennen ole mitään kokemusta lasten seurasta. Niinpä nämä tilanteet tulevat monissa perheissä yllätyksenä vaikka mitä kasvatuskeskusteluja olisi pidetty. 

Ja mitä tämä "Keskity lapsiin niin, ettei tule aihetta luettemillesi ongelmatilanteille." - tarkoittaa? Sitäkö, että "keskity pitämään lapset miehen mielen mukaan hiljaisina, ettei hänen tarvitse suuttua" Miehen ei tietenkään tarvitse korjata asennettaan.

Väitätkö tosiaan, että lapset syntyi niin mies alkoi käyttäytymään kuin lapsi itsekkin, huutaa ja raivoaa, eikä keskustele ja sovi niinkuin aikuinen ihminen? Ennen lapsia mies oli rauhallinen, hyvä keskustelemaan, järkevä ja johdonmukainen, mutta kaikki tämä muuttui hetkessä? Ja höpö höpö. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voisitko antaa joitain käytännön esimerkkejä eroavaisuuksista? Meillä on vähän sama juttu, mies on vanhanaikainen ja minä sitten kuulemma lepsuilen. Yritämme pitää yhtenäistä linjaa lasten edessä ja olla perumatta toisen antamaa lupaa/kieltoa, mutta hankalaahan tämä on.

Esimerkkejä:

Minä kannustan ja kehun paljon aina kun lapsi/lapset tekee oikein tai yrittää hyvin, mies ei koskaan vaan alkaa vain huutamaan jos lapsi toimii väärin.

Minä ohjaan lapsia paljon eli kerron miten heidän tulisi toimia, mies ei vaan mies antaa käskyn ja vaatii että sitä noudatetaan vaikka se olisi liian vaikea käsky lapselle ymmärtää että miten pitäisi toimia (mies ei selvästi itse ymmärrä mitä minkäkin ikäinen lapsi osaa ymmärtää).

Minä ohjaan oikeaan toimintaan selittämällä miksi niin pitää tehdä, mies taas pelottelee joillain ihan ihme asioilla (tyyliin ei saa mennä yksin rantaan koska järvessä asuu näkki joka syö lapsia).

Minusta lapset saa näkyä ja kuulua, miesten mielestä ei vaan lasten täytyy olla kiltisti hiljaa. Jos eivät ole niin mies karjuu täysiä että hiljaa. Ja lapset on ihmeissään koska minä tietenkin annan heidän leikkiessä pitää ääntäkin, vaikka en toki mitään aivan kamalaa riehumista salli.

Jos lapsi uhmaa tai kiukuttelee, niin sanoitan tunteita ja autan lasta kiukun yli. Mies vain karjaisee että hiljaa.

Ap

Väärin menee niin että hujahtaa, molemmilla. Sinä yliselität, ylikehut ja helikopteroit ja mies käyttäytyy kuin keskenkasvuinen räyhäävä mieslapsi. Ei hyvää päivää miksi te olette lisääntyneet.

Minä taas en näe tuossa yhtään mitään helikopterointia tai ylikehumista. Kun kannustetaan yrittämisestä ja selitetään (helposti ymmärrettäviä) syy-ja seuraussuhteita, lapsi oppii että kannataakin yrittää, haluaa tehdä oikein ja olla avuksi. Kieltoja pitää kunnioittaa, mutta perusteena ei ole  "siksi että sanon niin" tai "siksi että muuten saan irrationaaliset kilarit ja opit pelkäämään minua"

Tämä on ollut ainakin oma kasvatusperiaatteni. Tyhjästä en kehu. 

Lapsi täyttää kymmenen, pärjää koulussa hyvin ja saa jatkuvasti kehuja kekseliäisyydestä, hyväntahtoisuudesta ja ratkaisuksekeisyydestä. 

Myös tuo milloin pitää olla hiljaa ja kuinka hiljaa on asia, joka pitää jotenkin ratkaista. Isän kyllä pitäisi osata antaa siihen jotkut suuntaviivat: esimerkiksi että leikeissä ei huudeta ja aikuisille annetaan työrauha. Se, että mitään ääntä ei saa päästää on epäreilu vaatimus lapsiperheessä.

Kyllä siinä täyttyy helikopterin tunnusmerkit, kun ap sanoi että selittää miten pitää toimia ja ohjaa ja kehuu yrittämisestä. Ei näin. Yrittämisestä ei pidä kehua, jatkuva kehuminen saa aikaan sen ettei lapsi tee oikein ilman kehua. Kehun sijaan pitäisi osoittaa konkreettinen hyöty, joka oikein toimimisesta seuraa. Jatkuva ohjaaminen ja selittäminen myös vähentää lapsen ongelmaratkaisutaitoja, jos joku koko ajan kertoo miten pitää toimia, eikä saa itse yrittää ja erehtyä. 

Tässä on hyvä pointti. Yrittämisestä ei tarvitse erikseen kehua, vaan rohkaista yrittämään uudelleen. Itse yritän opettaa lapset siihen, että kertaus on opintojen äiti: jos jokin asia ei suju tai onnistu, harjoitellaan, ja toistetaan asiaa uudelleen. Muistutan aina, että kukaan ei osaa mitään ensi yrittämällä. 

Sitten kun jokin asia sujuu tai selkeää edistystä tapahtuu, on kiitoksen ja kehujen vuoro. Tärkeää on opastaa lapsi myös nauttimaan onnistumisesta ja sen tuomista hyödyistä tai iloista.

Sama pätee riehumiseen ja muuhun rajojen ylittämiseen. Lasta on kiellettävä toimimasta väärin, ja jos muu ei auta, korotettava ääntä. Sen jälkeen on tietenkin selitettävä tilanne auki ja ohjattava lapsia toimimaan oikein.

Muuten samaa mieltä, mutta äänen korottaminen ei ole tässäkään tarpeellista. Ensin sanotaan ja sitten toimitaan vaikka ohjaamalla. Ei tarvitse suuttua ja riehua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Perinteinen kasvatus on toiminut hyvin vuosituhansien ajan. Lapset kaipaavat sen auktoriteetin ja johtohahmon joka uskaltaa komentaa heitä ja joka uskaltaa varmistaa tottelemisen myös silloin, jos lapset ovat eri mieltä asioista eivätkä haluaisi totella.

Pelkällä loputtomalla argumentoinnilla ja kiva-kivalla pärjää lähinnä niiden kaikkein helppoluonteisimpien lasten kanssa jotka suunnilleen tottelevat pientä viittaustakin.

Perinteinen kasvatus ei ole toiminut aina hyvin. Olen työskennellyt lasten psykiatristen sairauksien hoitotyössä jo 1970- luvulla. Tavannut lukemattomia perheitä, nähnyt kaltoin kohdeltuja, hakattuja lapsia ym. Minulla oli ns. 'hyvä koti' mutta kaikilla naapurien, tuttavien, koulutovereiden lapsilla ei kyllä tuo 'perinteinen' kasvatus toiminut. Lasten alistamista, lyöntejä, solvaamista. Lapsilla paljon pelkoja ja ahdistusta.

Ajat ovat myös kyllä muuttuneet vuosituhansien aikana. Myös me aikuiset. Miksi ei sitten lapset saisi muuttua? Ja ennenkaikkea kasvatus?

Kasvatus on muuttunut todella paljon ja todella nopeasti. Kuinka joku voi edes väittää, että muutoksia ei olisi tapahtunut?

Lasten henkinen pahoinpitely (solvaaminen, mitätöiminen, alistaminen jne) on aivan selvästi hylätty kasvatuskeino. Samoin tietenkin fyysinen pahoinpitely.

Sen sijaan edellä mainittuihin tuomittaviin tapoihin ei mielestäni kuulu se, että vanhempi tarvittaessa ärähtää, jos lapsi tekee väärin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voisitko antaa joitain käytännön esimerkkejä eroavaisuuksista? Meillä on vähän sama juttu, mies on vanhanaikainen ja minä sitten kuulemma lepsuilen. Yritämme pitää yhtenäistä linjaa lasten edessä ja olla perumatta toisen antamaa lupaa/kieltoa, mutta hankalaahan tämä on.

Esimerkkejä:

Minä kannustan ja kehun paljon aina kun lapsi/lapset tekee oikein tai yrittää hyvin, mies ei koskaan vaan alkaa vain huutamaan jos lapsi toimii väärin.

Minä ohjaan lapsia paljon eli kerron miten heidän tulisi toimia, mies ei vaan mies antaa käskyn ja vaatii että sitä noudatetaan vaikka se olisi liian vaikea käsky lapselle ymmärtää että miten pitäisi toimia (mies ei selvästi itse ymmärrä mitä minkäkin ikäinen lapsi osaa ymmärtää).

Minä ohjaan oikeaan toimintaan selittämällä miksi niin pitää tehdä, mies taas pelottelee joillain ihan ihme asioilla (tyyliin ei saa mennä yksin rantaan koska järvessä asuu näkki joka syö lapsia).

Minusta lapset saa näkyä ja kuulua, miesten mielestä ei vaan lasten täytyy olla kiltisti hiljaa. Jos eivät ole niin mies karjuu täysiä että hiljaa. Ja lapset on ihmeissään koska minä tietenkin annan heidän leikkiessä pitää ääntäkin, vaikka en toki mitään aivan kamalaa riehumista salli.

Jos lapsi uhmaa tai kiukuttelee, niin sanoitan tunteita ja autan lasta kiukun yli. Mies vain karjaisee että hiljaa.

Ap

Väärin menee niin että hujahtaa, molemmilla. Sinä yliselität, ylikehut ja helikopteroit ja mies käyttäytyy kuin keskenkasvuinen räyhäävä mieslapsi. Ei hyvää päivää miksi te olette lisääntyneet.

Minä taas en näe tuossa yhtään mitään helikopterointia tai ylikehumista. Kun kannustetaan yrittämisestä ja selitetään (helposti ymmärrettäviä) syy-ja seuraussuhteita, lapsi oppii että kannataakin yrittää, haluaa tehdä oikein ja olla avuksi. Kieltoja pitää kunnioittaa, mutta perusteena ei ole  "siksi että sanon niin" tai "siksi että muuten saan irrationaaliset kilarit ja opit pelkäämään minua"

Tämä on ollut ainakin oma kasvatusperiaatteni. Tyhjästä en kehu. 

Lapsi täyttää kymmenen, pärjää koulussa hyvin ja saa jatkuvasti kehuja kekseliäisyydestä, hyväntahtoisuudesta ja ratkaisuksekeisyydestä. 

Myös tuo milloin pitää olla hiljaa ja kuinka hiljaa on asia, joka pitää jotenkin ratkaista. Isän kyllä pitäisi osata antaa siihen jotkut suuntaviivat: esimerkiksi että leikeissä ei huudeta ja aikuisille annetaan työrauha. Se, että mitään ääntä ei saa päästää on epäreilu vaatimus lapsiperheessä.

Kyllä siinä täyttyy helikopterin tunnusmerkit, kun ap sanoi että selittää miten pitää toimia ja ohjaa ja kehuu yrittämisestä. Ei näin. Yrittämisestä ei pidä kehua, jatkuva kehuminen saa aikaan sen ettei lapsi tee oikein ilman kehua. Kehun sijaan pitäisi osoittaa konkreettinen hyöty, joka oikein toimimisesta seuraa. Jatkuva ohjaaminen ja selittäminen myös vähentää lapsen ongelmaratkaisutaitoja, jos joku koko ajan kertoo miten pitää toimia, eikä saa itse yrittää ja erehtyä. 

Tässä on hyvä pointti. Yrittämisestä ei tarvitse erikseen kehua, vaan rohkaista yrittämään uudelleen. Itse yritän opettaa lapset siihen, että kertaus on opintojen äiti: jos jokin asia ei suju tai onnistu, harjoitellaan, ja toistetaan asiaa uudelleen. Muistutan aina, että kukaan ei osaa mitään ensi yrittämällä. 

Sitten kun jokin asia sujuu tai selkeää edistystä tapahtuu, on kiitoksen ja kehujen vuoro. Tärkeää on opastaa lapsi myös nauttimaan onnistumisesta ja sen tuomista hyödyistä tai iloista.

Sama pätee riehumiseen ja muuhun rajojen ylittämiseen. Lasta on kiellettävä toimimasta väärin, ja jos muu ei auta, korotettava ääntä. Sen jälkeen on tietenkin selitettävä tilanne auki ja ohjattava lapsia toimimaan oikein.

Täytyy sanoa, että tulkitsin ap:n toimintatavan suunnilleen tuollaiseksi. Että on rajoja, saa yrittää itse, kannustetaan, mutta vain syystä, kerrotaan miksi joku on vaarallista ja kiellettyä jne.

Ja sen vanhanaikaisen kasvatuksen 

taaperoille suunnatuksi, armeijahenkiseksi käskytykseksi ja huutamiseksi. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voisitko antaa joitain käytännön esimerkkejä eroavaisuuksista? Meillä on vähän sama juttu, mies on vanhanaikainen ja minä sitten kuulemma lepsuilen. Yritämme pitää yhtenäistä linjaa lasten edessä ja olla perumatta toisen antamaa lupaa/kieltoa, mutta hankalaahan tämä on.

Esimerkkejä:

Minä kannustan ja kehun paljon aina kun lapsi/lapset tekee oikein tai yrittää hyvin, mies ei koskaan vaan alkaa vain huutamaan jos lapsi toimii väärin.

Minä ohjaan lapsia paljon eli kerron miten heidän tulisi toimia, mies ei vaan mies antaa käskyn ja vaatii että sitä noudatetaan vaikka se olisi liian vaikea käsky lapselle ymmärtää että miten pitäisi toimia (mies ei selvästi itse ymmärrä mitä minkäkin ikäinen lapsi osaa ymmärtää).

Minä ohjaan oikeaan toimintaan selittämällä miksi niin pitää tehdä, mies taas pelottelee joillain ihan ihme asioilla (tyyliin ei saa mennä yksin rantaan koska järvessä asuu näkki joka syö lapsia).

Minusta lapset saa näkyä ja kuulua, miesten mielestä ei vaan lasten täytyy olla kiltisti hiljaa. Jos eivät ole niin mies karjuu täysiä että hiljaa. Ja lapset on ihmeissään koska minä tietenkin annan heidän leikkiessä pitää ääntäkin, vaikka en toki mitään aivan kamalaa riehumista salli.

Jos lapsi uhmaa tai kiukuttelee, niin sanoitan tunteita ja autan lasta kiukun yli. Mies vain karjaisee että hiljaa.

Ap

Väärin menee niin että hujahtaa, molemmilla. Sinä yliselität, ylikehut ja helikopteroit ja mies käyttäytyy kuin keskenkasvuinen räyhäävä mieslapsi. Ei hyvää päivää miksi te olette lisääntyneet.

Minä taas en näe tuossa yhtään mitään helikopterointia tai ylikehumista. Kun kannustetaan yrittämisestä ja selitetään (helposti ymmärrettäviä) syy-ja seuraussuhteita, lapsi oppii että kannataakin yrittää, haluaa tehdä oikein ja olla avuksi. Kieltoja pitää kunnioittaa, mutta perusteena ei ole  "siksi että sanon niin" tai "siksi että muuten saan irrationaaliset kilarit ja opit pelkäämään minua"

Tämä on ollut ainakin oma kasvatusperiaatteni. Tyhjästä en kehu. 

Lapsi täyttää kymmenen, pärjää koulussa hyvin ja saa jatkuvasti kehuja kekseliäisyydestä, hyväntahtoisuudesta ja ratkaisuksekeisyydestä. 

Myös tuo milloin pitää olla hiljaa ja kuinka hiljaa on asia, joka pitää jotenkin ratkaista. Isän kyllä pitäisi osata antaa siihen jotkut suuntaviivat: esimerkiksi että leikeissä ei huudeta ja aikuisille annetaan työrauha. Se, että mitään ääntä ei saa päästää on epäreilu vaatimus lapsiperheessä.

Kyllä siinä täyttyy helikopterin tunnusmerkit, kun ap sanoi että selittää miten pitää toimia ja ohjaa ja kehuu yrittämisestä. Ei näin. Yrittämisestä ei pidä kehua, jatkuva kehuminen saa aikaan sen ettei lapsi tee oikein ilman kehua. Kehun sijaan pitäisi osoittaa konkreettinen hyöty, joka oikein toimimisesta seuraa. Jatkuva ohjaaminen ja selittäminen myös vähentää lapsen ongelmaratkaisutaitoja, jos joku koko ajan kertoo miten pitää toimia, eikä saa itse yrittää ja erehtyä. 

Tässä on hyvä pointti. Yrittämisestä ei tarvitse erikseen kehua, vaan rohkaista yrittämään uudelleen. Itse yritän opettaa lapset siihen, että kertaus on opintojen äiti: jos jokin asia ei suju tai onnistu, harjoitellaan, ja toistetaan asiaa uudelleen. Muistutan aina, että kukaan ei osaa mitään ensi yrittämällä. 

Sitten kun jokin asia sujuu tai selkeää edistystä tapahtuu, on kiitoksen ja kehujen vuoro. Tärkeää on opastaa lapsi myös nauttimaan onnistumisesta ja sen tuomista hyödyistä tai iloista.

Sama pätee riehumiseen ja muuhun rajojen ylittämiseen. Lasta on kiellettävä toimimasta väärin, ja jos muu ei auta, korotettava ääntä. Sen jälkeen on tietenkin selitettävä tilanne auki ja ohjattava lapsia toimimaan oikein.

Muuten samaa mieltä, mutta äänen korottaminen ei ole tässäkään tarpeellista. Ensin sanotaan ja sitten toimitaan vaikka ohjaamalla. Ei tarvitse suuttua ja riehua.

Ei ole kysymys suuttumisesta ja riehumisesta, vaan äänenkäytöstä.

Siitä, että lapsi pysähtyy ja lopettaa kielletyn toimintansa, kun aikuinen sanoo äänekkäästi ja painokkaasti asiasta.

Lapsen on opittava (tietenkin ikätasoisesti) käsittämään ja käsittelemään myös se asia, että väärin toimiminen aiheuttaa ärtymystä toisissa ihmisissä.

ap taitaa kasvattaa niitä sellaisia lumihiutaleita jotaka kuvitteleevat olevansa jotain erityistä, esim.jos osaavat vähän laulaa, niin kuin nähtiin Idols koelauluissa. Oli selvästi äiti kehunut laulutaitoa, muut nauroi.

Tai jos lapsi tekee töhräisyn paperille, niin kehuu älyttömästi. Tuo ei toimi, kasvattaa vaan epäonnistumaan sitten aikuisena, tai koulussa muut nauraa. Kouluarvosanoiksi tulee liikunnasta 7 ja äiti menee sitten valittamaan että kyllä meidän lapsi osaa uida ja kävellä ihan hyvin, miksi ei ole 10 tai 9!!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Perinteinen kasvatus on toiminut hyvin vuosituhansien ajan. Lapset kaipaavat sen auktoriteetin ja johtohahmon joka uskaltaa komentaa heitä ja joka uskaltaa varmistaa tottelemisen myös silloin, jos lapset ovat eri mieltä asioista eivätkä haluaisi totella.

Pelkällä loputtomalla argumentoinnilla ja kiva-kivalla pärjää lähinnä niiden kaikkein helppoluonteisimpien lasten kanssa jotka suunnilleen tottelevat pientä viittaustakin.

Perinteinen kasvatus ei ole toiminut aina hyvin. Olen työskennellyt lasten psykiatristen sairauksien hoitotyössä jo 1970- luvulla. Tavannut lukemattomia perheitä, nähnyt kaltoin kohdeltuja, hakattuja lapsia ym. Minulla oli ns. 'hyvä koti' mutta kaikilla naapurien, tuttavien, koulutovereiden lapsilla ei kyllä tuo 'perinteinen' kasvatus toiminut. Lasten alistamista, lyöntejä, solvaamista. Lapsilla paljon pelkoja ja ahdistusta.

Ajat ovat myös kyllä muuttuneet vuosituhansien aikana. Myös me aikuiset. Miksi ei sitten lapset saisi muuttua? Ja ennenkaikkea kasvatus?

Lasten kaltoinkohtelu ja hakkaaminen ei ole ikinä ollut yleisesti hyväksyttyä.

Mitä mielenterveysongelmiin tulee, niin ne eivät ainakaan vähentymään päin ole olleet vaikka kasvatus on liberalisoitunut. Enemmänkin päinvastoin.

Ap:n mies kuulostaa vähän omalta mieheltäni. Hän räyhää ja minulla on ymmärtäväisempi ote asioihin. Lapset ovat pienestä pitäen tähän tottuneet ja jos kokevat, että isän reaktio menee "yli", he myös sen ilmaisevat. Inttävät vastaan ja poistuvat paikalta. Mies yleensä tästä sitten suuttuu minulle, johon totean että hänen täytyy itse ansaita se kunnioitus ja epäasiallinen käytös ei siksi tehoa. Minua lapset eivät edes yritä haastaa, vaikka se lepsumpi olenkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Perinteinen kasvatus on toiminut hyvin vuosituhansien ajan. Lapset kaipaavat sen auktoriteetin ja johtohahmon joka uskaltaa komentaa heitä ja joka uskaltaa varmistaa tottelemisen myös silloin, jos lapset ovat eri mieltä asioista eivätkä haluaisi totella.

Pelkällä loputtomalla argumentoinnilla ja kiva-kivalla pärjää lähinnä niiden kaikkein helppoluonteisimpien lasten kanssa jotka suunnilleen tottelevat pientä viittaustakin.

Perinteinen kasvatus ei ole toiminut aina hyvin. Olen työskennellyt lasten psykiatristen sairauksien hoitotyössä jo 1970- luvulla. Tavannut lukemattomia perheitä, nähnyt kaltoin kohdeltuja, hakattuja lapsia ym. Minulla oli ns. 'hyvä koti' mutta kaikilla naapurien, tuttavien, koulutovereiden lapsilla ei kyllä tuo 'perinteinen' kasvatus toiminut. Lasten alistamista, lyöntejä, solvaamista. Lapsilla paljon pelkoja ja ahdistusta.

Ajat ovat myös kyllä muuttuneet vuosituhansien aikana. Myös me aikuiset. Miksi ei sitten lapset saisi muuttua? Ja ennenkaikkea kasvatus?

Kasvatus on muuttunut todella paljon ja todella nopeasti. Kuinka joku voi edes väittää, että muutoksia ei olisi tapahtunut?

Lasten henkinen pahoinpitely (solvaaminen, mitätöiminen, alistaminen jne) on aivan selvästi hylätty kasvatuskeino. Samoin tietenkin fyysinen pahoinpitely.

Sen sijaan edellä mainittuihin tuomittaviin tapoihin ei mielestäni kuulu se, että vanhempi tarvittaessa ärähtää, jos lapsi tekee väärin.

Jos pelkkä ärähdys ei riitä vaan tarvittaisiin (tuntuvaa) rankaisemista tai fyysistä pakottamista, niin sitten ollaankin jo hylättyjen ja tuomittavien kasvatuskeinojen piirissä.