Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Sosiaalisten tilanteiden pelko ja työelämä
Onko täällä työelämässä olevia sosiaalisten tilanteiden pelosta kärsiviä? Kiinnostaisi kuulla, mitä päädyitte tekemään työksenne ja miten pärjäätte.
Olen itse vähän päälle parikymppinen yliopisto-opiskelija. Mitään mielenterveyspuolen diagnooseja ei ainakaan toistaiseksi ole, mutta melkoisen voimakas ahdistus sosiaalisista tilanteista on ollut läsnä niin pitkään kuin muistan. En osaa toimia tilanteissa luonnollisesti, vaan olen pyrkinyt opettelemaan reaktioita ja vuorovaikutusta kopioimalla muita. Aina en tietenkään löydä "arkistoista" sopivaa repliikkiä ja varsinkin entuudestaan tuntemattomissa tilanteissa saatan antaa itsestäni varsin erikoisen vaikutelman. Olo on ollut aina varsin ulkopuolinen, kavereitakaan ei ollut ennen teini-ikää. Seurustelut ym. vastaavat kuviot on luonnollisesti jääneet kokonaan väliin. Autismin kirjon piirteitäkin löytynee enemmän tai vähemmän, mikä ei ainakaan helpota asiaa.
Toistaiseksi olen sinnitellyt elämässä minimoimalla/kiertämällä liian ahdistavat tilanteet. Ihmisiin on todella vaikea ottaa oma-aloitteisesti yhteyttä ja tämä osaltaan on aiheuttanut sen, että kovinkaan syvällisiä ihmissuhteita ei pääse syntymään. Lisäksi alani on sellainen, että opinnot on mahdollista suorittaa hyvinkin itsenäisesti. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että suhteellisen pian tämä kaikki kostautuu ja on kohdattava realiteetit. Olen ollut töissä, mutta ensinnäkin yöunet alkoivat kärsiä ahdistuksen vuoksi kuukausia ennen aloitusta. Aloitus oli yhtä panikointia enkä kyennyt rentoutumaan lainkaan työpäivän jälkeen. Yritin sinnitellä ja uskoa, että ahdistus helpottaa, kun pääsen vauhtiin. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan en nukkunut öisin käytännössä enää ollenkaan. Lopulta paniikki lähestyvästä palaverista oli viimeinen niitti ja jouduin lopettamaan (ei helppoa sekään, siis auktoriteettiasemassa olevaan yhteydessä oleminen).
Olisin oikein tyytyväinen, jos löytäisin edes jonkin työn, jota pää kestäisi. Tiimityöskentely ja vastuun ottaminen tuntuu olevan myrkkyä, joten korkeakoulutusta vaativat työt pitänee unohtaa. Palkkaustakaan en pidä kovin olennaisena tekijänä, sillä näillä ongelmilla varustettuna esim. parisuhteeseen päätymisen ja perheen perustamisen todennäköisyys lienee lottovoiton luokkaa. Olen pohtinut johonkin yksinkertaiseen suorittavan tason työhön hakeutumista, mutta työnantajat saattaisivat karsastaa korkeakoulutusta. Lisäksi olen ehkä kirjaviisas, mutta monesta käytännön asiasta aivan pihalla ja motorisesti kömpelö. Tilanne tuntuu kohtalaisen toivottomalta, sillä omatunto ei missään nimessä sallisi "yhteiskunnan elättinä" olemista. Lisäksi olen ollut viime kesät ilman töitä, ja jo parissa kuukaudessa selkeän päivärytmin puute pahensi ahdistusta sekä toi itsetuhoiset ajatukset takaisin. Voin vain kuvitella, mitä pidempi kotona makaaminen aiheuttaisi.
Kommentit (1100)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hanki lapsi. Asioita hoitaessa on pakko sosialisoida .
Luuletko että se olisi helppoa ja onnistuisi jos kärsii sosiaalisesta fobiasta? 😤
Juu? Halukkaita miehiä kyllä riittää, antaa sellaisen kömpiä päälle ja tehdä työt. Ei siihen mitään erikoistaitoja vaadita.
Ongelma on siinä että pitäisi tutustua vieraaseen ihmiseen eikä se ole helppoa sosiaalisesta fobiasta kärsivälle! Ihme vähättelyä! 🤦🏻
Niin, harva asia on elämässä heppoa. Ja tuo on vieläpä sieltä helpoimmasta päästä, menee esim. baariin niin miehiä tulee kyllä juttusille. Ei vaadi kummoisiakaan taitoja tai uskaltamista itseltä.
Sosiaalisten tilanteiden pelko ei ole helppo. Ongelma on siinä ettei baariin uskalla mennä. Jo pelkkä kotoa lähteminen on hankalaa!
Niin ehkä sulle on helppoa kun et kärsi sosiaalisesta fobiasta!Ottaa alkoholia tai rauhoittavaa, niin kyllä kuule onnistuu. Eikä siellä baarissa jatkuvasti tarvi ravata.Tämä ylidramatisointi on naurettavaa.
No mulle ei alkoholi auta eikä tämä ole ylidramatisointia. Kerron vaan kokemuksesta. Itse olet naurettava.
No rauhoittavat kyllä tepsii - ai niin, mutta kuten kaikki elämässä, myös avun hakeminen on liian ahDisTavAa. :( On noloa lähteä sanomaan toista keskustelijaa naurettavaksi. Mutta antaa mennä kun varmasti tunnet itsesi oikein vahvaksi ja rohkeaksi uhiteltuasi täällä, oikeassa elämässähän et uskaltaisi edes puhua. :D
Olen kokeillut vaikka mitä ja mikään ei minua auta. Edelleen ahdistaa. Ja kuule, on noloa vähätellä toisten sairautta.
Tiedätkö kuule mitä, ahdistus on ihan normaali ihmisen tunne. Sitä ei saa pois. Muuten minulle ihan sama näiden luulosairauksien kanssa, kunhan ei loisi yhteisillä varoilla.
Ahdistus on tunne, sosiaalinen fobia sitä, ettei ole välttämättä toimintakykyinen. Jos sosiaalisesta ahdistuksesta kärsivä laitetaann töihin esim. asiakaspalveluun, hän ei kykene siihen. Siitä ei tule mitään.
Kyllä tulee, kun on tarpeeksi resilienssiä. Kaikkeen tottuu, jos on pakko - mutta nyky-yhteiskunnassahan tätä pakkoa ei ole, vaan yhteiskunta maksaa kotona nyhjäämisen. Tulokset nähdään tässäkin ketjussa.
Mutta ei työnantaja palkkaa änkyttävää tai punastuvaa tai muuten silmin nähden ahdistunutta ihmistä, jonka on vaikea pitää katsekontaktia. Ja ahdistus ja sen tuoma käytös ei todella ole mikään valinta, vaan automaattista reagointia.
Työhaastattelut ovat yksittäisiä tilanteita, joista selviää tarvittaessa esimerkiksi lääkityksen tukemana. Ei kukaan ole sanonut, että ahdistus olisi valinta. Sen voittamiseksi onkin käveltävä sinnikkäästi pelkoja kohti, jotta tuo automaattinen reagointi pikku hiljaa väistyisi. Se taas vaatii resilienssiä.
Mutta kun se ei nimenomaan ei ole " yksittäinen tilanne" jos on pitempiaikaisesti kärsinyt ahdistuksesta ja sosiaalisesta fobiasta. Diagnooseilla ei ole edes merkitystä, vaan toimintakyvyllä. Ihmisen toimintakyky on se oleellinen seikka työelämän kannalta. Se on ihan sama onko joku "muotidiagnoosi" vai ei, ratkaisevaa on se, aiheuttako se invalidisoitumista. Jos aiheuttaa, kyse ei todella ole mistään muodista sen ihmisen kohdalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olet joko kotoa saanut itsetunnon puutteen tai olet tullut toisten ihmisten jyräämäksi. Lääkehoito tehoaa tilapäisesti mutta pysyvän avun saat keskustelusta ja/tai osallistumalla esiintymisiin. Monet näyttelijät kärsivät siitä samoin kuin artistit. Useat kuten loiri kävi oksentamssa ennen esiintymistä. Uskoisitko. ainoa joka auttaa on se että alat työstämään ongelmaa. Ensin kirjoitat itsellesi asiasta ja syvennät sitä ja etsit juurisyyn. Sosiaalinen media luo paljon tällaista. Muista että ne eivät ole oikeita kavereita. Itselläni auttoi 2v keskustelu liittyen kokonaan toiseen sairauteen joka oli selkärangan leikkaus eikä siis aivoleikkaus.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hanki lapsi. Asioita hoitaessa on pakko sosialisoida .
Luuletko että se olisi helppoa ja onnistuisi jos kärsii sosiaalisesta fobiasta? 😤
Juu? Halukkaita miehiä kyllä riittää, antaa sellaisen kömpiä päälle ja tehdä työt. Ei siihen mitään erikoistaitoja vaadita.
Ongelma on siinä että pitäisi tutustua vieraaseen ihmiseen eikä se ole helppoa sosiaalisesta fobiasta kärsivälle! Ihme vähättelyä! 🤦🏻
Niin, harva asia on elämässä heppoa. Ja tuo on vieläpä sieltä helpoimmasta päästä, menee esim. baariin niin miehiä tulee kyllä juttusille. Ei vaadi kummoisiakaan taitoja tai uskaltamista itseltä.
Sosiaalisten tilanteiden pelko ei ole helppo. Ongelma on siinä ettei baariin uskalla mennä. Jo pelkkä kotoa lähteminen on hankalaa!
Niin ehkä sulle on helppoa kun et kärsi sosiaalisesta fobiasta!Ottaa alkoholia tai rauhoittavaa, niin kyllä kuule onnistuu. Eikä siellä baarissa jatkuvasti tarvi ravata.Tämä ylidramatisointi on naurettavaa.
No mulle ei alkoholi auta eikä tämä ole ylidramatisointia. Kerron vaan kokemuksesta. Itse olet naurettava.
No rauhoittavat kyllä tepsii - ai niin, mutta kuten kaikki elämässä, myös avun hakeminen on liian ahDisTavAa. :( On noloa lähteä sanomaan toista keskustelijaa naurettavaksi. Mutta antaa mennä kun varmasti tunnet itsesi oikein vahvaksi ja rohkeaksi uhiteltuasi täällä, oikeassa elämässähän et uskaltaisi edes puhua. :D
Olen kokeillut vaikka mitä ja mikään ei minua auta. Edelleen ahdistaa. Ja kuule, on noloa vähätellä toisten sairautta.
Tiedätkö kuule mitä, ahdistus on ihan normaali ihmisen tunne. Sitä ei saa pois. Muuten minulle ihan sama näiden luulosairauksien kanssa, kunhan ei loisi yhteisillä varoilla.
Ahdistus on tunne, sosiaalinen fobia sitä, ettei ole välttämättä toimintakykyinen. Jos sosiaalisesta ahdistuksesta kärsivä laitetaann töihin esim. asiakaspalveluun, hän ei kykene siihen. Siitä ei tule mitään.
Kyllä tulee, kun on tarpeeksi resilienssiä. Kaikkeen tottuu, jos on pakko - mutta nyky-yhteiskunnassahan tätä pakkoa ei ole, vaan yhteiskunta maksaa kotona nyhjäämisen. Tulokset nähdään tässäkin ketjussa.
Sivusta. Tapauskohtaista. Itsekin teen jonkin verran asiakaspalvelua, jos on pakko. Lääkitsen itseäni satunnaisesti. Silti asiakkaat saattavat joskus huomauttaa, etteivät ymmärrä, kun panikoin. Useimmiten ehdotankin sähköpostikommunikointia. Kykenen työhön, mutta tämä on vähän niin kuin vamma. Tämä vamma haittaa työntekoa, mutta ei tee sitä mahdottomaksi. Se pitää vain kaikkien osapuolien hyväksyä: työnantajan, minun työntekijänä, asiakkaiden ja yhteiskunnan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hanki lapsi. Asioita hoitaessa on pakko sosialisoida .
Tätä voin suositella. Kärsin aikoinaan todella pahasta sosiaalisten tilanteiden pelosta ja satuin raskautumaan vahingossa. Olin kauhuissani, mutta tiesin etten hentoisi keskeyttää, joten päädyin pitämään lapsen. Onneksi pidin. Asioiden hoitaminen hirvitti jo neuvolakäynneistä lähtien, mutta lapsen vuoksi sitä teki mitä vain. Lapsen syntyessä olin jo kuin kala vedessä sosiaalisissa tilanteissa. :)
No entä jos se ei onnistu? Lapsi kärsii siitä ja äärimmillään päädytään huostaanotto on.
Ei lapsen vanhemman tarvitse olla täydellinen. Ja usein vanhempia on kaksi. Oman lapsen kanssa on helppo olla, vaikka muuten ahdistuisi. Minä en äitinä edelleenkään ole sosiaalinen perheen ulkopuolelle päin ja se ei lasta haittaa mitenkään. Saan hoidettua asiat kuitenkin, vaikka en ole sosiaalinen ja neuvolassakin ollut lähinnä kauhusta jäykkänä. Siinähän ihmiset sitten ihmettelevät, mikä vaivaa, ei ole minun ongelmani. Olen hoitanut pakolliset velvollisuudet kaikesta huolimatta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hanki lapsi. Asioita hoitaessa on pakko sosialisoida .
Tätä voin suositella. Kärsin aikoinaan todella pahasta sosiaalisten tilanteiden pelosta ja satuin raskautumaan vahingossa. Olin kauhuissani, mutta tiesin etten hentoisi keskeyttää, joten päädyin pitämään lapsen. Onneksi pidin. Asioiden hoitaminen hirvitti jo neuvolakäynneistä lähtien, mutta lapsen vuoksi sitä teki mitä vain. Lapsen syntyessä olin jo kuin kala vedessä sosiaalisissa tilanteissa. :)
No entä jos se ei onnistu? Lapsi kärsii siitä ja äärimmillään päädytään huostaanotto on.
Ei lapsen vanhemman tarvitse olla täydellinen. Ja usein vanhempia on kaksi. Oman lapsen kanssa on helppo olla, vaikka muuten ahdistuisi. Minä en äitinä edelleenkään ole sosiaalinen perheen ulkopuolelle päin ja se ei lasta haittaa mitenkään. Saan hoidettua asiat kuitenkin, vaikka en ole sosiaalinen ja neuvolassakin ollut lähinnä kauhusta jäykkänä. Siinähän ihmiset sitten ihmettelevät, mikä vaivaa, ei ole minun ongelmani. Olen hoitanut pakolliset velvollisuudet kaikesta huolimatta.
Juuri näin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En jaksa lukea kaikkea. AP:lle ja muille sanon vain että just do. Siis että tee, mene, mene tilanteisiin, laita itsesi likoon. Puhu ihmisille, ota kontaktia. Joo voi mennä ihan plörinäksi mutta tiedätkö mitä; elämä jatkuu! Ihan oikeasti. Vaikka kuinka töppäilisit ja häpeäisit itseäsi niin seuraavana päivänä edelleen aurinko nousee, hanasta tulee vettä ja stöpselistä sähköä. Nakkikiska edelleen myy sinulle:-) Tietsikat toimii, naiset näytää ihanille ja miehet komeille. Ja huomenna taas on uus päivä, se on varma:-)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hyväksy se, että nallekarkit ei mene tässä maailmassa tasan. Joku saa ns. hyvät kortit elämään: ei kärsi tällaisista ongelmista, on rohkea ja varustettuna hyvällä ulkonäöllä, jolloin esim. unelmien kumppani löytyy muitta mutkitta. Rohkeuden lisäksi on myös sen verran älyä ja kunnianhimoa, että pääsee työelämässä huipulle ja hyville paikoille. Toki myös onnea tarvitaan vähän. Sitten on heitä, joille jaetaan huonot kortit: terveys pettää sekä fyysisesti että psyykkisesti, ulkonäkö on riittämätön, on persoonaltaan enemmän sisäänpäin kääntynyt. Tällaisista lähtökohdista ponnistaminen vaatii ensinnäkin uskomattoman paljon voimavaroja ja sinnikkyyttä, minkä lisäksi siitä on apua vain tiettyyn rajaan asti: mikään määrä harjoittelua ja kokemusta ei voi korvata esim. hyvää ulkonäköä tai "social butterfly"-tyyppistä ominaisuutta, joista on etua lähes kaikilla elämän osa-alueilla.
Toisin sanoen: Jotkut laskettelevat elämän läpi hyvin vähällä vaivalla menestyen silti, kun taas toiset joutuvat tekemään monin verroin töitä yltämättä silti lähellekään huippujen suoritusta. Ratkaisuna ehdotan, että lopetat kaikista "ylimääräisistä mukavuuksista" (parisuhde, perhe, läheiset ystävät,...) haaveilun alkuunsa. Niiden saavuttaminen on kohdallasi äärimmäisen epätodennäköistä ellei jopa mahdotonta ja toiveiden elätteleminen tulee vain satuttamaan pahasti. Aseta tavoitteeksesi jokin simppeli työ jossa pärjäät ja opettele nauttimaan elämän pienistä iloista: luonnossa kävely, yksinolo, introspection, kotiaskareet. Kyllä se siitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Hyväksy se, että nallekarkit ei mene tässä maailmassa tasan. Joku saa ns. hyvät kortit elämään: ei kärsi tällaisista ongelmista, on rohkea ja varustettuna hyvällä ulkonäöllä, jolloin esim. unelmien kumppani löytyy muitta mutkitta. Rohkeuden lisäksi on myös sen verran älyä ja kunnianhimoa, että pääsee työelämässä huipulle ja hyville paikoille. Toki myös onnea tarvitaan vähän. Sitten on heitä, joille jaetaan huonot kortit: terveys pettää sekä fyysisesti että psyykkisesti, ulkonäkö on riittämätön, on persoonaltaan enemmän sisäänpäin kääntynyt. Tällaisista lähtökohdista ponnistaminen vaatii ensinnäkin uskomattoman paljon voimavaroja ja sinnikkyyttä, minkä lisäksi siitä on apua vain tiettyyn rajaan asti: mikään määrä harjoittelua ja kokemusta ei voi korvata esim. hyvää ulkonäköä tai "social butterfly"-tyyppistä ominaisuutta, joista on etua lähes kaikilla elämän osa-alueilla.
Toisin sanoen: Jotkut laskettelevat elämän läpi hyvin vähällä vaivalla menestyen silti, kun taas toiset joutuvat tekemään monin verroin töitä yltämättä silti lähellekään huippujen suoritusta. Ratkaisuna ehdotan, että lopetat kaikista "ylimääräisistä mukavuuksista" (parisuhde, perhe, läheiset ystävät,...) haaveilun alkuunsa. Niiden saavuttaminen on kohdallasi äärimmäisen epätodennäköistä ellei jopa mahdotonta ja toiveiden elätteleminen tulee vain satuttamaan pahasti. Aseta tavoitteeksesi jokin simppeli työ jossa pärjäät ja opettele nauttimaan elämän pienistä iloista: luonnossa kävely, yksinolo, introspection, kotiaskareet. Kyllä se siitä.
Tämä oli jotenkin sydämellisesti ja samalla realistisesti kirjoitettu. Kaikkea hyvää!
Vierailija kirjoitti:
Sä toit mut tänne reiviluolaan.
Enkä tuonut!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse olin aikoinaan tuossa tilanteessa ja päätin osallistua Ensiteffit alttarilla -ohjelmaan. Tuntui että pyörryn, mutta se oli ihan uskomattoman karaiseva ja opettavainen kokemus. Tuli sellainen olo että, tuon jälkeen selviän mistä vaan sos. tilanteesta :)
Vierailija kirjoitti:
Hyväksy se, että nallekarkit ei mene tässä maailmassa tasan. Joku saa ns. hyvät kortit elämään: ei kärsi tällaisista ongelmista, on rohkea ja varustettuna hyvällä ulkonäöllä, jolloin esim. unelmien kumppani löytyy muitta mutkitta. Rohkeuden lisäksi on myös sen verran älyä ja kunnianhimoa, että pääsee työelämässä huipulle ja hyville paikoille. Toki myös onnea tarvitaan vähän. Sitten on heitä, joille jaetaan huonot kortit: terveys pettää sekä fyysisesti että psyykkisesti, ulkonäkö on riittämätön, on persoonaltaan enemmän sisäänpäin kääntynyt. Tällaisista lähtökohdista ponnistaminen vaatii ensinnäkin uskomattoman paljon voimavaroja ja sinnikkyyttä, minkä lisäksi siitä on apua vain tiettyyn rajaan asti: mikään määrä harjoittelua ja kokemusta ei voi korvata esim. hyvää ulkonäköä tai "social butterfly"-tyyppistä ominaisuutta, joista on etua lähes kaikilla elämän osa-alueilla.
Toisin sanoen: Jotkut laskettelevat elämän läpi hyvin vähällä vaivalla menestyen silti, kun taas toiset joutuvat tekemään monin verroin töitä yltämättä silti lähellekään huippujen suoritusta. Ratkaisuna ehdotan, että lopetat kaikista "ylimääräisistä mukavuuksista" (parisuhde, perhe, läheiset ystävät,...) haaveilun alkuunsa. Niiden saavuttaminen on kohdallasi äärimmäisen epätodennäköistä ellei jopa mahdotonta ja toiveiden elätteleminen tulee vain satuttamaan pahasti. Aseta tavoitteeksesi jokin simppeli työ jossa pärjäät ja opettele nauttimaan elämän pienistä iloista: luonnossa kävely, yksinolo, introspection, kotiaskareet. Kyllä se siitä.
Just näin. Tuossa läheisten ihmissuhteiden muodostamisessa on sekin puoli, että silloin alkaa herkästi kadehtia heidän parempaa elämäänsä. Se syö sisältä ja on väärin myös kaverille,ettet pysty olemaan puhtaasti onnellinen menestyksestä
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Itse olin aikoinaan tuossa tilanteessa ja päätin osallistua Ensiteffit alttarilla -ohjelmaan. Tuntui että pyörryn, mutta se oli ihan uskomattoman karaiseva ja opettavainen kokemus. Tuli sellainen olo että, tuon jälkeen selviän mistä vaan sos. tilanteesta :)
Ihanaa! Haluatko kertoa missä osassa olet?
Tässä on se maailman tulevaisuus. Onneksi ei tarvitse olla seuraamassa tätä menoa enää 100 vuoden päästä.
Vierailija kirjoitti:
Tässä on se maailman tulevaisuus. Onneksi ei tarvitse olla seuraamassa tätä menoa enää 100 vuoden päästä.
No tämä, sus siunatkoon. t. 74 v.
Vierailija kirjoitti:
Hyväksy se, että nallekarkit ei mene tässä maailmassa tasan. Joku saa ns. hyvät kortit elämään: ei kärsi tällaisista ongelmista, on rohkea ja varustettuna hyvällä ulkonäöllä, jolloin esim. unelmien kumppani löytyy muitta mutkitta. Rohkeuden lisäksi on myös sen verran älyä ja kunnianhimoa, että pääsee työelämässä huipulle ja hyville paikoille. Toki myös onnea tarvitaan vähän. Sitten on heitä, joille jaetaan huonot kortit: terveys pettää sekä fyysisesti että psyykkisesti, ulkonäkö on riittämätön, on persoonaltaan enemmän sisäänpäin kääntynyt. Tällaisista lähtökohdista ponnistaminen vaatii ensinnäkin uskomattoman paljon voimavaroja ja sinnikkyyttä, minkä lisäksi siitä on apua vain tiettyyn rajaan asti: mikään määrä harjoittelua ja kokemusta ei voi korvata esim. hyvää ulkonäköä tai "social butterfly"-tyyppistä ominaisuutta, joista on etua lähes kaikilla elämän osa-alueilla.
Toisin sanoen: Jotkut laskettelevat elämän läpi hyvin vähällä vaivalla menestyen silti, kun taas toiset joutuvat tekemään monin verroin töitä yltämättä silti lähellekään huippujen suoritusta. Ratkaisuna ehdotan, että lopetat kaikista "ylimääräisistä mukavuuksista" (parisuhde, perhe, läheiset ystävät,...) haaveilun alkuunsa. Niiden saavuttaminen on kohdallasi äärimmäisen epätodennäköistä ellei jopa mahdotonta ja toiveiden elätteleminen tulee vain satuttamaan pahasti. Aseta tavoitteeksesi jokin simppeli työ jossa pärjäät ja opettele nauttimaan elämän pienistä iloista: luonnossa kävely, yksinolo, introspection, kotiaskareet. Kyllä se siitä.
Outo neuvo minusta. Itse neuvoisin ap:ta tavoittelemaan sitä, mitä haluaa. Kyllä esim. perheen voi saada. Ja joo, joillain on eri lähtökohdat, mutta lähes kaikilla on elämässään jotain vaikeuksia. Urahuipulla tuulee ja on pitkiä päiviä. Lääkäriperheen lääkärilapsi hukkuu lomamatkalla. Syöpä tulee terveellisesti eläneelle suht nuorena. Jne, jne. Ei kannata luovuttaa pelkkien lähtökohtien vuoksi.
Alue: Aihe vapaa
Työhaastattelut ovat yksittäisiä tilanteita, joista selviää tarvittaessa esimerkiksi lääkityksen tukemana. Ei kukaan ole sanonut, että ahdistus olisi valinta. Sen voittamiseksi onkin käveltävä sinnikkäästi pelkoja kohti, jotta tuo automaattinen reagointi pikku hiljaa väistyisi. Se taas vaatii resilienssiä.