Lue keskustelun säännöt.
Sosiaalisten tilanteiden pelko ja työelämä
Onko täällä työelämässä olevia sosiaalisten tilanteiden pelosta kärsiviä? Kiinnostaisi kuulla, mitä päädyitte tekemään työksenne ja miten pärjäätte.
Olen itse vähän päälle parikymppinen yliopisto-opiskelija. Mitään mielenterveyspuolen diagnooseja ei ainakaan toistaiseksi ole, mutta melkoisen voimakas ahdistus sosiaalisista tilanteista on ollut läsnä niin pitkään kuin muistan. En osaa toimia tilanteissa luonnollisesti, vaan olen pyrkinyt opettelemaan reaktioita ja vuorovaikutusta kopioimalla muita. Aina en tietenkään löydä "arkistoista" sopivaa repliikkiä ja varsinkin entuudestaan tuntemattomissa tilanteissa saatan antaa itsestäni varsin erikoisen vaikutelman. Olo on ollut aina varsin ulkopuolinen, kavereitakaan ei ollut ennen teini-ikää. Seurustelut ym. vastaavat kuviot on luonnollisesti jääneet kokonaan väliin. Autismin kirjon piirteitäkin löytynee enemmän tai vähemmän, mikä ei ainakaan helpota asiaa.
Toistaiseksi olen sinnitellyt elämässä minimoimalla/kiertämällä liian ahdistavat tilanteet. Ihmisiin on todella vaikea ottaa oma-aloitteisesti yhteyttä ja tämä osaltaan on aiheuttanut sen, että kovinkaan syvällisiä ihmissuhteita ei pääse syntymään. Lisäksi alani on sellainen, että opinnot on mahdollista suorittaa hyvinkin itsenäisesti. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että suhteellisen pian tämä kaikki kostautuu ja on kohdattava realiteetit. Olen ollut töissä, mutta ensinnäkin yöunet alkoivat kärsiä ahdistuksen vuoksi kuukausia ennen aloitusta. Aloitus oli yhtä panikointia enkä kyennyt rentoutumaan lainkaan työpäivän jälkeen. Yritin sinnitellä ja uskoa, että ahdistus helpottaa, kun pääsen vauhtiin. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan en nukkunut öisin käytännössä enää ollenkaan. Lopulta paniikki lähestyvästä palaverista oli viimeinen niitti ja jouduin lopettamaan (ei helppoa sekään, siis auktoriteettiasemassa olevaan yhteydessä oleminen).
Olisin oikein tyytyväinen, jos löytäisin edes jonkin työn, jota pää kestäisi. Tiimityöskentely ja vastuun ottaminen tuntuu olevan myrkkyä, joten korkeakoulutusta vaativat työt pitänee unohtaa. Palkkaustakaan en pidä kovin olennaisena tekijänä, sillä näillä ongelmilla varustettuna esim. parisuhteeseen päätymisen ja perheen perustamisen todennäköisyys lienee lottovoiton luokkaa. Olen pohtinut johonkin yksinkertaiseen suorittavan tason työhön hakeutumista, mutta työnantajat saattaisivat karsastaa korkeakoulutusta. Lisäksi olen ehkä kirjaviisas, mutta monesta käytännön asiasta aivan pihalla ja motorisesti kömpelö. Tilanne tuntuu kohtalaisen toivottomalta, sillä omatunto ei missään nimessä sallisi "yhteiskunnan elättinä" olemista. Lisäksi olen ollut viime kesät ilman töitä, ja jo parissa kuukaudessa selkeän päivärytmin puute pahensi ahdistusta sekä toi itsetuhoiset ajatukset takaisin. Voin vain kuvitella, mitä pidempi kotona makaaminen aiheuttaisi.
Kommentit (1100)
Vierailija kirjoitti:
Olen vähän päälle 30-vuotias ja huomaa kyllä, että sosiaalisten tilanteiden välttely ei ollut se ratkaisu nuorempana, vaan olisi pitänyt mennä tulta päin ja harjoitella tilanteita, saada lisää kokemusta ihmisten kanssa olosta.
Juuri näin!! Mutta alapeukkua vaan satelee, kun yrittää tuoda tätä faktaa esille. Ilmeisesti pitäisi vain loputtomasti ymmärtää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen vähän päälle 30-vuotias ja huomaa kyllä, että sosiaalisten tilanteiden välttely ei ollut se ratkaisu nuorempana, vaan olisi pitänyt mennä tulta päin ja harjoitella tilanteita, saada lisää kokemusta ihmisten kanssa olosta.
Juuri näin!! Mutta alapeukkua vaan satelee, kun yrittää tuoda tätä faktaa esille. Ilmeisesti pitäisi vain loputtomasti ymmärtää.
Huoh.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen vähän päälle 30-vuotias ja huomaa kyllä, että sosiaalisten tilanteiden välttely ei ollut se ratkaisu nuorempana, vaan olisi pitänyt mennä tulta päin ja harjoitella tilanteita, saada lisää kokemusta ihmisten kanssa olosta.
Juuri näin!! Mutta alapeukkua vaan satelee, kun yrittää tuoda tätä faktaa esille. Ilmeisesti pitäisi vain loputtomasti ymmärtää.
Paljon on kiinni siitä, mihin sävyyn faktan esittää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen vähän päälle 30-vuotias ja huomaa kyllä, että sosiaalisten tilanteiden välttely ei ollut se ratkaisu nuorempana, vaan olisi pitänyt mennä tulta päin ja harjoitella tilanteita, saada lisää kokemusta ihmisten kanssa olosta.
Juuri näin!! Mutta alapeukkua vaan satelee, kun yrittää tuoda tätä faktaa esille. Ilmeisesti pitäisi vain loputtomasti ymmärtää.
Paljon on kiinni siitä, mihin sävyyn faktan esittää.
No voi että, eikö kelvannutkaan ilman sokerikuorrutusta? 😱 Herää todellisuuteen.
Spot on!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hain opiskeluaikoina lääkäriltä propral reseptin ja sillä tiellä ollaan edelleen. Eipä pelko pilannut elämää :)
Menehän takaisin trollitehtaalle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Menehän takaisin trollitehtaalle.
Yritähän itsekin pysytellä asiassa tyhjänpäiväinen jauhamisen sijaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voisiko moderaattori poistaa nämä asiattomat trolliviestit?
Vierailija kirjoitti:
Voisiko moderaattori poistaa nämä asiattomat trolliviestit?
Sinun viestisi mukaan lukien.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niin no, sellaista se aikuisen elämä on...
Vierailija kirjoitti:
Niin no, sellaista se aikuisen elämä on...
Ai jatkuvaa ahdistusta vai? 🤔
Vierailija kirjoitti:
Entä jos otsikko olisi ollut sosialismin pelko ja työleirielämä? Osuuko se oikeaan vai väärään.
Kylläpä naurattaa. Jospa painuisit muualle tuon "huumorisi" kanssa ja jättäisit sairaat ihmiset rauhaan?
Mulla oli tää sama ongelma. Oon tulkinnut että hermosto ylireagoi tietyissä tilanteissa ja menin paniikkiin vaikka järjellä tiesin ettei hätää ole. Lääkkeistä ei ollut apua, paitsi yhdestä mitä en tietenkään saanut reseptille. Tärisemistä, änkyttämistä jne. Hävetti että muut näki sen myös ja kierre oli valmis.
Itsellä auttoi meditointi, syvällä olevien uskomusten muokkaus sekä kehon rauhoittaminen eri menetelmin. En mennyt vertaistukiryhmiin, terapiaan tai saanut kunnon lääkkeitä. Hoidin itse itseni. Tai hoidan oikeastaan edelleen. Erään somessa parjatun naisen menetelmä voisi toimia tähän hyvin.
Itse olen sysrjäytynyt kun en uskolla mennä edes työhaasttteluun. Enkä saanut lääkkeiistäkään apua enkä terapiasta. Olen muka "kuntoutunut" nyt. Mutta silti joka päivä ahdistaa / pelottaa.
Ei, vaan: tytöt tykkää, tytöt TYKKÄÄ!