Tarvitseeko naisen äksyilyä sietää?

jos huumeet hyväksytään on kd,n pakko hyväksyä bordellitkin suomeen. loppuu tää miesten pakko pillu koukutus.

Hei, en lukenut koko ketjua, mutta mietin asiaa omalle kohdalle. Yhteisen ajan puute on varmasti tuttua muillekin kun uusperheille/pareille. Itse naisena haluaisin olla kiintymyksen ja luottamuksen arvoinen, toisin sanoen olla kartalla siitä missä mennään. Jos/kun edetään suhteessa pikkuhiljaa, sekin on ok kun peli on molemmille selvä. Toiseksi minulle riittäisi vähempikin aika yhdessä kunhan sovitusta pidetään kiinni. Totta kai lasten kanssa voi aina sattua ja tapahtua, mutta kurjaa on sekin että "sovun nimissä" luvataan ensin liikaa ja sitten aina joutuu pettymään. Siitä minäkin suuttuisin, ei niinkään menetetyn ajan vuoksi vaan koska kokisin aina olevani se "kakkosvaihtoehto". Kyllä aikuisen ihmisen pitäisi pystyä normiolosuhteissa vähän suunnittelemaan etukäteen, tosin esim. keikkatyö voi tähän vaikuttaa. Eräs tietämäni lapseton ihminen kertoi kuinka aina tuli seurustelukumppanin kanssa (siis useamman) riitaa siitä missä ollaan yötä. Ja nämä siis ihan aikuisia kolmekymppisiä ihmisiä, jotenkin tuntuu ettei ihan olla tässä päivässä.

Vierailija kirjoitti:

Kumppani alkoi syyllistää minua siitä, että käyttäydyn kuin hänen eksänsä. Tämä tapahtui 15 vuoden yhdessäolon jälkeen ja siihen astisessa elämässäni en ollut käyttäytynyt niin. Totesin, että hänen toimintamallinsa on sellainen, että se ajaa kyseiseen käytökseen ja kuten hän hyvin tietää, en ole aiemmin koskaan ollut tällainen, edes meidän pitkässä suhteessamme. Ja jotta asia saataisiin ratkaistua, se vaatisi toimenpiteitä häneltäkin. 

Eli kun ollaan suhteessa, oma käytös, asenteet ja toiminta vaikuttavat aina toiseen ja synnyttävät reaktioita. "Niin metsä vastaa kuin sinne huutaa."

Minunkin eksäni sai minussa aikaan mustasukkaisuutta ja epävarmuutta, mitä en aikaisemmassa suhteessani ollut tuntenut. Hän viestitteli flirttailevasti entisille ja luultavasti nykyisille panoilleen, jakeli puhelinnumeroaan tuntemattomille naisille baarissa ja antoi silmieni edessä entisen panonsa tulla kaulalleen roikkumaan. Samanaikaisesti hän oli minusta todella mustasukkainen ja epäili jatkuvasti, että olisin pettämässä tai vehkeilemässä ja piti sitä epäilyttävänä ja huonona, jos meikkasin kavereiden illanistujaisiin, jossa oli myös kaveripiiriini kuuluvia miehiä. Hänen käytöksensä muiden naisten kanssa yhdistettynä mustasukkaisuuteen sai minut epäileväiseksi ja olen aikalailla varma, että hän petti minua jollain tapaa.

Samanlaista epäilyä ja epävarmuutta ei ole ollut missään muissa suhteissani enkä ole muissa suhteissani kokenut tarpeelliseksi kysyä, miksi mies on mennyt puolialastomana seisomaan naispuoleisen ystävänsä eteen kasvot häntä päin ihotuntumalle. Koska muissa suhteissani mies ei ole käyttäytynyt niin.

Vierailija kirjoitti:

Hei, en lukenut koko ketjua, mutta mietin asiaa omalle kohdalle. Yhteisen ajan puute on varmasti tuttua muillekin kun uusperheille/pareille. Itse naisena haluaisin olla kiintymyksen ja luottamuksen arvoinen, toisin sanoen olla kartalla siitä missä mennään. Jos/kun edetään suhteessa pikkuhiljaa, sekin on ok kun peli on molemmille selvä. Toiseksi minulle riittäisi vähempikin aika yhdessä kunhan sovitusta pidetään kiinni. Totta kai lasten kanssa voi aina sattua ja tapahtua, mutta kurjaa on sekin että "sovun nimissä" luvataan ensin liikaa ja sitten aina joutuu pettymään. Siitä minäkin suuttuisin, ei niinkään menetetyn ajan vuoksi vaan koska kokisin aina olevani se "kakkosvaihtoehto". Kyllä aikuisen ihmisen pitäisi pystyä normiolosuhteissa vähän suunnittelemaan etukäteen, tosin esim. keikkatyö voi tähän vaikuttaa. Eräs tietämäni lapseton ihminen kertoi kuinka aina tuli seurustelukumppanin kanssa (siis useamman) riitaa siitä missä ollaan yötä. Ja nämä siis ihan aikuisia kolmekymppisiä ihmisiä, jotenkin tuntuu ettei ihan olla tässä päivässä.

Normaalien lasten kanssa ei satu ja tapahdu jatkuvasti sellaisia asioita, että tapaamiset on syytä perua harva se päivä. Jos taas kyse on erityislapsista, on syytä vakavasti miettiä riittääkö omat panokset lasten lisäksi parisuhteeseen? Ja asioista pitää olla suora ja rehellinen, kertoa suoraan minkä verran itsestään voi suhteeseen antaa. Toista ei saa johtaa harhaan ja jos toinen joka tapauksessa toivoo jotain muuta ja lisää, niin vastuu on molemmilla miettiä, että onko suhdetta järkevää jatkaa, jos se ei ole molempien kannalta riittävän tyydyttävää ja antoisaa.

Vierailija kirjoitti:

Tämä menee aina samaa huvittavaa rataa, miehet kertovat miten nainen äksyilee ja sitten tulee oikeusistunto jossa pitää tarkalleen selostaa suhteensa tapahtumat. Koska mieshän on syyllinen kunnes toisin todistetaan, jos todistetaan.

Niin kun normaalia on sellainen, että mies tulee tänne itsekirjoittamansa tuomiolauselman kanssa valittamaan, miksei maailma vieläkään noudata sitä. Naista ei tarvitse edes todistaa syylliseksi, koska se on lähtökohta joka kenen tahansa säällisen kansalaisen kuuluu hyväksyä keskustelun pohjaksi. Ilman perusteluja, määritelmän nojalla.

Vierailija kirjoitti:

Miehen logiikalla etsit ratkaisua, kuka on oikeassa ja kuka on väärässä. No, molemmat olette oikeassa ja väärässä. 

Naisella on oikeus olla pahalla tuulella siitä hankauksesta, minkä teidän suhdetilanne aiheuttaa. Ei tietysti ole aikuismaista purkaa sitä sinuun tuolla tavalla. Hän on täysin oikeutettu omiin toiveisiinsa ja omiin tarpeisiinsa. 

Sinun ei tarvitse sietää kiukuttelua. Sinäkin olet oikeutettu omiin tarpeisiisi. 

Koita ymmärtää, että et pysty täyttämään naisen tarpeita ja tekemään häntä onnelliseksi. Hän ei tule onnelliseksi sillä, että sinä toteat että tarvitset sitä ja tätä ja sinulla on siihen oikeus. Sinulla on oikeus, kyllä. Naisella taas on oikeus etsiä uusi mies, joka pystyy olemaan hänelle paremmin läsnä. 

Palasin tähän aloittamaani keskusteluun kun keskustelu otsikolla "Miesystävä häiritsee, onko ero ainoa mahdollisuus" nosti mietteet pintaan siitä mikä itselle ja kumppanille olisi parasta.

(Tässä keskustelussa on muuten kirjoitellut joku toinen tai useampikin mies joten kaikki viestit eivät ole minulta aloittajalta, huomatkaa se.)

Tilanne on se, että vaikka yritän jakaa aikani tasapainoisesti omieni lasteni, kumppanin, henkisesti vaativien töiden ja sukulaisteni välillä tunnen usein olevani läkähtynyt siitä vauhdista jolla tulevaisuutta pitäisi suunnitella. Minun pitäisi esimerkiksi osata etukäteen ilmoittaa, että monta päivää haluan viettää omassa kodissani viikon aikana ja monta hänen luonaan, kertoa mitä menoja olen suunnitellut itselleni ja meille ja kommunikoida näistä reaaliajassa kumppanille. Jos en pysty heti etukäteen avaamaan suunnitelmiani tai kertomaan missä aikaani vietän niin hän kokee etten halua puhua asioista vaan vetäydyn omaan kuoreeni ja loukkaan häntä vaikka olen kuitenkin koko ajan hänen tavoitettavissa. Tämä aiheuttaa toistuvasti riitoja.

Rakastamme kuitenkin toisiamme ja meillä on hauskaa yhdessä. Mutta takaraivossa on ajatus siitä, että emme kumpikaan voi niin hyvin kuin pitäisi, koska meillä on toistuvasti näitä ajankäytöstä ja kommunikaatiosta kumpuavia riitoja. Ja näiden riitojen aikana hän kaataa oman pahan olonsa niskaani, mikä stressaa entistä enemmän.

Kumpikaan ei näköjään halua erota, mutta kuitenkin mietin olisiko se sittenkin parempi ratkaisu molemmille. Hänessä on paljon hyviä ominaisuuksia, mutta en tiedä pystynkö tarjoamaan tälle naiselle sellaista kumppanuutta ja yhteistä tulevaisuutta kuin hän toivoo, mutta toisaalta tiedän ettei hänen luonteellaan ja elämäntilanteellaan ole helppo löytää sellaista miestä joka olisi valmis sitoutumaan edes näin paljoa hänen ehdoillaan tapahtuvaan elämään. Eri asia sitten on, että miehiä tilalleni varmasti löytyisi, mutta kuinka moni heistä olisi valmis jäämään pidemmäksi aikaa ja tarjoamaan sitä mitä hän haluaa? Mutta toisaalta onko se minun murheeni? Olenko tässä liian epäitsekäs?

Sanokaa te mitä mieltä olette? Mitä itse tekisitte tilanteessani?

Eikö kukaan muu ole ollut samassa tilanteessa? Erositteko te? Onko joku ollut onnistuneesti samanlaisessa parisuhteessa lasten kasvaessa isoksi ilman eroa? Helpottiko tilanne kun lapset lähtivät pois kotoa omiin talouksiinsa? Muutitteko yhteen vai jatkoitteko erillään asumista? Onko 5 vuotta liian pitkä aika odottaa lasten aikuistumista?

Odottavatko naiset miehen unohtavan aiemman liiton lapset sivuosaan ja keskittymään lähes kokonaan heihin ja heidän elämäänsä (lapsiinsa)? Vai onko muunlaisia onnistuneita ratkaisuja?

Vierailija kirjoitti:

Eikö kukaan muu ole ollut samassa tilanteessa? Erositteko te? Onko joku ollut onnistuneesti samanlaisessa parisuhteessa lasten kasvaessa isoksi ilman eroa? Helpottiko tilanne kun lapset lähtivät pois kotoa omiin talouksiinsa? Muutitteko yhteen vai jatkoitteko erillään asumista? Onko 5 vuotta liian pitkä aika odottaa lasten aikuistumista?

Odottavatko naiset miehen unohtavan aiemman liiton lapset sivuosaan ja keskittymään lähes kokonaan heihin ja heidän elämäänsä (lapsiinsa)? Vai onko muunlaisia onnistuneita ratkaisuja?

En minä ainakaan odota että miehen lapset joutuisivat sivuosaan, mutta en ole myöskään valmis odottamaan vuosikausia sitä, että me voisimme harkita yhdessä asumista ja suhteen syventymistä. (Itselläni ei ole lapsia, enkä todennäköisesti tule koskaan myöskään saamaan.)  Tästä luultavasti tulee ongelma tulevaisuudessa. Ymmärrän hyvin miehen näkökannan, että hänellä ei ole kiire mihinkään, koska hänellä on jo perhe. Mä taas olen tavallaan ylimääräinen kuviossa, tyttöystävä jota voi tavata silloin kun on aikaa muilta velvollisuuksilta. Velvollisuus, se koen olevani :(

TARVITSEEKO MIEHEN ÄKSYILYÄ SIETÄÄ ?

Ap, jos sinun ja kumppanisi suhdetoiveet eivät mene yksiin, tietysti eroatte. Sinun tehtäväsi ei ole jäädä auttamaan naista sillä ajatuksella, että hän on hankala ja uuden suhteen löytäminen voi olla hänelle vaikeaa. No sitten on. Sitten hän joko muuttaa itsessään jotain, jotta on enemmän parisuhdekelpoinen tai opettelee hakemaan sellaisia kumppaneita, joita hän tarvitsee. Yleensä ihmiset tuntuvat vaan "ajautuvan" suhteeseen sen ihmeemmin miettimättä, että onko tässä sopiva ihminen, ja sitten väkipakolla pyritään tuuttaamaan se suhde ja kumppani siihen haluttuun muottiin, sopi se sinne tai ei.

Sinusta ei koskaan tule sellaista kumppania, jonka nykyinen naisesi tarvitsee ja haluaa. Naisesta ei tule sellaista kumppania, jonka sinä tarvitset ja haluat. Sinä tarvitset selkeästi, kuten täällä on sanottu, itsenäisemmän naisen, joka ei odota sinulta aikataulutusta, tarkkoja selvityksiä ja tapaamista usein, eikä halua asua juuri nyt saman katon alla, eikä se häntä haittaa. Nykyinen nainen taas tarvitsee rinnalleen jonkun, joka muuttaa hänen kanssaan saman katon alle jakamaan arkea ja elämään hänenlaistaan elämää.

Ystäväni (mies) oli töissä viikot toisella paikkakunnalla. Hän lyhensi työaikaansa, kun kumppani kotona kipuili hänen poissaolojaan. Suhde kariutui, koska nainen tarvitsi kumppanin, joka on kotona hänen kanssaan joka päivä ja enemmän läsnä, kun taas ystäväni tarvitsi itsenäisen naisen, jolle riittää, että mies käy viikonloppuisin kotona. Lapsia suhteessa ei ollut.

Minulle itselleni riittäisi kumppani, jonka kanssa nähdään esimerkiksi juuri viikonloppuisin, tai silloin pitkin viikkoa kun ehditään. Minun rakkauteni ja uskollisuuteni vaatii aidon rakkauden ja uskollisuuden toiselta, mutta ei sitä, että ollaan paljon tekemisissä. Koen oloni turvalliseksi ja hyväksi sinkkunakin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eikö kukaan muu ole ollut samassa tilanteessa? Erositteko te? Onko joku ollut onnistuneesti samanlaisessa parisuhteessa lasten kasvaessa isoksi ilman eroa? Helpottiko tilanne kun lapset lähtivät pois kotoa omiin talouksiinsa? Muutitteko yhteen vai jatkoitteko erillään asumista? Onko 5 vuotta liian pitkä aika odottaa lasten aikuistumista?

Odottavatko naiset miehen unohtavan aiemman liiton lapset sivuosaan ja keskittymään lähes kokonaan heihin ja heidän elämäänsä (lapsiinsa)? Vai onko muunlaisia onnistuneita ratkaisuja?

En minä ainakaan odota että miehen lapset joutuisivat sivuosaan, mutta en ole myöskään valmis odottamaan vuosikausia sitä, että me voisimme harkita yhdessä asumista ja suhteen syventymistä. (Itselläni ei ole lapsia, enkä todennäköisesti tule koskaan myöskään saamaan.)  Tästä luultavasti tulee ongelma tulevaisuudessa. Ymmärrän hyvin miehen näkökannan, että hänellä ei ole kiire mihinkään, koska hänellä on jo perhe. Mä taas olen tavallaan ylimääräinen kuviossa, tyttöystävä jota voi tavata silloin kun on aikaa muilta velvollisuuksilta. Velvollisuus, se koen olevani :(

Kiitos vastauksesta. Ymmärrän että esim. pari kolme vuotta saattaa tuntua pitkältä ajalta jos itse haluaa jakaa arjen heti tai kaipaa heti alusta asti parisuhteessa syvää sitoutumista. Itselleni taas 5 vuotta tuntuu hyvinkin lyhyeltä ajalta kun kaikki kiireet ja eri osapuolien tarpeet painavat päälle. En kuitenkaan halua olla sellainen joka vain ottaa toisesta ne hyvät asiat ja jättää sitten yksin niiden hankalampien (arjen) kanssa.

Sen enempää erittelemättä jonkinlainen päätös suhteen suuntaviivoista on pian edessä, tiedän sen, mutta se päätös voi aiheuttaa kummallekin suurta tuskaa. Toisaalta jos se mahdollistaa kummallekin uuden alun (hyvää) kokemusta rikkaampana niin eikö sekin ole jo hyvä asia? En kuitenkaan halua antaa toiselle väärää toivoa sellaisesta mitä en pysty kuitenkaan antamaan, siten ja sellaisessa aikataulussa kuin toinen haluaa.

Naiset perustelee äksyilyään sillä että ovat naisia ja heillä on tunteet.

On pettymys huomata, että vaikka rakkautta olisi molemmilla, se ei kuitenkaan aina riitä. 

Vierailija kirjoitti:

Mulla on ollu 8 seurustelukumppania ja jokainen on äksyillyt. Taitaa olla vaikeeta löytää nainen joka ei äksyilisi. Painat villasella vaan. Kyllä miehen kuuluu tollasta kestää.

Siis sinulla on ollut 8 uusperhettä! Miten oletkin onnistunut sössimään niistä jokaisen?

Vierailija kirjoitti:

Ap, jos sinun ja kumppanisi suhdetoiveet eivät mene yksiin, tietysti eroatte. Sinun tehtäväsi ei ole jäädä auttamaan naista sillä ajatuksella, että hän on hankala ja uuden suhteen löytäminen voi olla hänelle vaikeaa. No sitten on. Sitten hän joko muuttaa itsessään jotain, jotta on enemmän parisuhdekelpoinen tai opettelee hakemaan sellaisia kumppaneita, joita hän tarvitsee. Yleensä ihmiset tuntuvat vaan "ajautuvan" suhteeseen sen ihmeemmin miettimättä, että onko tässä sopiva ihminen, ja sitten väkipakolla pyritään tuuttaamaan se suhde ja kumppani siihen haluttuun muottiin, sopi se sinne tai ei.

Sinusta ei koskaan tule sellaista kumppania, jonka nykyinen naisesi tarvitsee ja haluaa. Naisesta ei tule sellaista kumppania, jonka sinä tarvitset ja haluat. Sinä tarvitset selkeästi, kuten täällä on sanottu, itsenäisemmän naisen, joka ei odota sinulta aikataulutusta, tarkkoja selvityksiä ja tapaamista usein, eikä halua asua juuri nyt saman katon alla, eikä se häntä haittaa. Nykyinen nainen taas tarvitsee rinnalleen jonkun, joka muuttaa hänen kanssaan saman katon alle jakamaan arkea ja elämään hänenlaistaan elämää.

Ystäväni (mies) oli töissä viikot toisella paikkakunnalla. Hän lyhensi työaikaansa, kun kumppani kotona kipuili hänen poissaolojaan. Suhde kariutui, koska nainen tarvitsi kumppanin, joka on kotona hänen kanssaan joka päivä ja enemmän läsnä, kun taas ystäväni tarvitsi itsenäisen naisen, jolle riittää, että mies käy viikonloppuisin kotona. Lapsia suhteessa ei ollut.

Minulle itselleni riittäisi kumppani, jonka kanssa nähdään esimerkiksi juuri viikonloppuisin, tai silloin pitkin viikkoa kun ehditään. Minun rakkauteni ja uskollisuuteni vaatii aidon rakkauden ja uskollisuuden toiselta, mutta ei sitä, että ollaan paljon tekemisissä. Koen oloni turvalliseksi ja hyväksi sinkkunakin.

Kiitos, tässä on aika hyvin tiivistetty omia ajatuksia ja keskustelussa mainittuja näkemyksiä vaikka asiat eivät tietysti ei ole näin yksinkertaisia. Tässä on nyt jotakin konkreettista jonka pohjalta miettiä asioita. Toisaalta kipeitä päätöksiä ei ole koskaan helppo tehdä.

Yleensä olen kykenevä tekemään hankaliakin päätöksiä itsenäisesti, mutta kaiken kuohunnan keskellä tuntuun kuin olisin osittain hukannut omaa itseäni ja kaipaan vertaistukea muilta etten ole aivan väärässä ajatuksineni.

Vierailija kirjoitti:

TARVITSEEKO MIEHEN ÄKSYILYÄ SIETÄÄ ?

Olen keskustelun aloittaja ja vaikka otsikko kieltämättä hieman raflaava olikin, niin olen sitä mieltä ettei kummankaan sukupuolen äksyilyä tarvitse sietää normaalia enempää vaan syy huonoon oloon tulisi aina selvittää.