Mikä on kamalin muisto lapsuudestanne, jonka muistatte vieläkin?

Se kun mummoni mies hyväksikäytti minua

Hirveitä juttuja! Terkuin se jonka isä jätti yöksi yksin.

2

2

e

2

2

2

Mulla on parhaillaan äitini kanssa välirikko, kun hän halusi jutella menneisyydestä. Kun sitten kerroin mitä mä muistan, niin sitä ei ole tapahtunut, kun lapsella on mielikuvitusta niin paljon. Hän ei tietenkään muista mitään, hän oli usein niin kännissäkin.

Eka on se, kun kaverini kanssa leikittiin kahdeksanvuotiaina meillä. Naapurista porukka olikin valunut meille iltaa istumaan.

Naapurin Pertti 30v tuli painimaan meidän tyttöjen kanssa. Alkuun se oli sellaista leikkimielistä riehumista ja sitten se jotenkin muuttui... Mentiin kaverini Marin kanssa piiloon Perttia peiton alle ja se tuli siihen meidän päälle. Hetken aikaa oltiin ihan hämillämme mitä täällä tapahtuu. Pertti läähätti ja puhkasi siinä meidän päällä.

Mari pääsi kiemurtelemaan pois ja meni keittiöön huutamaan: " Pera nussii Tiinaa! Pera nussii Tiinaa!" Siinä vaiheessa mäkin vasta tajusin tilanteen siellä peiton alla ja potkasin minkä pystyin... Pertti ulvahti ja kiroilen nousi päältä.

Kuulin keittiöstä humalaisen äitini sanat, että "voihan se Pertti nussiakin, kun ei meidän Tiinalla vielä ole kuukautiset alkaneet." Niin piintyneet mun tajuntaan noi sanat, sillä Mari piti kyllä huolen, että mua kiusattiin koulussa ja naapurustossa vuosia tuosta.

Silti Marin äiti oli ainoa joka näki tilanteessa jotain sairasta ja uskoi meitä tyttöjä. Sehän veti Perttiä turpaan samantien ja karjui äidilleni, että kuinka vitun sairas sä oikein olet, tuommoisia ei puhuta edes vitsinä. Mitään muuta tästä ei Pertille seurannut.

Arvatkaapa vaan, mä kuitenkin sain tuosta tilanteesta selkäsaunan ja viikon kotiarestin, kun menin potkasemaan Perttiä. Olinpa huonokäytöksinen kakara.

Näitä vastaavia tarinoita riittää. Yksi on, että äitini "antautui" naapuruston teinipojille itse ihan vaan näyttääkseen mulle teinilesbotyttärelleen, jolla ei ole poikaystäviä, kun en mä tajua mitä poikien kanssa tehdään. Voittepa olla varmoja, että yläastekin oli yhtä saatanan huorittelua, siis mulle, kun luokkakaverit kävi äitiä polkemassa.

17 vuotias kun olin, niin löysin isäni hirrestä. Hän ei enää jaksanut mutsin koheltamista. Isä teki reissuduunia, oli kuukausia raksoilla lähi-idässä. Senpä takia meillä oli hyvät rahnat ja asuttiin hieman paremmassa naapurustossa, muka!

Pertti jäi vuosien jälkeen kiinni touhuistaan. Oli vuosia omaa tytärtään hyväksikäyttänyt. Mä olen tästäkin syyllistänyt itseäni niin paljon, etten tajunnut silloin asiaa ja ilmoittanut muille. Esim koulussa, kun omat aikuiset vaan kikattivat ja arestia antoivat.

Tuon tytön äiti yritti itsemurhaa, kun asia tuli heille esille. Tuostahan eivät pystyneet puhumaan ääneen, koska se häpeä oli valtava. Joten tuota itsemurhayritystä ei kukaan tajunnut, ei kukaan. Rouvaa alettiin kylillä pitämään heikkona naisena, joka eron yhteydessä ei pystynytkään olemaan vahva. Aivan kamala, miten häntäkin haukuttiin.

Meni vuosia. Mä olin 28v  odotin esikoista, kun tämä rouva otti muhun yhteyttä ja pyysi kylään. Ihmetellen meni. Hän halusi mielenrauhan ja tietää käyttikö Pertti muakin hyväkseen. Kerroin tuosta kerrasta. Hän oli niin pahoillaan, herranen aika sitä hätää ja kärsimystä mikä tällä naisella oli. Siinä sitten puhuttiin kaikkea läpi ja itkettiin paljon yhdessä.

Pertti oli saanut tuomion, liian pienen. Muuttanut isoon kaupungiin ja vaihtanut nimeään. Tytär oli nähnyt tätä jossain sukujuhlissa ohimennen ja kaikki haavat aukesi. Siellä se oli poseerannut onnellisena uuden perheensä kanssa, kaksi pientä tytärtä... Kohtauksen oli järjestänyt ja Pertti oli selittänyt kaikki siten, että tytär on katkera selkeesti edelleenkin vielä, kun hän jätti sen hullun itsemurhaavan akan kanssa.

Loppupeleissä mulle ei ole hullummin käynyt, mutta liian paljon lähellä on ollut pahaa. Niitä parkoja mä useinkin mietin. Mun äitini ei ole helpottanut yhtäkään sekuntia ja nyt vituttaa oikein, että kippaa mun syyksi kaiken. Helppohan se vissiin on, koska ei muista. Pah!!

Täällä aina annetaan ohjeeksi vastaaviin, että anna jo olla. Luovu katkeruudesta, anna anteeksi. MITEN se tapahtuu? Mä en tiedä. Mielelläni antaisin olla ja luopuisin katkeruudesta. Ei se hyvältä tunnu, kun asiat vaivaa ja vaivaa. Mä en valitettavasti osaa päästää irti.

2

2

Taas on muuten mielenkiintoinen ketju pilattu tuolla aivan turhalla "2"-spämmillä.

Kirjoittajalle 49: Minun mielestä sun ei tarvi antaa anteeksi. Sinuna todellakin sulkisin äidin pois elämästä kokonaan! En koskaan voisi antaa anteeksi sitä, ettei hän puolustanut minua jotain niin pahaa vastaan. Yrittäisin paremminkin "unohtaa". Käsitellä asian itsekseni ja laittaa sen sitten taka-alalle "pois". Tähän käsittelyyn kuuluisi myös äidin unohtaminen. Mitä tuollaisella ihmisellä tekee joka ei auta ja puolusta silloin kun hätä on suurin? Varsinkin kun se on hänen tehtävänsä.... Toivon sulle kaikkea parasta ja voimia.

minut hakattiin