Lue keskustelun säännöt.
Pettymys vauvan sukupuoleen
23.12.2014 |
Tiedän et näitä on ollut täällä ennenkin. Mutta oma tilanne mietityttää, kun tämä tunne hävettää niin paljon, yritän selvittää sille syytä.
Meillä on siis toinen lapsi tulossa, esikoista toivottiin hartaasti ja yritettiin pitkään. Tuolloin minulla oli poikaolo, poika tuli. Olin onnellinen, kun olen itsekin lapsena ollut lätkää pelaava poikatyttö, eikä prinsessaleikit kiinnosta.
Kävin viikko sitten rv 18+0 4d ultrassa tästä uudesta raskaudesta, poikaa lupaili taas. Olin aluksi todella onnellinen, poikani saisi vain reilun vuoden ikäerolla pikkuveljen, ihanaa. Mutta seuraavana aamulla herätessäni olo oli tyhjä ja pettynyt. Koko raskauden ajan oli ollut sekä mulla että kaikilla lähipiirin ihmisillä vahva tyttöolo, tämä raskaus kun on ollut täysin erilainen kuin edellinen. Tajusin, että itkin sitä, etten saa koskaan tyttöä (meidän lapsiluku jää kahteen lapseen).
Mulla on ollut tosi vaikea isäsuhde, kun isäni kaltoinkohteli mua koko lapsuuteni, äidin kanssa tosi hyvät välit. Ehkäpä tuon takia olen halunnut tyttöä? Ja viikon takaiseen ultraan asti olinkin varma, että tämä on tyttö, mutta ei.
Nythän tietty spekuloin mm. että olisiko ultraajan arvio voinut olla väärä? Kun 2d kuvissa näkyy ne kolme viivaa jalkojen välissä, vain yhdessä 4d kuvassa näkyi sellainen nyppylä, mut ei se pippeliltä näyttänyt. Onko tämä mun spekulointikin sitä, että alitajunta tekee tepposet kun koko ajan olen tyttöä toivonut ja sellaisen kaikkien testien (tein myös sellaisen "huuhaa" -pissatestin) ja tuntemuksien mukaan myös olisin saamassa.
Miten pääsisin tästä pettymyksestä yli? Kuinka saisin itseni uskomaan että se on poika, eikä se arvio luultavasti rakenneultrassa enää muutu? Kun meni ns maku koko odotuksesta. Tunne hävettää suunnattomasti, koska eihän sukupuoli ole oikeasti tärkeä asia, vaan terve vauva. Mutta en mahda tälle mitään, pitäisi olla onnellinen mutta suren...:(
Kommentit (71)
Me ei haluttu selvittää raskausaikana vauvan sukupuolta. Toivoin tyttöä silti salaa. Mua on kiusattu koulussa lapsena ja pojat kiusasivat minua. Tajusin raskausaikana että varmaankin sen takia toivoin salaa tyttöä koska pojat ovat olleet mulle ilkeitä.
Synnytyssalissa olin hieman pettynyt kun selvisi ettäppoika syntyi. Luulen että mulla kesti sukupuolen takia kiintymyssuhteen luominen vähän kauemmin. Kuitenkaan nyt en osaisi kuvitella itselleni muuta kkuin tuota poikaa.
Jos joskus saamme toisen lapsen en tiedä kumman toivon sen olevan. Mutta uskon että kaikella on tarkoitus.
Näitä viestejä lukiessa tuli ainakin sellainen mieleen että jos joskus 20v päästä poikani tuo mminulle näytille hänen tyttöystävänsä..... niin ehkä tälle tyttöystävälle voisin näyttää "äidillistä rakkauttani" enkä ilkeillä tms. :-) tämä ei sinänsä liity mihinkään tuo äidillinenn rakkaus juttu mutta on kamalaa kun esim äiditsaattavat olla tytöilleen tai miniöilleen kateellisia!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="23.12.2014 klo 10:12"]Voi hyvä luoja taas. Terve vauva vissiin tulossa? Jos vaikka keskittyisit siihen? Tutun vauva kuoli kohtuun viikoilla 40+5. Ei tullut tyttöä eikä poikaa.
[/quote]niinpä tärkeysjärjestys joillakin hukassa
sun tunteet on ihan ymmärrettäviä.Minä halusin ennen poikia kun en halunnut tyttöä tähän miesten maailmaan.Onneksi näin aikoinaan ajattelin kun niitä poikia sain.Nyt koko vanhemmuus kaduttaa.Huoli omasta lapsesta kestää läpi koko elämän.Ja vaikka toisin luulin ni kyllä poikiin liittyy vielä suuremmat huolet.Kun miettii mitö pahimmillaan pojasta voi isona tulla vrt tyttöön.Naiset on vaan tämän maailman parempi sukupuoli eikä nainenkaan osaa miestä kasvattaa joten....joka tapauksessa nyt valitsisin lapsettomuuden,viis sukupuolesta mutta kyllä VAIN tyttöjen äidit(kaikesta huolimatta)pääsee helpommalla ja onnittelut kaikille heille
[quote author="Vierailija" time="23.12.2014 klo 12:49"]
Ohhoh, aika tuuri kun olikin sit tyttö vaik ultrassa antanut ymmärtää olevansa poika :D Mulla itseasissa myös ei niin ihana anoppi toivoo tyttöä, ihan vaan sen takia vois ne rakkauden tunteet nyt syntyä myös tätä syntymätöntä poikaa kohtaan. Ärsyttää kun kaikki vanhemman sukupolven ihmiset ovat sitä mieltä että lapsia on pakko olla molempia sukupuolia. Noh, maanantaina saan tietää, että mitä rakenneultrassa veikkaavat. Tällä hetkellä toki toivon edellisen ultraajan tehneen virhearvion, mutta lupaan toisenkin poikaveikkauksen jälkeen käsitellä tämän asian, en missään nimessä halua, että mahdollinen poika joutuisi millään tavalla luulemaan, ettei ollut toivottu, kyllä me häntä rakastamme, kunhan saan nämä tunteeni käsiteltyä. Ap
[/quote]
Joo se missi kun meidän tyttöä luultiin pojaksi tuli niskapussiultrassa, rakenneultrassa tyttö oli niin siveästi jalat supussa että silloin ei näkynyt juuta eikä jaata. T. se tossa aiemmin joka sai yllärirtytön
Kuulostaa kahden peräkkäisen keskenmenon saaneen (ei yhtään lasta) korvaan kauhealta. Mutta toisaalta, jokaisella on omat huolensa ja ymmärrän kyllä, että tyttökin olisi kiva saada.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="23.12.2014 klo 10:28"]
Itselläni oli koko ajan vahva poikaolo. Tuskastelin, miten vaikea pojalle on keksiä nimeä ja huomasin usein ajattelevani "poikani". Rakenneultrassa kuulin, että todennäköisesti tyttö, ja järkytyin. En pärjäisi tytölle. En osaisi kasvattaa tyttöä. Tyttö on liian vaikea minulle. Ei tyttöä. Ei, ei, ei. Itkin heti ultrasta lähdettyäni ja häpesin. Vauvahan vaikutti terveeltä, miksi itken? Tunsin olevani todella huono odottava äiti, mutta en voinut tunteilleni mitään. Lapsuudessani ja nuoruudessa olin aina haaveillut tytöstä, mutta nyt tositilanteessa se tuntui väärältä. Ja vielä enemmän väärältä tuntui parkua sitä! Pari päivää meni suruissani, mutta sitten se helpotti. Kuukaudet vierivät ja synnytyssalissa, vauva takapuoli naamani edessä ja "tyttö tuli!"-kommentin kuultuani se tuntui niin oikealta. Tuolla syöttötuolissa tuo tyttö nauraa ja vilkuttaa, en vaihtaisi mistään hinnasta, en vieläkään ymmärrä kuinka saatoin tuntea niin mutta sallin sen itselleni. Rakastan tytärtäni yli kaiken eikä hän missään nimessä ole "väärä", vaan täysin oikea lapsi minulle.
[/quote]
MINÄ OLISIN VOINUT KIRJOITTAA TUON. Kaikki täsmää.
Nyt olen onnellinen kahden tytön äiti. Toisen raskauden aikana en olisi voinut edes kuvitella, että poika tulisi. Tyttö tuntui niin "itsestäänselvästi" meidän perheeseemme sopivalta ja oikealta. Poikia vastaan mulla ei ole mitään edelleenkään.
[quote author="Vierailija" time="23.12.2014 klo 12:59"]
En tiedä susta ap, mutta useimmilla naisilla ne kaikkein rikkaimmat ihmissuhteet on toisten naisten kanssa. On leikitty bestiksen (tyttö) kanssa nukeilla (jotka ovat pääsääntöisesti tyttöjä) on jaettu elämän ilot ja surut (naispuolisten) ystävien kanssa, jaetaan se raskausaika ja pikkuvauva-aika yhtä lailla enemmän naisten kuin miesten kanssa, ja oman suvun naispuolisten jäsenten kanssa tullaan äitiyden myötä läheisimmiksi. On aivan täysin luonnollista toivoa, että saisi tytön, joka olisi osa sitä naisten maailmaa, jolle voisi esitellä ne asiat jotka ovat olleet elämässä parasta, eli syvät ihmissuhteet toisten naisten kanssa. Vaikka kuinka olisi miehen kanssa hyvä parisuhde, ei siinä välttämättä ole sellaista ymmärrystä, iloa, naurua ja lämpöä mitä toisten naisten kanssa.
Ei ole mitään vikaa siinä, jos tuntuu ettei poikasukupuoli anna oikein mitään tarttumapintaa, oikein tiedä mitään mitä odottaa. Sehän on vieras maailma. Kun lapsi syntyy, hän on kuitenkin nopeasti oma persoonansa, ja siitä se pettymys sitten lähtee helpottamaan. Ei ole saanut lasta joka on vaan sukupuolensa edustaja, vaan ihana oma persoonansa.
[/quote]
Karmivaa tajuta, että näinhän se tietysti menee. Itse olen nainen ja olen aina tehnyt töitä ja harrastanut ja ollut läheinen sekä miesten että naisten kanssa. Olen saanut hyvin neutraalin kasvatuksen jossa tekemisiäni ei kommentoitu sen mukaan sopivatko ne tytölle vai ei. Olen nyt miesvaltaisella alalla ja harrastuksistani moni on miesvaltainen. Silti koen olevani toki ihan nainen, ja voin tehdä myös "naisten juttuja". Olen kai kokemukseni kautta sisäistänyt sen että ihminen on ihminen eikä sukupuoli, enkä siksi osaa nähdä poikamaailmaa erilaisena tai vieraana.
Olen havainnut, että on paljon miehiä jotka käyttäytyvät kuin väitetyt stereotyyppiset naiset ja päinvastoin. Tätä ei välttämättä huomata, koska ollaan niin fiksoituneita sukupuoleen ja halutaan pitää vanhoja käsityksiä yllä. Jos mies saa raivarin, se johtuu testosteronista ja jos nainen saa raivarin niin se johtuu menkoista jne... aina keksitään toiminnalle selitys joka johdetaan sukupuoleen.
Tee lapselle palvelus ja kohtele häntä ensisijaisesti ihmisenä. Voin kertoa että on vapauttavaa uskaltaa tehdä ja harrastaa mitä haluaa, kun oma pää ja omat uskomukset eivät taistele vastaan.
Ja vielä tämä: parisuhteessani todellakin on ymmärrystä, iloa, naurua ja lämpöä. Kamalaa ajatella että näin ei joillakin ole.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Anteeksi, en voi ymmärtää mitenkään. Itselle kun sukupuolella ei ole mitään merkitystä. Terveellä lapsella on merkitys. Kasva ymmärtämään todellisia arvoja. Ihminen on tärkeä sukupuolesta riippumatta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vastaavassa tilanteessa ja vielä lapsen ollessa nyt reilun vuoden välillä rehellisesti sanoen tunnen kateutta muita "onnekkaampia" kohtaan. Hävettää myös ihan hirveästi että näin on. Lisäksi katkeruutta siitä ajatuksesta että minun pitäisi olla kolmatta kertaa raskaana edes saadakseni mahdollisuuden saada lapsen vastakkaista sukupuolta (raskaudet erittäin vaikeita). En toisaalta enää halua yrittää koska pelkkä ajatuskin kolmannesta lapsesta samaa sukupuolta edellisten kanssa tuntuu niin pahalta (syntymätöntä lastakin ajatellen), niin vaikeita pettymyksen tunteita koin viime kerrallakin että en halua enää kokea mitään sinne päinkään kuitenkin olen sitä mieltä että jos en voi rehellisesti sanoa että kolmas lapsi samaa sukupuolta on yhtä toivottu niin sitten ei todellakaan ole syytä yrittää raskautua .ja ennen kuin joku siellä huutelee kuinka pitäisi olla onnellinen terveestä lapsesta niin sanonpa tähän väliin että minä jos joku tiedän sen mutta siitäkin huolimatta tunnen näin, minkäs sille mahtaa.
[quote author="Vierailija" time="23.12.2014 klo 10:28"]
Itselläni oli koko ajan vahva poikaolo. Tuskastelin, miten vaikea pojalle on keksiä nimeä ja huomasin usein ajattelevani "poikani". Rakenneultrassa kuulin, että todennäköisesti tyttö, ja järkytyin. En pärjäisi tytölle. En osaisi kasvattaa tyttöä. Tyttö on liian vaikea minulle. Ei tyttöä. Ei, ei, ei. Itkin heti ultrasta lähdettyäni ja häpesin. Vauvahan vaikutti terveeltä, miksi itken? Tunsin olevani todella huono odottava äiti, mutta en voinut tunteilleni mitään. Lapsuudessani ja nuoruudessa olin aina haaveillut tytöstä, mutta nyt tositilanteessa se tuntui väärältä. Ja vielä enemmän väärältä tuntui parkua sitä! Pari päivää meni suruissani, mutta sitten se helpotti. Kuukaudet vierivät ja synnytyssalissa, vauva takapuoli naamani edessä ja "tyttö tuli!"-kommentin kuultuani se tuntui niin oikealta. Tuolla syöttötuolissa tuo tyttö nauraa ja vilkuttaa, en vaihtaisi mistään hinnasta, en vieläkään ymmärrä kuinka saatoin tuntea niin mutta sallin sen itselleni. Rakastan tytärtäni yli kaiken eikä hän missään nimessä ole "väärä", vaan täysin oikea lapsi minulle.
[/quote]
Minun on vaikea ymmärtää, miten naiset suostuvat lisääntymään, jos tuntemukset ovat tällaisia. Lapset eivät ole mittatilaustyötä. Myös "tyttö/poikafiilikset" ovat jotain uskomatonta. Jotkut käsittääkseni ostavat vauvalle vaatteet ja vaunutkin "fiiliksen" pohjalta ja sitten selviääkin, että sukupuoli on juuri se toinen. Eikö pitäisi saada lapsia ihan avoimin mielin? Sekä pojan että tytön pitäisi olla tervetulleita. Mikäli haluaa sekä pojan että tytön, sitten pitäisi olla rehellinen niin itselleen kuin kumppanilleen: Joko yritämme niin kauan että tulee molemmat sukupuolet tai jätämme lapsiluvun kahteen ja iloitsemme molemmista lapsista täysin sydämin.