Kuinka selvitä siitä ettei koskaan saa kumppania? Koko elämä yksin, kun kaikki ystävät ja lähipiiri pariutuu sekä perheellistyy...Itse jää sivuun

Sitä ei voi koskaan tietää, koska on se päivä, että rakkaus syttyy. Suurimmalla osalla niitä päiviä ei ole kovin montaa elämänsä aikana, mutta se päivä on aina joskus kuitenkin. Sitä odotellessa kannattaa keskittyä nauttimaan muista jutuista mahdollisimman paljon. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä suosittelisin resetoimaan omat mielikuvat siitä millainen kumppanin pitäisi olla. Tuohon ikään mennessä jos on yksin ollut, niin aikamoiset pinttymät ehtinyt jo kehittyä. 

Katsele myös kiltimpiä miehiä, jotka eivät ole suunapäänä. Monelle naiselle sopivampi voikin olla mies, joka ei tee itsestään isompaa numeroa. 

Mistä ihmeestä on syntynyt tällainen kuvitelma, että nainen on sinkkuna vain siksi että on aina viehättynyt suulaista miehistä?

Itselleni nuo ekstrovertit helppoheikit ja naistennaurattajat on aina olleet täydellinen turn off, koska olen itse rauhallinen ja enemmänkin introvertti joten ei tuollaista miestä ole tullut koskaan edes ajateltua parisuhteeseen. 

Kyllä tuollainen mies on ihan ok seuraa vaikka isommassa seurueessa ja saa baarissa tietyllä tavalla tunnelman kattoon, mutta silti siihen jatkuvaan hölötykseen naurunremakoineen alkaa olla kypsä jo reilusti ennen pilkkua niin, ettei tuollaista enää kotiinsa tahdo..

No, baareissa en käy, mutta tosiaan haluan mielummin viihdyttävän ja sosiaalisen miehen kotiini kuin jonkin älyttömän möllin. Viisaus ja fiksuus on oleellista, mutta jos on vaitonainen, ne viisaudet jäävät sinne miehen omaan päähän ilman että niistä muodostuu mitään kiinnostavaa ja mieltä ravitsevaa keskustelua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

J*nniksiä ei valitettavasti riitä kaikille parisuhteisiin asti (lyhyemmäksi huviksi toki useimmille). Tällöin ei auta muu kuin vakavasti miettiä olisiko se joku ensi alkuun vähän vähemmän sukkia pyörittävä tapaus kuitenkin sovelias kainalossa pitäjä pitemmässä juoksussa. Tai sitten voi hommata sen kissan.

Sanopas muuta. Äärimmäisen turhauttavaa kuulla aina treffien jälkeen, että nainen ei tunne kipinää. En väitä, että täytyy tyytyä, mutta miten ihmeessä me rauhallisemmat, vähän tylsät kiltit miehet päästään ikinä seurustelemaan jos naiset kokevat kipinää vain jän-nämiesten kanssa.

Kaikki asiat on kunnossa elämässä mutta parisuhde puuttuu.

m35

Kuinka usein itse tunnet treffeillä kipinää? Kuinka moni treffaamasi nainen on ollut sellainen, että olet enemmän tai vähemmän ihastunut häneen?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

J*nniksiä ei valitettavasti riitä kaikille parisuhteisiin asti (lyhyemmäksi huviksi toki useimmille). Tällöin ei auta muu kuin vakavasti miettiä olisiko se joku ensi alkuun vähän vähemmän sukkia pyörittävä tapaus kuitenkin sovelias kainalossa pitäjä pitemmässä juoksussa. Tai sitten voi hommata sen kissan.

Sanopas muuta. Äärimmäisen turhauttavaa kuulla aina treffien jälkeen, että nainen ei tunne kipinää. En väitä, että täytyy tyytyä, mutta miten ihmeessä me rauhallisemmat, vähän tylsät kiltit miehet päästään ikinä seurustelemaan jos naiset kokevat kipinää vain jän-nämiesten kanssa.

Kaikki asiat on kunnossa elämässä mutta parisuhde puuttuu.

m35

Kuinka usein itse tunnet treffeillä kipinää? Kuinka moni treffaamasi nainen on ollut sellainen, että olet enemmän tai vähemmän ihastunut häneen?

MIehet varmaan tulkitsevat himon kipinäksi ja korkealibidoinen mies varmaan tuntee himoa aika helposti seuralaiseensa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä suosittelisin resetoimaan omat mielikuvat siitä millainen kumppanin pitäisi olla. Tuohon ikään mennessä jos on yksin ollut, niin aikamoiset pinttymät ehtinyt jo kehittyä. 

Katsele myös kiltimpiä miehiä, jotka eivät ole suunapäänä. Monelle naiselle sopivampi voikin olla mies, joka ei tee itsestään isompaa numeroa. 

Mistä ihmeestä on syntynyt tällainen kuvitelma, että nainen on sinkkuna vain siksi että on aina viehättynyt suulaista miehistä?

Itselleni nuo ekstrovertit helppoheikit ja naistennaurattajat on aina olleet täydellinen turn off, koska olen itse rauhallinen ja enemmänkin introvertti joten ei tuollaista miestä ole tullut koskaan edes ajateltua parisuhteeseen. 

Kyllä tuollainen mies on ihan ok seuraa vaikka isommassa seurueessa ja saa baarissa tietyllä tavalla tunnelman kattoon, mutta silti siihen jatkuvaan hölötykseen naurunremakoineen alkaa olla kypsä jo reilusti ennen pilkkua niin, ettei tuollaista enää kotiinsa tahdo..

Kiitos tai vuoksi Facebookin sitä väkisin ainakin minä olen tietoinen yhä useamman eksän, on-off-suhteen, tai jopa sellaiselta "one who got away"-tyypin elämästä. Ja joissa syy, miksi juttu ei kantanut, oli usein minä. Joko typeryyttäni, tai siksi, että joku siinä ei vain toiminut.

Ja se mikä siinä ei toiminut, vaikuttaa usein olevan se, että nykyisen kumppaninsa kanssa touhuavat ja tekevät aivan hirveästi kaikkea kaiken aikaa. Elämä täyteen ahdettuna sitä sun tätä harrastusta, matkaa, touhua, aktiviteettia siinä määrin että itse jakaisin vastaavat, mitä osa suorittaa yhden viikonlopun aikana puolen vuoden akselille ennemminkin. :D

Samalla koen, että jaottelu pelkästään suulaisiin ekstovertteihin ja sulkeutuneisiin introvertteihin on aivan liian suppea. Suurin osa lienee jotain siltä väliltä.

Odota 10 vuotta ja erobuumi on alkanut.

Vierailija kirjoitti:

Kuinka niin "itse jää sivuun?" Vaikka olisitkin parisuhteessa ei elämää kannata rakentaa vain yhden ihmisen varaan. Elämä voi olla hyvää ja täynnä ystäviä jotka ovat kuin perhe, vaikka parisuhdetta ei olisi. Onko ongelma kuitenkin se että ei ole kyennyt rakentamaan mitään muitakaan merkittäviä ihmissuhteita?

No älä nyt viitsi. Ei kaverit voi ikinä korvata omaa perhettä, varsinkaan kun kavereilla on omat perheensä.

Vierailija kirjoitti:

Kun miettii pariutumista teoriassa, on kaikenlaisia haavekuvia siitä, millainen sen toisen olisi hyvä olla ja mitä ominaisuuksia sillä pitäisi olla ja ei saisi olla. Sitten kuitenkin tulee vastaan se, johon ihastuu ja ehkä myöhemmin jopa rakastuu ja ne kriteereistä turhat unohtuvat välittömästi. Ja voi olla että ne oleellisemmatkin kriteerit alkavat joustaa. 

Niitä kriteereitä tarvitaan, kun etsimällä etsitään jotain, mitä yritetään sovitella omaan elämään. Kun taas näet jonkun silmät tai hymyn ja ihastut, niillä kriteereillä ei ole mitään virkaa. Viisitoista vuotta olin sinkkuna ja nyt etsimättä rakastunut, kun törmäsin mieheen, joka sai sisimpäni lämpenemään ja hiipi mieleeni. Olin jo täysin heittänyt toiveet mistään parisuhteesta. 

Aamen, allekirjoitan kaiken tuossa.

Olen 43, en löytänyt ajoissa sellaista parisuhdetta, jossa olisin voinut ja halunnut saada lapsia. Mutta löysin hyvän miehen yli 40-vuotiaana ja onnellinen parisuhde on arvokas itsessään, vaikken perhettä voinutkaan saada.

Vierailija kirjoitti:

Olen ollut 24-34 vuotiaana avoliitossa. En seurustellu teininä mutta jonkun verran mulla oli fanittajia ja pientä säpinää. Kuitenkin jo nuorena koin sellaista, että Olin ihastunu johonkin joka ei ollut ij´hastunu minuun. Ja sellaista että ei seurustellu mutta en jostain syystä kelvannu ja halus olla joku ihmeen kaveri. Se sattui.

Yksi niistä paljastui myöhemmin homoksi. Anyway, eron jälkeen masennuin, mutta parannuttuani löysin esi- tinderistä miehen ja alkoi tulinen suhde. Se ei kestäny kun pari vuotta ja sen jälkeen Olin ihan sekaisin, loppu. Tutustuin mökkinaapuriin vähän ajan päästä. Hän oli 5v. Vanhempi aikamiespoikatyyppinen, mutta torjui minut kerta toisensa jälkeen enkä tajunnu yhtään mitä tapahtuu. Meillä oli 3 romanttista ja mukavaa jaksoa muutamassa vuodessa, muutama täysin off-jakso ja sillä välin kauheata draamaa ja riitaa. Pian 2 v. Sitten pistin välit poikki. sitten ihastuin yhteen tyyppiin, ja taas oli sitä että on vapaa mutta en kelpaa hänelle. ihailin siis etänä, ei ollut mitään säätöä, jotain yhteisiä tuttuja mutta ei lähiystäviä.

Tajusin just että en enää pysty. Mun on elettävä ilman kumppania.

En yksinkertaisesti kestä enää pettymyksiä. On muutakin jonka vuoksi elää. Joutui ottaa yhteisiin tuttuihin etäisyyttä lähes puoli vuotta, mut nyt jo hellittää traumaattiset kokemukset. Uusia en aio hankkia. Onhan se vaikeeta kunei uskalla kabereille sanoa rehellisest miten on. Että en kelpaa kellekään niin oon yksin, en mee enää tinderiin taikka baariin. On työ ja harrastus. Piste.

Neuvominen on turhaa, mutta tässä on hyvä esimerkki siitä, että ei pidä suostua säätämään ihmissuhteissa ja pitää hyväksyä, kun ei ole tunteita (ts. 99,9 % kohtaamistasi ihmisistä ei ole kiinnostunut romanttisesti tai ole hyvä kumppani sinulle) sekä mennä rohkeasti eteenpäin etsien parempaa. Jos on tunteita molemmin puolin ja suhteelle on edellytyksiä (samat tavoitteet, elämäntavat jne.), niin se suhde oikeasti etenee, eikä tarvitse pohtia toimiiko juttu ja mitä kumppani ajattelee.

Vierailija kirjoitti:

Noh. Minä olen ollut nyt viisi vuotta täyssinkku. Sitä edeltänyt lyhyt suhde oli niin totaalinen turpaanotto, että totesin antaapi olla. Sitä edeltäneetkin kymmenen vuotta kaikenlaista ollaan ei olla epäpalkitsevaa vatkaamista. 

Kyllähän tässä välillä haikea olo tulee, mutta yksinkin on hyvä. Yksin on itseasiassa paljon parempi, kuin huonossa suhteessa. En siis sen enempää myöskään asiaa surkuttele. Sillä ainakaan se ei parane. 

Yksinolo peittoaa just nuo tuollaiset suhteet ihan täysin eikä ole pienintäkään kaipuuta mihinkään epävarmaan säätämiseen, että oltaisko vaiko eikö oltaisi ja mistä milloinkin tuulee.

Eikä kaipuuta ole suhteeseen itselle epäsopivan kumppanin kanssa. Nuorena sitä vaan oli liiankin avarakatseinen eikä kumppanille ollut juurikaan kriteereitä, joten ei se sitten ole ihmekään että huteja ne oli. Ainoa minkä ymmärsi teinistä asti kiertää kaukaa oli ne röökinhajuiset pahikset, joita monet muut kuolasi ja toisaalta sitten ymmärsi rajata automaattisesti pois myös ne suosituimmat "naapurinpojatkin" vaihtoehdoista, koska kuvitteli/tiesi ettei sellaiset ihan taviksista kiinnostu.

Mutta muuten sitä tosiaan lähtökohtaisesti kelpasi ihan kaikki. Vanhemmiten sitä sitten ymmärsi että kyllä sen kumppanin pitää olla suht samanlaisilla elämäntavoilla ja ajatuksilla varustettu mitä itsekin on. Jos toinen viihtyy baareissa/kännissä niin ei ole mitään järkeä sellaisessa suhteessa roikkua, koska ei sitä selvinpäin jaksa ja juomisesta taasen tulee herkästi tapa itsellekin.

Suomessa elämä on hyvin perheyksikköihin keskittynyttä, ja sinkkuna sitä nyt vain helposti jää syrjään suuresta osasta sosiaalista elämää siitä syystä. Toki on varmasti sinkkupitoisempia ystäväpiirejä, joissa tilanne on toinen, mutta esim. itsellä viimeistään kolmenkympin jälkeen koko tuttavapiiri pariutui ja perheellistyikin vähitellen. Pitkäaikaissinkkuna jäin tavallaan ulkoupuoliseksi tarkkailijaksi siitä elämästä.

Nykyään olen parisuhteessa, mutta tuon näkökulman kokeneena en vähättelisi sinkkujen yksinäisyyden kokemuksia (vaikkei kaikille niitä tulekaan).

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä suosittelisin resetoimaan omat mielikuvat siitä millainen kumppanin pitäisi olla. Tuohon ikään mennessä jos on yksin ollut, niin aikamoiset pinttymät ehtinyt jo kehittyä. 

Katsele myös kiltimpiä miehiä, jotka eivät ole suunapäänä. Monelle naiselle sopivampi voikin olla mies, joka ei tee itsestään isompaa numeroa. 

Mistä ihmeestä on syntynyt tällainen kuvitelma, että nainen on sinkkuna vain siksi että on aina viehättynyt suulaista miehistä?

Itselleni nuo ekstrovertit helppoheikit ja naistennaurattajat on aina olleet täydellinen turn off, koska olen itse rauhallinen ja enemmänkin introvertti joten ei tuollaista miestä ole tullut koskaan edes ajateltua parisuhteeseen. 

Kyllä tuollainen mies on ihan ok seuraa vaikka isommassa seurueessa ja saa baarissa tietyllä tavalla tunnelman kattoon, mutta silti siihen jatkuvaan hölötykseen naurunremakoineen alkaa olla kypsä jo reilusti ennen pilkkua niin, ettei tuollaista enää kotiinsa tahdo..

No, baareissa en käy, mutta tosiaan haluan mielummin viihdyttävän ja sosiaalisen miehen kotiini kuin jonkin älyttömän möllin. Viisaus ja fiksuus on oleellista, mutta jos on vaitonainen, ne viisaudet jäävät sinne miehen omaan päähän ilman että niistä muodostuu mitään kiinnostavaa ja mieltä ravitsevaa keskustelua.

Harvemmin noiden helppoheikkien suusta viisauksia tulee vaan enemmänkin toistelevat samoja juttuja ja latteuksia puujalkavitseineen.

Eikä tuollaisen ainoa vaihtoehto ole vaitonainen mörökölli vaan ihan tavallinen mies jonka kanssa voi jutella ihan normaalisti ja jonka seurassa on helppo viihtyä ihan hiljaakin. 

Se tuossa oli pointtina, että monikin (mies) kuvittelee jokaisen ikisinkkunaisen olleen aina niiden suulaiden ja suosittujen miehien perään ja siksi ikisinkkuus on ihan omaa syytä/tyhmyyttä. Naisissa on ihan yhtälailla niitä hiljaisia ja vähemmän huomiota kaipaavia mutta jotenkin tuntuu ettei hiljaisemmat miehet heitä näe. Ja omakohtainen kokemus kertoo, että usein tällainen mies jopa hieman närkästyy siitä että nainen tulee ja tekee aloitteen tai tulee edes juttusille. Ainakin siis, kun nainen on ihan samanlainen tavis eikä mikään kaikkien kuolaama kaunotar..

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä jos antaisit kilttikselle mahdollisuuden?

Ja kuuntelet toistuvasti sitä mustasukkaista ja katkeraa narinaa ja kiukuttelua nuoruuden bilettämisestä k u l l i karuselleineen sekä selvitystä siitä kuinka epärehellinen ja s a a s t a i n e n oletkaan eikä moisen j a k o r a s i a n kanssa kehtaa edes ihmisten ilmoilla liikkua.

Tästä on omakohtaista kokemusta kun itselläni oli taustalla yksi 3 vuoden teininä alkanut parisuhde ja pari tapailusuhdetta. Tyhmänä kerroin tämän hurjan menneisyyteni rehellisesti ja tämähän vääntyi niin, etten edes tuossa osannut/halunnut olla rehellinen vaan siinäkin kuulemma piti vääntää todellisuus tuollaiseksi "salonkikelpoiseksi" sen sijaan että olisin myöntänyt maanneeni alvariinsa sakset auki uuden miehen alla.

(nämä ilmaukset/kuvailut ei ole omiani, vaan suoraan omasta mielestään "kiltin" miehen suusta ja alkuun mies vaikuttikin ihan normaalilta eli kiltiltä, rauhalliselta ja mukavalta)

Mites se klassikko menikään? "Kiltti mies olikin ääliö - ei enää koskaan kilttiä miestä. Komea ja jännä mies olikin ääliö - ei enää koskaan ääliömiestä".

Erittäin osuvasti sanottu.

Naiset eivät ikinä syyllistä tasokkaimpia panomiehiä. Hetken ehkä valittavat asiasta mutta seuraava miesvalinta on taas se tasokkain panomies mitä tinderistä löytyy. Kilttejä miehiä syyllistetään koska heitä ei alunperinkään haluta.

Ahaa. Tuon kilttimiehen harrastamasta haukkumisesta ja nimittelystä olisi siis pitänyt syyllistää jotain mystistä "tasokasta panomiestä" haukkujan itsensä sijaan?

Ja arvatenkin vielä kiitellä kuinka ajattelevainen ja kohtelias tämä kilttinä itseään pitävä mies olikaan kertoessaan totuuden omasta menneisyydestäni ja teiniaikojen poikaystävän taidoista.

 

Moni tekee itsarin jollei tykkää elämästään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

J*nniksiä ei valitettavasti riitä kaikille parisuhteisiin asti (lyhyemmäksi huviksi toki useimmille). Tällöin ei auta muu kuin vakavasti miettiä olisiko se joku ensi alkuun vähän vähemmän sukkia pyörittävä tapaus kuitenkin sovelias kainalossa pitäjä pitemmässä juoksussa. Tai sitten voi hommata sen kissan.

Sanopas muuta. Äärimmäisen turhauttavaa kuulla aina treffien jälkeen, että nainen ei tunne kipinää. En väitä, että täytyy tyytyä, mutta miten ihmeessä me rauhallisemmat, vähän tylsät kiltit miehet päästään ikinä seurustelemaan jos naiset kokevat kipinää vain jän-nämiesten kanssa.

Kaikki asiat on kunnossa elämässä mutta parisuhde puuttuu.

m35

Miksi treffailet nuoria naisia? Miksi oman ikäinen ei kelpaa?

Naisen ikä ei ole ollut mulle ikinä mitenkään tärkeä kriteeri.

Olen jopa vuoden tai pari vanhempiakin naisia treffaillut mutta naisen vähän vanhempi ikä ei ole myöskään ns. oikotie onneen vaan samanlaiset pakit tulee heiltäkin.

Ainoa yhtenäinen piirre naisissa jotka tuntevat sitä kipinää ovat ylipainoiset naiset jotka ovat itselle ehdoton ei.

m35

Ymmärrän. Harva viehättyy ylipainoisesta eikä ylipainoisilla kyllä nuoruudessakaan mitenkään erikoisen hyvä flaksi käynyt vaan vientiä oli enimmäkseen hoikilla ja normipainoisilla.

Ja totta kai se alkujaan hoikka/normipainoinenkin ikääntyy ja kroppakin muuttuu, mutta se taasen ei sillä lailla haittaa kun yhdessä on oltu vaikka vuosikymmen kaksi koska siinä on jo olemassa rakkaus sekä kiintymys toiseen muhkuroineen ja kaljuuntumisiin kaikkineen.

Sen sijaan se kiinnostus/ihastus/rakastuminen uuteen ihmiseen vaatii ihan yhtälailla sen "wow!" tunteen keski-iässä kuin parikymppisenäkin ja yksi osa kokonaisuutta on ihmisen ulkonäkö. Varsinkin kun se ulkonäkö kertoo paljon myös ihmisen elämäntavoista ja harrastuksista joiden yhteensopivuus on tärkeä asia elämänkumppanissa. Mitä teet parisuhteella, jos kumppania kiinnostaa ihan toisenlaiset jutut vapaa-ajalla kuin mitä itseä? Ja varsinkin kun itse on se ainoa jota voi muuttaa. Siitähän se onni ja autuus aukeaakin kun vaihtaa luonnossa liikkumisen ja hikilenkit kaljan ryystämiseen ja pizzan syöntiin sohvalla jotta on kuin toinen..

Näitä kun lukee, moni ylipainoinen musertuu itsetunnoltaan täysin. Kun aloin nyt vanhana treffailla miesystävääni, olin täysin varma, että hän ei voi kiihottua minusta tai ainakaan enää siinä vaiheessa, kun riisutaan. 

Olen reilut kymmenen kiloa miestä painavampi. Olishan se ihanaa voida tarjota hänelle se oma keho parikymmentä vuotta ja kiloa sitten, mutta se nyt vaan ei ole realiteetti. Ja mies tajuaa sen myös ja on tyytyväinen siihen mitä saa. 

Enkä todellakaan vedä pizzaa ja ole juurtunut telkkarin ääreen. Kyllä se meistä kahdesta on se minua kevyempi mies, jota nämä enemmän vetävät puoleensa. 

Mies joutuu tyytymään kun ei muutakaan saa

Ap. Kaksi neuvoa:

1)Googlaa ”uhriutuminen”

2) Ja sitten lopeta se

Oletko kokeillut Tinderiä AVOIMELLA ilmoituksella, jossa et sulje 99% puolisoehdokkaista pois kummallisilla vaatimuksilla. Ole avoin, suostuvainen kompromisseihin, ja antavainen!

Vierailija kirjoitti:

Mä juuri pohdin, miten kirjoittaa samasta aiheesta! Olen 40 vuotias ikisinkku ja aina välillä iskee ihan järjetön romantiikankaipuu. Tiedän, että sitä vatvomalla se tunne ei mene ohi vaan siihen jää vellomaan, mutta se on vaan niin vaikeaa, kun haaveilee jostain ihanasta. Siitä mikä on muille normaalia ja itse ei ole saanut edes kokea.

Olen luonteeltani sosiaalivammainen introvertti, kärsin masennuksesta ja ulkoisesti olen vastenmielinen, joten ei todellakaan ole mahdollista saada kumppania.

Miten niin joten? Eikö tuo kuvaa puolta kansasta? 

Etkö siis viihtyisi kaltaisesi seurassa? Ymmärtäisitte toisianne ja elämästä saattaisi tulla oikein hyvää. 

Ainakin minun perheelliset kaverini puhuvat koko ajan siitä, miten vaikeaa lasten kanssa on ja miten ei koskaan ole aikaa mihinkään, kun lapset vievät kaiken ajan. Se kyllä ihmetyttää, miksi he sitten hankkivat lisää lapsia. Miten he pystyvät hoitamaan uutta vauvaa, kun kaikki aika menee isompien lasten hoitamiseen?

itse käytän paljon alkoholia,se auttaa unohtamaan tuollaiset asiat.yksin onkin parempi niin ei akka nalkuta juomisesta.