Mikä on vaikein ikä tajuta omaa ikäänsä?

[quote author="Vierailija" time="11.06.2015 klo 12:13"]Siinä vaiheessa kun huomaa että kaikki seksikkäät miehet ovat nuorempia kuin itse on. Ja viimeistään silloin kun huomaa heidän olevan samanikäisiä kuin omat lapset.
[/quote]

Masentavaa! :D Mutta pakko kompata.

Minun nyt 20-vuotiaana. En tiedä mikä olen. Toisaalta odotetaan aikuista käytöstä ja vastuun ottoa (laskut, siivous, omista lääkäriajoista huolehtiminen yms perus juttua) mutta toisaalta taas kaikki päätökset elämääni kohtaan kyseenalaistetaan ja "kyllä äiti tietää paremmin, teet nyt vaan kuten me sanotaan kun oot vielä niin nuori" "ootko nyt ihan varma, että tarttet just tuommosen ruokapöydän Ikeasta kun Jyskissä ois paljon parempi (ja kalliimpi ja rumempi)".

[quote author="Vierailija" time="29.12.2014 klo 15:49"]

45 v! En millään tajua olevani tämänikäinen vaan ehkä noin 30 v. Kun katson viisikymppisiä miellän sen ikäiset vanhempieni kanssa samanikäisiksi vaikka vanhempani ovat jo kohta 70 v. En tajua miksei se mene minun tajuntaan, että olen keski-ikäinen!

[/quote]

Sama juttu. Mutta en anna sen vaikuttaa yhtään.

Jospa onkin niin että elän vain kerran.

Miksi tässä ketjussa on vain naisten vastauksia, eli miehet eivät tiedosta ikinä! Luulevat olevansa ikinuoria ilmeisesti.

35-vuotiaana olen väsyneempi kuin koskaan ennen juuri minuun kohdistuvien ristiriitaisten paineiden vuoksi. Tosin asiaan vaikuttaa sekin, että menetin vanhempani kun olin 19 ja olen jäänyt siksi paitsi monista hyvistä neuvoista. Kriisistä on pitänyt selvitä ilman esikuvaa, perimätietoa tms. opastusta.

Ahdistava elämänvaihe tämä kyllä on. Toisaalta kokee, että pitäisi olla jotenkin valmis ihmisenä ja toisaalta taas, että onkin muuttunut ja haluaa aloittaa jotain kokonaan uutta. 

Mikäs siinä kolmivitosuudessa on nyt niin hankalaa? Itse kun äitiysvaatteista pääsin vähän alle kolmikymppisenä, muokkasin pukeutumistani oikein kunnolla sinne trenssien ja nahkakäsineiden yms. suuntaan. Sitten katsoin peiliin ja totesin liioitelleeni ja otin vähän takapakkia. Pari lievää kremppaa nyt on ehkä ollut hankalinta hyväksyä, mutta nehän eivät toisaalta ikää kysele. Mutta mitä opiskeluun tulee, sitähän nyt voi tehdä missä iässä vaan. Harva kai yhdellä ammatilla enää selviää ikänsä.

[quote author="Vierailija" time="11.06.2015 klo 14:37"]

35-vuotiaana olen väsyneempi kuin koskaan ennen juuri minuun kohdistuvien ristiriitaisten paineiden vuoksi. Tosin asiaan vaikuttaa sekin, että menetin vanhempani kun olin 19 ja olen jäänyt siksi paitsi monista hyvistä neuvoista. Kriisistä on pitänyt selvitä ilman esikuvaa, perimätietoa tms. opastusta.

Ahdistava elämänvaihe tämä kyllä on. Toisaalta kokee, että pitäisi olla jotenkin valmis ihmisenä ja toisaalta taas, että onkin muuttunut ja haluaa aloittaa jotain kokonaan uutta. 

[/quote]

Sinä alapeukuttaja yleistät taas oman kokemuksesi ainoaksi totuudeksi ilman perustelua. 

Esim. opiskelua ei noin vain tehdä, jollei ole esim. varaa kustantaa sitä.

Kolmikymppisenä olin jossain ikäkriisissä, mutta nyt 36:na, olen löytämässä oman (ulkonäkö)tyylini, lapset ovat jo kouluikäisiä ja omatoimisia, olen eroamassa ja vaihtamassa työpaikkaa, tuntuu kuin koko maailma olisi taas auki. Niin ja kyllä ne 40+ miehet ovat paljon karismaattisempia ja seksikkäämpiä kuin jotkut 25:t, että senkään puolesta ei kriisiä

[quote author="Vierailija" time="11.06.2015 klo 14:49"]Kolmikymppisenä olin jossain ikäkriisissä, mutta nyt 36:na, olen löytämässä oman (ulkonäkö)tyylini, lapset ovat jo kouluikäisiä ja omatoimisia, olen eroamassa ja vaihtamassa työpaikkaa, tuntuu kuin koko maailma olisi taas auki. Niin ja kyllä ne 40+ miehet ovat paljon karismaattisempia ja seksikkäämpiä kuin jotkut 25:t, että senkään puolesta ei kriisiä
[/quote]

Mä taas kriiseilen, että onko pakko alkaa tyytyä niihin 40+ miehiin. Haikailen komeiden nuorten miesten perään edelleen, vaikka ikää jo mittarissa. Noh, ehkä sitten tyydyn villiin sinkkuelämään ja nautin satunnaisesta nuorten miesten seurasta jos onnistun saamaan. Ei sekään pöllömpi vaihtoehto oo.

Minun oli pari-kolmevuotiaana vaikea hahmottaa miksi minua kohdeltiin kuin pikkulasta.

Silloin tiesin olevani vanha kun lääkäri olinuorempi kuin minä. Taisin olla n. 37-vuotias kun se vanhuus iski päin näköä :D

Vierailija kirjoitti:

Sitä voi aina aloittaa uusia kiinnostavia juttuja, vaikka opiskelun. T. 45-vuotias opiskelija

Mut silloin onkin selvillä omasta iästään kun on oikeasti nuorten kanssa tekemisissä ja huomaa koko ajan oman vanhenemisensa. Jos hengailee vain toisten 45-vuotiaiden kanssa, se voi hämärtyä, ja kokee että ollaan ikuisesti kuin 25.

Siinä 18- vuoden kieppeillä kun kuvittelee olevansa niin aikuista ja tietävänsä kaikesta kaiken luulee siis, että 18 vuotias on synonyymi sanalle aikuinen.

Sitten nyt hiukan alle kolmekymppisenä, kun on nuori aikuinen. Vaikea jotenkin käsittää, että on lähempänä kolmeakymppiä kuin kahtakymppiä.

35 kyllä

Minun äitini mukaan se on 80 v.

Minä olen 63 enkä todellakaan hahmota itseäni sen ikäiseksi. En elä ikäni standardien mukaan. En tunne olevani vanha mutta en nuorikaan. Olen tyytyväinen siihen mitä tähän ikään mennessä olen kokemuksen kautta oppinut, ja olen iloinen ettei minun tarvitse sitä samaa enää läpi käydä!

En varmasti ulkoiselta olemukseltani näytä siltä miltä ikäiseni naisen oletetaan ja edellytetään näyttävän. Näytän minulta. En yritä sopia mihinkään kaavaan.  Olen hyvässä kunnossa niin ruumiillisesti kuin henkisestikin. Elämälle edelleen yhtä utelias kuin nuorena. Turhat stressinaiheet pois ja uskallan elää täysillä omana itsenäni. 

Korostan, etten yritä esittää nuorempaa kuin olen, en myöskään käytä käkkäräpermanenttia ja hiirenväristä kynittyä tukkaa. En ole lihonut niinkuin ikäiselleni "kuuluu" vaan olen saman painoinen kuin ennen ensimmäisen lapseni syntymää, 53-54 kg. En käytä muodottomia mummovaatteita vaan sellaisia joista pidän ja jotka ovat juuri minun persoonaani sopivia. 

Miksi niin kauhea stressi iästä joka kuitenkin on numero? Miksi antaa muiden määritellä milloin olet vanha? Miksi ylipäätään antaa kenenkään määritellä yhtään mitään?