Äitini, terveen viisikymppisen osallistuminen perhearkeeni

[quote author="Vierailija" time="14.12.2014 klo 14:49"]Kiinnostaisi tietää, ovatko nämä tietyt kommentoijat koskaan haastaneet vanhempiaan siitä, että heillä itsellään oli isovanhemmat apuna todella paljon lasten hoidossa, mutta nyt eivät enää muista sitä. Sen sijaan väittävät, että 'itse hoidettiin omat lapset aina ja kaikkialla'. Esim. tämä kirjoittaja, joka kertoi miehensä viettäneen kokonaisia kesiä mummolassa lapsuudessaan, mutta miehen vanhemmat eivä nyt mitenkään halua auttaa kirjoittajan perhettä. Miten nämä isovanhemmat vastaavat, jos heitä muistutetaan siitä, etteivät todellakaan itse kokonaan hoitaneet lapsiaan, vaan edellinen sukupolvi auttoi hyvin paljon?
[/quote]

Tämä kiinnostaisi minuakin! Eikö asiasta synny keskustelua, kun nämä mummolassa koko kesän olleet pyytävät hoitoapua? Isovanhemmat hoitivat minua paljon kun olin lapsi, muutaman tunnin päivässä vanhempien työn takia, kun he asuivat lähellä. Myöhemmin äitini oli heidän, molempien appivanhempiensa omaishoitajana.

Todella outoa, että terveiltä ja jaksavilta isovanhemmilta, siis omilta sukulaisiltaan, ei saisi edes pyytää lastenhoitoapua. Vaan tarpeen tullen täytyisi turvautua ulkopuoliseen ja lapsille mahdollisesti vieraaseen hoitoapuun. Mitä nämä tämmöiset sukulaissuhteet oikein on?
Ei ihme, että täällä perheet voi huonosti, jos ei edes omiin sukulaisiinsa voi tukeutua tarvittaessa.

[quote author="Vierailija" time="14.12.2014 klo 14:15"]

On muuten jännä, että meidän vanhempia autettiin aikanaan aika paljon. Mieheni meni pienenä jo isovanhemmille hoitoon kun hänen äitinsä palasi työelämään nopeasti. Muutenkin lapset olivat paljon hoidossa heti pienestä lähtien ja isovanhemmat osallistuivat paljon. Koululaisina mieheni meni koko kesäksi toiselle mummolleen kauemmaksi. Siis KOKO kesäksi. Kuka edes raaskii lähettä lapsensa koko kesäksi pois?

Nämä samat mieheni vanhemmat ovat nyt isovanhempia ja hyvä jos näkevät lapsenlapsiaan. Kylässä eivät käy. Hoitavatkin vain hyvin harvoin, pyydämmekin hyvin harvoin, mutta niistä ehkä 1/5 suostuvat. Eli hoitavat lapsiamme ehkä kerran kahdessa-kolmessa kuukaudessa. On jotenkin pöyristyttävää kuinka huonosti he auttavat sihen nähden kuinka paljon heitä on autettu. Anoppi aina toteaa, että kannattaiko lapsia tehdä niin paljon ja niin pienellä ikäerolla, jos toteamme, että ei ole hoitopaikkaa. Sinäänsä aika outo kommentti, kun emme saisi sen koommin yhdelleekään lapselle hoitajaa. 

Omat vanhempani ihan samanlaisia. Äitini on sanonutkin, että "omat lapseni olen hoitanut, en minä toisten lapsia ala hoitamaan". Outo asenne. Minä olen lähinnä ihmeissäni siitä kuinka vähän on kiintynyt lapsenlapsiinsa ja toisaalta ihmekös tuo kun ei koskaan heitä näe. Syyllistetään kyllä siitä, että emme käy heillä kylässä (kaksiossa) mutta itse eivät vaivaidu koskaan tänne meille kylään. 

Outo sukupolvi! Sen olen päättänyt, että itse aijon osallistua lapsenlapsieni elämään ja luoda heidän kanssaan läheiset välit ja auttaa lapsiani lastenhoidossa parhaani mukaan. Ja teen sen jopa erittäin mielelläni. 

[/quote]

Mutta eikö ole yhtä jännää, että me jätämme lapsemme päiväkotiin miettimättä lainkaan, millaista siellä on? Koska olemme viikolla erossa lapsista, luulisi sen viikonlopun olevan perheaikaa. Näin ei kuitenkaan ole vaan haluamme, että isovanhemmat ottavat silloin vastuulleen "ihmissuhteen luomisen".

Lapset eivät koskaan ennen ole olleet niin paljon ulkopuolisten hoidossa kuin nyt! Ennen he matkasivat äidin (joskus isän) kanssa töissä, ei ollut harvinaista, että heinäpellon reunalla nukkui kapalovauvoja äitien tehdessä töisä. Subjektiivisen päivähoito-oikeuden myötä vanhemmat siirsivät hoitovastuun yhteiskunnalle ja näin lapset (myös kotona olevien vanhempien) siirtyivät pois perheestä.

Sinun sukupolvesi vanhemmat veivät lapset mummolaan, sinun sukupolvesi pitä päiväkotia vastaavana säilytyspaikkana.

[quote author="Vierailija" time="14.12.2014 klo 14:49"]Kiinnostaisi tietää, ovatko nämä tietyt kommentoijat koskaan haastaneet vanhempiaan siitä, että heillä itsellään oli isovanhemmat apuna todella paljon lasten hoidossa, mutta nyt eivät enää muista sitä. Sen sijaan väittävät, että 'itse hoidettiin omat lapset aina ja kaikkialla'. Esim. tämä kirjoittaja, joka kertoi miehensä viettäneen kokonaisia kesiä mummolassa lapsuudessaan, mutta miehen vanhemmat eivä nyt mitenkään halua auttaa kirjoittajan perhettä. Miten nämä isovanhemmat vastaavat, jos heitä muistutetaan siitä, etteivät todellakaan itse kokonaan hoitaneet lapsiaan, vaan edellinen sukupolvi auttoi hyvin paljon?
[/quote]
Oli kuulemma eri asia ja eri tilanne eikä ollut vaihtoehtoja. Näin mulle sanottiin.

Minusta on erinomaisen hyvä ettei terve kuusikymppinen äitini osallistu minun perhearkeeni vaan saan elää omaa elämääni ja voimme olla tekemisissä kuin kaksi tasavertaista aikuista ainakin.

ap on itsekäs ja sydämetön ihminen.

Mun äiti on samanlainen itsekäs isovanhempi kuin Ap:n, isäni on kuollut ja äitini on elänyt viimeiset 15 vuotta uutta teini-ikäänsä. Ilmoitti, että lapsia ei ota hoitoon ennenkuin ovat 'sisäsiistejä' ja kuvittelee, että on meidät lapset itse hoitanut. Totuus on, että isäpuoleni vanhemmat ja isäni vanhemmat meidät lapset hoitivat 70-luvulla, mutta mutta narsistisen äitini muisti on kovin heikko ja hänellä on tapana muokata menneisyyttään mieleisekseen. Itse olen muista syistä katkaissut välini häneen ja nyt hän sitten syyttää, että minä olen myrkyttänyt lapsieni mielet häntä vastaan. Totuus on kuitenkin toinen, teini-ikäisiä lapsiani ei kiinnosta äitini seura, koska ei häntäkään ole koskaan kiinnostanut lasteni elämä. Sitä saa mitä tilaa. Onneksi minulla on maailman paras anoppi, joka on halunnut appiukkon kanssa kuulua tiiviisti lastemme elämään. Ja vastavuoroisesti myös lapsemme haluavat viettää aikaansa heidän kanssaan. Terveisiä vaan itsekkäälle äidilleni, siinähän valittaa vanhuuden vaivojaan. Harmi, että kukaan meistä kolmesta lapsesta ole siitä kiinnostunut saatikka auttamassa häntä yhtään missään.

[quote author="Vierailija" time="14.12.2014 klo 13:41"]Oikeasti, lapsenlapsiin luodaan suhde vain hoitamalla niitä? Ymmärrän tän ruikutuksen vain jos on täysin totaalikieltäytyjä kylässä käymiseen ja soitteluun ja muuhun sosiaallisiin kanssakäymisiin puolin ja toisin.
[/quote]
Eikö sinulla ole muistoja isovanhempien luona olosta? Kun olet kahdestaan mummon kanssa ja hän kertoo sulle tarinoita omasta lapsuudestaan? Kun koet että mummon koko huomio on sinussa? Ei sellaista yhteenkuuluvuuden tunnetta saada pikaisilla vierailuilla. Varsinkin jos mummon huomio on kahvitteluissa ja muissa vierailuihin kuuluvissa asioissa, aikuisten asioissa.

Olen mummi muutamalle ihanalle lapselle ja 4:n lapsen äitinä ja hieman yli 50 vuotiaana huomannut, miten usein onkaan mennyt niin, sttä olen luullut tietäväni toisen ihmisen elämästä kaiken, vaikka havaintoja olikin huomattavasti vähemmän kuin 365 päivää vuodessa onkaan. Eli maailma olikin (onneksi) isompi kuin luulin sen olevan ja yhtä se on varmasti: muuttuva ja monisärmäinen.

Tahtoisin olla enemmän avuksi ja tukena, mutta lapseni puolisoineen onneksi ovat viisaampia kuin minä ja ex-puolisoni aikoinaan olimme. Tämän päivän 50-kymppisissä on moneen junaan: on yksinäistä, parillista, työtöntä, varatonta ja varallista. On suhteellisen tervettä ja sairaita- jopa heitä, jotka eivät tahdo rasittaa nuorempien ruuhkavuosia tiedoilla, mitkä toisivat lisää tuskaa jo taakotetuille eli sairastetaan ja kärsitään yksin tai ainakin salassa rakkailta. 

Jos ei vielä ole mahdollisuutta eli varoja ja mahdollisuudet matkustaa vievät vähäisetkin voimavarat ja mahdollisuudet edes tervehtyä, ei luulsi olevan liikaa pyydetty että jos toisen puolen suvulle voidaan lasta hoitoon viedä, niin miksi sitä ei voisi toimia toisinkin päin ja toiseenkin mummilaan? Vaan olisikohan niin, että oikein tekemällä tehdään suhteet ja mahdollisuudet molempien suvun läsnäoloon vaikeiksi ja oikein kudotaan eli suunnitelmallisesti luodaan tilanteita että päästään toteamaan että kylläpä taaaaas ollaan niiiiin haluttomia auttamaan!

Minä en ala kilpailemaan siitä kumpi mummi on parempi tai auttaa enemmän, sillä en jaksa enkä tahdo, että arvoni on kiinni siitä, miten paljon annan rahaa tai hoitoapua. En tahdo uskoa, että kasvattamani lapset olisivat arvoiltaan niin kylmiä, ettei olemassaoloni tällä hetkellä ole jo arvokasta, eikä riippuvainen siitä, miten olen hyödyksi toisille. Tätä ei varmasti kukaan toivo itselleen? 

Minäkin olin siis aikoinani nuori ja tein usein johtopäätöksiä-hätiköidenkin- ja päätin että autan ja osallistun mummina aina ja välittömäsi! En vain voinut kuvitella että molemmat liittoni kariutuivat ja jäin totaaliseti ihan yksin, sekä vastuineen että vapauksineen. Ei auttanut korkeakoulutus eikä yhteiskunnan suojaverkot, vain luja usko, että Luoja luoduistaan loppupeleissä voi auttaa. Eli arvot jotka ohjasivat olivat sellaiset, että ihmisarvoinen elämä on oikeus jokaiselle, eteenkin puolustuskyvyttömille eli lapset, vanhukset ja erilaisin vammoin vammautetut ovat "tuottamattomuudestaan" huolimatta arvokkaita ja ansaitsevat tulla kuulluksi ja nähdykis, rakastetuksi eteenkin.

Hoidin myös vanhempani ja se viimeistään taisi lähes katkaista tämän "kamelin"selän. Kun sitten aikani hyppäsin neljän kodin välissä ja vanhat vammat palailevat voin sanoa, että tulkaa ja tuokaa hoidettavat luokseni että voisin olla avuksi tälläisenaan-kun kerran menopelit ja varat näin sallii. En paljon vaadi, sillä olen kasvatettu kiltiksi tytöksi joka sinkoaa kun on pyydetty. Nyt olen alkanut kyseenalaistamaan toimintaani ja yritän päivittäin elää niin, että otan vastuun omista tunteistani ja myös silloin, kun uskaltaudun pitämään puoliani - etten ihan heti sano kyllä minä voin..- kun alkaa tuo fysiikka pettää, vaikka luulinkin olevani voimakas ja rohkea, omaavani voimia missä mennään vaikka läpi sen kuuluisan harmaan kiven.

Surullisintahan on, että tässä minäkin kirjoitan väsymisestäni ja siitä, että koen olevani toisen lapsenilapsen osalta pakotettu kilpailuun toisen mummin ja suvun kanssa, enkä uskalla loukata poikaani kertomalla tunteistani, sillä hänelle miniäni on rakas ja hyvä, oikeudenmukainen ja lapsen äiti. Tottahan se onkin ja siksi ajattelen, että pojallani on aivot, joita saa käyttää ihan itse. 

Aloittaja myös on yhtä raukkamainen kuin minä: emme puhu suoraan ja suomeksi heille, joille asia kuuluu ja joiden kanssa asiat olisivat selvitettävisä. Jotta nämä rakkaat lapset saisivat oikeutetusti sen mikä lapsille kuuluu: rakkautta yli ydinperherajojen!

Rehellinen ei voi koskaan hävitä- oli tunnuslauseeni, kunnes viestintuojana huomasin olevani hajoamassa saamiini ammusreikiin, jotka tulivat viestintuojana! Nyt olen päättänyt että en suostu pelkäämään, sillä Jumala on rakkaus, eikä rakkaudessa ole pelkoa, sillä pelko sisältää jo rangaistuksen: tässä tapauksessa se on ero rakkaistaan! 

Pyritään siihen, että tiedämme enemmän kuin luulemme ja tehdään toisille mitä toivoisimme itselle tehtävän, vähiten tulla väärin tuomituksi ja hylätyksi. Opetellaan puhumaan heille, joiden pariin meidät asetettiin ja pidetään yllä toivoa, ei katkeruutta ja kaunaa kostoineen, sillä sehän osuu aina omaan nilkkaan ennen pitkää ja elämähän menee nopeaa ja vuodet vierii...

[quote author="Vierailija" time="14.12.2014 klo 15:59"]

Olen mummi muutamalle ihanalle lapselle ja 4:n lapsen äitinä ja hieman yli 50 vuotiaana huomannut, miten usein onkaan mennyt niin, sttä olen luullut tietäväni toisen ihmisen elämästä kaiken, vaikka havaintoja olikin huomattavasti vähemmän kuin 365 päivää vuodessa onkaan. Eli maailma olikin (onneksi) isompi kuin luulin sen olevan ja yhtä se on varmasti: muuttuva ja monisärmäinen.

Tahtoisin olla enemmän avuksi ja tukena, mutta lapseni puolisoineen onneksi ovat viisaampia kuin minä ja ex-puolisoni aikoinaan olimme. Tämän päivän 50-kymppisissä on moneen junaan: on yksinäistä, parillista, työtöntä, varatonta ja varallista. On suhteellisen tervettä ja sairaita- jopa heitä, jotka eivät tahdo rasittaa nuorempien ruuhkavuosia tiedoilla, mitkä toisivat lisää tuskaa jo taakotetuille eli sairastetaan ja kärsitään yksin tai ainakin salassa rakkailta. 

Jos ei vielä ole mahdollisuutta eli varoja ja mahdollisuudet matkustaa vievät vähäisetkin voimavarat ja mahdollisuudet edes tervehtyä, ei luulsi olevan liikaa pyydetty että jos toisen puolen suvulle voidaan lasta hoitoon viedä, niin miksi sitä ei voisi toimia toisinkin päin ja toiseenkin mummilaan? Vaan olisikohan niin, että oikein tekemällä tehdään suhteet ja mahdollisuudet molempien suvun läsnäoloon vaikeiksi ja oikein kudotaan eli suunnitelmallisesti luodaan tilanteita että päästään toteamaan että kylläpä taaaaas ollaan niiiiin haluttomia auttamaan!

Minä en ala kilpailemaan siitä kumpi mummi on parempi tai auttaa enemmän, sillä en jaksa enkä tahdo, että arvoni on kiinni siitä, miten paljon annan rahaa tai hoitoapua. En tahdo uskoa, että kasvattamani lapset olisivat arvoiltaan niin kylmiä, ettei olemassaoloni tällä hetkellä ole jo arvokasta, eikä riippuvainen siitä, miten olen hyödyksi toisille. Tätä ei varmasti kukaan toivo itselleen? 

Minäkin olin siis aikoinani nuori ja tein usein johtopäätöksiä-hätiköidenkin- ja päätin että autan ja osallistun mummina aina ja välittömäsi! En vain voinut kuvitella että molemmat liittoni kariutuivat ja jäin totaaliseti ihan yksin, sekä vastuineen että vapauksineen. Ei auttanut korkeakoulutus eikä yhteiskunnan suojaverkot, vain luja usko, että Luoja luoduistaan loppupeleissä voi auttaa. Eli arvot jotka ohjasivat olivat sellaiset, että ihmisarvoinen elämä on oikeus jokaiselle, eteenkin puolustuskyvyttömille eli lapset, vanhukset ja erilaisin vammoin vammautetut ovat "tuottamattomuudestaan" huolimatta arvokkaita ja ansaitsevat tulla kuulluksi ja nähdykis, rakastetuksi eteenkin.

Hoidin myös vanhempani ja se viimeistään taisi lähes katkaista tämän "kamelin"selän. Kun sitten aikani hyppäsin neljän kodin välissä ja vanhat vammat palailevat voin sanoa, että tulkaa ja tuokaa hoidettavat luokseni että voisin olla avuksi tälläisenaan-kun kerran menopelit ja varat näin sallii. En paljon vaadi, sillä olen kasvatettu kiltiksi tytöksi joka sinkoaa kun on pyydetty. Nyt olen alkanut kyseenalaistamaan toimintaani ja yritän päivittäin elää niin, että otan vastuun omista tunteistani ja myös silloin, kun uskaltaudun pitämään puoliani - etten ihan heti sano kyllä minä voin..- kun alkaa tuo fysiikka pettää, vaikka luulinkin olevani voimakas ja rohkea, omaavani voimia missä mennään vaikka läpi sen kuuluisan harmaan kiven.

Surullisintahan on, että tässä minäkin kirjoitan väsymisestäni ja siitä, että koen olevani toisen lapsenilapsen osalta pakotettu kilpailuun toisen mummin ja suvun kanssa, enkä uskalla loukata poikaani kertomalla tunteistani, sillä hänelle miniäni on rakas ja hyvä, oikeudenmukainen ja lapsen äiti. Tottahan se onkin ja siksi ajattelen, että pojallani on aivot, joita saa käyttää ihan itse. 

Aloittaja myös on yhtä raukkamainen kuin minä: emme puhu suoraan ja suomeksi heille, joille asia kuuluu ja joiden kanssa asiat olisivat selvitettävisä. Jotta nämä rakkaat lapset saisivat oikeutetusti sen mikä lapsille kuuluu: rakkautta yli ydinperherajojen!

Rehellinen ei voi koskaan hävitä- oli tunnuslauseeni, kunnes viestintuojana huomasin olevani hajoamassa saamiini ammusreikiin, jotka tulivat viestintuojana! Nyt olen päättänyt että en suostu pelkäämään, sillä Jumala on rakkaus, eikä rakkaudessa ole pelkoa, sillä pelko sisältää jo rangaistuksen: tässä tapauksessa se on ero rakkaistaan! 

Pyritään siihen, että tiedämme enemmän kuin luulemme ja tehdään toisille mitä toivoisimme itselle tehtävän, vähiten tulla väärin tuomituksi ja hylätyksi. Opetellaan puhumaan heille, joiden pariin meidät asetettiin ja pidetään yllä toivoa, ei katkeruutta ja kaunaa kostoineen, sillä sehän osuu aina omaan nilkkaan ennen pitkää ja elämähän menee nopeaa ja vuodet vierii...

[/quote] En nyt ihan päässyt jyvälle. Tekstisi perusteella vaikutat hyvin ristiriitaiselta ihmiseltä. Voimia sinulle!

[quote author="Vierailija" time="14.12.2014 klo 12:03"]

[quote author="Vierailija" time="14.12.2014 klo 11:56"]

Äitisi on teidät lapset isoiksi hoitanut, ei hänellä ole mitään velvollisuutta juosta tukka putkella teille, jos sinä tai joku mukuloista aivastaa pari kertaa. Sinäkin olet osasi valinnut, joten hoida perheesi. Äidilläsi on vihdoin oma elämä, kun perhe on hoidettu. Miksi hän ei saisi elää sitä ja nauttia siitä.

[/quote]

No yleensä sitä haluaa auttaa lastaan... Ja toisekseen, hän on sitä sukupolvea, joka hoidetti lapsensa omilla vanhemmillaan. Onko nyt oikeasti niin, että on oivan moraalisesti oikein, että yksi sukupolvi ei hoitanut omia lapsiaan, eikä hoida nyt lastenlapsiaan (edes silloin tällöin, toisin kuin omat vanhempansa), koska "on omansa jo hoitaneet"? Miksi yksi sukupolvi sai elää ja nautti silloin kun lapset oli pieniä Ja nyt kun lapsenlapset ova pieniä? 

Ei-ap, joka on tarvinnut - ja saanut, muutaman kerran hoitoapua äidiltään, jonka äiti vuorostaan hoiti omaa lapsenlastaan (eli minua) lähes 1/3 tämän lapsuudesta.

[/quote]

Minä olen 50v ja en todellakaan ole hoidattanut lapsia omilla vanhemmillani :D Ei kyllä kukaan muukaan tuttuni. Aika monella meistä on vielä alaikäisiä lapsiakin kotona, kuten minullakin vielä 3. Itse hoidan lasten lisäksi sairasta äitiäni tämän kaiken päälle ja työelämä on todella hektistä. Olen vapaapäivinä niin väsynyt välillä, että joskus tuntuu, ettei jaksa peiton alta nousta, kun miettii, että vielä pitää 15 vuotta jatkaa työelämässä, vaikka olen työelämän aloittanut 17 vuotiaana.

Ei, en todellakaan tiedä yhtään tuttuani, joka olisi hoidattanut lapsensa vanhemmillaan. 

[quote author="Vierailija" time="14.12.2014 klo 16:12"]

[quote author="Vierailija" time="14.12.2014 klo 12:03"]

[quote author="Vierailija" time="14.12.2014 klo 11:56"]

Äitisi on teidät lapset isoiksi hoitanut, ei hänellä ole mitään velvollisuutta juosta tukka putkella teille, jos sinä tai joku mukuloista aivastaa pari kertaa. Sinäkin olet osasi valinnut, joten hoida perheesi. Äidilläsi on vihdoin oma elämä, kun perhe on hoidettu. Miksi hän ei saisi elää sitä ja nauttia siitä.

[/quote]

No yleensä sitä haluaa auttaa lastaan... Ja toisekseen, hän on sitä sukupolvea, joka hoidetti lapsensa omilla vanhemmillaan. Onko nyt oikeasti niin, että on oivan moraalisesti oikein, että yksi sukupolvi ei hoitanut omia lapsiaan, eikä hoida nyt lastenlapsiaan (edes silloin tällöin, toisin kuin omat vanhempansa), koska "on omansa jo hoitaneet"? Miksi yksi sukupolvi sai elää ja nautti silloin kun lapset oli pieniä Ja nyt kun lapsenlapset ova pieniä? 

Ei-ap, joka on tarvinnut - ja saanut, muutaman kerran hoitoapua äidiltään, jonka äiti vuorostaan hoiti omaa lapsenlastaan (eli minua) lähes 1/3 tämän lapsuudesta.

[/quote]

Minä olen 50v ja en todellakaan ole hoidattanut lapsia omilla vanhemmillani :D Ei kyllä kukaan muukaan tuttuni. Aika monella meistä on vielä alaikäisiä lapsiakin kotona, kuten minullakin vielä 3. Itse hoidan lasten lisäksi sairasta äitiäni tämän kaiken päälle ja työelämä on todella hektistä. Olen vapaapäivinä niin väsynyt välillä, että joskus tuntuu, ettei jaksa peiton alta nousta, kun miettii, että vielä pitää 15 vuotta jatkaa työelämässä, vaikka olen työelämän aloittanut 17 vuotiaana.

Ei, en todellakaan tiedä yhtään tuttuani, joka olisi hoidattanut lapsensa vanhemmillaan. 

[/quote] Miten tämä liittyy aloitukseen? Ja miksi olet tuollainen marttyyri? Ei ole ihme että olet ihan poikki.

En minäkään ole saanut hoitoapua, mutta olen mielestäsi sitten kummajainen, koska luulin isovanhempien haluavan joskus (harvoin) hoitavan lapsenlapsiaan. 

[quote author="Vierailija" time="14.12.2014 klo 16:06"]

[quote author="Vierailija" time="14.12.2014 klo 15:59"]

Olen mummi muutamalle ihanalle lapselle ja 4:n lapsen äitinä ja hieman yli 50 vuotiaana huomannut, miten usein onkaan mennyt niin, sttä olen luullut tietäväni toisen ihmisen elämästä kaiken, vaikka havaintoja olikin huomattavasti vähemmän kuin 365 päivää vuodessa onkaan. Eli maailma olikin (onneksi) isompi kuin luulin sen olevan ja yhtä se on varmasti: muuttuva ja monisärmäinen.

Tahtoisin olla enemmän avuksi ja tukena, mutta lapseni puolisoineen onneksi ovat viisaampia kuin minä ja ex-puolisoni aikoinaan olimme. Tämän päivän 50-kymppisissä on moneen junaan: on yksinäistä, parillista, työtöntä, varatonta ja varallista. On suhteellisen tervettä ja sairaita- jopa heitä, jotka eivät tahdo rasittaa nuorempien ruuhkavuosia tiedoilla, mitkä toisivat lisää tuskaa jo taakotetuille eli sairastetaan ja kärsitään yksin tai ainakin salassa rakkailta. 

Jos ei vielä ole mahdollisuutta eli varoja ja mahdollisuudet matkustaa vievät vähäisetkin voimavarat ja mahdollisuudet edes tervehtyä, ei luulsi olevan liikaa pyydetty että jos toisen puolen suvulle voidaan lasta hoitoon viedä, niin miksi sitä ei voisi toimia toisinkin päin ja toiseenkin mummilaan? Vaan olisikohan niin, että oikein tekemällä tehdään suhteet ja mahdollisuudet molempien suvun läsnäoloon vaikeiksi ja oikein kudotaan eli suunnitelmallisesti luodaan tilanteita että päästään toteamaan että kylläpä taaaaas ollaan niiiiin haluttomia auttamaan!

Minä en ala kilpailemaan siitä kumpi mummi on parempi tai auttaa enemmän, sillä en jaksa enkä tahdo, että arvoni on kiinni siitä, miten paljon annan rahaa tai hoitoapua. En tahdo uskoa, että kasvattamani lapset olisivat arvoiltaan niin kylmiä, ettei olemassaoloni tällä hetkellä ole jo arvokasta, eikä riippuvainen siitä, miten olen hyödyksi toisille. Tätä ei varmasti kukaan toivo itselleen? 

Minäkin olin siis aikoinani nuori ja tein usein johtopäätöksiä-hätiköidenkin- ja päätin että autan ja osallistun mummina aina ja välittömäsi! En vain voinut kuvitella että molemmat liittoni kariutuivat ja jäin totaaliseti ihan yksin, sekä vastuineen että vapauksineen. Ei auttanut korkeakoulutus eikä yhteiskunnan suojaverkot, vain luja usko, että Luoja luoduistaan loppupeleissä voi auttaa. Eli arvot jotka ohjasivat olivat sellaiset, että ihmisarvoinen elämä on oikeus jokaiselle, eteenkin puolustuskyvyttömille eli lapset, vanhukset ja erilaisin vammoin vammautetut ovat "tuottamattomuudestaan" huolimatta arvokkaita ja ansaitsevat tulla kuulluksi ja nähdykis, rakastetuksi eteenkin.

Hoidin myös vanhempani ja se viimeistään taisi lähes katkaista tämän "kamelin"selän. Kun sitten aikani hyppäsin neljän kodin välissä ja vanhat vammat palailevat voin sanoa, että tulkaa ja tuokaa hoidettavat luokseni että voisin olla avuksi tälläisenaan-kun kerran menopelit ja varat näin sallii. En paljon vaadi, sillä olen kasvatettu kiltiksi tytöksi joka sinkoaa kun on pyydetty. Nyt olen alkanut kyseenalaistamaan toimintaani ja yritän päivittäin elää niin, että otan vastuun omista tunteistani ja myös silloin, kun uskaltaudun pitämään puoliani - etten ihan heti sano kyllä minä voin..- kun alkaa tuo fysiikka pettää, vaikka luulinkin olevani voimakas ja rohkea, omaavani voimia missä mennään vaikka läpi sen kuuluisan harmaan kiven.

Surullisintahan on, että tässä minäkin kirjoitan väsymisestäni ja siitä, että koen olevani toisen lapsenilapsen osalta pakotettu kilpailuun toisen mummin ja suvun kanssa, enkä uskalla loukata poikaani kertomalla tunteistani, sillä hänelle miniäni on rakas ja hyvä, oikeudenmukainen ja lapsen äiti. Tottahan se onkin ja siksi ajattelen, että pojallani on aivot, joita saa käyttää ihan itse. 

Aloittaja myös on yhtä raukkamainen kuin minä: emme puhu suoraan ja suomeksi heille, joille asia kuuluu ja joiden kanssa asiat olisivat selvitettävisä. Jotta nämä rakkaat lapset saisivat oikeutetusti sen mikä lapsille kuuluu: rakkautta yli ydinperherajojen!

Rehellinen ei voi koskaan hävitä- oli tunnuslauseeni, kunnes viestintuojana huomasin olevani hajoamassa saamiini ammusreikiin, jotka tulivat viestintuojana! Nyt olen päättänyt että en suostu pelkäämään, sillä Jumala on rakkaus, eikä rakkaudessa ole pelkoa, sillä pelko sisältää jo rangaistuksen: tässä tapauksessa se on ero rakkaistaan! 

Pyritään siihen, että tiedämme enemmän kuin luulemme ja tehdään toisille mitä toivoisimme itselle tehtävän, vähiten tulla väärin tuomituksi ja hylätyksi. Opetellaan puhumaan heille, joiden pariin meidät asetettiin ja pidetään yllä toivoa, ei katkeruutta ja kaunaa kostoineen, sillä sehän osuu aina omaan nilkkaan ennen pitkää ja elämähän menee nopeaa ja vuodet vierii...

[/quote] En nyt ihan päässyt jyvälle. Tekstisi perusteella vaikutat hyvin ristiriitaiselta ihmiseltä. Voimia sinulle!

[/quote] Ihan selvää tekstiähän tuo on!

[quote author="Vierailija" time="14.12.2014 klo 16:20"]

[quote author="Vierailija" time="14.12.2014 klo 16:12"]

[quote author="Vierailija" time="14.12.2014 klo 12:03"]

[quote author="Vierailija" time="14.12.2014 klo 11:56"]

Äitisi on teidät lapset isoiksi hoitanut, ei hänellä ole mitään velvollisuutta juosta tukka putkella teille, jos sinä tai joku mukuloista aivastaa pari kertaa. Sinäkin olet osasi valinnut, joten hoida perheesi. Äidilläsi on vihdoin oma elämä, kun perhe on hoidettu. Miksi hän ei saisi elää sitä ja nauttia siitä.

[/quote]

No yleensä sitä haluaa auttaa lastaan... Ja toisekseen, hän on sitä sukupolvea, joka hoidetti lapsensa omilla vanhemmillaan. Onko nyt oikeasti niin, että on oivan moraalisesti oikein, että yksi sukupolvi ei hoitanut omia lapsiaan, eikä hoida nyt lastenlapsiaan (edes silloin tällöin, toisin kuin omat vanhempansa), koska "on omansa jo hoitaneet"? Miksi yksi sukupolvi sai elää ja nautti silloin kun lapset oli pieniä Ja nyt kun lapsenlapset ova pieniä? 

Ei-ap, joka on tarvinnut - ja saanut, muutaman kerran hoitoapua äidiltään, jonka äiti vuorostaan hoiti omaa lapsenlastaan (eli minua) lähes 1/3 tämän lapsuudesta.

[/quote]

Minä olen 50v ja en todellakaan ole hoidattanut lapsia omilla vanhemmillani :D Ei kyllä kukaan muukaan tuttuni. Aika monella meistä on vielä alaikäisiä lapsiakin kotona, kuten minullakin vielä 3. Itse hoidan lasten lisäksi sairasta äitiäni tämän kaiken päälle ja työelämä on todella hektistä. Olen vapaapäivinä niin väsynyt välillä, että joskus tuntuu, ettei jaksa peiton alta nousta, kun miettii, että vielä pitää 15 vuotta jatkaa työelämässä, vaikka olen työelämän aloittanut 17 vuotiaana.

Ei, en todellakaan tiedä yhtään tuttuani, joka olisi hoidattanut lapsensa vanhemmillaan. 

[/quote] Miten tämä liittyy aloitukseen? Ja miksi olet tuollainen marttyyri? Ei ole ihme että olet ihan poikki.

En minäkään ole saanut hoitoapua, mutta olen mielestäsi sitten kummajainen, koska luulin isovanhempien haluavan joskus (harvoin) hoitavan lapsenlapsiaan. 

[/quote]

Halusin vain vastata tuohon väittämään, että me viiskymppiset olemme hoidattaneet lapsemme isovanhemmille :D

En todellakaan tunne yhtään ikäistäni, joka on hoidattanut lapsensa isovanhemmille ja lisäksi meidän ikäisillä on vielä aika isolla osalla alaikäisiä lapsia kotonakin ja lisäksi omat isovanhemmat hoidettavana. Eläkeikä karkaa meillä käsistä ja työelämä kovenee, niin  tämä väite oli minusta niin huvittava, että oli pakko selventää meidän viiskymppisten elämää.

Ja paljon on ikätovereideni kesken ollut puhetta, että kuinka äärettömän väsynyt on nykyään vapaapäivinä. Vaihdevuosioireet jyllää, työelämä kovenee, vapaapäivillä ei palaudu enää niin hyvin. Ellei pitäisi itsestään ja kunnostaan huolta, ei jaksa tätäkään. 

Ristiriitaiselta ja todella riitaiselta tunnut kun osoitit oman kyvyttömyytesi osoittaa myötätuntoa. Lisäksi unohdit-tahallaan tai tahattomasti mistä keskusteltiin. Olet kuin kiusaaja, joka tekee lyhyen ja pilkaavan johtopäätöksen, tavoitteenaan osoittaa olevansa toisen yläpuolella ja ikäänkuin armollinen vielä " voimia" toivoessaan.

Ja jos vielä joku ihmettelee miten pahoinvoivaa voikaan olla "hyvinvointiyhteiskunnassa", sillä mitäpä muuta trollit tekevätkään kuin levittävät levottomuutta ja toivottomuutta, senkin uhalla että itse tavalla tai toisella niittävät sitä, mitä kylvävät!

Minä ainakin ymmärsin hyvin, että kokemuksesta kirjoitetti hän -99- joka toivoi että kannattaisi puhua suoraan heille, jotka asioihin voivat vaikuttaa. Ymmärsin että kirjoittaja tahtoi perustella miksi on muuttanut mielipiteitään ja toimintatapojaan. 

Ylimielinen vastaaja- 100- toimi kuin alistaja, jonka ainoa argumentti oli"en oikein pysynyt jyvällä" siis johtopäätös kun ei ole kykyä myötätuntoon ja lukemisen ymmärtämiseen on oivallinen eli vastuutit toisen omista tunteistasi ja yrität jopa tehdä toisen arvottomaksi kun et voi arvostaa itse. Houh ja huokaus tätä ns. keskustelua.

[quote author="Vierailija" time="14.12.2014 klo 13:50"]

Kyllähän jokainen ymmärtää että jos välimatkaa on useampi sata km tai isovanhemmat ovat aina töissä (esim. yrittäjinä sen 12h/vrk), niin fyysisen avun antaminen on silloin hankalaa. Tässä varmasti puhutaan sellaisista tapauksista jossa noita esteitä ei ole. Niitäkin nimittäin on. Että kaikki muut riennot menevät omien lastenlasten ohi

[/quote]

On kyllä.

Omat vanhempani asuvat noin 6 kilometrin päässä. Aiemmin tänävuonna vanhempani vastasivat lapsemme synttärikutsuun että ovat matkoilla. Vähän ihmettelin kuinka ihmiset jotka eivät ikinä koskaan milloinkaan matkusta minnekään, ovat valinneet matka-ajankohdakseen juuri tuon kyseisen viikonlopun, vuodessa olisi 51 muutakin viikonloppua. No ei siinä mitään, lapsi oli syntymäpäivänään taas kerran hyvin pettynyt, mutta halusi soittaa ja kiittää postitse toimitetusta lahjasta soittamalla vanhemmilleni. Lapsi soitti, kiitti lahjakortista ja kysyi minne te matkustitte. Vastaus kuului "kotona ollaan, tuli vähän sairautta". Joo, sairautta oli tullut tasaisesti aiempinakin synttäreinä, vappuina, jouluina, juhannuksina ja minä tahansa tiistai-iltana jolloin kylään oli kutsuttu. Tuo puhelu otti 6-vuotiaalla niin koville, ettei hän ole maininnut minun vanhempiani sen jälkeen sanallakaan. Koskaan emme ole lastenhoitoapua tarvinneet, vaan toivoneet aivan normaalia kanssakäymistä eri sukupolvien välillä. Ei tule tapahtumaan, ymmärrän.

PS Omille sisaruksilleen, jotka hoitavat serkkujeni monipäisiä katraita hyvinkin paljon, äitini selittää, että kyllähän minäkin hoitaisin mutta kun NN ei anna....

[quote author="Vierailija" time="14.12.2014 klo 16:26"]

[quote author="Vierailija" time="14.12.2014 klo 16:20"]

[quote author="Vierailija" time="14.12.2014 klo 16:12"]

[quote author="Vierailija" time="14.12.2014 klo 12:03"]

[quote author="Vierailija" time="14.12.2014 klo 11:56"]

Äitisi on teidät lapset isoiksi hoitanut, ei hänellä ole mitään velvollisuutta juosta tukka putkella teille, jos sinä tai joku mukuloista aivastaa pari kertaa. Sinäkin olet osasi valinnut, joten hoida perheesi. Äidilläsi on vihdoin oma elämä, kun perhe on hoidettu. Miksi hän ei saisi elää sitä ja nauttia siitä.

[/quote]

No yleensä sitä haluaa auttaa lastaan... Ja toisekseen, hän on sitä sukupolvea, joka hoidetti lapsensa omilla vanhemmillaan. Onko nyt oikeasti niin, että on oivan moraalisesti oikein, että yksi sukupolvi ei hoitanut omia lapsiaan, eikä hoida nyt lastenlapsiaan (edes silloin tällöin, toisin kuin omat vanhempansa), koska "on omansa jo hoitaneet"? Miksi yksi sukupolvi sai elää ja nautti silloin kun lapset oli pieniä Ja nyt kun lapsenlapset ova pieniä? 

Ei-ap, joka on tarvinnut - ja saanut, muutaman kerran hoitoapua äidiltään, jonka äiti vuorostaan hoiti omaa lapsenlastaan (eli minua) lähes 1/3 tämän lapsuudesta.

[/quote]

Minä olen 50v ja en todellakaan ole hoidattanut lapsia omilla vanhemmillani :D Ei kyllä kukaan muukaan tuttuni. Aika monella meistä on vielä alaikäisiä lapsiakin kotona, kuten minullakin vielä 3. Itse hoidan lasten lisäksi sairasta äitiäni tämän kaiken päälle ja työelämä on todella hektistä. Olen vapaapäivinä niin väsynyt välillä, että joskus tuntuu, ettei jaksa peiton alta nousta, kun miettii, että vielä pitää 15 vuotta jatkaa työelämässä, vaikka olen työelämän aloittanut 17 vuotiaana.

Ei, en todellakaan tiedä yhtään tuttuani, joka olisi hoidattanut lapsensa vanhemmillaan. 

[/quote] Miten tämä liittyy aloitukseen? Ja miksi olet tuollainen marttyyri? Ei ole ihme että olet ihan poikki.

En minäkään ole saanut hoitoapua, mutta olen mielestäsi sitten kummajainen, koska luulin isovanhempien haluavan joskus (harvoin) hoitavan lapsenlapsiaan. 

[/quote]

Halusin vain vastata tuohon väittämään, että me viiskymppiset olemme hoidattaneet lapsemme isovanhemmille :D

En todellakaan tunne yhtään ikäistäni, joka on hoidattanut lapsensa isovanhemmille ja lisäksi meidän ikäisillä on vielä aika isolla osalla alaikäisiä lapsia kotonakin ja lisäksi omat isovanhemmat hoidettavana. Eläkeikä karkaa meillä käsistä ja työelämä kovenee, niin  tämä väite oli minusta niin huvittava, että oli pakko selventää meidän viiskymppisten elämää.

Ja paljon on ikätovereideni kesken ollut puhetta, että kuinka äärettömän väsynyt on nykyään vapaapäivinä. Vaihdevuosioireet jyllää, työelämä kovenee, vapaapäivillä ei palaudu enää niin hyvin. Ellei pitäisi itsestään ja kunnostaan huolta, ei jaksa tätäkään. 

[/quote]

No kyllä mulla puolison sisaret laittoivat lapsiaan anopille hoitoon välillä jopa koko kesäksi. Kyllä minä tiedän ikäisiäni, joiden lapset on olleet paljon mummoloissa hoidossa, erityisesti alaluokkalaisina. 50 olen myös minä. 

Musta ero on siinä että te valitatte, ettei isovanhemmat "auta." Ei munkaan äiti mun lapsia mun puolesta hoida, mutta nähdään useamman kerran viikossa ja sillä on suhde lapsenlapsiinsa. Soittelevat lasten kanssa ja niillä on mummon kanssa ihan omat juttunsa.

Huoh ja huokaus vaan itsellesi. 

Minä taas en voi hoitaa lapsenlapsiani, koska he asuvat ulkomailla. Vain loma-aikoina nähdään eli pari kertaa vuodessa. Joudun olemaan työssä vielä kahdeksan vuotta eli kun itselläni olisi vihdoin aikaa matkustaa heidän luokseen, ovat lapsenlapset jo 16, 14 ja 12 vuotiaita.

Onneksi on nämä nettiyhteydet, mutta eihän se ole sama kuin että nähtäisiin livenä. Omat äidin puolen isovanhempani taas olivat niin vanhoja syntyessäni, että kuolivat ihan pienenä ollessani. Isän vanhemmat asuivat Pohjois-Karjalassa ja siellä käytiin joka kesä heinäaikaan auttamassa maatilan töissä, aitassa asuttiin koko perhe.