Olen vasta 25v ja nyt jo ymmärtänyt, että tämä elämä on täyttä hevonpskaa.

<strong>Vierailija kirjoitti:

Ihme vellihousuja tässä ketjussa. Luuletteko että muilla on jotenkin helpompaa?

Ja jos ap et halua lapsia niin se on ok, ei siitä kannata turhaa stressiä ottaa. Kodin jynssääminen ei myöskään ole pakollista, relaa vähän!

Tällaiset kovat asenteet ovat juuri yksi suurimmista syistä, miksi yhteiskunta on niin mätä ja miksi niin monia masentaa.

Sama homma, otin loparit ja nyt hengähdän. En jaksa enää yhtään työelämää, järkyttävää oman edun ja agendan tavoittelua, pyllyn nuolemista, tärkeilyä ja kuka on kaikista fiksuin ja kaunein-tyyppi asetelmia yms yms muuta paskaa.. mieluummin teen jotain missä saa olla rauhassa ja pienikin palkka riittää, kunhan tulee toimeen. Mitään titteleitä en havittele. Olen todella pettynyt työelämään ja tuntuu, että ne kaikista veemäisimmät koulukiusaaja- tyypit pärjää. Maalaisjärki tyystin kadonnut. Kehenkään ei voi luottaa, puukkoja satelee joka suunnasta. Mulle riitti. Toivottavasti löydän jostakin elämälle suunnan ja saan ilon takaisin elämääni.

Olen itsekin melko nuori ja pelkään eniten sitä etten koskaan pysty ostamaan edes pientä taloa itselleni. Minulla ei ehkä ole edes siihen mahdollisuutta. Vanhempien rahat menevät paljolti velkoihin ja heiltäkään ei jää juuri perintöä. Kamalaa myös ajatella heidän kuolemaansa, mutta rahoja ei siis ole tulossa mistään ja heiltäkään ei jää perinnöksi mitään taloa tai mökkiä minkä voisin pitää. Joku tietenkin sanoo, että tienaa rahasi ja tai ota lainaa, mutta en usko tällä tahdilla koskaan olevan rahoja kasassa ja en pysty juurikaan säästämään ja lainaa en edes saisi nyt. Oikeastaan minulla ei ole muuta haavetta kuin pieni oma mökki ja se, että voisin edes joskus matkustaa jonnekin. Ainoat kalliimmat toiveeni nyt. En oikein sovi kerros tai rivitaloelämään.

Vierailija kirjoitti:

Olen epäillyt itselläni ad(h)dta. Ne lääkkeet on kuitenkin käytännössä poretta ja totuushan on se, että pore toimii. Kirjotin kans ton aiemman lääketeollisuutta kritisoivan kommentin, musta tuntuu lohduttomalta et noin vahvoja aineita pitäis vetää vain sen takia että kykenee toimimaan tässä yhteiskunnassa. T sama

Ei niitä lääkkeitä pelkästään yhteiskunnan takia syödä, vaan ihan oman elämän! Mun elämä on ihan paskaa ilman amfetamiinia, koska nää aivot nyt vaan on mitä on. ADHD-lääke (se amfetamiini) auttaa että saan tehtyä edes jotain ja ettei hermot mene ajatusten katkeiluun. Töissä en nyt ole, otin loparit koirantyöstä kun tulin siihen tulokseen, et en nyt ainakaan sitä halua enää tehdä. Mut arki on parempaa lääkittynä, ilman lääkettä on kaikki niin saakelin vaikeeta ja tunnen olevani pelkkä taakka. En ole koko ajan kestovittuuntunut enkä tunne niin suurta epätoivoa elämäni suhteen kuin ilman lääkettä. 

Ite olin aiemmin nihkeä syömään edes Buranaa, mut nyt oon huomannu et nää huumelääkkeet auttaa näitä vammasia aivoja ees jonkin verran. Kyllähän halvaantuneellekin suodaan pyörätuoli ja huononäköiselle silmälasit. Eikä ne apuvälineet oo pelkästään yhteiskunnan takia. 

Ja onnistuin hakemaan tänään yhtä työpaikkaa! Ihan sama saanko vai en, vaik haluisin kyl saada, mut iloitsen jo tästäkin saavutuksesta. Ilman huumelääkkeitä ei olis tuokaan onnistunu. 

Ihan tavallista elämän koulua. Et sinä ole vasta 25v vaan JO 25v eli aikuinen.

Masentuneena tilanteesta on vaikea löytää ulospääsyä. Nuorenpana tein useamman vuoden huonoa työtä, huonolla palkalla ja huonossa työilmapiirissä. Se jätti jälkensä. Itsetunto romahti, masennuin, elämä, perusoleminen ja tulevaisuus tuntui kamalalta, merkityksettömältä ja ahdistavalta.

Apuakaan ei juurikaan saanut, koska "kyllä nuoret pärjäävät". Terapiaa olisi tarvittu, mutta sitä oli vaikea saada (otin kuitenkin sen mitä tarjottiin, vaikka terapeutin kanssa ei aina klikannut). Tässä myös hetkellinen lääkitys auttoi syvimmän suon läpi.

Suurimman työn jouduin tekemään itse, opettelin ns. tuntemaan itseäni, kuka olen ja mistä tykkään. Helvetin raskasta ja voimiavievää, mutta pikkuhiljaa huomasi, kuinka oppii ajattelemaan uudestaan kun kunnioittaa ja arvostaa itseään. Löytää sen oman elämän mielekkyyden ja "merkityksen".

Vaikeaa se on, mutta nyt osaan ajatella, että työ on "vain työtä", ei aina mielekästä, mutta mahdollistaa kaiken kiva harrastamisen ja tuo myös kontrastia elämään, osaa arvostaa asioita erilailla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Samat setit. Tuntuu että uuvuin yhteiskunnan vaatimuksiin jo ekaluokalla. Mikään ei koskaan riitä ja en motivoidu siitä että mun tekemisissä on jatkuvasti parannettavaa. Nyt yliopistossa sentään opet on älykkäitä ja niitä on helpompi kunnioittaa, silti 30op puuttuu kandista ja tänä syksynä minun on ollut haastavaa motivoitua opiskeluun... Tuntuu että tällä hetkellä olen vain oravanpyörän kevytversiossa ennen sitä oikeaa oravanpyörää. Ja vaikka lipastossa ei aamuheräämisiä yms velvotteita pahemmin olekaan, niin silti joka lukuvuosi en ole saanut siivottua, tiskattua, syötyä kunnolla yms... Ja jos nyt vielä pidennän opintoja niin jää opintolainahyvitykset saamatta. Olen jo pitkään ajatellut olevani työkyvytön, muutama työkokeilu kaupassa sai mut it..riajatuksiin enkä saanut syötyä tai nukuttua. Tuntuu järjettömältä että yhteiskunnan pellesääntöjä ja niiden mukaan orjailua pidetään itsestäänselvyytenä. Kun jaksais vaan elää päivä kerrallaan ja nauttia siitä mitä on - pitäis olla välittämättä ympäristön/työnantajan/työkkärin painostuksista mutta se on niin vaikeaa. Perustuloa odotellessa...

N25

Mulla ei nuorena onnistunu yliopisto-opinnot, ne jäi kesken. Aikuisena kävin sitten AMK:n ja se sujui, koska kuuntelin tunneilla ja tein kiltisti läksyt ja koska vaatimustaso oli niin alhainen. Mutta tuo, että koti oli aivan hävityksen kauhistus, en pystynyt mitenkään yhdistämään kotitöitä ja opiskelua. Myöhemmin kun olin töissä (enkä edes koulutusta vastaavassa, vaan ihan koirantyössä), olin työpäivän jälkeen aivan poikki enkä jaksanut kuin koomailla netissä. 

Vasta 51-vuotiaana sain ADHD-diagnoosin. En olis ikinä tajunnut edes epäillä, ellei tyttärellä olisi epäilty ja lähetetty häntä tutkimuksiin. Hänellä alkoi pakka levitä korkeakouluopinnoissa, samassa kohtaa kun itselläni nuorena. Kun sain diagnoosin ja lääkkeet, niin hitto, jaksoin työpäivän jälkeen vielä vaikka mitä! Ja pystyin siivoamaankin! Ilman lääkkeitä ei mitään toivoa. Vasta kun pääsin kokeilemaan elämää lääkkeen kanssa, tajusin miten paljon se ADHD väsyttää, kun sen kanssa joutuu pinnistelemään. Aiemmin olin vain luullut että olen hiton laiska ja saamaton ja ihmettelin näitä ihmisiä jotka jaksaa työpäivän jälkeen harrastella. 

ADHD vaikuttaa todella monella tasolla ja sen tajuaa vasta, kun jotain kautta osaa epäillä asiaa ja lukee netistä muiden kokemuksia. Ja kun saa lääkkeen joka tekee elämästä vähän helpompaa. 

En nyt sano että teillä kaikilla työelämään väsyneillä on ADHD, mutta itse olin opintojen aikana ja työpäivän jälkeen aivan raato. Ja ihan hiton vaikea saada tehtyä mitään, mistä ei ole todella kiinnostunut. ADHD-ihminen ei pysty motivoimaan itseään tekemään asioita, se ei vain onnistu niin kuin toisilta onnistuu. Vaikka kuinka pystyisi järkeilemään, että nyt olisi ihan hiton fiksua alkaa valmistautua siihen ensi viikon tenttiin, niin ei. Vasta viimeisen illan paniikin tuomalla adrenaliinimyrskyllä se onnistuu. 

Olen epäillyt itselläni ad(h)dta. Ne lääkkeet on kuitenkin käytännössä poretta ja totuushan on se, että pore toimii. Kirjotin kans ton aiemman lääketeollisuutta kritisoivan kommentin, musta tuntuu lohduttomalta et noin vahvoja aineita pitäis vetää vain sen takia että kykenee toimimaan tässä yhteiskunnassa. T sama

Tässä meritokratiassa pitäisi olla ainakin tunnollinen ja kunnollinen robotti jota ei vaivaa mitkään neurologiset tai mielenterveydelliset ongelmat. Ei enää ole sellaisia töitä jotka eivät vaadi mitään keskittymistä vaan joku päästään pipikin voi talikoida sontaa tuntikausia putkeen. Ei se vaadi kuin hyvät lihakset.

Sitten fyysisetkin työt vaativat nykyään keskittymistä, näppäryyttä ja hieman älyäkin kun käytössä on vaikka varastolla erilaisia järjestelmiä. Jossain kyläyhteisössä ei tarvinnut mihinkään erikseen matkustaa, mutta raskasta on jos pitää joku uusi paikka löytää jostain ja avaruudellinen hahmottamiskyky on mitä sattuu.

Itse tunnen jostain syystä monta adhd-tyyppistä ihmistä ja mietin ovatko he oikeasti sellaisia vai tekeekö tämä aika ihmisistä sellaisia? Nykyään pitää melkein kaikessa itse pärjätä ja arjessa pitää lankanippua käsissä. Varsinkin Suomessa jokaisen odotetaan menevän töihin ja handlaavan pyörityksen, tämäkin vain pahempaa aina kun ei palkata ihmisiä tarpeeksi.

Vierailija kirjoitti:

Niin, elämä voi päättyä milloin vaan ja loppuu kuitenkin jossakin vaiheessa. Kuoleman jälkeen emme palaa tänne enää koskaan. Se, että on ylipäätänsä elossa, on valtava ihme. Sitähän olisi voinut elää ja kuolla jo aikoja sitten? Sitähän olisi voinut syntyä vaikka 1700-luvulle ja kuolla 3 - vuotiaana kurkkumätään. Se, että elää tänään vuonna 2021 on valtava ihme. Elämästä kannattaa ottaa kaikki irti. Ei kukaan ole meille luvannut huomista. Mistä sä tykkäät? Mitä rakastat? Miten arjen pitäisi muuttua, jotta olisit onnellinen? Minkälaisesta työstä tykkäät? Elämä on asennoituskysymys. Kaikki on mahdollista. Elämä on myös suhteellista. Miljardit ihmiset elävät kehitysmaissa, tekevät ympäripyöreää päivää huonolla palkalla, kärsivät nälänhädästä, sodista, sairauksista. Meillä on Suomessa moni asia hyvin, se pitää vain nähdä.

Et kyllä mistään voi tietää, etteikö palattaisi.

Vierailija kirjoitti:

Se on jokin illuusio, että elämän pitäisi olla koko ajan helppoa ja mukavaa. Se on elämä, jota meille syötetään mediassa ja somessa. Jos miettii elämää taaksepäin, niin harvalla sukupolvella se on ollut helppoa tai mukavaa. Ei tarvitse mennä kuin 100 vuotta taaksepäin kun Suomessakin elettiin maalla, perheessä oli 10 lasta, nainen oli koko ajan raskaana ja synnyttämässä, joka aamu herättiin aikaisin, tehtiin maatilan töitä ja hoidettiin ne kakarat, sitten oli sota-ajat, miehet lähti sotaan ja palasivat sieltä traumatisoituneita ja suuri osa ei koskaan palannut. Sitten oli pula-ajat ja mihinkään ei ollut varaa, joka päivä syötiin jotain vellejä. Ei ollut tällaistä terveydenhuoltoa ja lapsikuolleisuus oli valtava.

Kyllä elämä on ollut aika helppoa ja mukavaa esim 60- , 70- ja 80 -luvuilla.

Taloudenhoitoa pitäisi olla jo peruskoulussa ja toisille riittää keskipalkka 3500eur siihen että jää säästöön tonneja ja toisilla rahat loppuu jo paljon ennen palkkapäivää. Olen joskus itse joutunut tekemään sellaisella palkalla, josta kulujen jälkeen ei juuri jää käteen ja todennut ettei se nyt vaan kannata. En itse sellaiseen henkisesti pysty. Ihmettelen että näistä ilmaiseksi töitä tekeviä löytyy. Itse en suostuisi.

Elämä 25v on jännää ja seikkailu. Vanhempana jutut nähneenä se jännitys häviää ja moni juttu on vanhan toistoa. Varsinkin seksi on ihmeellistä kaiken erottisuuden kanssa ja draama ihmissuhteissa maailmaa mullistavaa. Asioita jotka todella kannattaa kokea, eikä niitä korvaa mikään titteli tai rahamäärä. Pitää itsenäisesti vastata omasta elämästään, ottaa ohjat. Jos et itse tee päätöksiä ne tehdään sinun puolesta. Toinen juttu toki on kontorolloiva, alistava ja riistävä nykymeiniki. Kaikkeen ei pidä suostua jos ei itselle ole hyötyä.

Kuulostaa tutulta, opiskelun jälkeen tein useampaa työtä samaan aikaan rahan takia, yhdellä työllä ei olisi pärjännyt. Sain vakituisen ok palkkaisen työn vasta 34 vuotiaana. Sen jälkeen ehti seurustelemaan, nyt lähempänä 40:tä voisi miettiä perheen perustamista.

Vierailija kirjoitti:

Taloudenhoitoa pitäisi olla jo peruskoulussa ja toisille riittää keskipalkka 3500eur siihen että jää säästöön tonneja ja toisilla rahat loppuu jo paljon ennen palkkapäivää. Olen joskus itse joutunut tekemään sellaisella palkalla, josta kulujen jälkeen ei juuri jää käteen ja todennut ettei se nyt vaan kannata. En itse sellaiseen henkisesti pysty. Ihmettelen että näistä ilmaiseksi töitä tekeviä löytyy. Itse en suostuisi.

Ei ne suuret tulot, vaan se progressio ja pienet menot. Elämä paranee joka tapauksessa taloudellisesti huomattavasti asuntolainan jälkeen. Laitoshuoltaja, velaton 35-vuotiaana

En tunnista itseäni. Vajaa 4k kuussa brutto tekemällä sen 7,5h kiinnostavia töitä ja toki kun nykyään aika paljon kotona niin aikaa säästyy hyvin. Tässä nyttenkin heräsin jopa liian aikaisin ilman kelloa. 

Ne on niitä valintoja.

Äänestäkää lisää tätä punavihteää höttöä niin tässä ap tulos.

En tiedä tunnetta.

12v työttömänä

(kolme lasta saanut sinä aikana)

N36

Mä tajusin jo köyhän, lievästi alkoholiin menevän perheen lapsena että elämä on hevonpaskaa. Elämä, mahdollisuudet, saavutukset on muita varten, ei minun kaltaisiani pikkupaskoja. Kolmenkympin jälkeen alkoi näkymään valoa tunnelin päässä ja nyt nelikymppisenä elämä on hyvää.

Kun 26v menin töihin 18v sitten niin itkin, että tätäkö elämä on. Ei mitään järkeä.

Mutta aina ihminen on joutunut töitä tekemään. Ennen sitä tehtiin omalla pellolla tai navetassa, nyt lähdetään töihin ulkopuoliselle.

Olen käynyt vuosia kamppailua tämän asian kanssa. Mietin yrittäjäksi lähtemistä, mutta en sitten lähtenyt sille tielle. Jossain vaiheessa tuli rauha ja hyväksyntä. Teen töitä jotta voin mahdollistaa elämän jossa on hyvä olla. Elämän ei tarvitse olla aina mukavaa. Haluaisin tehdä lyhennettyä työpäivää tai viikkoa, mutta menot teiniperheessä on sen verran suuret, että se ei nyt ole mahdollista.

Jos voisin tehdä jotain toisin niin olisin aloittanut nuorena sijoittamisen. Tee se nyt AP!

Ennen raadettiin ja käytiin töissä perheen ja lasten vuoksi. Yhdinperheen hajoittamisessa on onnistuttu. Itse lopetan työelämässä heti, kun olen saanut 500 000 säästöön ja sijoituksiini. En ala yhtään ylimääräistä sekunttia tätä mätää yhteiskuntaan, jossa minulla ei ole kuin maksumiehen rooli kannattelemaan. Miksi raataisin, kun en kelpaa kumppaniksi kellekkään ja lapsia en tule saamaan?

Tää feministinen ja sosialistinen yhteiskunta kaatuu mahdottomuuteensa 20 vuoden sisään. Rumien insinöörin vastaveto siihen, että eivät saa parisuhdetta ja perhettä on se, että he lopettavat yhteiskunnan rahoittamisen.

Ette ehkä usko tätä, mutta täällä yksi tyytyväinen lähihoitaja.

Teen keikkatöitä missä milloinkin, todellakin valitsen työpaikkani. Kiireessä en suostu juoksemaan.

Määrittelen itse milloin käyn töissä. Keikkavuorot varaan suoraan netistä edellisenä/samana päivänä esim.kuntarekryn keikkatyö tarjonnasta silloin kun huvittaa käydä töissä.

Tiedän, olen erilainen kuin suurin osa hoito alalla toimivista raatajista, mutta tämä mahdollistaa minulle leppoisan elämän, johon voin itse vaikuttaa.

Oravanpyörään en lähde.