Te, joilla ei ole yhtään tukiverkkoa/ läheisiä:

[quote author="Vierailija" time="07.12.2014 klo 20:18"]Lukion loppuun koulusta suoraan kotiin ja mihinkään ei päässyt, viikonloppuillat kotona huoneessa ovi ulkopuolelta lukitttuna karkaamisyritysten varalta eikä voinut ketään kutsuakaan. Ei olisi edes osannut muuttaa pois kotoa kun ei ollut mitään aavistusta miten joku vuokra-asunto hankitaan eikä ollut myöskään omaa rahaa. Sen aikaisista luokkakavereista on jotain aavistusta yhden asuinpaikasta. Yliopistollakaan ei oikein osannut olla kavereita, ja niistäkin vähäisistä äiti sai muutaman selville ja teki niistä selvää jälkeä. Pieni työpaikka jossa muut oli perheellisiä.
[/quote]
Murhasi?

Kumpi on enemmän ongelma; se ettei ole enää kulttuuria, jossa autetaan ja tehdään asioita talkoilla vai se, ettei enää olla läheisiä kenenkään kanssa? Vai eikö apua edes haluta pyytää eikä ainakaan kehdata tarjota? Hienoa niille, jotka pystyvät halutessaan apua ostamaan mutta paljon taitaa olla niitäkin, joille ostopalvelu vaikka muuttoon tai lastenhoitoon ei ole mahdollista.

^Kumpikin.

Anteeksi anteeksi rakkaat ihmiset mutta alan revetä nauruun luettuani näitä kertomuksia vaikka ei pitäisi! Nuo "lahjaksi ehkä joku sampoo kummilta", "lapsi haisee pahalle" ja murhaepäily kirjoittajan äidistä! Anteeksi vielä kerran mutta repeän täysin.

Minä kyllä toisaalta, vaikka itse olenkin muita valmis auttamaan, inhoan ajatusta toisten hyväksikäytöstä. En haluaisi ystäviä vain siksi, että olisi joku jolta pyytää apua, vaan kyllä mulla varmaan ystäviltäkin, jos heitä olisi, olisi aika iso kynnys mennä mitään pyytämään. 5+9.

Erosin VL liikkeestä ja menetin kaikki ihmiset. En uskalla tutustua uusiin koska en ymmärrä mitään elokuvista ja musiikista en osaa meikata ja olen muutenkin outo.

Oletteko ikinä panneet merkille onko kenties joku siellä koulussa/työpaikalla vaikuttanut yksinäiseltä ja ulkopuoliselta?
Oletteko Facebookissa koskaan ajatelleet miksi jollain on hyvin vähän kavereita, ja että joillekin ei kenties tykkäillä tai kommentoida juurikaan?
Oletteko puhuneet lastenne kanssa onko luokassa joku joka jätetään ulkopuolelle?
Voitteko sanoa käsi sydämellä että nämä ihmiset ovat sen itse aiheuttaneet, ja että muutos on vain itsestä kiinni?
Meitä on aina ollut, ja tullee olemaan. Ja liekö jopa enenevässä määrin.

Tää ketju teki mut ihan uskomattoman surulliseksi. En voi kuvitella elämää ilman ystäviä ja perhettä. Saan ystäviä töistä ja harrastuksista ihan huomaamatta, vaikka lähden hakemaan vain hyvänpäivän tuttuja niin aina joku pääsee ihon alle ja huomaan löytäneeni uuden ystävän.

Kerran tarjouduin yhdelle tutulle lapsenvahti avuksi, koska heidän koko tukiverkkonsa on 700 kilometrin päässä ja olivat juuri muuttaneet tänne,  mutta he eivät koskaan hyödyntäneet minua vaikka olivat suht nuori pariskunta pienen lapsen kanssa uudessa paikassa. 

[quote author="Vierailija" time="07.12.2014 klo 22:12"]

Minä kyllä toisaalta, vaikka itse olenkin muita valmis auttamaan, inhoan ajatusta toisten hyväksikäytöstä. En haluaisi ystäviä vain siksi, että olisi joku jolta pyytää apua, vaan kyllä mulla varmaan ystäviltäkin, jos heitä olisi, olisi aika iso kynnys mennä mitään pyytämään. 5+9.

[/quote]

Ei kenenkään tarvitse pärjätä yksin. Ystävät tuntevat itsensö arvokkaiksi ja hyödyllisiksi jos avun tarpeessa luotat heihin. Ja kyllä se on aina vastavuoroista eli ei kukaan ole kenellekään taakaksi. Mulla ystävät on ollut korvaamattomia monessa tilanteessa, yksinäni olisin varmaan jo menettänyt järkeni. 

Sama kuin yhdellä aiemmalla, eli erosin VL:sta. Kun olin siellä, en ollut kenenkään ulkopuolisen kanssa tekemisissä, ja kun lähdin, ei jäänyt ketään jonka kanssa olisin voinut jatkaa yhteydenpitoa. Toivon että voin joskus vielä saada ystäviä, mutta aika vaikealta se tuntuu kun ei osaa mitään normaaleja yhteydenpitokeinoja eikä tiedä yhtään miten käyttäytyä. 

Töissä ja koulussa on kyllä ihmisiä joille juttelen, mutta vapaa-ajan olen aina yksin, ja jos vaikka sairastuu tai tarvii muutossa kantoapua tai jotain, niin ei ole ketään kenelle soittaa.

Minullakin oli kesällä tilanne, että erosin ja jouduin palkkaamaan muutoapua, koska kukaan ei auttanut. Ne harvat, jotka olisivat voineet auttaa, olivat silloin lomilla. Ystäviä minulla on vähän ja he asuvat kaukana (olen asunut toisella paikkakunnalla pitkään).

Lapsuudesta ei jäänyt yhtään ystävää, se oli oma valinta. En tykännyt oikein kenestäkään, tylsiä persoonia. Aikuisena on hankalaa ystävystyä. Olen tosi valikoiva ihmisten suhteen enkä halua tuhlata aikaani ihmisiin, jotka eivät ole minulle kaikki kaikessa.

Ystävänä olen itse aika huono jos pitäisi vaikka auttaa. Siksi minulle sopii tämä etä-ystävyys, koska tässä ei tule tilanteita, että tarvitsisi rauhallinen koti-ilta keskeyttää siksi, että kaveri tarvitsee lastenhoitoapua.

Joku ihmetteli, että miten tällaiset ihmiset löytää puolison. No sen exäni ja monet muut löysi minut, koska olen kivannäköinen nainen. Miehet ei vaan voi olla ilman naista, vaikka nainen voi hyvin olla ilman miestä ;)

5+9 ym. oli helppo löytää puoliso. Olin nuorena aika söpö ja tekussa...vientiä riitti. Tyttöjen kanssa en ystävystynyt sielläkään, vaikka monesti tytöt pitävät yhtä sellaisella alalla. Luokkani ainoa toinen tyttö ystävystyi muiden luokkien tyttöjen kanssa. 

Minua ei kiinnosta hyvänpäiväntutut. Kun keskityn johonkin ihmiseen, niin keskityn täysillä. Jos ystävyys on sitä, että jutellaan joskus Facebookissa ja kerran kuussa kahvitellaan, niin minua ei kiinnosta pätkääkään.

En ripustaudu tai vaadi huomiota, mutta minulle on tärkeää hyväksyä ystävä kokonaan ja minulle on myös tärkeää, että ystäväni hyväksyy minut kokonaan. On tärkeää, että tunnemme toisemme ja voimme keskustella ihan kaikesta. Satunnainen tapailu ja kuulumisista lätinä on pelkästään kiusallista.

En tutustu tai solmi suhteita helposti ja minua ahdistaa puolituttujen seura.

Siksi aviomieheni on paras ja ainoa ystäväni. Meillä on kaksi lasta. Perheeni kanssa olen todella sosiaalinen, mutta vedän hyvin tiukan rajan "meidän" ja "muiden" välille. Ne muut ei yksinkertaisesti kiinnosta; en pidä niiden seurasta.

Jos tulisi ero, niin minulla ei olisi muita kuin äitini ja lapseni.

Vanhemmat ja veljet kuolleet, mies lähti, olin kotiäiti joka oli valinnut huonosti "ystävänsä". Anoppi sanoi miehen lähdettyä, että hoida itse lapses kun olet ne tehnytkin. Ei anna ylpeys periksi pyytää apua.
Kun tarpeeksi potkitaan niin on helpompi vaan pärjätä yksin.

Lapsuudenperheeni ei ole tukenut minua koskaan, vain lannistanut. Koulussa taas kiusattiin ala-asteelta ylioppilaaksi saakka. Tukiverkostoa ei muodostu millään, vaikka olen yrittänyt. Minun on vaikea tutustua ihmisiin ja syrjäytyneeseen mielenterveyspotilaasen harva haluaa tutustua muutenkaan. Joten yksin olen ja tulen olemaan ikuisesti.

Muutin opiskelemaan pitkän matkan päähän vanhemmistani ja suvustani, tapasin miehen täällä, miehen suku lähempänä kuin omani, mutta sen verran matkan päässä, ettei ihan tuosta noin vaan saa apua. Ystävystyin tasan yhden opiskelukaverin kanssa (muut "kiusasivat", joten ei ollut hirveästi intoa ystävystyä alun yrityksen jälkeen, sulkeuduin tämän takia lopun opintojen ajaksi), joka muutti miehensä kanssa pois. Pari ystävää onneksi on. Heistä on pienen vauvan kanssa vaan aika heikosti apuja, kun kumpikaan ei ole lapsi-ihmisiä. En osaa pyytää apua henkilöltä lapsen kanssa joka ei ole pitänyt lasta edes koskaan sylissä.

Lapsuuden perhe koostuu äidistä ja siskopuolesta. Molemmat vähän sellaisia reppanoita, joita autan itse, mutta ei heistä ole vastavuoroiruuteen kun ovat niin ongelmissa omien elämiensä kanssa. Sitä paitsi asun 300km päässä heistä ja tavataan ehkä kerran vuodessa.

Miestä ei ole ja miehen kaverit eivät koskaan minua sietäneet, joten sieltä ei jäänyt yhtään ystävää. Tuo olikin yksi iso syy erollemme, en vaan tullut toimeen miehen kavereiden kanssa ja hevielä vähemmän minun.

Lapsuusajan ja opiskeluajan kaverit asuvat kaikki kaukana, kuka missäkin. Siis jostain syystä kaikki ovat levittäytyneet tosi tehokkaasti pitkin maata niin, että Helsingissä asuu yksi, Oulussa yksi, Lahdessa yksi, Lappeenrannassa yksi, Vaasassa yksi...ja heillä kaikilla on pienet lapset, emme tapaa enää juurikaan.

Työni ovat pätkätyöluonteisia ja kun vaihtaa duunipaikkaa 3-12kk välein niin ei siinä kauheasti mitään ystäviä hankita. Ja itsekin melellään pitäisin työ- ja siviilipuolen erillään. Ahdistavia sellaiset hmiset, jotka vievät yksityiselämänsä ongelmat työpaikalle.

En enää edes oleta saavani apua. Olen kyllä itse ollut muuttamassa näitä kavereita, mutta omat muuttoni olen hoitanut rahalla, eli firman kautta. Illat ja kaiken vapaa-aikani olen aika lailla yksin. Onhan se surullista tiedostaa, että jos kuolisin, niin työnantajaa lukuunottamatta mnua ei kuykaan alkaisi kaivata kuin ehkä kuukausien päästä. Mutta minkäs teet. Tämänikäisillä eli kolmekymppisillä naisilla ja miehillä on jo elämät valmiina, on se okt:n rakennusprojekti ja pullat uunissa jna, ei ihmisillä ole tarvetta uusille tuttavuuksille. Ehkä sitten neljänkympin tienoilla alkaa helpottaa, kun ihmiset alkavat taas poistua sieltä kehyskuntaan rakentamistaan kivilinnoista.

Mä myönnän ihan suoraan että ongelma on minussa - olisi paljon ystäviä, joista saisin koottua vaikka kuinka kattavan verkoston, vaikka sukulaiset on kaukana ja niin edelleen. En ole erakko, viihdyn ihmisten seurassa ja tutustun ihmisiin helposti, olen avulias, mukava ja kekseliäs. Olen myös itsenäinen, rakentanut koko elämäni ja identiteettini ihan itse, vaikka olisin voinut jäädä rypemään surkeaan lapsuuteeni ja hirviöäitiini, joka yritti tuhota itsetuntoni ja lapsuuteni. Silloin, kun äiti hakkasi minua, en saanut apua vaikka kuinka sitä pyysin, ja siinä vaiheessa kun sain, minusta oli jo hakattu pois se perusluottamus siihen, että apua voisi saada - yleensä tuli selkäsauna kun selvisi, että olin riisunut paidan liikuntatunnin jälkeen pukuhuoneessa ja opettaja teki lastensuojeluilmoituksen nähtyään mustelmat. Sitä mä pelkään edelleen, jos pyydän apua, että se kääntyy mua vastaan ja joudun kärsimään siitä loppujen lopuksi. Kynnys pyytää apua ja luottaa turvaverkon kantamiseen on aika korkea, joskin olen jo oppinut ottamaan vastaan apua kun sitä tarjotaan.

Sosiaalisesta ihmisestä näitä kokemuksia on surulista lukea. Miten voi ihmiset olla niin totaalisen yksin? Ja varsinkin perheenä elää ilman muita kontakteja? Outoa ja vierasta kun on tottunut sukulaisiin - hyvässä ja pahassa-, ystäviin ja liutaan erilaisia kavereita. Apua voin pyytää ainakin 10:ltä ihmiseltä helposti ja uskon että saisin apua.

Kaverini kaikkosivat kun sain lapsen, eru tuli eikä lapsen isä pidä yhteyttä, äiti asuu lähellä mutta en halua pitää yhteyttä kun hän on juoppo ja hakkasi minua koko lapsuuteni, isäni on kuollut, siskoni asuu toisessa kaupungissa eikä häntä kiinnosta. En ole tutustunut kehenkään, joka voisi auttaa yhtään missään. Toki tunnen ihmisiä joo, hiekkalaatikkotuttuja ja sen selliaisia, äitikavereita joiden kanssa kahvitellaan, mutta ei ketään, joka auttaisi kun apua tarvitsisin, esim. just muutossa tai yhtään missään muussakaan. Kukaan ei jaksa edes kuunnella jos on murheita. Tuntuu, että nämäkin kaverit saa pidettyä vaan olemalla koko ajan muka hyväntuulinen.