Te, joilla ei ole yhtään tukiverkkoa/ läheisiä:

2

Mä oon just tilanteessa, että pitäis muuttaa mut ei ole ketään, jota vois pyytää auttamaan. Itkettää joka päivä. Juttu on liian pitkä kerrottavaksi, mut monta mutkaahan siinä on, että jää aivan ypöyksin.

Apua, tämä ketju on ihan järkyttävän surullista luettavaa! Toivottavasti yksin jääneitä ihmisiä ei ole kovin paljon. Ettekö te voisi jotenkin löytää toisianne, jos sosiaalisten ihmisten seura ahdistaa?

2

Akateemisena joutuu töiden perässä muuttamaan kauaskin. Tuttuja voi olla töistä ja jos harrastuksiin menee, mutta ei näitä ihmisiä vapaa-ajalla tule nähtyä. Kouluajan kaverit kaukana ja niitäkin vain kourallinen. Yksinäistä on :/

Minussa on jokin vikana. En osaa olla ihmisten kanssa. Puoliso on, äiti ja sisko. Siinä se. En jää ihmisten mieleen, kukaan ei koskaan soita minulle. Kukaan ei vastaa facessa, kaikilla on jo ne omat piirinsä eikä sinne kaivata muita.
Yksi ystävä minulla oli aikuisiällä, mutta hänkin kuoli. Minulla myös PTSD

Pitäisiköhän mt-toimistojen tai potilasjärjestöjen järjestää vielä enemmän "matalan kynnyksen" toimintaa; kahviloita ja tapahtumia, jossa todella yksinäiset voisivat tavata toisiaan? Kuinka monella teillä on lapsia; eikö edes heidän kavereittensa vanhemmista tule tuttavia, joiden kautta voisi pyytää apua joskus? Vai onko isompi ongelma se, ettei kehdata tai haluta koskaan pyytää apua keneltäkään ettei vaan vaivata jotakuta?

[quote author="Vierailija" time="08.12.2014 klo 08:00"]

Pitäisiköhän mt-toimistojen tai potilasjärjestöjen järjestää vielä enemmän "matalan kynnyksen" toimintaa; kahviloita ja tapahtumia, jossa todella yksinäiset voisivat tavata toisiaan? Kuinka monella teillä on lapsia; eikö edes heidän kavereittensa vanhemmista tule tuttavia, joiden kautta voisi pyytää apua joskus? Vai onko isompi ongelma se, ettei kehdata tai haluta koskaan pyytää apua keneltäkään ettei vaan vaivata jotakuta?

[/quote]

Tää on mun mielestä hyvä idea. Ja siis jos ongelma on se, että ei kehdata vaivata muita niin tässä olis oiva tilaisuus monelle samassa tilanteessa olevalle olla tukena toisilleen. Kun molemmat tietää kuinka epämukavaa on olla "taakkana" niin on helpompi ehkä luottaa toiseen kun molemmat tuntee samalla lailla. Kai sitä luottamistakin pitää vaan opetella, kyllä nykyään sivistyneissä maissa opetetaan pärjäämään niin itsenäisesti, että tuskin se aikuiselta itsepäiseltä ihmiseltä aivan luonnostaan tulee, jos on tähänkin mennessä joutunut aina selviämään yksin. Tosiasiassa ihmistä ei ole tarkoitettu pärjäämään ikuisesti yksin vaan sen takia on aiemmin ollut isoja perheitä ja siksi me asutaan yhteisöissä että olisi apukäsiä.

Itse ainakin enemmän kuin mielelläni olen ystävilleni avuksi, siitä tulee mulle hyvä mieli, tunnen itseni tärkeäksi ja samalla kynnys itse pyytää apua on paljon pienempi.

Nyt vaan itseänne niskasta kiinni ja tutustukaa työpaikalla, harrastuksessa, lapsien kautta. Ei kukaan kenellekään tukiverkkoa tule kotiin ojentamaan, kyllä sen eteen joskus saa tehdä töitä ja YRITTÄÄ. Jos ihmisillä on omat kaveriporukkansa niin kutsu itsesi siihen mukaan, ei kenelläkään voi koskaan olla LIIKAA kavereita. Jos muilla näyttää olevan kiire niin yrität yrität ja yrität, kyllä yksi ystävä lopulta löytyy kehen voi luottaa ja kenen kanssa haluaa viettää aikaa, mutta ei kukaan tee työtä sinun puolestasi. 

Olen itse aloittanut monta kertaa alussa uudessa paikassa, vanhat ystävät on pysynyt ja uusia olen saanut. Turvaverkko vain kasvaa. Ei se ole mahdotonta.

Eri asia sitten ne ketkä eivät halua viettää ihmisten kanssa aikaa. Jos et halua ystäviä niin se on oma päätöksesi. Itse en vain ymmärrä miten voi esimerkiksi olla vuosia samssa työpaikassa saamatta ystäviä. Itse ystävystyn vahingossa vaikka yritän vain pysyä työkaverina.

[quote author="Vierailija" time="08.12.2014 klo 01:32"]

Mä oon just tilanteessa, että pitäis muuttaa mut ei ole ketään, jota vois pyytää auttamaan. Itkettää joka päivä. Juttu on liian pitkä kerrottavaksi, mut monta mutkaahan siinä on, että jää aivan ypöyksin.

[/quote]

Missä asut, haluatko apua? En ole kyllä kamalan vahva, mutta voin auttaa jotenkin :)

Minä olen tuollainen tukiverkoton ja ihmissuhteeton 40 v. nainen. Vanhemmat on jo vanhoja ja huonokuntoisia, heistä ei ole tukiverkoksi. Sisaruksia ei ole. Muu suku vanhempien molemmilta puolilta on asunut aina kaukana, ja vanhemmatkin ovat siksi olleet heihin harvakseltaan yhteyksissä, minä sitten en enää ollenkaan, en tunne heitä ollenkaan. 

Miksi minulla sitten ei ole ystäviä tai kavereita tai miestä? Miestä en halua, olen liian erakko asumaan toisen kanssa saman katon alla. Kavereita tai ystäviä ei ole, koska olin jo koulussa kiusattu ja työpaikoillakin olen aina ollut jotenkin vieroksuttu, jos ei nyt suorastaan kiusattu. Olen siis omituinen, sellainen jonka kanssa ihmiset ei koe mukavaksi olla. 

Toisaalta, itselleni tämä ei ole mikään tragedia, minä tykkään elää näin erakkona. Ei mitkään muutot tai muut minulle ongelmia ole, kun on hyvät tulot, niin sen kun otan muuttopalvelusta täyden palvelun muutot, ei tarvita mitään läheisiä talkooavuksi. Rahalla saan ostettua kaikenlaiset palvelut mitä tarvitsen.

2

[quote author="Vierailija" time="08.12.2014 klo 08:14"]

 Itse en vain ymmärrä miten voi esimerkiksi olla vuosia samssa työpaikassa saamatta ystäviä. Itse ystävystyn vahingossa vaikka yritän vain pysyä työkaverina.

[/quote]

Esim. mulla tilanne, jossa olen nelikymppinen nainen työpaikassa, jossa muut on 25-35-vuotiaita miehiä. Ei tässä nyt ihan kauheasti ystävystytä, varsinkin kun nuo miehet on nörttejä, jotka on varsin sulkeutuneita eikä keskenäänkään hirveästi kommunikoi muuta kuin sen kun työasiaoissa on pakko, ja minulle niitä suorastaan näyttää pelottavan puhua :D

[quote author="Vierailija" time="08.12.2014 klo 01:41"]Apua, tämä ketju on ihan järkyttävän surullista luettavaa! Toivottavasti yksin jääneitä ihmisiä ei ole kovin paljon. Ettekö te voisi jotenkin löytää toisianne, jos sosiaalisten ihmisten seura ahdistaa?
[/quote]

Sori mutta tää oli jotenkin tosi loukkaava kommentti. Kyllä yksinäinen voi olla sosiaalinen. Siinä on sitten vaan muita syitä yksinäisyyteen. Yleensä epäsosiaalista yksinäistä yksinäisyys ei edes vaivaa, kun se on oma valinta. Sosiaalinen yksinäinen haluaisi seuraa muttei syystä tai toisesta saa sitä.

Ei kaikilla sosiaalisilla ihmisilläkään ole ketään tosi paikan tullen auttamassa! Meilläkin on paljon tuttavia ja ystäviä mutta eron hetkellä tiedän ystävien olevan hyvin haluttomia auttamaan. Olen todennut sen viime vuoden aikana, kun meillä on ollut tietynlaisia vaikeuksia. Muilla perheillä on omat huolensa ja raskas arki. Ei siinä jää voimavaroja auttaa toisia. Ehkä meillä on huonoja ystäviä mutta näin se vaan nykypäivänä monilla menee :(

Perhe ja ystävät eivät hyväksyneet minun eroa joten eron jälkeen minun on pitänyt tulla täysin omillani toimeen.

Koskaan en ole välittänyt pitää mitään suurta tukiverkostoa yllä enkä ole välittänyt "hengailla" kavereiden kanssa. Nyt on uusi mies ja uudet kuviot. Miehellä ystäviä minulla ei.

2

[quote author="Vierailija" time="07.12.2014 klo 19:38"]Miten olette päätyneet tilanteeseen? Aiemmin päivällä oli ketju, jossa nainen oli eroamassa mutta murehti kun ei ollut ketään, joka voisi auttaa muutossa. Ja monesti on ketjuja jossa ollaan väsymyksestä sekaisin, muttei ole ketään, joka voisi auttaa.

Ymmärrän että on sukulaisia, joihin on välit katkenneet tai jotka asuvat toisessa maassa. On ihmisiä, joilla ei ole sisaruksia tai suku on todella pieni. Mutta miten päädytään tilanteeseen, jossa ei ole yhtään ystävää, kaveria eikä tuttavaa? Ei töistä, ei opiskeluista, naapurista tai harrastuksista? Miksi hankkia lapsia jos ei halua olla sosiaalinen kenenkään kanssa? Lienee selvää että lapsiperheellä tulee tilanteita, joissa tarvitaan apua tavalla tai toisella.
[/quote]
Mulla ei oo lapsia, mutta olen itsekin tuskaillut muuttoasiaa, kun nykyinen asunto on liian kallis, mutta ei ole varaa muuttaakaan koska ei ole ketään avuksi ja muuttofirmaan ei ole rahaa.
.
Mulla on perheestä ainoastaan äiti, joka asuu kaukana eikä ole kiinnostunut olemaan tekemisissä. Joulukortin laittaa ja syntymäpäivänä soittaa, mutta muuten ei halua olla yhteyksissä. Ei olla nähty 7vuoteen.
.
Mulla oli joskus nuorena jokunen kaveri, yksi muutti ulkomaille ja loput saivat perhettä ja uusia perheellisiä kavereita ja mä unohduin. En oo ikinä ollut mikään kovin hyvä pitämään yllä suhteita, joten ei tullut väkisin tuputettua seuraa ja ne kaverisuhteet sitten jäi. Viimeiset vajaa 10 vuotta olen ollut ihan yksin. En ole työelämässä ja harrastan vain kotona , naapureita ei juuri näy enkä ole koskaan ollut kiinnostunut väkisin tuttavuutta tekemään. Mä oon aika introvertti ja viihdyn yksin. En oo nähnyt yksin oloa ongelmana enkä edes koe oloani yksinäiseksi vaikka usein menee kuukausia että ainoa kontaktini muihin ihmisiin on "moi" kaupan kassalla. Yleensä olen myös pärjännyt yksin, en ole tottunut tarvitsemaan apua kun kaikki on hoitunut yksikseenkin. Tämä muuttohomma nyt on poikkeus ja sinänsä vähän kiperä tilanne johon en oo vielä keksiny ratkaisua

2

Me muutimme lapsuudessani usein enkä ehtinyt koskaan rakentamaan kestävää ystävyyssuhdetta. Lopulta en enää edes halunnut yrittää, kun se lähteminen olisi ollut taas niin tuskaista. Meillä arkeen ja juhlaan kuului aina alkoholi ja ihan pienestä asti olin yksin viikonloput. En saanut mitään oppia normaalista elämästä ja arjen hallinnasta. Minut laitettiin asumaan omilleni 16 vuotiaana vailla mitään tietämystä yhtään mistään. Sossun numeron sain, joka sitten piti minut rahoissani edes jollain lailla. Ryyppäsin, se oli asia minkä osasin. Siihen olin saanut niin pirun hyvän mallin kotoa.

Noh, olin jo teininä siis aivan yksin. Rakastuin helposti, nykyään sanoisin sitä enemmänkin ihmisenkaipuuksi kuin rakkaudeksi. Siitä sitten muutaman vuoden päästä seurasi raskaus lyhyen suhteen jälkeen. Vanhempani olivat eronneet jo vuosia aiemmin, isäni oli pahasti alkoholisoitunut ja äiti sairastunut psyykkisesti. Mummooni minulla oli läheiset välit, kunnes hän kuoli minun ollessani teini-iässä. Muiden sukulaisten kanssa ei oltu juuri tekemisissä.

Vähän yli parikymppisenä olin sitten ihan yksin vauvan kanssa. Raskausaikana opettelin paperin ja kynän kanssa taloudenhallintaa ja normaaleja arkijuttuja yksin pienessä kodissani. Kaikki päihteet tupakasta lähtien jäi heti, kun tajusin raskauden.

Tuosta on nyt yli 10 vuotta. Jonkinlainen kaveriverkosto on rakentunut, mutta lapseni ei ole koskaan ollut missään muualla hoidossa kuin päiväkodissa.

Ehkä elämä olisi ollut helpompaa, jos se olisi mennyt toisella tavalla ja jos olisi tukiverkostoa ollut. Mutta tämmöiset kortit elämääni sain ja niillä oli pelattava parhaansa mukaan. Tiedänpähän, mitä en koskaan halua lapseni joutuvan kokemaan.

[quote author="Vierailija" time="08.12.2014 klo 09:19"]

[quote author="Vierailija" time="08.12.2014 klo 01:41"]Apua, tämä ketju on ihan järkyttävän surullista luettavaa! Toivottavasti yksin jääneitä ihmisiä ei ole kovin paljon. Ettekö te voisi jotenkin löytää toisianne, jos sosiaalisten ihmisten seura ahdistaa? [/quote] Sori mutta tää oli jotenkin tosi loukkaava kommentti. Kyllä yksinäinen voi olla sosiaalinen. Siinä on sitten vaan muita syitä yksinäisyyteen. Yleensä epäsosiaalista yksinäistä yksinäisyys ei edes vaivaa, kun se on oma valinta. Sosiaalinen yksinäinen haluaisi seuraa muttei syystä tai toisesta saa sitä.

[/quote]

Pahoittelen, jos loukkasin, se ei ollut tarkoitukseni. Käsitin niin, että aika suuri osa yksin jääneistä kokee olevansa epäsosiaalisia. Sosiaaliselle yksin jääminen on varmasti vielä hirveämpi paikka, itselleni ainakin olisi. Toivon, ettei kenenkään joka sitä ei halua, ei tarvitsisi olla yksin.