Te, joilla ei ole yhtään tukiverkkoa/ läheisiä:

Siinä käy niin että kun vuodesta toiseen sinnittelee voimiensa äärirajoilla, ei jaksa pitää yhteyttä kehenkään.

Toinen juttu on sitten se että kaikilla muilla on ne sukulaiset. Ei he tarvitse meidän vastavuoroisuutta.

Muutimme myös vanhalle alueelle jossa kaikki on tunteneet toisensa seurakunnan kerhosta asti. On aina vaan ulkopuolinen. Enää en edes yritä mukaan mihinkään.

Vierailija kirjoitti:

Minua ei kiinnosta hyvänpäiväntutut. Kun keskityn johonkin ihmiseen, niin keskityn täysillä. Jos ystävyys on sitä, että jutellaan joskus Facebookissa ja kerran kuussa kahvitellaan, niin minua ei kiinnosta pätkääkään.

En ripustaudu tai vaadi huomiota, mutta minulle on tärkeää hyväksyä ystävä kokonaan ja minulle on myös tärkeää, että ystäväni hyväksyy minut kokonaan. On tärkeää, että tunnemme toisemme ja voimme keskustella ihan kaikesta. Satunnainen tapailu ja kuulumisista lätinä on pelkästään kiusallista.

En tutustu tai solmi suhteita helposti ja minua ahdistaa puolituttujen seura.

Siksi aviomieheni on paras ja ainoa ystäväni. Meillä on kaksi lasta. Perheeni kanssa olen todella sosiaalinen, mutta vedän hyvin tiukan rajan "meidän" ja "muiden" välille. Ne muut ei yksinkertaisesti kiinnosta; en pidä niiden seurasta.

Jos tulisi ero, niin minulla ei olisi muita kuin äitini ja lapseni.

Minusta sinä toimit väärin lastesi suhteen. Hehän saavat nyt epäsosiaalisen mallin. Mitäs jos hekään eivät saa ystäviä tai eivät pysty pitämään ystäviä aikuisina. Ja kun puolison löytäminen on yhä vaikeampaa, niin lapsesi jäävät todennäköisesti yksin aikuisiässä.

Elämää osaamattoman kysymys. Maailmassa on niin paljon erilaisia tarinoita. Kaikki eivät elä samalla tavalla, laskelmoi elämäänsä, panttaa tekemisiä vain sen vuoksi, että elämä ei suju keskiarvon mukaan.

Minun molemmat vanhempani ovat kuolleet, äiti sairastui syöpään samana vuonna kun esikoiseni syntyi. Eli hoitoavun sijasta minusta tulikin hänen hoitajansa (olin 26-vuotias, eli en edes tullut mitenkään vanhana äidiksi). Miehen äiti on kuollut, isä invalidi. Miehellä on yksi sisko, joka asuu lähes 700 kilometrin päässä, itse olen ainoa lapsi.

Ystäviä on toki, muttei oikein sellaisia joista olisi apua lastenhoitoon. Vastavuoroisuutta ei oikein kukaan kaipaa, kaikilla tutuillamme on omat vanhemmat hoitoapuna. Lapsettomat ystävät viilettävät ympäri maailmaa ja heitä tapaamme harvakseltaan. Nyt nuo lapset alkavat olla jo isoja, mutta ei meillä ollut ketään kuka olisi heitä pienenä hoitanut. Joskus palkattiin hoitajaksi jotain naapurintyttöjä. Itse toivon, että voisin olla apuna omille lapsilleni kun se aika koittaa.

Isäni on väkivaltainen kusipää jota ei minä kiinnosta, tunne on molemminpuoleinen.

Äitini on väkivaltainen kusipää jota ei minä kiinnosta, tunne on molemminpuoleinen.

Sukulaiset hylkäsivät ensi alkuun siksi koska äitini mustamaalasi miten paha lapsi olin vaikka itse pieksi minut verille asti, nöyryytti julkisesti ja niin edelleen. Viimeistään viimeisetkin yhteydenpidot sukulaisiin katosivat kun heille selvisi, että käytän päihteitä vaikka aloin käyttämään päihteitä kun aloin voimaan pahoin kun olin vuosia sijoitettuna lastensuojelulaitoksiin joissa ei saanut pitää yhteyksiä ulkomaailmaan. Toki pahaa oloa oli jo ennestään ennen lastensuojelulaitoksia väkivaltaisen lapsuuden takia.

Laitoksista en kavereita saanut, minua vain kiusattiin ja syrjittiin niin nuorten kuin lastensuojelutyöntekijöiden toimesta kuten peruskoulussakin. Ne muutamat joiden kanssa tulin laitoksissa toimeen kuolivat nuorena tai asuvat todella kaukana enkä omista SoMe tilejä. Jatkuvan muuttamisen laitoksesta toiseen paikkakunnalta toiseen vuoksi minulle ei ole muodostunut yhtenäistä kaveripiiriä.

Loput kaverit hylkäsivät koska käytän päihteitä. Hylkäsivät viimeistään siinä vaiheessa kun sairastuin vakavaan masennukseen.

Ammattikouluissa minua kiusattiin ja syrjittiin enkä koskaan valmistunut.

Töissä kun olen joskus käynyt, minua kiusattiin ja syrjittiin, en jaksanut joten lopetin.

Sinkku.

Olen unohdettu, ei-toivottu ihminen vaikka sydämmeni on lämmin, mutta samalla sysimusta.

Näistä syistä minulla ei ole ketään. Ainoa jolle juttelen on sosiaaliviranomainen sekä kaupan kassa ja lähin ystäväni makoilee Hietaniemessä.

On tämä välillä väsyttävää kun ei ole ketään joka voisi neljää lasta vahtia jos vaikka äijän kaa mentäis ees kaksistaan kauppaan tai kävelyl. Mun mielestä turha täällä ainakaan parkua tukiverkoston puuttumisesta. Jokainen on valintansa tehny iha ite ja päättänyt lisääntyä.

masennus

Ei mulla ainakaan ole ketään joka auttaisi muutossa. Perhe asuu Suomessa enkä todellakaan ala vaivata kavereita tai työkavereita tuommoisella asialla. Hoidin homman niin että muutin irtotavarat matkalaukuilla julkisilla kulkuvälineillä, ja huonekalut toi muuttofirma viimeisenä päivänä.

Olen kahden pienen lapsen 40v äiti ja olen aika yksinäinen.

Melkein ilman tukiverkkoa. Pahaltahan se tuntuu, mutta parempaan ei näillä eväillä pystynyt. Onneksi ensin sos.turva ja sitten perintö pelasti paljon.

Olen muuttanut maata, ja suomessakin useampia kertoja, ja pakko sanoa emme me suomessa ole helposti uusia ystävyyksiä luovia. Mitä vanhempi sitä vaikeampaa. Olen kuitenkin onneksi aina saanut joitain ystäviä, osa heistä 40v takaa, joten en ole ihan yksin.  Siti ns. turvaverkkoa ei ole juuri ole. Kun pitää aina ostaa palvelut: vuokrata talonmies, tai sähkömies, muuttoliike ym on se tullut kalliiksi. Samoin  auton pienetkin laitot ovat aina korjaamo hommia. Surullista.

Palvelujen osto verollisena kaikkine maksuineen voi olla todella kallista. Kuulemma lääkärinkin kannattaa joskus tehdä itse remonttia , jos on varma osaamisestaan. Ei ihan viisasta politiikkaa.

Vierailija kirjoitti:

Erosin VL liikkeestä ja menetin kaikki ihmiset. En uskalla tutustua uusiin koska en ymmärrä mitään elokuvista ja musiikista en osaa meikata ja olen muutenkin outo.

Et ole outo. Voit tutustua ihmisiin aivan meikittömänä, musiikista, elokuvista tms. ei tarvitse tietää mitään. Puheenaiheita on mielin määrin. Ja toisaalta, jos olet kiinnostunut elokuvista ja musiikista tms., niin voit vaikka pyytää jotakuta elokuviin, konsertteihin jne. Siitä se lähtee. En tiedä, arkailetko puhua vl-taustastasi. Ei tarvitse. Useimmat ihmiset ovat varmasti kiinnostuneita kuulemaan. Ja samalla he saavat selvyyttä siihen, miksi tietämyksesi esim. elokuvista on aika ohutta.

Minä olen mielestäni ihan mukava, avoin ja riittävän ulospäinsuuntautunut. Minulla oli nuorena hyviä ystäviä ja sukulaissuhteet aivan hyvässä kunnossa. Muutin sitten kauas kotiseudultani, löysin miehen ja meillä on lapsia. On myös melko paljon tuttuja ja kavereita, mutta ei oikein sellaisia läheisiä, joiden kanssa tekisi jotain. Isovanhemmista osa kuollut, osa huonokuntoisia. Suku pieni ja olemme aina joskus tekemisissä. Toisaalta en jaksaisi tämän sosiaalisempi ollakaan ja nautin perheen kesken rauhassa olosta, lukemisesta, liikunnasta, luonnosta ja musiikista. Työ, opiskelu, lasten ja omat harrastukset tarjoaa myös sosiaalisia suhteita.