Te, joilla ei ole yhtään tukiverkkoa/ läheisiä:

Kirkonkylällä ikäni asuneena minun on mahdoton edes kuvitella tuollaista tilannetta. Suuri suku lähellä on uskomaton onni vaikka nuoren tytön mielestä saattaakin olla se ehdoton turn-off.

Vaikea kuvitella että joku on tosiaan aivan yksin. Surullista ja outoa. Ihmettelen melkein että miten on aikanaan löydetty se puoliso jos muuten kaikki ihmissuhteet on vaikeita tai niitä ei ole.

Mä olen se muuttoasiaa murehtinut. Mulla on ollut vaikea lapsuus, alkoholismia ja väkivaltaa perheessä. Kavereita oli vähän, mutta nekin sellaisia jotka oli mun ystäviä vääristä syistä ja joihin minä heikkoitsetuntoisena silti takerruin. Muutettuani pois kotoa 17vuotiaana löysin mieheni ja ne "huonot" kaveripiirit jäi. Itsetunto oli silti pohjamudissa ja oli vaikea luottaa kehenkään joten esim. Työkavereista en saanut hyvänpäiväntuttuja syvempiä suhteita. Sitten tehtiin pari lasta joiden kanssa olin kotona. Puistossa kuttelin satunnaisesti jonkun kanssa mutta siis satunnaisesti. Miehen suku ja kaveripiiri oli meidän turvaverkko ja se toimi ihan hyvin. Sitten aloitin opiskelun yliopistossa, mutta en edelleenkään tutustunut kehenkään. Olen ujo ja syrjäänvetäytyvä vaikka kovasti haluaisinkin tutustua. Sitten mies petti, ja nyt tulee ero. Miehen sukulaisten mielestä olen kamala kun jätän mieheni, mutta itse en vaan voi elää pettäjän kanssa.

Mulla on kyllä noita sukulaisia, eikä ole enää lapset pieniä, mutta ei ole kuin pojat jotka asuvat opiskelupaikkakunnillaan. Jos he olisivat estyneitä, niin miksi mulla ei ole muita: Ystäviä en vain saa, en osaa olla niin mieliksi muille, että onnistuisin. Olen töissä paikkakunnalla, mistä en ennestään tuntenut ketään. Työkavereita ei ole. Toinen veli on vakavasti sairas, isä sokea ja äiti kuollut. Toinen veli voi tulla auttamaan 500 km päästä, mikäli hän ei olisi ulkomailla, missä kulkee töissä jatkuvasti. Työkavereita minulla ei ole. En kertakaikkeaan ilkeäisi pyytää esimiestäni, eli en kehtaisi kertoa hänelle, että minulla ei ole paikkakunnalla edelleenkään ketään ystävää tai tuttavaa. En halua hänen tietävän asiaa. Tällä nykyisellä paikkakunnalla siis ei ole ketään, joka voisi kuskata esim. kauppaan jos vaikka katkaisisin jalkani tai vastaavaa. En minä osaa mennä noille naapureille olemaan palveluksia vailla tai mennä mihinkään ruinaamaan tuntemattomia kavereiksi. Olen käynyt kaikenlaisissa harrastuksissa, mutta ihmisillä on jo valmiina omat ystäväpiirinsä, eivätkä he tunnu niihin uusia kaipaavan. Tai ei ainakaan minua. 

Lukion loppuun koulusta suoraan kotiin ja mihinkään ei päässyt, viikonloppuillat kotona huoneessa ovi ulkopuolelta lukitttuna karkaamisyritysten varalta eikä voinut ketään kutsuakaan. Ei olisi edes osannut muuttaa pois kotoa kun ei ollut mitään aavistusta miten joku vuokra-asunto hankitaan eikä ollut myöskään omaa rahaa. Sen aikaisista luokkakavereista on jotain aavistusta yhden asuinpaikasta. Yliopistollakaan ei oikein osannut olla kavereita, ja niistäkin vähäisistä äiti sai muutaman selville ja teki niistä selvää jälkeä. Pieni työpaikka jossa muut oli perheellisiä.

Lapseni isä oli narsisti ja äärettömän mustasukkainen. Vaikka ei todellakaan ollut tarkoitus, ne kaverit vaan pikkuhiljaa jäi kun joka kerta jos näin jotain kaveria, kotona nousi hirveä riita. Nyt olen ollut erossa tuosta miehestä jo tovin mutta muutto uudelle paikkakunnalle, pienen lapsen kanssa kotona olo ja se etten ole erityisen hyvä tutustumaan uusiin ihmisiin, vaikeuttaa edelleen sosiaalisten verkkojen luomista. Pikkuhiljaa kuitenkin, lasten kautta tutustuin naapurin emäntään, uuden miesystävän kautta hänen perheeseen ja joihinkin pariskuntiin yms :)

Onko elämä erakkona helppoa?

[quote author="Vierailija" time="07.12.2014 klo 20:23"]

Onko elämä erakkona helppoa?

[/quote]

Minä en ystävien ja tuttavien puutteesta huolimatta elä erakkona, sillä käyn töissä ma-pe 8-16; asiakkaita ei ole paljon tosin, mutta joskus kuitenkin. Meillä on isot projektit, joten ei ole monta asiakasta kerrallaan, kun pieni firma ollaan. Sen lisäksi käyn ahkerasti salilla, uimassa ja erilaisilla  kursseilla, joten ihmisiä näen ohimennen, mutta ei näistä ystäviä löydy. Käyn yksinäni teatterissa ja elokuvissa tai syömässä, joten näen minä ihmisiä kuitenkin. 5.

Suku jehovantodistajia ja perhe väkivaltainen - lähdin. Kärsin Ptsd:stä(en voi tehdä töitä, vaikuttaa jokapäiväiseen elämään) ja vaikeuksia luottaa ihmisiin - ei sosiaalista elämää. Siinä se.

Ihmiset ovat erilaisia. Esimerkiksi minulla ei ole ainuttakaan kaveria. En ole viiteen ja puoleen vuoteen tavannut ketään työn ulkopuolista ihmistä muutamaa sukulaista lukuunottamatta. (Viimeksi tapasin yhden opiskelukaverin keväällä 2009 noin tunnin ajan. Muistan tämän hyvin.) Minä en vain pysty solmimaan ihmissuhteita, koska ajatus siitä että toiset joutuvat viettämään aikaa kanssani on lähinnä traaginen. Tunnen myötätuntoa niitä kohtaan jotka joutuvat minua kestämään. Tässä syy miksi olen yksin. Ja tästä syystä en tule myöskään perhettä saamaan koska kuinka erakko tapaa toisen ihmisen? Ja sitä paitsi, kuinka tämä partneri pystyisi minua kestämään kun huomaa minun olevan erakko?

Perhe käänsi selkänsä kun menin sukupuolenkorjausleikkaukaukseen ja en voi pyytää mitään apua.

Muutama hyvä ystävä.

Olen nainen

Vanhemmat dementiakodissa, tädit +80v ja sedät kuolleet, miehen suku 700km, veli muutti just 500km töiden perässä, serkut 20v vanhempia joten yhteyksiä ei ole pidetty, lapsuuden ystävä alkoholisti, opiskeluaikaista ystävää näkee kerran vuoteen joten sitä olisi vaikea pyytää kantamaan kirjahyllyä.... työkaverit....neuvovat ja lainaisi ehkä pakettiautoa, mutt vaikea kuvitella että tulisivat kantoavuksi/lapsenvahdiksi tms. Ostopalveluiksi menee.

No kyllähän tää lapsiperhe-elämä ilman tukiverkkoa kieltämättä on aika vaikeaa. Meillä on kyllä sukulaisia 200 kilsan päässä, mutta arjessa ei ole ikinä apua. Olen vain hirvittävän epäsosiaalinen enkä jaksa hankkia kavereita pelkästään sen takia, että heistä voisi olla joskus apua. Inhoan ihmisten tapaamista, en saa mitään irti mistään vierailuista tai kahvitteluista, mua ahdistaa jo etukäteen (ja pitkään jälkikäteenkin) semmoiset. Ja vaikka niitä kavereita olisikin, mun olis varmaan hirveän vaikea pyytää apua. Sosiaalisen ihmisen on varmasti hirveän vaikea käsittää meidän epäsosiaalisten ihmisten elämää. Heille ystävien tapaaminen on luonnollista eikä se rasita heitä, toisin on meillä epäsosiaalisilla joille ne kahvittelutilanteet ei todellakaan ole mukavia. Tunnen oloni vaivautuneeksi ja häpeän itseäni pitkään niitten tilanteiden jälkeen.

No minulla ei ole koskaan ollut kavereita oikeastaan. Minussa on nähtävästi jokin vika että peruskoulussa jouduin kiusatuksi/ulkopuoliseksi, eikä senkään jälkeen kukaan ole pahemmin piitannut ystävyydestäni.
Töissä olen ollut vain pätkittäin.
Nykyisin olen vielä sellainen ö-luokan luuseri, että tällä taustalla ei tipu kuin halveksuntaa, niin suvulta kuin naapureilta. Ihme jos tervehtivät edes. En uskaltaisi mennä kerjäämään apua vaikka mikä olisi.

Meilläkin on kyllä sukulaisia, mutta heillä omat menonsa ja isovanhemmat auttavat joskus, mutta todella harvoin. Ovat vielä työelämässä ja omat kiireensä. Ystäviäkin on ja toiset rakentavat taloa, toisilla pieni vauva, osa lapsettomia ja heillä omat menonsa. Yksi ystäväperhe muutti juuri toiselle paikkakunnalle ja toinen perhe erosi. Meillä sinänsä kuitenkin hyvä tilanne, että ystävien kesken pyritty mahdollisuuksien mukaan auttamaan toisiamme ja apua annettu ja sitä myös saatu. Ymmärrän kyllä hyvin, että kaikilla sitä tukiverkkoa ei hädän tullen olekaan saatavilla.

Tämä ketju on masentavinta, mitä olen tänään lukenut. Ystävät ovat minulle arvokkainta, mitä on. Kamala ajatus, ettei olisi ainuttakaan läheistä ihmistä.

Minulla on kyllä ns ystäviä ja lasten kummeja, mutta apua heistä ei ole ollenkaan. Olen joskus pyytänyt apua tai vihjannut mutta ei ole kiinnostusta auttaa. Lapsen syntymäpäiville tulevat kyllä. Isovanhempia ei ole meidän elämässä muuta kuin kaksi tuntia vuodessa kestävä tapaaminen, kuolleet ym. Muilla sukulaisilla ommat elämät, eivät halua auttaa. Joskus harvoin kysyn mutta yleensä on helpompaa tehdä asiat itse. Naapureita emme juuri tunne. Olemme liian etäisiä kaikille. Lapsilla on sentään toisensa ja odotan vaan että lapset kasvavat. Joulu on aina vain oman perheen kesken, lapset ei muusta oikeastaan tiedä. Lahjat vain meiltä vanhemmilta, ehkä joku shampoo kummilta.

meillä on kavereita joilta saa kyllä muutto,remontti ym. apua mutta ei lapsen hoitoon,muijan sukulaiset asuu kaukana,isä kuollut,äiti tekee kuolemaa,mulla ei ole kuin juoppo isä,äiti hävisi jo -80luvulla,nyt lähettelee viestejä että on mun vika ettei näe lapsenlapsiaan.

systerille kaikki muu on tärkeämpää ettei suostu yhtään katsomaan lapsia,meidän pojan kun otti syliin ekan kerran ainut mitä sanoi oli että tää haisee pahalle,ei tule katsomaan lapsia kuin jouluna ja syntymäpäivinä.

Olen 20 vuotias nuori nainen. Minulla ei ole juurikaan tukiverkostoa/ystäviä. Sukuni kanssa en ole läheinen, iso osa asuu toisella puolella Suomea/muussa maassa. Lähisukulaiset ovat alkoholisteja joten heiltä ei apua paljoa saa. Olen lukiossa ollut koulukiusattu ja peruskouluaikaiset kaverini (2kpl) asuvat toisella paikkakunnalla kaukana enkä siten ole niin läheinen heidän kanssaan.. työtön olen ja masentunut, mutta ei kai tässä auta ku sinnittellä. Ahdistaa vaan ajatella että loppuelämä on tällaista.

Hyvä kun nostit tämän ketjun. Tsemppiä sinulle. Minulla on vain lapseni, vanhemmat kuolleet ja mies lähti. Lapsena jouduin olemaan tosi paljon yksin kun perhe hajosi. Muu suku ei välittänyt.