Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Yksinäisyys t a p p a a.
10.10.2021 |
Olen ollut valveilla viidestä asti. Käynyt tunnin lenkillä ja ratkaissut kaikki tehtävät lehden viikonloppuosiosta. Olen yksin jokseenkin aina. Eilen oli ryhmäliikuntatunti, jossa ei juuri puhella muiden kanssa.
Olo on turta. En saa enää nukutuksi kuin muutaman tunnin yössä. Herään pieneenkin risaukseen. Ei ole ketään, jonka jutella mitään syvällisempää. Olen aina yksin oman pääni sisällä. En halua ajatella tulevaa talvea: kylmää, pimeää, yksinäistä. En jaksa enää. ☠️
Kommentit (150)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mene mukaan johonkin ystäväpalveluun. Tarjoudu ystäväksi toiselle yksinäiselle.
Täähän se on aina vakiovastaus.
Sokea taluttamaan silmäpuolta.
Just joo.Miten olisi, että sinä joka olet henkisesti vahva ja empaattinen, ottaisit kaveriksesi sen, jolla ei ole ketään? Jospa hänenkin ympyränsä siitä laajenisivat?
Et vastannut minulle, mutta kysyn silti:
miten minä olisin edes tietoinen jos
tain ihmisestä, jolla ei ole kavereita ja johon en tutustu missään?
Esim. tarjoutumalla vapaaehtoiseksi Ystäväpalveluun. Niitä on muillakin kuin SPR, paikkakunnasta riippuen. Myös tukihenkilötoimintaa on. Ei siihen vaadita kuin vilpitön halu olla ihminen toiselle. 🙂
Onkohan ap ja muut palstan yksinäisyydestään kertovat sitten itse hakeutuneet noihin? Edes ystäväpalvelun tarjoamaan palvelua tarvitseviksi, jos eivät halua itse olla vapaaehtoisia? HIeman veikkaan, että eivät ole.
Ap vastaa: kyselin vapaaehtoista 'ystävää' ja kuulin "voi voi, meillä on pitkä jono, voin laittaa sinut sinne jatkoksi". Toisessa paikkaa kävin henk koht purkamassa ahdinkoani työntekijälle, joka sanoi että voi tulla itse käymään luonani. Häntä ei koskaan kuulunut. Kaikki yhteystietoni annoin sinnekin.
Olen entisessä elämässäni toiminut paljonkin vapaaehtoistyössä. Nyt ei ole rahkeita.Ok. Ikävä tilanne. Sulla on nyt tilanne, jossa et itsekään pystyisi solmimaan normaalia ihmissuhdetta kenenkään kanssa. Kuten sanoit, sulla ei ole rahkeita. Silloin on aika mahdotonta normaalilla tavallakaan tutustua kehenkään. Normaali sosiaalinen kanssakäyminen kun ei ole sitä, että toinen on auttaja ja toinen autettava. Molemmilla täytyy olla riittävästi rahkeita siten, että kykenee edes tutustumaan toiseen. Olemaan sosiaalisessa kanssakäymisessä tasavertainen toisen kanssa eikä niin, että toinen koittaa vetää perässään toista vain siksi, että perässävedettävä sattuu olemaan yksinäinen. Hankala tilanne, koska ei kukaan tuntematon tai puolituttu ala ilmaiseksi terapeutiksi jollekin masentuneelle. Sitä varten on olemassa ammattilaiset. Vaikka masennuksen syy olisikin yksinäisyys, ensin pitää tavalla tai toisella saada itselleen ne rahkeet ennenkuin mitään yksinäisyyttä vähentäviä sosiaalisia suhteita olisi mahdollista saada. Tietysti voisi kokeilla jotain vertaistukiryhmää, mutta normaalissa ihmissuhteessa on luonnollista odottaa saavansa suhteelta yhtä paljon kuin sille antaakin.
Ap vastaa (vaikka ajattelikin ensin, ettei viitsi kommentoida tuollaista ylhäältä-puhetta)
Ne näivettyneet rahkeet korjautuvat juuri sillä, että pääsee ihmis(t)en kanssa tekemisiin. Siis oikeasti kohtaamaan toisen ihmisen, joka on kiinnostunut ja suhtautuu sinuun myönteisesti.
En usko, että kukaan pintapuolisesti tapaamani ihminen (esim harrastusryhmissä) aavistaa, miten surkeaksi tunnen oloni, kun olen taas yksin kotona. Päin vastoin, osallistun seurassa aktiivisesti keskusteluun (vaikkei se edes kiinnostaisi minua) enkä näytä masentuneelta reppanalta. Enhän sellainen olekaan.
Mutta sellaiseksi Sinä minut määrittelit, oman tulkintasi ja ennakko-olettamustesi takia. 😳
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mene mukaan johonkin ystäväpalveluun. Tarjoudu ystäväksi toiselle yksinäiselle.
Täähän se on aina vakiovastaus.
Sokea taluttamaan silmäpuolta.
Just joo.Miten olisi, että sinä joka olet henkisesti vahva ja empaattinen, ottaisit kaveriksesi sen, jolla ei ole ketään? Jospa hänenkin ympyränsä siitä laajenisivat?
Et vastannut minulle, mutta kysyn silti:
miten minä olisin edes tietoinen jos
tain ihmisestä, jolla ei ole kavereita ja johon en tutustu missään?
Esim. tarjoutumalla vapaaehtoiseksi Ystäväpalveluun. Niitä on muillakin kuin SPR, paikkakunnasta riippuen. Myös tukihenkilötoimintaa on. Ei siihen vaadita kuin vilpitön halu olla ihminen toiselle. 🙂
Onkohan ap ja muut palstan yksinäisyydestään kertovat sitten itse hakeutuneet noihin? Edes ystäväpalvelun tarjoamaan palvelua tarvitseviksi, jos eivät halua itse olla vapaaehtoisia? HIeman veikkaan, että eivät ole.
Ap vastaa: kyselin vapaaehtoista 'ystävää' ja kuulin "voi voi, meillä on pitkä jono, voin laittaa sinut sinne jatkoksi". Toisessa paikkaa kävin henk koht purkamassa ahdinkoani työntekijälle, joka sanoi että voi tulla itse käymään luonani. Häntä ei koskaan kuulunut. Kaikki yhteystietoni annoin sinnekin.
Olen entisessä elämässäni toiminut paljonkin vapaaehtoistyössä. Nyt ei ole rahkeita.Ok. Ikävä tilanne. Sulla on nyt tilanne, jossa et itsekään pystyisi solmimaan normaalia ihmissuhdetta kenenkään kanssa. Kuten sanoit, sulla ei ole rahkeita. Silloin on aika mahdotonta normaalilla tavallakaan tutustua kehenkään. Normaali sosiaalinen kanssakäyminen kun ei ole sitä, että toinen on auttaja ja toinen autettava. Molemmilla täytyy olla riittävästi rahkeita siten, että kykenee edes tutustumaan toiseen. Olemaan sosiaalisessa kanssakäymisessä tasavertainen toisen kanssa eikä niin, että toinen koittaa vetää perässään toista vain siksi, että perässävedettävä sattuu olemaan yksinäinen. Hankala tilanne, koska ei kukaan tuntematon tai puolituttu ala ilmaiseksi terapeutiksi jollekin masentuneelle. Sitä varten on olemassa ammattilaiset. Vaikka masennuksen syy olisikin yksinäisyys, ensin pitää tavalla tai toisella saada itselleen ne rahkeet ennenkuin mitään yksinäisyyttä vähentäviä sosiaalisia suhteita olisi mahdollista saada. Tietysti voisi kokeilla jotain vertaistukiryhmää, mutta normaalissa ihmissuhteessa on luonnollista odottaa saavansa suhteelta yhtä paljon kuin sille antaakin.
Ap vastaa (vaikka ajattelikin ensin, ettei viitsi kommentoida tuollaista ylhäältä-puhetta)
Ne näivettyneet rahkeet korjautuvat juuri sillä, että pääsee ihmis(t)en kanssa tekemisiin. Siis oikeasti kohtaamaan toisen ihmisen, joka on kiinnostunut ja suhtautuu sinuun myönteisesti.
En usko, että kukaan pintapuolisesti tapaamani ihminen (esim harrastusryhmissä) aavistaa, miten surkeaksi tunnen oloni, kun olen taas yksin kotona. Päin vastoin, osallistun seurassa aktiivisesti keskusteluun (vaikkei se edes kiinnostaisi minua) enkä näytä masentuneelta reppanalta. Enhän sellainen olekaan.
Mutta sellaiseksi Sinä minut määrittelit, oman tulkintasi ja ennakko-olettamustesi takia. 😳
Tulkitsin aiemman kommenttisi väärin, kun kerroit itse, ettei sulla ole nyt rahkeita sellaiseen, mitä toivoisit saavasi muilta. Tästä tulee automaattisesti käsitys, että jonkun muun pitäisi antaa ja sinun saada. Olet varmasti oikeassa tuossa, että kukaan ei aavista. En mäkään aavistanut ihmisestä, jonka koiraan oma koirani ensin tutustui, että hän tuntisi itsensä yksinäiseksi. Kesti lähes vuoden ennenkuin hän edes mainitsi asiasta. Näissä ketjuissa tulee aina esille se, että ei-yksinäisten pitäisi alkaa antamaan aikaansa yksinäisille ja pyytämään yksinäisiä mukaansa milloin mihinkin. Mutta kun ei se yksinäisyys näy toisesta ihmisestä päälle päin!!!!!! Sitäpaitsi olen vähän sitä mieltä, että ei sellainenkaan ihmissuhde ole terve, jossa toisen kanssa on vain säälistä. Säälistä, koska muuten toinen olisi niin yksinäinen. Pitää olla jotain yhteistä, minkä vuoksi haluaa viettää vapaa-aikaansa toisen seurassa. Mulla on toisen koiranomistajan kanssa koirat eli se, että molempien on vietävä koiransa 3 kertaa päivässä ulos. Satoi tai paistoi. Yksin tai yhdessä. Pari kertaa viikossa käydäänkin yhdessä, mutta siihen se sitten loppuukin, koska meillä on ihan erilaiset elämäntilanteet ja erilaiset kiinnostuksenkohteet.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksinäistä se on mullakin.
Hyvin ei ole nukkunut moneen vuoteen. Viime yönäkin heräsi jo puol kaksi.Päivät menee facebookia katellessa ja muuta ei saa aikaseksi tehdä, ja musiikkia kuunnellessa.
Ketään ei ole kelle puhua, tosin ei ole mitään puhuttavaakaan.
Ainoa asiaa jota odottaa enää on se että loppuisi tämä kaikki mahdollisimman nopeasti.
Ap koita edes sinä kestää.
Jonain päivänä se aurinko paistaa sinulle kun sitä vähiten odottaa.Ja lohduttaudu sillä, että mulla ja monella muulla on asiat pahemmin kun sulla.
Voi hyvin.
Olethan hoidossa masennuksen takia? Koska sitähän tuo mitä ilmeisimmin on. Miten edes kuvittelet yksinäisyytesi poistuvan, jos käytät päivät facebookia selatessa ja musiikkia kuunnellessa? Vai nautitko sisimmässäsi siitä, että saat käpertyä kaivelemaan omaa napanöyhtääsi ja säälimään itseäsi?
Miten kuvittelet, että yksinäisyydestä johtuvaa masennusta hoidetaan?
Ehdota vielä lamaannuttavia, turruttavia lääkkeitä, niin olet saavuttanut typeryyden nollapisteen.Eli mieluummin tämäkin päivä yksin napanöyhtää kaivellen ja dramaattisesti nyyhkien - no, siihen sinulla on vapaus. Tuo valittaminen vain ärsyttää.
Itse en olisi pysynyt työelämässä kiinni ellen olisi aikoinaan suostunut buustaamaan toimintakykyäni mielialalääkkeillä- En enää jaksanut muuta kuin maata sängyllä ja tuijottaa kattoon tai korkeintaan selata päämäärättömästi nettiä. Kannatti hakea apua, nyt olen jo vuosia taas voinut hyvin. Ilman apua en luultavasti olisi koskaan sieltä sängyltä noussut.
Onnittelut sinulle noususta, jonka lääkkeet mahdollistivat!
Me yksinäiset emme kaikki makoile sängyllä tuijottamassa kattoon.
Minulla on neljälle viikonpäivälle ohjattua ryhmäliikuntaa, muina päivinä omaehtoista, ja parina päivänä lisäksi patikkaretkiä luonnossa. Käyn itse kaupassa, josta ostan terveellistä syötävää, laitan yleensä päivittäin lämpimän ruoan ja seuraan yhteiskuntaa ja maailman tapahtumia.
Mihin tarvisin mielialalääkettä?
Totta on kumminkin, että olen sisäisesti onneton ja elämä tuntuu tarkoituksettomalta.
Olen aina yksin, minulla ei ole yhtään ystävää. Siihen ei lääkärin resepti auta.Eli nyt tämä ei enää pidäkään paikkaansa: "Päivät menee facebookia katellessa ja muuta ei saa aikaseksi tehdä, ja musiikkia kuunnellessa."
En ole sama kirjoittaja, mutta sama tilanne. Älä nyt noin kirjaimellisesti ota, ettei joku todella tekisi MITÄÄN muuta kuin Fb ja musan kuuntelu.
Yritän saada sinut käsittämään, että ihminen pystyy usein suorittamaan elämäänsä ja tekemään asioita, vaikka samalla toivoo, ettei enää koskaan tarvisi.
SINÄ tarvit vain kemiallista buustia, että sait elämäsi raiteilleen. Me yksinäisyyteen tuomitut ja siitä masentuneet emme hyödy lääkityksestä. Ei kukaan tervejärkinen ja toimintakykyinen halua turruttaa itseään tuskaa tuntemasta.Eli pohjalla on se halu käpertyä itsesääliin, kuten arvelinkin.
Mikä sinut saa kuvittelemaan, että minä en ollut yksinäinen silloin, kun töistä selvittyäni makasin sängyllä ja tuijotin kattoon? Totta helvetissä olin! Minulla oli tasan yksi 700 km:n päässä asuva ystävä, jolle välillä vuodatin sähköpostilla tunteitani. Ei ketään muuta.
Tuo halu käpertyä oman napanöyhdän ympärille sekä ylimielisyys ja empatiakyvyttömyys muita ihmisiä kohtaan + "varmuus" siitä, ettei terapia tai lääkkeet auta, pitävät huolta siitä, ettei kenenkään tee mieli tutustua teihin lähemmin jatkossakaan.
Ainoa ylimielinen ja empatiakyvytön tässä olet sinä. Ehkä nuo olivat ne syyt sinun yksinäisyyteesi ja nyt ajattelet että kaikki muutkin ovat yksinäisiä samoista syistä kuin sinä. Mikään ei viittaa siihen että ap olisi empatiakyvytön ja ylimielinen, oikeastaan hän vaikuttaa minusta juuri päinvastaiselta.
-eri
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ahkera Liisa kirjoitti:
Ei yksinäisyys ketään tapa, päinvastoin vääränlaiset ihmiset tappaa. Introvertti voi aina olla parhaassa seurassa......omassaan.
Kyllä Liisa on oikeassa, introvertin pitää löytää sopiva viisikko elämäänsä. Useimmiten ei tarvitse olla verisukulaisia, jopa kolmikkokin on hyvä.
"Pitää löytää"? Mistä ihmeestä!?
Viisi? Kolme? Kun yksikin on mahdottomuus!
Voi aloittaa lopettamalla oman navan ympärillä pyörimisen, ei tarvitse hehkuttaa omaa yksinäisyyttään, kyllä sen kaikki jo tietävät. Kohdista oman navan sijasta mielenkiintosi toiseen ihmiseen, kysy maailman tärkein kysymys "mitä sinulle kuuluu tänään" sitten voit kysellä hänen harrastuksistaan jos vaikka löytyisi sama mielenkiinnon kohde. Ystävyys ei ole asia jonka voit itse päättää, se syntyy jos on syntyäkseen.
Mietin juuri eilen samaa! Missäpäin asut? Mä Helsingissä. Olisi ihanaa löytää kaveri kävelylle tmv.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos tykkäät kirjoitella ja etsiä kavereita netistä, onhan noita kaveripalstoja yms. Minulle, entiselle koulu- ja työpaikkakiusatulle, internet on ollut verraton paikka etsiä oikeasti samanhenkisiä kavereita.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mene mukaan johonkin ystäväpalveluun. Tarjoudu ystäväksi toiselle yksinäiselle.
Täähän se on aina vakiovastaus.
Sokea taluttamaan silmäpuolta.
Just joo.Miten olisi, että sinä joka olet henkisesti vahva ja empaattinen, ottaisit kaveriksesi sen, jolla ei ole ketään? Jospa hänenkin ympyränsä siitä laajenisivat?
Et vastannut minulle, mutta kysyn silti:
miten minä olisin edes tietoinen jos
tain ihmisestä, jolla ei ole kavereita ja johon en tutustu missään?
Esim. tarjoutumalla vapaaehtoiseksi Ystäväpalveluun. Niitä on muillakin kuin SPR, paikkakunnasta riippuen. Myös tukihenkilötoimintaa on. Ei siihen vaadita kuin vilpitön halu olla ihminen toiselle. 🙂
Onkohan ap ja muut palstan yksinäisyydestään kertovat sitten itse hakeutuneet noihin? Edes ystäväpalvelun tarjoamaan palvelua tarvitseviksi, jos eivät halua itse olla vapaaehtoisia? HIeman veikkaan, että eivät ole.
Ap vastaa: kyselin vapaaehtoista 'ystävää' ja kuulin "voi voi, meillä on pitkä jono, voin laittaa sinut sinne jatkoksi". Toisessa paikkaa kävin henk koht purkamassa ahdinkoani työntekijälle, joka sanoi että voi tulla itse käymään luonani. Häntä ei koskaan kuulunut. Kaikki yhteystietoni annoin sinnekin.
Olen entisessä elämässäni toiminut paljonkin vapaaehtoistyössä. Nyt ei ole rahkeita.Ok. Ikävä tilanne. Sulla on nyt tilanne, jossa et itsekään pystyisi solmimaan normaalia ihmissuhdetta kenenkään kanssa. Kuten sanoit, sulla ei ole rahkeita. Silloin on aika mahdotonta normaalilla tavallakaan tutustua kehenkään. Normaali sosiaalinen kanssakäyminen kun ei ole sitä, että toinen on auttaja ja toinen autettava. Molemmilla täytyy olla riittävästi rahkeita siten, että kykenee edes tutustumaan toiseen. Olemaan sosiaalisessa kanssakäymisessä tasavertainen toisen kanssa eikä niin, että toinen koittaa vetää perässään toista vain siksi, että perässävedettävä sattuu olemaan yksinäinen. Hankala tilanne, koska ei kukaan tuntematon tai puolituttu ala ilmaiseksi terapeutiksi jollekin masentuneelle. Sitä varten on olemassa ammattilaiset. Vaikka masennuksen syy olisikin yksinäisyys, ensin pitää tavalla tai toisella saada itselleen ne rahkeet ennenkuin mitään yksinäisyyttä vähentäviä sosiaalisia suhteita olisi mahdollista saada. Tietysti voisi kokeilla jotain vertaistukiryhmää, mutta normaalissa ihmissuhteessa on luonnollista odottaa saavansa suhteelta yhtä paljon kuin sille antaakin.
Ap vastaa (vaikka ajattelikin ensin, ettei viitsi kommentoida tuollaista ylhäältä-puhetta)
Ne näivettyneet rahkeet korjautuvat juuri sillä, että pääsee ihmis(t)en kanssa tekemisiin. Siis oikeasti kohtaamaan toisen ihmisen, joka on kiinnostunut ja suhtautuu sinuun myönteisesti.
En usko, että kukaan pintapuolisesti tapaamani ihminen (esim harrastusryhmissä) aavistaa, miten surkeaksi tunnen oloni, kun olen taas yksin kotona. Päin vastoin, osallistun seurassa aktiivisesti keskusteluun (vaikkei se edes kiinnostaisi minua) enkä näytä masentuneelta reppanalta. Enhän sellainen olekaan.
Mutta sellaiseksi Sinä minut määrittelit, oman tulkintasi ja ennakko-olettamustesi takia. 😳Tulkitsin aiemman kommenttisi väärin, kun kerroit itse, ettei sulla ole nyt rahkeita sellaiseen, mitä toivoisit saavasi muilta. Tästä tulee automaattisesti käsitys, että jonkun muun pitäisi antaa ja sinun saada. Olet varmasti oikeassa tuossa, että kukaan ei aavista. En mäkään aavistanut ihmisestä, jonka koiraan oma koirani ensin tutustui, että hän tuntisi itsensä yksinäiseksi. Kesti lähes vuoden ennenkuin hän edes mainitsi asiasta. Näissä ketjuissa tulee aina esille se, että ei-yksinäisten pitäisi alkaa antamaan aikaansa yksinäisille ja pyytämään yksinäisiä mukaansa milloin mihinkin. Mutta kun ei se yksinäisyys näy toisesta ihmisestä päälle päin!!!!!! Sitäpaitsi olen vähän sitä mieltä, että ei sellainenkaan ihmissuhde ole terve, jossa toisen kanssa on vain säälistä. Säälistä, koska muuten toinen olisi niin yksinäinen. Pitää olla jotain yhteistä, minkä vuoksi haluaa viettää vapaa-aikaansa toisen seurassa. Mulla on toisen koiranomistajan kanssa koirat eli se, että molempien on vietävä koiransa 3 kertaa päivässä ulos. Satoi tai paistoi. Yksin tai yhdessä. Pari kertaa viikossa käydäänkin yhdessä, mutta siihen se sitten loppuukin, koska meillä on ihan erilaiset elämäntilanteet ja erilaiset kiinnostuksenkohteet.
En kommentoi muuta kuin sen, että sääliystävää ei kukaan tarvitse eikä halua. No, en minä ainakaan.
Nämä 'ystäväpalveluiden' seuralaiset eivät ole normaaleja ystävyyksiä, ja niissä voi ja saakin olla tukemisen pohjavire. Siksi on eri asia puhua ystävyydestä, joka kumpuaa 'sielujen sympatiasta' ja vastaavasti keitnotekoisesti tuotetusta vapaaehtois-ystävyydestä.
Pitkä yksinäisyys kalvaa mieltä, vaikka muuten elämä ja asiat olisivat ok.
Ihminen voi olla toivottoman yksinäinen, vaikka ei olisi sairas/köyhä/syrjäytynyt/työtön/mitä-tahansa-kielteistä.
Mutta keskivertoihmisen mielestä "siinä täytyy olla vikaa", kun ei ole (enää) eikä perhettä eikä ystäviä.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mene mukaan johonkin ystäväpalveluun. Tarjoudu ystäväksi toiselle yksinäiselle.
Täähän se on aina vakiovastaus.
Sokea taluttamaan silmäpuolta.
Just joo.Miten olisi, että sinä joka olet henkisesti vahva ja empaattinen, ottaisit kaveriksesi sen, jolla ei ole ketään? Jospa hänenkin ympyränsä siitä laajenisivat?
Et vastannut minulle, mutta kysyn silti:
miten minä olisin edes tietoinen jos
tain ihmisestä, jolla ei ole kavereita ja johon en tutustu missään?
Esim. tarjoutumalla vapaaehtoiseksi Ystäväpalveluun. Niitä on muillakin kuin SPR, paikkakunnasta riippuen. Myös tukihenkilötoimintaa on. Ei siihen vaadita kuin vilpitön halu olla ihminen toiselle. 🙂
Onkohan ap ja muut palstan yksinäisyydestään kertovat sitten itse hakeutuneet noihin? Edes ystäväpalvelun tarjoamaan palvelua tarvitseviksi, jos eivät halua itse olla vapaaehtoisia? HIeman veikkaan, että eivät ole.
Ap vastaa: kyselin vapaaehtoista 'ystävää' ja kuulin "voi voi, meillä on pitkä jono, voin laittaa sinut sinne jatkoksi". Toisessa paikkaa kävin henk koht purkamassa ahdinkoani työntekijälle, joka sanoi että voi tulla itse käymään luonani. Häntä ei koskaan kuulunut. Kaikki yhteystietoni annoin sinnekin.
Olen entisessä elämässäni toiminut paljonkin vapaaehtoistyössä. Nyt ei ole rahkeita.Ok. Ikävä tilanne. Sulla on nyt tilanne, jossa et itsekään pystyisi solmimaan normaalia ihmissuhdetta kenenkään kanssa. Kuten sanoit, sulla ei ole rahkeita. Silloin on aika mahdotonta normaalilla tavallakaan tutustua kehenkään. Normaali sosiaalinen kanssakäyminen kun ei ole sitä, että toinen on auttaja ja toinen autettava. Molemmilla täytyy olla riittävästi rahkeita siten, että kykenee edes tutustumaan toiseen. Olemaan sosiaalisessa kanssakäymisessä tasavertainen toisen kanssa eikä niin, että toinen koittaa vetää perässään toista vain siksi, että perässävedettävä sattuu olemaan yksinäinen. Hankala tilanne, koska ei kukaan tuntematon tai puolituttu ala ilmaiseksi terapeutiksi jollekin masentuneelle. Sitä varten on olemassa ammattilaiset. Vaikka masennuksen syy olisikin yksinäisyys, ensin pitää tavalla tai toisella saada itselleen ne rahkeet ennenkuin mitään yksinäisyyttä vähentäviä sosiaalisia suhteita olisi mahdollista saada. Tietysti voisi kokeilla jotain vertaistukiryhmää, mutta normaalissa ihmissuhteessa on luonnollista odottaa saavansa suhteelta yhtä paljon kuin sille antaakin.
Ap vastaa (vaikka ajattelikin ensin, ettei viitsi kommentoida tuollaista ylhäältä-puhetta)
Ne näivettyneet rahkeet korjautuvat juuri sillä, että pääsee ihmis(t)en kanssa tekemisiin. Siis oikeasti kohtaamaan toisen ihmisen, joka on kiinnostunut ja suhtautuu sinuun myönteisesti.
En usko, että kukaan pintapuolisesti tapaamani ihminen (esim harrastusryhmissä) aavistaa, miten surkeaksi tunnen oloni, kun olen taas yksin kotona. Päin vastoin, osallistun seurassa aktiivisesti keskusteluun (vaikkei se edes kiinnostaisi minua) enkä näytä masentuneelta reppanalta. Enhän sellainen olekaan.
Mutta sellaiseksi Sinä minut määrittelit, oman tulkintasi ja ennakko-olettamustesi takia. 😳Tulkitsin aiemman kommenttisi väärin, kun kerroit itse, ettei sulla ole nyt rahkeita sellaiseen, mitä toivoisit saavasi muilta. Tästä tulee automaattisesti käsitys, että jonkun muun pitäisi antaa ja sinun saada. Olet varmasti oikeassa tuossa, että kukaan ei aavista. En mäkään aavistanut ihmisestä, jonka koiraan oma koirani ensin tutustui, että hän tuntisi itsensä yksinäiseksi. Kesti lähes vuoden ennenkuin hän edes mainitsi asiasta. Näissä ketjuissa tulee aina esille se, että ei-yksinäisten pitäisi alkaa antamaan aikaansa yksinäisille ja pyytämään yksinäisiä mukaansa milloin mihinkin. Mutta kun ei se yksinäisyys näy toisesta ihmisestä päälle päin!!!!!! Sitäpaitsi olen vähän sitä mieltä, että ei sellainenkaan ihmissuhde ole terve, jossa toisen kanssa on vain säälistä. Säälistä, koska muuten toinen olisi niin yksinäinen. Pitää olla jotain yhteistä, minkä vuoksi haluaa viettää vapaa-aikaansa toisen seurassa. Mulla on toisen koiranomistajan kanssa koirat eli se, että molempien on vietävä koiransa 3 kertaa päivässä ulos. Satoi tai paistoi. Yksin tai yhdessä. Pari kertaa viikossa käydäänkin yhdessä, mutta siihen se sitten loppuukin, koska meillä on ihan erilaiset elämäntilanteet ja erilaiset kiinnostuksenkohteet.
En kommentoi muuta kuin sen, että sääliystävää ei kukaan tarvitse eikä halua. No, en minä ainakaan.
Nämä 'ystäväpalveluiden' seuralaiset eivät ole normaaleja ystävyyksiä, ja niissä voi ja saakin olla tukemisen pohjavire. Siksi on eri asia puhua ystävyydestä, joka kumpuaa 'sielujen sympatiasta' ja vastaavasti keitnotekoisesti tuotetusta vapaaehtois-ystävyydestä.
Pitkä yksinäisyys kalvaa mieltä, vaikka muuten elämä ja asiat olisivat ok.
Ihminen voi olla toivottoman yksinäinen, vaikka ei olisi sairas/köyhä/syrjäytynyt/työtön/mitä-tahansa-kielteistä.
Mutta keskivertoihmisen mielestä "siinä täytyy olla vikaa", kun ei ole (enää) eikä perhettä eikä ystäviä.
Ap
Ymmärrän oikein hyvin, mitä tarkoitat. Ystävystyminen aikuisena on kuitenkin pitkä prosessi. Taaperona riitti, että hiekkalaatikolla oli toinen taapero ja molemmilla mukana ämpäri ja lapio. Lapsena kaikki lapset ovat aika samanlaisia eli kiinnostuneet leikkimisestä. Ja niin kauan, kun on kiinnostunut leikkimisestä, kavereita ja ystäviä on kohtuullisen helppo saada. Kun tullaan noin 10 vuoden ikään, lapset muuttuvat. He eivät olekaan enää toistensa "klooneja". Yhtä kiinnostaa liikuntaharrastukset, toista tietokonepelit, kolmatta lukeminen ja/tai piirtäminen jne. Lisäksi luonteenpiirteetkin tulevat selvemmin esille. Osa tykkää olla isommissa porukoissa, osa taas mieluiten kaverin kanssa kahdestaan. Aikuisena tilanne muuttuu vieläkin enemmän, kun elämäntilanteet ovat erilaiset. Sekä henkiset, fyysiset että taloudelliset resurssit vaihtelevat. Joku elää ruuhkavuosia ja joutuu jo ihan tavallisessa arjessaan jakamaan käytännöllisesti kaiken hereilläoloaikansa muille ihmisille (puolisolle, lapsille, ikääntyville vanhemmilleen, sisaruksille , ystäville, työkavereille, harrastuskavereille jne). Toinen taas on lapseton sinkku, jolla ei ole vanhemmat enää elossa eikä sisaruksiaan tai ainakaan näihin ei ole kovin läheiset välit. Hereilläoloaikaa, jolloin on täysin yksin eikä tarvitse huomioida ketään muuta, on enemmän kuin riittävästi. Päinvastoin kuin sille toiselle, jolla on jatkuvasti huono omatunto, kun ei ehdi eikä jaksa revetä kaikkialle.
Tartun vielä tuohon mainitsemaasi " sielujen sympatiaan". Olen jo 59-vuotias ja vaikka olenkin sosiaalinen ja koko elämäni ajan tutustunut helposti muihin ihmisiin, en itsekään ole kokenut "sielujen sympatiaa" kuin viiden ihmisen kanssa. Kaksi heistä kuoli jo alle 30-vuotiaana ja yksi nelikymppisenä. Ja olen kuitenkin tutustunut elämäni aikana tuhansiin ihmisiin. Jos yksinäisyyden poistaa vain "sielujen sympatia", voi joutua olemaan koko elämänsä yksinäinen. Aikuisena joutuu tyytymään vähempään eli siihen, että on mukavia ystäviä, kavereita ja tuttavia, vaikkei heidän kanssaan mitään "sielujen sympatiaa" olekaan. Riittää, että on sopivasti yhteisiä kiinnostuksen kohteita, jotta on mukavaa viettää aikaa yhdessä. Jos kaipaa teinivuosiensa bestis-tyyppistä ystävyyssuhdetta, voi joutua pettymään. Koska kaikilla meillä on omat erilaiset elämämme, joita elämme. Ihmiset, jotka elämiimme syystä tai toisesta kuuluvat. Erilaiset elämäntilanteet, erilaiset resurssit.
Suomalaiset eivät jotenkin kohtaa. Palstalla aina valitetaan siitä, että ihmiset kommentoivat ilkeästi. Lopetetaan se ilkeämielinen kommentointi, niin voidaan taas olla kaikki yhdessä :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En minä ainakaan edes haaveile mistään bestiksestä tai sielunsisaresta tällaisena keski-ikää lähestyvänä. Minulle riittäisi tässä vaiheessa, että olisi seuraa silloin tällöin lenkille, tapahtumiin, kahville ja leffaan, tai voisi järjestää lautapeli-iltoja, metsäretkiä tai muuta aktiviteettia jonkun porukan kanssa. Olisi niin kiva jos olisi kaveri, jonka kanssa viestitellä arkisistakin asioista, joku joka kysyisi mitä kuuluu ja jota kiinnostaisi se oikeasti.
Mä olen joutunut pettymään ihmisiin niin monta kertaa vuosikymmenten aikana, että mieluiten olen yksin. Vaikka luulet, että tuossa on nyt se sydänystävä, niin lopulta sekin käyttää hyväksi, kieroilee, ilkeilee. En halua sellaisia lähelleni.
Mulla on kyllä perhe, mies ja lapset, äiti, isä ja veli. Luulin että ystäviäkin, mutta ei ole.
Kun ei aseta itseään alttiiksi, ei joudu myöskään satutetuksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pakota itsesi treffeille tai mene jonnekin tapahtumaan, jossa on muita.
Toimiiko teillä muilla tuo tapahtumissa käynti? Mulle tulee välillä niissä entistä kauheampi olo, kun kaikki muut tuntuu olevan ystävien, perheen tai puolison kanssa. Sama kun välillä saa vinkkejä, että lähde käymään iltakävelyllä kaupungilla tai mene puistoon piknikille. Sydämeen alkaa ihan fyysisesti sattumaan kun näkee käsi kädessä kulkevia pareja tai nauravia kaveriryhmiä.
Sama vaiva täälläkin.
Kyllä mä kesäisin käyn rannoilla aktiivisesti ja muuten urheilen mutta pyrin välttämään paikkoja jossa näkyy paljon pariskuntia..
Naiset eivät halua parisuhdetta. Ovat onnellisempia yksin. Näin täällä palstalla jatkuvasti vakuutellaan.
Sekoitat nyt sinkkuuden ja yksinäisyyden. Sinkulla voi olla hyviä ystäviä, jolloin parisuhde ei tunnu välttämättömältä. Moni oikeasti yksinäinen kaipaa ensisijaisesti parisuhdetta, vaikka hyvä ystävyys olisi myös tervetullutta. Usein jonkinlainen parisuhde on helpompi saavuttaa, naiselle ainakin, mutta kun se päättyy, ei jää mitään. Olet entistä yksinäisempi.
Uusi ystävyyssuhde aikuisiällä on hankalampi tavoite, mutta toteutuessaan olisi todennäköisesti varmempi ja vakaampi ihmissuhde kuin parisuhde.Olen kärsinyt yksinäisyydestä monta vuotta. Sain ystävän, joka lievitti hyvin yksinäisyyttä. Nyt myös seurustelen. Seurustellessa voi tuntea itsensä hyvinkin yksinäiseksi, jos mies haluaa itselleen vain naisen eikä naisesta myös kumppania ja parasta ystäväänsä.
No mutta eihän semmoinen olekaan mikään seurustelusuhde, missä toinen on vain toisen tarpeita varten. Toivon, ettei kukaan huonoitsetuntoinen nainen sorru tuommoiseen hyväksikäyttöön!
Hei, yritä jutella jonkun tanssituntikaverin kanssa. Se on kiva fiiis kun saa vaikka vähän jutella jonkun kanssa. Sitä kautta voi joku kaveri löytyä. Voimia sinulle! Moni kärsii yksinäisyydestä nyt korona-aikana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miksette te yksinäiset tällä palstalla vaihda vaikka sähköpostiosoitetta keskenänne ja tapaa porukalla jossain? Ei se ikää katso ja saatte juttuseuraa.
Täällä on ollut useita ketjuja yksinäisyydestä, ilmiö on valitettavan yleinen. Jos vertaistuki kiinnostaa niin koita googletella esiin, niistä voi saada hyviä neuvoja ja vertaistukea. Muistaakseni vastaukset oli ainakin ystävällisempiä kuin täällä.
Aikuisena ei ole helppoa löytää uusia ystäviä, ihmisillä on usein jo elämä täynnä. On perhe, työt, harrastukset, kodin laitto, lapset ym ja vähä jäävä aika halutaan antaa vanhoille ystäville. Uusille ei vain ole aikaa eikä tilaa.
Aikuisena ei myöskään toimi niin helposti jokaisessa näissä ketjussa ehdotettu neuvo että alkakaa te AV:n yksinäiset ystäviksi keskenään. Lapsille toimii se että hiekkalaatikolla on kaksi saman ikäistä lasta ja sitten ollaan kavereita. Aikuisten sosiaaliset suhteet ovat monimutkaisempia, on oltava jotain yhteistä pohjaa ja yhteensopivat luonteet jotta ihmiset kohtaavat ja saavat yhteisistä hetkistä irti jotain. Ei vapaaehtoistyöntekijä tukiystäväkään korvaa aitoa kohtaamista, vaikka toki seuraa varmasti tuo.
Kun olin itse yksinäinen, kaipasin nimenomaan kohtaamista toisen ihmisen kanssa. Että on toiselle tärkeä ja toinen minulle, että on merkityksellinen jollekin tässä maailmassa, että toinen aidosti pitää seurastani ja minä hänen.
Oma tilanteeni on onneksi jo muuttunut, olen saanut ystäviä harrastusten kautta ja uudesta työpaikasta. Helppoa se ei kuitenkaan ole ja olin vuosia kovin yksinäinen. Mutta toivoa on, kovasti tsemppiä teille kaikille ❤️
Miksi olet yksinäinen, syy? Onko se omavalinta tai jokin pelkotila, ahdistutko ihmisistä. Itse tarvitsen tosi paljon omaa tilaa, aikaa ja oloa, ja pidän sitä terveenä. En siedä sitä, että koko ajan pitäisi olla saatavilla, käytettävissä ja läsnä, en itse rasita muita sillä, enkä halua että minua rasitetaan jatkuvasti. Siis, miksi olet yksinäinen?
Sinkkuna hyvä olla. Viihdyn hyvin itsekseni ja mukava hommata omia juttuja. Treffeillä välillä tulee käytyä mutta parisuhdetta en hakemalla hae. Mulle ei suhde ole mikään mittari.
Samoja ajatuksia. Olen ollut yksinäinen varmaan jo siitä lähtien, kun yläkoulu alkoi ollessani 13-vuotias. Olin yksinäinen ja kiusattu nuoruuteni. Nyt vuosien jälkeen aikuisena mikään ei ole muuttunut ja syytän paljon itseänikin ja en uskalla tai osaa tutustua enää muihin. Olen jotenkin kasvanut niin erilleni muista. Pelkään paljon sitä etten enää koskaan saa ystävää itselleni. Nyt lähinnä tuntuu silti etten ole lainkaan elossa ja olen kuin jokin näkymätön. Haluaisin niin paljon puhua jonkun kanssa ja kertoa asioista. Yksinään mikään ei tunnu ainakaan enää oikein miltään.
Koirani kuoli yli vuosi sitten ja huomaan senkin vaikuttavan. Olin aina ylpeä koirastani ja sen kanssa oli mukavaa ulkoilla ja en ollut yksin. Nyt ulkoilustakin on hävinnyt paljon merkitystä ja se ei ole enää niin tärkeää. Huomaan myös sen, että vaikka kuinka ihmisten seura jännittää niin silti jokin pienikin hyvä kokemus voi piristää itseäni jonkin verran. Silti kaipaan todella sellaista läheistä ihmistä, koska pidemmän päälle en ehkä jaksaisi jotain hyvin pinnallista juttua. Samalla tähän täytyy kirjoittaa etten ole vaativa kuitenkaan ja en jaottele ihmisiä vaan arvostan muita, jotka vaan kohtelevat toisia hyvin. Monesti itselläkin ajatus etten koskaan enää ole kenellekään tärkeä ja olen näkymätön koko elämäni. Silloin tulee se ajatus, että voisin kuolla pois. Pärjään yleensä yksinkin, mutta viime talvi oli kauhea ja olin itsekin uneton. Kamala ahdistus. Toivon todella, että tämä talvi menee vähänkin paremmin. En kestä muuten. Sekava viesti ja tämä on asia mistä voisin kirjoittaa, vaikka kuinka paljon. Loppuun eräs nolottava asia, että itselle yksinäisyyden pohja on varmaan se kun vuosia sitten olin koukussa chaturbateen, koska kaipasin edes jotain seuraa ja tuonne ajauduin. Tosin kävin siellä vaan seuran takia toisin kuin joku muu. Joidenkin kanssa ihan kiva kirjoittaa. Ei sekään silti pidemmän päällä ollut riittävää ja ymmärrän sen, että moni ei pidä paikasta yhtään. Silti voin sanoa, että sielläkin kävi monia ihmisiä vain seuran takia ja monet varmaan yksinäisiä. Tietysti väärä paikka seuralla, mutta jollekin voi olla tärkeä. Siinä mielessä en arvostele ihmisiä. Nyt olen päässyt siitä jo vähän eroon. Nolottaa kirjoittaa.
Vierailija kirjoitti:
Miksette te yksinäiset tällä palstalla vaihda vaikka sähköpostiosoitetta keskenänne ja tapaa porukalla jossain? Ei se ikää katso ja saatte juttuseuraa.
Aletaan harrastaa yksinäisyyttä keskenämme.
Alue: Aihe vapaa
Mun pointtini ei nyt ollut tuo vaan se, että jos toisella osapuolella ei ole rahkeita edes siihen, että tutustuisi johonkin voidakseen käydä silloin tällöin kävelyllä tämän kanssa, niin silloin sellaista tuttavuussuhdetta ei pääse edes syntymään. Vai kyseletkö itse jokaiselta kadulla vastaantulevalta, onko tämä mahdollisesti yksinäinen ja haluaisiko hän lähteä sun kanssasi huomenna illalla kävelylle? En mä ainakaan kysele.
Mä olen tutustunut lähialueen erääseen yksinäiseen jäämällä juttelemaan, kun meidän koirat ovat tykänneet toisistaan. Mutta meni pitkään ennenkuin mulle selvisi, että kyseessä on lapseton työkyvyttömyyseläkkeellä oleva sinkkunainen. Olen käynyt hänen kanssaan muutamia kertoja lähiravintolassa syömässä (ennen pandemiaa) ja pari kerran viikossa koirien kanssa lenkillä. Mutta en voi sanoa, että me oltaisiin ystäviä tai edes kavereita, pikemminkin vain tuttavia. Ihan kiva ihminen, mutta ei meillä ole oikein muuta yhteistä kuin koirat.