Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Yksinäisyys t a p p a a.
10.10.2021 |
Olen ollut valveilla viidestä asti. Käynyt tunnin lenkillä ja ratkaissut kaikki tehtävät lehden viikonloppuosiosta. Olen yksin jokseenkin aina. Eilen oli ryhmäliikuntatunti, jossa ei juuri puhella muiden kanssa.
Olo on turta. En saa enää nukutuksi kuin muutaman tunnin yössä. Herään pieneenkin risaukseen. Ei ole ketään, jonka jutella mitään syvällisempää. Olen aina yksin oman pääni sisällä. En halua ajatella tulevaa talvea: kylmää, pimeää, yksinäistä. En jaksa enää. ☠️
Kommentit (150)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksinäistä se on mullakin.
Hyvin ei ole nukkunut moneen vuoteen. Viime yönäkin heräsi jo puol kaksi.Päivät menee facebookia katellessa ja muuta ei saa aikaseksi tehdä, ja musiikkia kuunnellessa.
Ketään ei ole kelle puhua, tosin ei ole mitään puhuttavaakaan.
Ainoa asiaa jota odottaa enää on se että loppuisi tämä kaikki mahdollisimman nopeasti.
Ap koita edes sinä kestää.
Jonain päivänä se aurinko paistaa sinulle kun sitä vähiten odottaa.Ja lohduttaudu sillä, että mulla ja monella muulla on asiat pahemmin kun sulla.
Voi hyvin.
Olethan hoidossa masennuksen takia? Koska sitähän tuo mitä ilmeisimmin on. Miten edes kuvittelet yksinäisyytesi poistuvan, jos käytät päivät facebookia selatessa ja musiikkia kuunnellessa? Vai nautitko sisimmässäsi siitä, että saat käpertyä kaivelemaan omaa napanöyhtääsi ja säälimään itseäsi?
Miten kuvittelet, että yksinäisyydestä johtuvaa masennusta hoidetaan?
Ehdota vielä lamaannuttavia, turruttavia lääkkeitä, niin olet saavuttanut typeryyden nollapisteen.Eli mieluummin tämäkin päivä yksin napanöyhtää kaivellen ja dramaattisesti nyyhkien - no, siihen sinulla on vapaus. Tuo valittaminen vain ärsyttää.
Itse en olisi pysynyt työelämässä kiinni ellen olisi aikoinaan suostunut buustaamaan toimintakykyäni mielialalääkkeillä- En enää jaksanut muuta kuin maata sängyllä ja tuijottaa kattoon tai korkeintaan selata päämäärättömästi nettiä. Kannatti hakea apua, nyt olen jo vuosia taas voinut hyvin. Ilman apua en luultavasti olisi koskaan sieltä sängyltä noussut.
Onnittelut sinulle noususta, jonka lääkkeet mahdollistivat!
Me yksinäiset emme kaikki makoile sängyllä tuijottamassa kattoon.
Minulla on neljälle viikonpäivälle ohjattua ryhmäliikuntaa, muina päivinä omaehtoista, ja parina päivänä lisäksi patikkaretkiä luonnossa. Käyn itse kaupassa, josta ostan terveellistä syötävää, laitan yleensä päivittäin lämpimän ruoan ja seuraan yhteiskuntaa ja maailman tapahtumia.
Mihin tarvisin mielialalääkettä?
Totta on kumminkin, että olen sisäisesti onneton ja elämä tuntuu tarkoituksettomalta.
Olen aina yksin, minulla ei ole yhtään ystävää. Siihen ei lääkärin resepti auta.Eli nyt tämä ei enää pidäkään paikkaansa: "Päivät menee facebookia katellessa ja muuta ei saa aikaseksi tehdä, ja musiikkia kuunnellessa."
En ole sama kirjoittaja, mutta sama tilanne. Älä nyt noin kirjaimellisesti ota, ettei joku todella tekisi MITÄÄN muuta kuin Fb ja musan kuuntelu.
Yritän saada sinut käsittämään, että ihminen pystyy usein suorittamaan elämäänsä ja tekemään asioita, vaikka samalla toivoo, ettei enää koskaan tarvisi.
SINÄ tarvit vain kemiallista buustia, että sait elämäsi raiteilleen. Me yksinäisyyteen tuomitut ja siitä masentuneet emme hyödy lääkityksestä. Ei kukaan tervejärkinen ja toimintakykyinen halua turruttaa itseään tuskaa tuntemasta.
Eli pohjalla on se halu käpertyä itsesääliin, kuten arvelinkin.
Mikä sinut saa kuvittelemaan, että minä en ollut yksinäinen silloin, kun töistä selvittyäni makasin sängyllä ja tuijotin kattoon? Totta helvetissä olin! Minulla oli tasan yksi 700 km:n päässä asuva ystävä, jolle välillä vuodatin sähköpostilla tunteitani. Ei ketään muuta.
Tuo halu käpertyä oman napanöyhdän ympärille sekä ylimielisyys ja empatiakyvyttömyys muita ihmisiä kohtaan + "varmuus" siitä, ettei terapia tai lääkkeet auta, pitävät huolta siitä, ettei kenenkään tee mieli tutustua teihin lähemmin jatkossakaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mitä se ystävyys edes on? No ainakin parempaa kuin parisuhde. Ja varsinkin kestävämpää,
Tätä minäkin mietin. Että mitä se ystävyys on? Itse olen ollut yksinäinen oikeastaan aina, lapsena oli ystäviä, mutta he löysivät miehen ja keskittyivät siihen perhe-elämään. Minä jäin yksin. Olen jotenkin pudonnut täysin kehityksestä pois, eihän ystävyys aikuisena voi olla enää ollenkaan samanlaista kuin lapsena. Tuntuu että en enää osaa olla ihmisten kanssa. Töissä kyllä juttelen työkavereiden kanssa, mutta se ei ole ystävyyttä.
Miten ystäviä oikein hankitaan ja mistä tiedän, että joku on mun ystävä? Ei sitä voi ainakaan suoraan kysyä, se olisi varmaan liian creepyä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mene mukaan johonkin ystäväpalveluun. Tarjoudu ystäväksi toiselle yksinäiselle.
Täähän se on aina vakiovastaus.
Sokea taluttamaan silmäpuolta.
Just joo.Miten olisi, että sinä joka olet henkisesti vahva ja empaattinen, ottaisit kaveriksesi sen, jolla ei ole ketään? Jospa hänenkin ympyränsä siitä laajenisivat?
Et vastannut minulle, mutta kysyn silti:
miten minä olisin edes tietoinen jostain ihmisestä, jolla ei ole kavereita ja johon en tutustu missään?
Esim. tarjoutumalla vapaaehtoiseksi Ystäväpalveluun. Niitä on muillakin kuin SPR, paikkakunnasta riippuen. Myös tukihenkilötoimintaa on. Ei siihen vaadita kuin vilpitön halu olla ihminen toiselle. 🙂
Vierailija kirjoitti:
Mene mukaan johonkin ystäväpalveluun. Tarjoudu ystäväksi toiselle yksinäiselle.
Ylläolevaa ehdotusta helposti kritisoidaan, mutta: se on oikeasti ratkaisu - > lähde liikkeelle, auta muita. Tulet samalla itsekin autetuksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksinäistä se on mullakin.
Hyvin ei ole nukkunut moneen vuoteen. Viime yönäkin heräsi jo puol kaksi.Päivät menee facebookia katellessa ja muuta ei saa aikaseksi tehdä, ja musiikkia kuunnellessa.
Ketään ei ole kelle puhua, tosin ei ole mitään puhuttavaakaan.
Ainoa asiaa jota odottaa enää on se että loppuisi tämä kaikki mahdollisimman nopeasti.
Ap koita edes sinä kestää.
Jonain päivänä se aurinko paistaa sinulle kun sitä vähiten odottaa.Ja lohduttaudu sillä, että mulla ja monella muulla on asiat pahemmin kun sulla.
Voi hyvin.
Olethan hoidossa masennuksen takia? Koska sitähän tuo mitä ilmeisimmin on. Miten edes kuvittelet yksinäisyytesi poistuvan, jos käytät päivät facebookia selatessa ja musiikkia kuunnellessa? Vai nautitko sisimmässäsi siitä, että saat käpertyä kaivelemaan omaa napanöyhtääsi ja säälimään itseäsi?
Miten kuvittelet, että yksinäisyydestä johtuvaa masennusta hoidetaan?
Ehdota vielä lamaannuttavia, turruttavia lääkkeitä, niin olet saavuttanut typeryyden nollapisteen.Eli mieluummin tämäkin päivä yksin napanöyhtää kaivellen ja dramaattisesti nyyhkien - no, siihen sinulla on vapaus. Tuo valittaminen vain ärsyttää.
Itse en olisi pysynyt työelämässä kiinni ellen olisi aikoinaan suostunut buustaamaan toimintakykyäni mielialalääkkeillä- En enää jaksanut muuta kuin maata sängyllä ja tuijottaa kattoon tai korkeintaan selata päämäärättömästi nettiä. Kannatti hakea apua, nyt olen jo vuosia taas voinut hyvin. Ilman apua en luultavasti olisi koskaan sieltä sängyltä noussut.
Onnittelut sinulle noususta, jonka lääkkeet mahdollistivat!
Me yksinäiset emme kaikki makoile sängyllä tuijottamassa kattoon.
Minulla on neljälle viikonpäivälle ohjattua ryhmäliikuntaa, muina päivinä omaehtoista, ja parina päivänä lisäksi patikkaretkiä luonnossa. Käyn itse kaupassa, josta ostan terveellistä syötävää, laitan yleensä päivittäin lämpimän ruoan ja seuraan yhteiskuntaa ja maailman tapahtumia.
Mihin tarvisin mielialalääkettä?
Totta on kumminkin, että olen sisäisesti onneton ja elämä tuntuu tarkoituksettomalta.
Olen aina yksin, minulla ei ole yhtään ystävää. Siihen ei lääkärin resepti auta.Eli nyt tämä ei enää pidäkään paikkaansa: "Päivät menee facebookia katellessa ja muuta ei saa aikaseksi tehdä, ja musiikkia kuunnellessa."
En ole sama kirjoittaja, mutta sama tilanne. Älä nyt noin kirjaimellisesti ota, ettei joku todella tekisi MITÄÄN muuta kuin Fb ja musan kuuntelu.
Yritän saada sinut käsittämään, että ihminen pystyy usein suorittamaan elämäänsä ja tekemään asioita, vaikka samalla toivoo, ettei enää koskaan tarvisi.
SINÄ tarvit vain kemiallista buustia, että sait elämäsi raiteilleen. Me yksinäisyyteen tuomitut ja siitä masentuneet emme hyödy lääkityksestä. Ei kukaan tervejärkinen ja toimintakykyinen halua turruttaa itseään tuskaa tuntemasta.Eli pohjalla on se halu käpertyä itsesääliin, kuten arvelinkin.
Mikä sinut saa kuvittelemaan, että minä en ollut yksinäinen silloin, kun töistä selvittyäni makasin sängyllä ja tuijotin kattoon? Totta helvetissä olin! Minulla oli tasan yksi 700 km:n päässä asuva ystävä, jolle välillä vuodatin sähköpostilla tunteitani. Ei ketään muuta.
Tuo halu käpertyä oman napanöyhdän ympärille sekä ylimielisyys ja empatiakyvyttömyys muita ihmisiä kohtaan + "varmuus" siitä, ettei terapia tai lääkkeet auta, pitävät huolta siitä, ettei kenenkään tee mieli tutustua teihin lähemmin jatkossakaan.
En ole AP mutta olen kyllä ollut terapiassa ja käyttänyt lääkkeitä. Tälläkin hetkellä on yksi lääke käytössä. Toki silti ihmettelen noita jotka eivät viitsi edes kokeilla, mutta ei kaikilla nekään auta. Mulla on auttanut lääkkeet lähinnä ahdistukseen ja unettomuuteen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä se ystävyys edes on? No ainakin parempaa kuin parisuhde. Ja varsinkin kestävämpää,
Tätä minäkin mietin. Että mitä se ystävyys on? Itse olen ollut yksinäinen oikeastaan aina, lapsena oli ystäviä, mutta he löysivät miehen ja keskittyivät siihen perhe-elämään. Minä jäin yksin. Olen jotenkin pudonnut täysin kehityksestä pois, eihän ystävyys aikuisena voi olla enää ollenkaan samanlaista kuin lapsena. Tuntuu että en enää osaa olla ihmisten kanssa. Töissä kyllä juttelen työkavereiden kanssa, mutta se ei ole ystävyyttä.
Miten ystäviä oikein hankitaan ja mistä tiedän, että joku on mun ystävä? Ei sitä voi ainakaan suoraan kysyä, se olisi varmaan liian creepyä.
Mulla on sama ongelma. Olen ollut liian kauan yksin, enkä osaa ja tiedä, miten edetä. Tahtomattani töksäyttelen asioita, kun en tiedä mitä voi sanoa ja miten pitäisi sanoa. En osaa sosiaalisia tutustumispelejä.
Kuten sanoit, pinnalliset tuttavuudet esim. työssä, naapurit jne on eri asia. Ystävyyden solmiminen tuntuu hankalalta. Vai onko se niin, että jos persoonat synkkaa, ystävyys syntyy melkein itsestään? Sitä odotellessa...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mene mukaan johonkin ystäväpalveluun. Tarjoudu ystäväksi toiselle yksinäiselle.
Täähän se on aina vakiovastaus.
Sokea taluttamaan silmäpuolta.
Just joo.Miten olisi, että sinä joka olet henkisesti vahva ja empaattinen, ottaisit kaveriksesi sen, jolla ei ole ketään? Jospa hänenkin ympyränsä siitä laajenisivat?
Et vastannut minulle, mutta kysyn silti:
miten minä olisin edes tietoinen jostain ihmisestä, jolla ei ole kavereita ja johon en tutustu missään?
Esim. tarjoutumalla vapaaehtoiseksi Ystäväpalveluun. Niitä on muillakin kuin SPR, paikkakunnasta riippuen. Myös tukihenkilötoimintaa on. Ei siihen vaadita kuin vilpitön halu olla ihminen toiselle. 🙂
Minulla on kokopäivätyö, opinnot, luottamustehtävät, hevonen jota käyn säännöllisesti hoitamassa (vapaaehtoistyö omalla tavallaan) ja parisuhde. Työni liittyy heikommassa asemassa olevien ihmisten auttamiseen. Ei yksinkertaisesti enää ole vapaa-ajalla voimavaroja sellaiseen ryhtyä. Introverttina tarvitsen aikaa myös omien akkujeni lataamiseen sosiaalisen työn vastapainoksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mene mukaan johonkin ystäväpalveluun. Tarjoudu ystäväksi toiselle yksinäiselle.
Täähän se on aina vakiovastaus.
Sokea taluttamaan silmäpuolta.
Just joo.Miten olisi, että sinä joka olet henkisesti vahva ja empaattinen, ottaisit kaveriksesi sen, jolla ei ole ketään? Jospa hänenkin ympyränsä siitä laajenisivat?
Et vastannut minulle, mutta kysyn silti:
miten minä olisin edes tietoinen jostain ihmisestä, jolla ei ole kavereita ja johon en tutustu missään?
Esim. tarjoutumalla vapaaehtoiseksi Ystäväpalveluun. Niitä on muillakin kuin SPR, paikkakunnasta riippuen. Myös tukihenkilötoimintaa on. Ei siihen vaadita kuin vilpitön halu olla ihminen toiselle. 🙂
Onkohan ap ja muut palstan yksinäisyydestään kertovat sitten itse hakeutuneet noihin? Edes ystäväpalvelun tarjoamaan palvelua tarvitseviksi, jos eivät halua itse olla vapaaehtoisia? HIeman veikkaan, että eivät ole.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksinäistä se on mullakin.
Hyvin ei ole nukkunut moneen vuoteen. Viime yönäkin heräsi jo puol kaksi.Päivät menee facebookia katellessa ja muuta ei saa aikaseksi tehdä, ja musiikkia kuunnellessa.
Ketään ei ole kelle puhua, tosin ei ole mitään puhuttavaakaan.
Ainoa asiaa jota odottaa enää on se että loppuisi tämä kaikki mahdollisimman nopeasti.
Ap koita edes sinä kestää.
Jonain päivänä se aurinko paistaa sinulle kun sitä vähiten odottaa.Ja lohduttaudu sillä, että mulla ja monella muulla on asiat pahemmin kun sulla.
Voi hyvin.
Olethan hoidossa masennuksen takia? Koska sitähän tuo mitä ilmeisimmin on. Miten edes kuvittelet yksinäisyytesi poistuvan, jos käytät päivät facebookia selatessa ja musiikkia kuunnellessa? Vai nautitko sisimmässäsi siitä, että saat käpertyä kaivelemaan omaa napanöyhtääsi ja säälimään itseäsi?
Miten kuvittelet, että yksinäisyydestä johtuvaa masennusta hoidetaan?
Ehdota vielä lamaannuttavia, turruttavia lääkkeitä, niin olet saavuttanut typeryyden nollapisteen.Eli mieluummin tämäkin päivä yksin napanöyhtää kaivellen ja dramaattisesti nyyhkien - no, siihen sinulla on vapaus. Tuo valittaminen vain ärsyttää.
Itse en olisi pysynyt työelämässä kiinni ellen olisi aikoinaan suostunut buustaamaan toimintakykyäni mielialalääkkeillä- En enää jaksanut muuta kuin maata sängyllä ja tuijottaa kattoon tai korkeintaan selata päämäärättömästi nettiä. Kannatti hakea apua, nyt olen jo vuosia taas voinut hyvin. Ilman apua en luultavasti olisi koskaan sieltä sängyltä noussut.
Onnittelut sinulle noususta, jonka lääkkeet mahdollistivat!
Me yksinäiset emme kaikki makoile sängyllä tuijottamassa kattoon.
Minulla on neljälle viikonpäivälle ohjattua ryhmäliikuntaa, muina päivinä omaehtoista, ja parina päivänä lisäksi patikkaretkiä luonnossa. Käyn itse kaupassa, josta ostan terveellistä syötävää, laitan yleensä päivittäin lämpimän ruoan ja seuraan yhteiskuntaa ja maailman tapahtumia.
Mihin tarvisin mielialalääkettä?
Totta on kumminkin, että olen sisäisesti onneton ja elämä tuntuu tarkoituksettomalta.
Olen aina yksin, minulla ei ole yhtään ystävää. Siihen ei lääkärin resepti auta.Eli nyt tämä ei enää pidäkään paikkaansa: "Päivät menee facebookia katellessa ja muuta ei saa aikaseksi tehdä, ja musiikkia kuunnellessa."
En ole sama kirjoittaja, mutta sama tilanne. Älä nyt noin kirjaimellisesti ota, ettei joku todella tekisi MITÄÄN muuta kuin Fb ja musan kuuntelu.
Yritän saada sinut käsittämään, että ihminen pystyy usein suorittamaan elämäänsä ja tekemään asioita, vaikka samalla toivoo, ettei enää koskaan tarvisi.
SINÄ tarvit vain kemiallista buustia, että sait elämäsi raiteilleen. Me yksinäisyyteen tuomitut ja siitä masentuneet emme hyödy lääkityksestä. Ei kukaan tervejärkinen ja toimintakykyinen halua turruttaa itseään tuskaa tuntemasta.Eli pohjalla on se halu käpertyä itsesääliin, kuten arvelinkin.
Mikä sinut saa kuvittelemaan, että minä en ollut yksinäinen silloin, kun töistä selvittyäni makasin sängyllä ja tuijotin kattoon? Totta helvetissä olin! Minulla oli tasan yksi 700 km:n päässä asuva ystävä, jolle välillä vuodatin sähköpostilla tunteitani. Ei ketään muuta.
Tuo halu käpertyä oman napanöyhdän ympärille sekä ylimielisyys ja empatiakyvyttömyys muita ihmisiä kohtaan + "varmuus" siitä, ettei terapia tai lääkkeet auta, pitävät huolta siitä, ettei kenenkään tee mieli tutustua teihin lähemmin jatkossakaan.
En ole AP mutta olen kyllä ollut terapiassa ja käyttänyt lääkkeitä. Tälläkin hetkellä on yksi lääke käytössä. Toki silti ihmettelen noita jotka eivät viitsi edes kokeilla, mutta ei kaikilla nekään auta. Mulla on auttanut lääkkeet lähinnä ahdistukseen ja unettomuuteen.
Ap reagoi: olen käyttänyt monenlaisia lääkkeitä ja tahdonvoimalla pyristellyt irti riippuvuudesta. Lääkkeet eivät auttaneet ongelmiini, joiden perussyy on yksinäisyys ja ulkopuolisuus. Terapia oli näennäistä hymistelyä. Lisäsi vain turhautumista ja toivottomuutta. Sopivampi terapiatyyppi/terapeutti olisi toki voinut auttaa.
Unilääkekoukkuun en halua. Saan vähän nukutuksi, kun käytän ei-riippuvuutta aiheuttavia aineita kuten melatoniini, antihistamiini, joskus lihasrelaksantti jne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä taas nautin yksinäisyydestä :)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mene mukaan johonkin ystäväpalveluun. Tarjoudu ystäväksi toiselle yksinäiselle.
Täähän se on aina vakiovastaus.
Sokea taluttamaan silmäpuolta.
Just joo.Miten olisi, että sinä joka olet henkisesti vahva ja empaattinen, ottaisit kaveriksesi sen, jolla ei ole ketään? Jospa hänenkin ympyränsä siitä laajenisivat?
Et vastannut minulle, mutta kysyn silti:
miten minä olisin edes tietoinen jostain ihmisestä, jolla ei ole kavereita ja johon en tutustu missään?
Esim. tarjoutumalla vapaaehtoiseksi Ystäväpalveluun. Niitä on muillakin kuin SPR, paikkakunnasta riippuen. Myös tukihenkilötoimintaa on. Ei siihen vaadita kuin vilpitön halu olla ihminen toiselle. 🙂
Onkohan ap ja muut palstan yksinäisyydestään kertovat sitten itse hakeutuneet noihin? Edes ystäväpalvelun tarjoamaan palvelua tarvitseviksi, jos eivät halua itse olla vapaaehtoisia? HIeman veikkaan, että eivät ole.
Ap vastaa: kyselin vapaaehtoista 'ystävää' ja kuulin "voi voi, meillä on pitkä jono, voin laittaa sinut sinne jatkoksi". Toisessa paikkaa kävin henk koht purkamassa ahdinkoani työntekijälle, joka sanoi että voi tulla itse käymään luonani. Häntä ei koskaan kuulunut. Kaikki yhteystietoni annoin sinnekin.
Olen entisessä elämässäni toiminut paljonkin vapaaehtoistyössä. Nyt ei ole rahkeita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mene mukaan johonkin ystäväpalveluun. Tarjoudu ystäväksi toiselle yksinäiselle.
Täähän se on aina vakiovastaus.
Sokea taluttamaan silmäpuolta.
Just joo.Miten olisi, että sinä joka olet henkisesti vahva ja empaattinen, ottaisit kaveriksesi sen, jolla ei ole ketään? Jospa hänenkin ympyränsä siitä laajenisivat?
Niin, mitä jos se sosiaalinen, empaattinen ja laajan verkoston omaava juttelisikin yksinäisen oloiselle ja kutsuisi mukaan tapahtumiin ja kaveriporukan juttuihin. Istuisi koulutuksessa sen viereen kenen ympärillä on tyhjät tuolit. Mitä jos hän huomioisikin somessa ne jotka eivät saa postauksiinsa sataa sydäntä ja kommenttia, eikä vain skrollaisi ohitse kuten muut.
Paitsi että yksinäiset eivät someta. Kelle he postaisivat? Itselleenkö?
Kyllä mä sometan vaikka olen yksinäinen. Kuulun FB:ssä useaan eri ryhmään ja instassakin olen.
Eikö niistä fb-ryhmän jäsenistä saa oikeita kavereita?
Miten jaksat postata instaan, jos kukaan ei seuraa eikä kommentoi?
Mä laitan joskus vain whatsapp viestin/kuvan muualla asuvalle siskolleni, jos jotain kiinnostavaa tapahtuu. Siinä kaikki.
Niistä harrastuksiin liittyvistä Fb-ryhmistä joihin kuulun, en ole saanut ystäviä tai edes kavereita. Jos kirjoitan niihin jotain, saan vain muutaman tykkäyksen ja harvoin kukaan vastaa minulle mitään. Olin itse alussa aktiivinen ja kommentoin paljon, kävin jopa joissain ryhmän tapaamisissa. Tapaamisissa ennestään tutut juttelivat keskenään ja vaihtoivat kuulumisiaan, minua tervehdittiin mutta kukaan ei ottanut mukaan keskusteluun ja kun yritin heittää jotain väliin niin joko se sai aikaan hetken hiljaisuuden, jolloin läsnäoloni tunnuttiin muistavan tai sitten oli kuin en olisi mitään sanonutkaan. Kävin pari kertaa.
Instassa voi kyllä postata vaikka ei olisi kavereita. Laitan sinne enimmäkseen harrastekuvia ja ne keräävät yleensä kymmenisen tykkäystä, ml äitini.
se jolta kysyit
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pakota itsesi treffeille tai mene jonnekin tapahtumaan, jossa on muita.
Toimiiko teillä muilla tuo tapahtumissa käynti? Mulle tulee välillä niissä entistä kauheampi olo, kun kaikki muut tuntuu olevan ystävien, perheen tai puolison kanssa. Sama kun välillä saa vinkkejä, että lähde käymään iltakävelyllä kaupungilla tai mene puistoon piknikille. Sydämeen alkaa ihan fyysisesti sattumaan kun näkee käsi kädessä kulkevia pareja tai nauravia kaveriryhmiä.
Sama vaiva täälläkin.
Kyllä mä kesäisin käyn rannoilla aktiivisesti ja muuten urheilen mutta pyrin välttämään paikkoja jossa näkyy paljon pariskuntia..
Naiset eivät halua parisuhdetta. Ovat onnellisempia yksin. Näin täällä palstalla jatkuvasti vakuutellaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä taas nautin yksinäisyydestä :)
Nautitkohan kumminkin yksinolosta?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mene mukaan johonkin ystäväpalveluun. Tarjoudu ystäväksi toiselle yksinäiselle.
Täähän se on aina vakiovastaus.
Sokea taluttamaan silmäpuolta.
Just joo.Miten olisi, että sinä joka olet henkisesti vahva ja empaattinen, ottaisit kaveriksesi sen, jolla ei ole ketään? Jospa hänenkin ympyränsä siitä laajenisivat?
Et vastannut minulle, mutta kysyn silti:
miten minä olisin edes tietoinen jostain ihmisestä, jolla ei ole kavereita ja johon en tutustu missään?
Esim. tarjoutumalla vapaaehtoiseksi Ystäväpalveluun. Niitä on muillakin kuin SPR, paikkakunnasta riippuen. Myös tukihenkilötoimintaa on. Ei siihen vaadita kuin vilpitön halu olla ihminen toiselle. 🙂
Onkohan ap ja muut palstan yksinäisyydestään kertovat sitten itse hakeutuneet noihin? Edes ystäväpalvelun tarjoamaan palvelua tarvitseviksi, jos eivät halua itse olla vapaaehtoisia? HIeman veikkaan, että eivät ole.
Ap vastaa: kyselin vapaaehtoista 'ystävää' ja kuulin "voi voi, meillä on pitkä jono, voin laittaa sinut sinne jatkoksi". Toisessa paikkaa kävin henk koht purkamassa ahdinkoani työntekijälle, joka sanoi että voi tulla itse käymään luonani. Häntä ei koskaan kuulunut. Kaikki yhteystietoni annoin sinnekin.
Olen entisessä elämässäni toiminut paljonkin vapaaehtoistyössä. Nyt ei ole rahkeita.
Ok. Ikävä tilanne. Sulla on nyt tilanne, jossa et itsekään pystyisi solmimaan normaalia ihmissuhdetta kenenkään kanssa. Kuten sanoit, sulla ei ole rahkeita. Silloin on aika mahdotonta normaalilla tavallakaan tutustua kehenkään. Normaali sosiaalinen kanssakäyminen kun ei ole sitä, että toinen on auttaja ja toinen autettava. Molemmilla täytyy olla riittävästi rahkeita siten, että kykenee edes tutustumaan toiseen. Olemaan sosiaalisessa kanssakäymisessä tasavertainen toisen kanssa eikä niin, että toinen koittaa vetää perässään toista vain siksi, että perässävedettävä sattuu olemaan yksinäinen. Hankala tilanne, koska ei kukaan tuntematon tai puolituttu ala ilmaiseksi terapeutiksi jollekin masentuneelle. Sitä varten on olemassa ammattilaiset. Vaikka masennuksen syy olisikin yksinäisyys, ensin pitää tavalla tai toisella saada itselleen ne rahkeet ennenkuin mitään yksinäisyyttä vähentäviä sosiaalisia suhteita olisi mahdollista saada. Tietysti voisi kokeilla jotain vertaistukiryhmää, mutta normaalissa ihmissuhteessa on luonnollista odottaa saavansa suhteelta yhtä paljon kuin sille antaakin.
Vierailija kirjoitti:
Ei yksinäisyyttä hoidetakaan terapiassa. Terapiassa hoidetaan masennusta, joka aiheutuu yksinäisyydestä. Terapian avulla voi saada voimaa huomata hyvät asiat, hyväksyä asiat, joille ei mitään voi sekä muuttaa ne asiat, joille voi tehdä jotakin. Terapia on myös oivallinen itsereflektion keino, siinä pääsee tarkastelemaan itseään pintaa syvemmältä ja kenties löytämään syitä haitallisille käyttäytymismalleille sekä pohtimaan muutosta niihin. Terapia ei ole vain "hulluille", se on mielenterveyden hoitamista. Jos sinulla on käsi kipeä, menet lääkäriin, eikö. Kun on mieli kipeä, menet terapeutille. Suosittelen lämpimästi.
Mä olen käynyt psykoterapiassa pari vuotta. Ei sieltä saanut mitään apuja ja työkaluja. Ihan hukkaan heitettyä rahaa, vaikka Kela maksoikin suurimman osan.
Terapeutti ei puhua pukahtanut vaan keskittyi lähinnä siihen, että sessio päättyi ajallaan. Kotonakin voi olla hiljaa tai puhua seinälle.
Ihmettelen, miksi tuommoista suositellaan ja yhteiskunta elättää tämmöistä "terapeuttia".
Ja joo, tiedän, että terapeutteja on moneen lähtöön. Vaan mistä ahdistunut, masentunut sen hyvän löytää, kun kerrotaan vain, että "apteekista saat listan terapeuteista". Olen jäljeenpäin ymmärtänyt, että Kunnon Terapeuteille ei pääse: he ovat täyteen buukattuja.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mene mukaan johonkin ystäväpalveluun. Tarjoudu ystäväksi toiselle yksinäiselle.
Täähän se on aina vakiovastaus.
Sokea taluttamaan silmäpuolta.
Just joo.Miten olisi, että sinä joka olet henkisesti vahva ja empaattinen, ottaisit kaveriksesi sen, jolla ei ole ketään? Jospa hänenkin ympyränsä siitä laajenisivat?
Et vastannut minulle, mutta kysyn silti:
miten minä olisin edes tietoinen jostain ihmisestä, jolla ei ole kavereita ja johon en tutustu missään?
Esim. tarjoutumalla vapaaehtoiseksi Ystäväpalveluun. Niitä on muillakin kuin SPR, paikkakunnasta riippuen. Myös tukihenkilötoimintaa on. Ei siihen vaadita kuin vilpitön halu olla ihminen toiselle. 🙂
Onkohan ap ja muut palstan yksinäisyydestään kertovat sitten itse hakeutuneet noihin? Edes ystäväpalvelun tarjoamaan palvelua tarvitseviksi, jos eivät halua itse olla vapaaehtoisia? HIeman veikkaan, että eivät ole.
Ap vastaa: kyselin vapaaehtoista 'ystävää' ja kuulin "voi voi, meillä on pitkä jono, voin laittaa sinut sinne jatkoksi". Toisessa paikkaa kävin henk koht purkamassa ahdinkoani työntekijälle, joka sanoi että voi tulla itse käymään luonani. Häntä ei koskaan kuulunut. Kaikki yhteystietoni annoin sinnekin.
Olen entisessä elämässäni toiminut paljonkin vapaaehtoistyössä. Nyt ei ole rahkeita.Ok. Ikävä tilanne. Sulla on nyt tilanne, jossa et itsekään pystyisi solmimaan normaalia ihmissuhdetta kenenkään kanssa. Kuten sanoit, sulla ei ole rahkeita. Silloin on aika mahdotonta normaalilla tavallakaan tutustua kehenkään. Normaali sosiaalinen kanssakäyminen kun ei ole sitä, että toinen on auttaja ja toinen autettava. Molemmilla täytyy olla riittävästi rahkeita siten, että kykenee edes tutustumaan toiseen. Olemaan sosiaalisessa kanssakäymisessä tasavertainen toisen kanssa eikä niin, että toinen koittaa vetää perässään toista vain siksi, että perässävedettävä sattuu olemaan yksinäinen. Hankala tilanne, koska ei kukaan tuntematon tai puolituttu ala ilmaiseksi terapeutiksi jollekin masentuneelle. Sitä varten on olemassa ammattilaiset. Vaikka masennuksen syy olisikin yksinäisyys, ensin pitää tavalla tai toisella saada itselleen ne rahkeet ennenkuin mitään yksinäisyyttä vähentäviä sosiaalisia suhteita olisi mahdollista saada. Tietysti voisi kokeilla jotain vertaistukiryhmää, mutta normaalissa ihmissuhteessa on luonnollista odottaa saavansa suhteelta yhtä paljon kuin sille antaakin.
Seliseli.
Kyllä ottaa koville nykyajan itsekkäälle minä-minä-ihmiselle antaa pari tuntia ajastaan, pelkästään juttelemalla ja olemalla seurana esim. kävelylenkillä tai kahvilla. Ja ihan ilmaiseksikin vielä pitäisi tehdä tuota terapiaa. Kyllä nyt on yksinäisen odotukset aivan utopiaa!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pakota itsesi treffeille tai mene jonnekin tapahtumaan, jossa on muita.
Toimiiko teillä muilla tuo tapahtumissa käynti? Mulle tulee välillä niissä entistä kauheampi olo, kun kaikki muut tuntuu olevan ystävien, perheen tai puolison kanssa. Sama kun välillä saa vinkkejä, että lähde käymään iltakävelyllä kaupungilla tai mene puistoon piknikille. Sydämeen alkaa ihan fyysisesti sattumaan kun näkee käsi kädessä kulkevia pareja tai nauravia kaveriryhmiä.
Sama vaiva täälläkin.
Kyllä mä kesäisin käyn rannoilla aktiivisesti ja muuten urheilen mutta pyrin välttämään paikkoja jossa näkyy paljon pariskuntia..
Naiset eivät halua parisuhdetta. Ovat onnellisempia yksin. Näin täällä palstalla jatkuvasti vakuutellaan.
Sekoitat nyt sinkkuuden ja yksinäisyyden. Sinkulla voi olla hyviä ystäviä, jolloin parisuhde ei tunnu välttämättömältä. Moni oikeasti yksinäinen kaipaa ensisijaisesti parisuhdetta, vaikka hyvä ystävyys olisi myös tervetullutta. Usein jonkinlainen parisuhde on helpompi saavuttaa, naiselle ainakin, mutta kun se päättyy, ei jää mitään. Olet entistä yksinäisempi.
Uusi ystävyyssuhde aikuisiällä on hankalampi tavoite, mutta toteutuessaan olisi todennäköisesti varmempi ja vakaampi ihmissuhde kuin parisuhde.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pakota itsesi treffeille tai mene jonnekin tapahtumaan, jossa on muita.
Toimiiko teillä muilla tuo tapahtumissa käynti? Mulle tulee välillä niissä entistä kauheampi olo, kun kaikki muut tuntuu olevan ystävien, perheen tai puolison kanssa. Sama kun välillä saa vinkkejä, että lähde käymään iltakävelyllä kaupungilla tai mene puistoon piknikille. Sydämeen alkaa ihan fyysisesti sattumaan kun näkee käsi kädessä kulkevia pareja tai nauravia kaveriryhmiä.
Sama vaiva täälläkin.
Kyllä mä kesäisin käyn rannoilla aktiivisesti ja muuten urheilen mutta pyrin välttämään paikkoja jossa näkyy paljon pariskuntia..
Naiset eivät halua parisuhdetta. Ovat onnellisempia yksin. Näin täällä palstalla jatkuvasti vakuutellaan.
Sekoitat nyt sinkkuuden ja yksinäisyyden. Sinkulla voi olla hyviä ystäviä, jolloin parisuhde ei tunnu välttämättömältä. Moni oikeasti yksinäinen kaipaa ensisijaisesti parisuhdetta, vaikka hyvä ystävyys olisi myös tervetullutta. Usein jonkinlainen parisuhde on helpompi saavuttaa, naiselle ainakin, mutta kun se päättyy, ei jää mitään. Olet entistä yksinäisempi.
Uusi ystävyyssuhde aikuisiällä on hankalampi tavoite, mutta toteutuessaan olisi todennäköisesti varmempi ja vakaampi ihmissuhde kuin parisuhde.
Olen kärsinyt yksinäisyydestä monta vuotta. Sain ystävän, joka lievitti hyvin yksinäisyyttä. Nyt myös seurustelen. Seurustellessa voi tuntea itsensä hyvinkin yksinäiseksi, jos mies haluaa itselleen vain naisen eikä naisesta myös kumppania ja parasta ystäväänsä.
Alue: Aihe vapaa
Eikö niistä fb-ryhmän jäsenistä saa oikeita kavereita?
Miten jaksat postata instaan, jos kukaan ei seuraa eikä kommentoi?
Mä laitan joskus vain whatsapp viestin/kuvan muualla asuvalle siskolleni, jos jotain kiinnostavaa tapahtuu. Siinä kaikki.